Tonavaa. Notkistaessaan pitkän ratsumiesvartalonsa lasta kohden ja
antaessaan koukkunenänsä ja liehuvien kirkkaanvaaleitten viiksiensä
vähän kutittaa pienokaista, joka nauraen ojensi hänelle kätensä,
näytti se esisaksalaiselta idylliltä Etu-Aasiassa. Tietenkin oli
Götzin mielestä selvää, ettei yleensä voinut olla ketään kauniimpaa,
voimakkaampaa ja älykkäämpää poikaa kuin hänen Hannu Yrjönsä ja hän
olisi epäilemättä vääntänyt niskat nurin kaikilta epäilijöiltä.
Mutta rouva Nada ei näyttänyt ottavan osaa hänen ihastukseensa, ja
Götzin uneksiessa eikö tämän pikkuvesan tehtävänä ehkä ole vielä
kerran kohottaa Reinsteinin suku entiseen kunniaansa, ajatteli hänen
puolisonsa usein eikö pieni Hannu Yrjö pian alenna häntä ensi sijalta
toiselle. Hän oli liijan nuori, liljan kevytmielinen ja elämänhaluinen,
voidakseen arvolla täyttää äidintehtäviään. Pian syntyikin perheessä
epäsopua. Poika tarvitsi hoitoa, ja Götz arveli äidin ensi sijassa eikä
imettäjän olevan velvollisen huolehtimaan pojasta. Mutta tämä ei ollut
ollenkaan Nada rouvan mieleen. Hänellä oli aina niin paljon tehtävää
loistaakseen ja hurmatakseen salongeissa, että kotoiset velvollisuudet
olivat vallan unohtua. Kaupunki oli täynnä sotaväkeä. Talossa kävi
paljon vieraita upseereja. Ei koskaan ollut elämä ollut sellaista,
sillä nyt oli valtiollisella taivaalla synkkiä pilviä. Tämä oli Nadan
kaltaiselle rouvalle oikea tilaisuus riemujuhlien viettoon, ja pian hän
sai kokea tyydytystä, sillä hänen tähtensä eräs venäläinen kapteeni
surmasi nuoren itävaltalaisen valtiomiehen kaksintaistelussa.
Götz aivan hämmästyi saatuaan tiedon tapahtumasta. Hän katsahti
vaimoonsa. — Tämä naurahti. — Silloin tunkeutui miehen näköjään
itämaisesta kevytmielisyydestä esiin teutoninen raivo; hän tarttui
vaimonsa olkaan ravistellen häntä kuin tahtoisi herättää hänet uuteen
elämään.
— Vaimo, hän huusi; vaimo, tiedätkö, mitä teet? Tahdotko siis musertaa
perheonnemme, tahdotko turmella lapselta luottamuksen äitiinsä,
antaessasi sen tietää, että käyttäydyt kuin paras kiemailija ikään?
Nainen uhitteli häntä.
— Mene, vaimo sanoi, minä tahdon elää.
— Elääkö? puhisi toinen. Sitäkö sinä elämiseksi sanot, että annat
aihetta murhaamiseen, ettet lainkaan välitä omasta lapsestasi!
— Älä huoli minusta.
Mies tuijottaa häneen sanattomana. Ja voimatta hillitä itseään hän
tarttui ratsupiiskaan. Kalpeana väristen nainen seisoi hänen edessään.
— Ei, ajatteli mies, hän on Hannu Yrjön äiti. Noin en saa häntä
häväistä.
Ruoska vaipui.
— Kiitä lastasi, hän sanoi ja jatkoi sitten: Sinä vielä johdut
toisellaisiin tapoihin, muutat kyllä mielesi. Toistaiseksi pysymme
seuraelämästä erillämme.
Näin sanoen hän poistui.
Kahden viikon kuluttua alkoi venäläis-turkkilainen sota. Götz v.
Reinstein oli määrätty rykmenttineen Schipka-armeijaan ja hänen täytyi
lähteä.
Ero tuntui hänestä vaikealta. Vaikka sotaankutsu hänen
sotilasmielelleen olikin virkistävä, niin painosti häntä kumminkin
kovin suhde vaimoonsa. Pian hänen raitis luonteenlaatunsa kumminkin
voitti ja hän lohdutti itseään sillä ajatuksella, että yksinäisyys
lähentäisi toisiinsa äitiä ja lasta ja Nada vakaantuisi. Niinpä syleili
hän siis vaimoaan niinkuin ennenmuinoinkin, puristi pikkupoikaa
rintaansa ja heilahtihe satulaan antaen joukkonsa kulkea juhlamarssia
ikkunan ohi ja asettuen itse eturintaan.
Kokonaisen vuoden heitteli sodanjumala arpaa sota-onnesta. Venäläiset
lyötiin, mutta hyökkäsivät uudestaan eteenpäin Rumanilaisten
avustamina, kun taas turkkilaiset oli jääneet toimettomiksi. Sitten
oli Plevnan taistelu, jonka vallien edustalla venäläiset vertaan
vuodattivat ja jossa heille aluksi koitui veristä ivaa, sekä vihdoin
Schipka-armeijan antautuminen. Kun vuoden 1878 lopulla tehtiin rauha,
antoi sulttaani surmata osan tappiollejoutuneita upseerejaan sekä
eroitti toiset myöntämättä heille säädettyä eläkettä. Viimemainituita
oli myös majuri v. Reinstein. Käsivarsi murskaantuneena hän palasi
noutamaan omaisiaan viedäkseen heidät ensin Berliniin. Hän aikoi
hankkia siellä itselleen jonkun hallitusviran.
Kun Reinstein tuli joukkonsa vanhaan asemakaupunkiin, ei ollut
ketään häntä ottamassa vastaan. Muutamia laiskoja tyhjäntoimittajia
vaan käyskenteli lähistöllä, siinä kaikki. Kun seutu rauhanehtojen
mukaan oli puhdistettava sotilasosastoista, niin asukkaat olivat
menettäneet kaiken harrastuksensa sotilaihin. Reinstein karahutti
talolleen pureksien viiksiään. Kaikki oli täällä kuolonhiljaista.
Vaivoin hän pääsi alas hevoseltaan, kun läpiammuttu käsivarsi ei tehnyt
tehtäväänsä, ja alkoi kolkuttaa talon ovea ratsupiiskan varrella. Hän
kuunteli kuumeentapaisessa liikutuksessa. Eteisessä kuului laahustavia
askeleita. Ääni kysyi:
— Kuka siellä?
— Aukase, hän huusi, ja samassa työnnettiin salpa sisäpuolelta auki.
— Voi, Pyhä Neitsyt — herra!
— Missä on vaimoni? kysyi kotiinpalaava kiihtyneenä työntäen luotaan
imettäjän, joka suuteli hänen käsiään.
— Voi rouva, rouva — — vaikeroi vanhus. — Mikä onni, että ainakin herra
on palannut.
— Eikö vaimoni ole kotona?
— Poissa, änkytti vanhus. — Hän lähti pois sen venäläisen upseerin
kanssa, joka aina kävi talossa. Siitä on jo noin viikko aikaa.
Majuri nojautui seinään. Hän seisoi tuijottavin silmin ja kumarassa
tahtoen puhua, kysyä jotakin. Vihdoin tuskaisesti ponnistaen hän sai
sanotuksi:
— Ja Hannu Yrjö — mukanako — poissako? —
— Armollinen herra, itki vanhus, — armollinen herra, hän,
pikkuprinssini, on sairas, mutta kyllä hän paranee nähdessään rakkaan
isänsä.
— Poika on siis täällä? — Parilla hyppäyksellä oli majuri syössyt
imettäjän ohi huoneeseen. Tultuaan hitaasti huoneeseen, näki tämä
majurin olevan pitkällään pienokaisen vuoteen ääressä, jolta hän oli
pojan temmannut, peittäen sen suudelmillaan ja hyväilyillään kuin olisi
onnesta järkensä kadottanut. Yön hän valvoi lapsen luona, kun vanhus
ensin oli käynyt lääkäriä hakemassa. Tämä tuskin puhui mitään, antoi
vaan lyhyitä määräyksiä siitä, kuinka lasta on hoidettava. Pitkä, ikävä
viikko kului loppuun. Silloin kykeni jo pieni kaksivuotias jättämään
vuoteensa ja tekemään kävelykokeita isän avustamana. Näytti siltä kuin
onnen aurinko ei koskaan niin säteillen olisi majurille hymynyt.
Sillävälin oli hänen vaimonsa lähettänyt hänelle kirjeen. Konemaisesti
hän luki rivit, jotka hänelle ilmoittivat, että vaimonsa oli sallinut
kapteeni Kavaloffin saattaa itsensä erään sukulaisen maatilalle
voidakseen sieltäkäsin ajaa avioerohakemustaan. Hän sanoi lähteneensä,
koska voi otaksua miehen palaavan näinä päivinä ja siksi uskalsi
hän myös pieneksi aikaa turvallisesti jättää Hannu Yrjön imettäjän
huostaan. Häntä ei voitaisi syyttää kunniattomuudesta — kapteeni
ei toistaiseksi ole lähempänä häntä kuin muutkaan liehakoitsijat.
Hän sanoi odottavansa eropäätöstä voidakseen sitten ryhtyä muihin
toimenpiteisiin.
— Kunniattomuudesta, mutisi Reinstein nauraen katkerasti. — Mitä
muutakaan se olisi, kun jättää lapsensa yksikseen ajattelematta tai
tietämättä, kuinka kauvaksi aikaa. Jos olisin kaatunut taistelussa
—. Oi, sitä vaimo ei ollut ajatellut. Hän nimittää kaunista tekoaan
yksinkertaisesti oikuksi, korkeintaan ajattelemattomaksi erehdykseksi,
nuoruuden kevytmielisyydeksi tai joksikin sentapaiseksi — jos, jos hän
sitä yleensä ollenkaan muistaa. — — —
Kunniattomuus? — Luuleekohan hän siihen nimenomaan kuuluvan myöskin
sen, että hän vielä pettää minua avioliitossa?
Hän hypähti pystyyn alkaen mitata huoneensa lattiaa synkät rypyt
otsallaan. — Olen liijan hyvin häntä kohdellut — olen liijaksi
näyttänyt rakastajan osaa ja liijan vähän puolison. Ihailijoita hän
tunsi joukottain, todellisia miehiä ei. — Donnerwetter, huusi hän äkkiä
meklenburgilaisella raivolla, olisi pitänyt häntä löylyttää, löylyttää!
— —
Pikku Hannu tuli horjuen huoneeseen, ja samassa loikoi pitkä, ijäkäs
mies lattialla ollen hevosena, vaununa ja laivana niin hyvin kuin
käsivartensa vain salli. Tyytyväisinä ilakoivat isä ja poika kilvan.
— Aika mies, myhäili Götz, kun Hannu Yrjö pahasti putosi polvelta
sanaakaan hiiskumatta ja kumminkin heti taas kiiveten sille. — Topakka
isku, poikaviikari; toivottavasti olet enemmän meklenburgilaista sukua
kuin — — —
Sana tarttui kurkkuun. Hän kumartui hellästi poikansa yli vähän
sujauttaen häntä sormillaan. Niin jatkettiin leikkiä kunnes lapsi väsyi
ja vihdoin nukahti. Koska imettäjä oli mennyt kaupunkiin ostoksia
tekemään, riisui Götz itse pojan käärien hänet höyhenpeitteeseen. Vielä
kerran suuteli hän lasta varoen, ettei viiksensä sitä kutittanut.
Noustuaan kävi hän liidunvalkeaksi.
Avonaisella ovella seisoi Nada rouva.
Götz veti syvän, syvän henkäyksen. Sitten hän ojensi kätensä.
— Ulos! hän sanoi puoliääneen. — Ei askeltakaan lähemmäksi vuodetta!
Ulos!
Kun nainen ei liikahtanutkaan, meni mies hänen luokseen, tarttui häntä
käteen ja työnsi hänet kynnyksen yli viereiseen huoneeseen. Götz sulki
ensin hiljaa välioven ja kääntyi sitten naiseen; kasvot vihasta mustina
lähestyi hän häntä.
— Sinäkö — uskallat — onko sinulla rohkeutta tulla — tuletko tähän
huoneeseen? Nainen, huudahti hän suutuksissaan osoittaen ovea
ratsupiiskallaan, jonka oli temmannut seinältä. — Pitääkö sanoa
sinulle, missä paikkasi olisi, kun olet jättänyt lapsen omiin
hoiviinsa? Mene kadulle!
Mutta kun nainen ei vieläkään tehnyt lähtöä, kadotti mies malttinsa.
— _Tämän_ sinä ansaitset ja _tämän_.
Ratsupiiska osui vinkuen naisen olkapäille. Sitten vaikenivat molemmat.
Götz tyyntyi. Hohtava häpeän puna kohosi hänen kasvoilleen tekonsa
johdosta. Paukahtaen putosi piiska lattialle. Aivankuin olisi rouva
tätä odottanut, kumartui hän salaman nopeudella, nosti ylös piiskan
alkaen suudella sitä. Götz otti sen hänen käsistään ja mursi sen
kappaleiksi. Häntä säälitti sydänjuuriin asti.
— Miksi tulit, hän sanoi hiljaa?
— Tahdoin nähdä teitä, vastasi tuskin kuuluva ääni.
— Silloin olisit voinut pysyä täällä.
Jälleen hiljaista. Götz tuli kärsimättömäksi.
— Miksi siis menit?
— Olin mustasukkainen, kuului väkinäinen vastaus.
— Mustasukkainen — toisti toinen hämmästyen. — Et ainakaan minulle.
— Hannu Yrjölle.
— Me-meidän pojallemme?
Hän nyökkäsi.
— Sanohan minulle, alkoi toinen vähän arveltuaan. — Otaksun, ettet ole
tullut tänne kertomaan juttuja minulle. Muuten —
— Götz!
Hän ojensi miehelleen rukoilevasti kätensä.
Tätä oli äänen sävy erityisesti liikuttanut.
— Götz, hän kiihkeästi jatkoi. — Jumala taivaassa on todistajana sille,
että olen sinua aina intohimoisesti rakastanut, hulluuteen asti.
Sitten tuli Hannu Yrjö. Silloin sinä muutuit. Minä, joka ennen olin
tottunut täydelliseen rakkauteen, sain nyt tyytyä jäännökseen. Aloin
sinua kiemailla — sinä et sitä huomannut. Sitten kiemailin varusväen
päälliköitä tehden ne orjikseni, siten herättääkseni huomiotasi.
Turhaan. Jatkoin hurjemmin siksi, kunnes se eräänä päivänä maksoi
nuoren itävaltalaisen elämän. Silloin sinä heräsit, vaan et minua
katsoaksesi, ihaillaksesi tulisella rakkaudella, niinkuin ennen. Sinä
tartuit piiskaan — etkä lyönyt minua. Et rakastanut minua edes niin
paljon, että olisit pitänyt minua lyömisen arvoisena.
Götz irtautui väkisin jäykästä ihmettelystä.
— Mutta, ihmislapsi, hän sanoi, jollei asema olisi minusta niin kirotun
vakava, sanoisin: Sehän on aivan jumalaista rakkaudenosoitusta. Lyönyt!
-— Sitten syttyi sota, kertoi toinen nopeasti. — Ja kun minä täällä
palaustasi odottaen istuskelin, tiesin, että minun pitää tulla
hulluksi, jollet jälleen lahjoittaisi minulle rakkauttasi. Kuulin,
että joukkomme muutamain päiväin kuluttua palaisivat. Silloin annoin
kapteeni Kavaloffin nopeasti viedä minut sukulaisteni maatilalle.
Narri ajatteli — ja samalla hän alkoi heleästi nauraa ylimielisen
lapsen tavoin — tuo narri ajatteli, että tämä tapahtui hänen tähtensä.
— Totisempana hän sitten taas jatkoi: — kirjoitin sinulle eroavani.
Ajattelin nyt hän raivostuu. Panee taivaan ja helvetin liikkeelle
saadakseen minut jälleen takaisin. Mutta et tullutkaan — ja silloin
— silloin pelästyin kuollakseni; lieköhän kaikki jo lopussa?
Aloin ajatella sinua ja itseäni ja lasta; silloin vasta havaitsin
kevytmielisyyteni. Götz! kun ajattelin sinua unohdin kaiken, kaiken!
Nyt yksinäisyydessä aloin ikävöidä Hannu Yrjöä, meidän kummankin
lasta ja huomattuani, kuinka olin ollut kehno äiti, vannoin itsekseni
korvaavani nyt hänelle kaiken kaksin-, kolminkerroin.
Götz oli antanut hänen puhua loppuun.
— Minun kustannuksellaniko? kysyi hän vihdoin suorasti, mutta hymyillen.
Vaimo katsoi häneen kysyvin silmin. Sitten astui hän epäilevän askeleen
miestään kohti.
— Tule vaan, sanoi mies hilliten tunteittensa myrskyn. — Rangaistuksesi
olet jo saanut. Olet saanut todistuksen siitä, että rakkauteni on
ainakin jonkin arvoinen.
Vaimo oli kietonut kätensä miehen kaulaan tämän yhä puhuessa. Hän
nauroi, itki, suuteli sanat miehensä huulilta.
— Tuosta sisään! puolusti toinen itseään työntäen hänet hellästi Hannu
Yrjön makuuhuoneeseen sekä sulkien oven äidin ja pojan jälkeen.
— Hän on serbialaisnainen, mutisi mies hymyillen puistaen päätään.