Kuninkaanvaalin jälkeen.
Saksan valtiopäivien vasemmistopuolueisiin lukeutuvista henkilöistä
tuntui arveluttavalta, jos saksalainen prinssi, ja erikoisesti jokin
keisarillista huonetta lähellä oleva, asettuisi Suomen valtaistuimelle,
sitäkin enemmän kun mainittujen puolueiden piirissä taivuttiin pitämään
koko kuninkaanvaalia koskevan päätöksen perusteita epäiltävinä. G.
Schaumanin käynti Berliinissä syyskuulla ei ollut tässä suhteessa
haihtunut jäljettömiin. Oli syytä edellyttää, että asia otettaisiin
valtiopäivillä käsiteltäväksi. Asetuimme senvuoksi yhteyteen
valtiopäiväpoliitikkojen kanssa perehdyttääksemme heitä asiaan.
Lokakuun 2 päivänä olimme senaattori Tulenheimo, varatuomari Procopé ja
minä saaneet kutsun saapua enemmistöpuolueiden valiokunnankokoukseen.
Olimme kaikin laatineet kirjallisia esityksiä, jotka koskettelivat
kysymyksen eri puolia. Minun esitykseni tarkoituksena oli kumota se
väite, että Saksan hallitus tai sotilasjohto oli vaikuttanut Suomeen
valtiomuotoa tai kuningasehdokasta koskevassa kysymyksessä. Huomautin,
että Saksan hallitus oli pitänyt mainittua seikkaa Suomen sisäisenä
asiana, jonka ratkaisemiseen me itse olimme kypsyneet, ja lausuin
toivovani, että valtiopäivätkin asettuisivat samalle kannalle. Me emme
tarvinneet emmekä halunneetkaan mitään holhousta. Kun olin lukenut
lausuntoni ja valtiopäivämies Fr. Naumann oli tehnyt pari kysymystä
ja saanut niihin vastaukset, selitti puheenjohtaja, että asian enempi
pohdinta täytyi siirtää toistaiseksi, koska valiokunnan käsiteltävänä
oli muita tärkeitä asioita. Uusi parlamenttaarinen hallitus
muodostettiin seuraavina päivinä. Herrat Tulenheimo ja Procopé siis
eivät saaneet tilaisuutta esittää valiokunnalle lausuntojansa, jotka
koskivat kysymyksen poliittisia ja oikeudellisia puolia. Uusi kokous
määrättiin lokakuun 4 päiväksi. Saavuimme silloin valtiopäivätaloon,
mutta saimme ainoastaan kuulla, ettei kokousta käynyt pitäminen.
Esityksemme monistettiin ja lähetettiin kaikille enemmistöpuolueiden
valiokunnan jäsenille. En tiedä tarkemmin, miten nämä lausunnot
ovat vaikuttaneet. Se seikka, että valtiopäivillä ei enää puhuttu
kuningaskysymyksestämme, riippui kaiketi lähinnä siitä, että poliitikot
saivat tärkeämpiä asioita pohdittavikseen.
Kuninkaanvaali tapahtui lokakuun 9 päivänä. Saksan sanomalehdet
mainitsivat uutisen liittämättä siihen epäedullisia selityksiä.
Ainoastaan Vorwärtsissä oli lyhyt kärkevä lausunto. Vaali tapahtui pari
viikkoa liian myöhään. Yleinen poliittinen tilanne oli jo muuttunut,
ja oli melkoista vähemmän toiveita, että valittu prinssi voisi antaa
lopullisen myöntävän vastauksen ja astua kohta Suomen valtaistuimelle.
Entente, joka oli saanut lisää ilmaa siipiensä alle sitä mukaa kuin
keskusvaltioiden, Saksankin, heikkoudentila oli ilmennyt, osoitti
asettuvansa hylkäävälle kannalle kysymyksessäolevaan ehdokkaaseen
nähden, ja myöhemmin se uhkauksin sekaantui asiaan. Prinssin
aikaisempi, Suomen sisäisistä oloista johtuva epäröinti oli melkein
haihtunut, mutta nyt oli yleinen poliittinen tilanne omansa saamaan
hänet kahdenvaiheelle.
Lokakuun 13 päivänä kävi luonani prinssi Wolfgang. Hän oli isänsä
puolesta käynyt tapaamassa prinssi Maxia ja valtiosihteeri Solfia
saadakseen tietää, voitaisiinko yleisen tilanteen kannalta pitää
sopimattomana, että prinssi Friedrich Karl ilmoittaisi suostuvansa
ottamaan vastaan hänelle tarjotun Suomen kruunun. He olivat lausuneet
julki epäilyksiään ja toivoneet ratkaisun tuonnemmaksi siirtämistä,
koska nyt annettu myöntävä vastaus saattaisi vaikuttaa epäedullisesti
rauhanneuvotteluihin. Sähkötin asiasta hallitukselle ilmoittaen
samalla, ettei prinssi halunnut virallisen eduskuntalähetystön
vielä saapuvan luoksensa. Eduskunnan puheenjohtaja, professori
Ingman, ja senaattori Nevanlinna olivat kumminkin jo lähteneet ja
saapuivat Berliiniin lokakuun 16:ntena jatkaakseen seuraavana päivänä
matkaansa Frankfurtiin. Muiden edusmiesten matka peruutettiin, paitsi
pankinjohtaja Schybergsonin, joka viikkoa myöhemmin kulki Berliinin
kautta käyden hänkin Friedrichshofissa.
Olin pyytänyt päästä prinssi Maxin puheille. Hänen aikansa oli hyvin
ahtaalla, joten hän pyysi minua siirtämään käyntini tuonnemmaksi, mutta
kehoitti käymään Solfin puheilla. Viimeksimainitun luona olin lokakuun
16 p:nä. Keskustelun aikana lausuin toivovani saada tietää, miten
Saksan hallitus nykyisen poliittisen tilanteen vallitessa suhtautui
kuninkaanvaaliin ja sen toteuttamiseen. Solf huomautti lähinnä, että
vaali hänestä ei näyttänyt varmalta kansan tahdon ilmaukselta, koska
kysymyksen oli eduskunnassa ratkaissut vähemmistö ja varsinkin koska
ratkaisu oli tapahtunut vanhoilta ajoilta periytyneen riidanalaisen
perustuslain nojalla. Minä kumosin todistelun lyhyesti, valittaen
ettei ajan niukkuus sallinut laajempaa selontekoa, mutta saatoin
vakuuttaa hänelle, että kaikki oli tapahtunut laillisesti ja täysin
oikeudellisesti. Tämän kysymyksen ratkaisu kuului oikeusoppineillemme
ja lakiasäätäville viranomaisille, jotka olivat sen ratkaisseet
myönteisesti. Solf tahtoi uskoa, että niin oli laita, koska minä niin
vakuutin, eikä halunnut enää tuota seikkaa korostaa, sitä vähemmän, kun
se oli Suomen sisäisiä asioita. Saksan kannalta oli hänen mielestään
tärkeämpää, että yleinen tilanne vaati suurta varovaisuutta. Entente
oli varsin nurjamielinen Hohenzollereita kohtaan. Jotakin Hessenin
prinssiä vastaan ei varmaankaan ollut mitään, mutta kysymyksessäoleva
prinssi oli keisarillista huonetta hyvin lähellä, mikä seikka
saattoi aiheuttaa Suomellekin vaikeuksia. Epäilyksensä Solf oli
ilmaissut prinssille Wolfgang prinssin välityksellä. Esitin joukon
vastahuomautuksia ja huomautin kuinka toivottavaa oli myöskin Saksaa
koskevan Suomen politiikan kannalta, ettei Saksa vaikeuttanut maan
toivelmain toteutumista. Keskustelun tuloksena oli Solfin selitys,
ettei Saksan hallitus sekaantuisi tähän asiaan, vaan pitäisi sitä
Suomen ja prinssin välisenä. Jos Suomi pitäisi lujasti kiinni
toivomuksestaan saada prinssin kuninkaakseen ja prinssi kaikesta
huolimatta olisi halukas tulemaan, ei Saksan hallitus aiheuttaisi
mitään vaikeuksia. Olisi kumminkin suotavaa, että prinssin vastaus
jäisi tuonnemmaksi, kunnes nykyinen tilanne ehtisi jossakin määrin
selvitä ja noottienvaihto Wilsonin kanssa johtaisi positiivisiin
tuloksiin. Vastaus tuntui minusta kaikin puolin tyydyttävältä ja minä
ilmoitin sen heti prinssille.
Professori Ingman, senaattori Tulenheimo ja tohtori Holma olivat
jääneet Frankfurtiin. Heidän tiedonantojensa mukaan prinssi oli yhä
enemmän eläytynyt siihen ajatukseen, että hän tulee Suomeen, mutta hän
ei halunnut aiheuttaa maallemme vaikeuksia. Englannin uhkaus, ettei
maamme itsenäisyyttä tunnusteta, jos hän tulee Suomen kuninkaaksi, esti
häntä ratkaisevasti antamasta lopullista myöntävää vastausta. Ajatellen
aikaisempia suhteitansa vaikutusvaltaisiin englantilaisiin henkilöihin
prinssi kumminkin toivoi, että tuo este oli poistettavissa.. Hän
piti suotavana, että joku sellaiseen tehtävään soveltuva suomalainen
henkilö matkustaisi Englantiin noudattaen hänen ohjeitansa. Tässä
tarkoituksessa neuvoteltiin Mannerheimin kanssa, joka silloin oli
Tukholmassa, mutta hän ei pitänyt persoonallista kohtausta prinssin
kanssa otollisena. Senaattori Stenroth ilmoitti minulle kirjeellisesti,
että hän ja muut hallituksen jäsenet katsoivat maan etujen vaativan,
ettei prinssi saapuisi Suomeen ennen sodan päättymistä tai Englannin
taholta aiheutuvien vaikeuksien katoamista.
Lokakuun 31 päivän iltana saapui prinssi Berliiniin poikansa Wolfgangin
seurassa. Seuraavana aamuna hän kävi luonani ilmoittamassa mitä
toivoi ja mitä ei toivonut. Katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa
hänelle mitä Stenroth oli kirjoittanut, ja hänelle oli, kuten hän
sanoi "todelliseksi kevennykseksi" saada kuulla, että Suomessa oli
henkilöitä, jotka suhtautuivat asiaan samoinkuin hän itse ja joiden
epäilykset olivat samat kuin hänen. Hän oli kiitollinen siitä, että
tuo oli hänelle avoimesti ilmoitettu. Hän sanoi olevansa nyt halukas
antamaan eduskunnalle vastauksensa, mutta sitä ennen hän tahtoi
puhutella prinssi Maxia ja Solfia, koska ei halunnut kirjalliseen
vastaukseensa sisältyvän mitään Saksalle epäedullista. Ingman ja
Tulenheimo saapuivat Berliiniin marraskuun 1 päivänä.
Prinssi, hänen poikansa ja molemmat maanmieheni söivät seuraavana
päivänä luonani yksinkertaisen päivällisen.
Aamupäivällä marraskuun 4:ntenä saapuivat molemmat prinssit luokseni
lähetystöön. Suomen lippu oli ensi kertaa liehumassa, korkean
käynnin kunniaksi. Prinssin ei ollut vielä silloin onnistunut tavata
saksalaisia valtiomiehiä, mutta hän uskoi saavansa siihen tilaisuutta
päivällisaikaan ja tältä varalta sovittiin pidettäväksi kokous
lähetystössämme iltapäivällä. Se pidettiinkin. Tässä historiallisessa
tilaisuudessa olivat läsnä, paitsi prinssi Friedrich Karlia ja
prinssi Wolfgangia, Ingman, Tulenheimo ja minä. Ensinmainittu luki
vastauksensa eduskunnan puheenjohtajalle ja pyysi meitä tekemään ne
muistutukset, joihin katsoimme olevan aihetta. Meillä ei ollut mitään
muistutettavaa, ei sisältöön eikä muotoon nähden. Vastaus oli samalla
kertaa valtiomiesteko ja suuriarvoinen inhimillinen todistuskappale,
joka kuvasti hyvin ja kauniisti prinssin ylevää persoonallisuutta.
Kirjelmä kirjoitettiin puhtaaksi, prinssi kirjoitti sen alle ja se
jätettiin Ingmanille. Tulenheimo laati pöytäkirjan siitä, mitä oli
tapahtunut. Ingman lähti seuraavana aamuna kotimaahan, mukanansa tuo
tärkeä asiakirja. Tulenheimo palasi Frankfurtiin. Kotoa saapuneista
sanomalehtien lausunnoista ja muista tiedonannoista päättäen herätti
kirjelmä siellä yleistä tyydytystä ja myötätuntoa.
Maailman tilanne oli kumminkin jo kehittynyt suuntaan, joka oli
suuressa määrin supistanut prinssin mahdollisuuksia päästä astumaan
Suomen valtaistuimelle. Saksassa oli puhjennut vallankumous,
epäedullinen aseleposopimus oli tehty, Saksa oli voitettu ja entente
tunsi valtansa kasvavan. Se voi nyt heittää pois kauniin naamionsa,
joka osoitti sen muka taistelevan pienten kansakuntain oikeuksien
puolesta, ja peittelemättä polkea heidän itsemääräämisoikeutensa
jalkoihinsa. Englannin piti määrätä Suomenkin kohtaloita ja
kutsumattomana sekaantua sen sisäisiin oloihin, mitä Saksan,
sotilaallisesta valta-asemastaan huolimatta, ei voida syyllä väittää
tehneen. Minusta tuntui, että kuningaskysymyksemme piankin joutuisi
hiljaisen hautauksen esineeksi. Parooni Mannerheimillä, joka oli
matkustanut Englantiin ja Ranskaan lujittaakseen näiden maiden ja
Suomen välisiä suhteita, oli tehtävänään myöskin koettaa saada
kuninkaanvaali siellä tunnustetuksi. Se ei kumminkaan onnistunut.
Joulukuun 17 päivänä sain uudelta hallitukselta Suomesta näin kuuluvan
sähkösanoman:
"Valtioneuvosto, joka on neuvotellut eduskunnan johtavien henkilöiden
kanssa, katsoo sekä isänmaallisen velvollisuutensa että täydellisen
vilpittömyyden velvollisuuden prinssi Friedrich Karlia kohtaan
vaativan, että Teidän kauttanne saatetaan hänen tietoonsa seuraava,
kenraali Mannerheimin valtioneuvostolle Lontoosta lähettämä
sähkösanoma: Täällä ja Pariisissa tapahtuneiden keskustelujen nojalla
pakko todeta, ettei entente nyt eikä tuonnempana tunnusta prinssiä.
Olisi tärkeätä mahdollisimman pian saada hänen virallinen luopumisensa,
joka on tunnustamisen välttämätön ehto. Ingman."
Pian senjälkeen saapuneen yksityiskirjeen mukaan oli sähkösanoman
mainitsemassa neuvottelukokouksessa vallinnut "hautajaistunnelma".
Minulle annettiin raskas tehtävä. Olin itse neuvonut hallitusta
luopumaan hallitsijakysymyksessä noudatetusta politiikasta, joka
mielestäni oli epäviisasta, mutta minulle ei ollut korvaa kallistettu,
vaan olin saanut pelkkää moitetta osakseni. Opittuani tuntemaan prinssi
Friedrich Karlin olin henkilökohtaisesti vilpittömästi mieltynyt häneen
ja saavuttanut hänen luottamuksensa. Nyt tuli osakseni ilmoittaa
valitulle prinssille, jota Suomen kansa iloiten ja myötätuntoisesti
oli tervehtinyt tulevana hallitsijanaan, että Suomen hallitus
olosuhteitten pakosta halusi hänestä päästä. Tehtävä oli vastenmielinen
ja nöyryyttävä.
Lähetin heti Frankfurtiin kuriirin mukana virallisen kirjelmän,
jossa valtioneuvoston sähkösanoma saatettiin prinssin tietoon.
Samalla osoitin prinssille yksityiskirjeen, jossa valitin, että minun
täytyi hänelle toimittaa niin surullinen joulutervehdys ja ilmaisin
persoonalliset tunteeni asiain käänteen johdosta, tunteet, joiden
tiesin olevan yleisiä maassamme, varsinkin niissä henkilöissä, jotka
olivat joutuneet persoonalliseen kosketukseen prinssin kanssa.
Kuriiri palasi muutamia päiviä myöhemmin, tuoden prinssin virallisen
luopumisilmoituksen minulle osoitettuna, näin kuuluvana kirjeenä:
"Euere Exzellenz
ersuche ich Ihrer Regierung in meinem Namen Folgendes mitzuteilen,
damit sie es zur Kenntnis des Finnischen Volkes bringe:
Die Veränderung der allgemeinen politischen Lage wirkt notwendig auch
auf Finnland zurück, dessen Volk entschlossen war, mir die Sorge um
Sein Wohl anzuvertrauen. In meinem Schreiben vom 4. November an den
Präsidenten des Landtages hatte ich mir die endgültige Entscheidung
aus Gründen vorbehalten müssen, welche nun zwar nicht mehr bestehen;
dafür haben sich aber andere, dort schon angedeutete Schwierigkeiten
verstärkt und treten unüberwindlich zwischen Finnlands Pflicht gegen
sich selbst und seine Verpflichtung gegen mich.
Dies erkennend zögere ich keinen Augenblick Es von letzterer zu
entbinden.
Mit der Wiedergewinnung seiner moralischen Freiheit mir gegenüber
empfängt Finnland Allés, was ich ihm unter diesen Verhältnissen geben
kann. Es bedarf keines weiteren Wortes. Ich weiss mich verstanden.
Ich schicke dem Lande der ernsten Augen meinen und der Meinigen Gruss
und Dank aus treuem Herzen für manche freundliche Bekundung. Möge sein
liebes Volk glücklich werden, Männer, Frauen und die schöne Jugend,
auf welcher die Hoffnung der Zukunft ruht!