Kuvailtuani ensimmäistä kohtaustani sen ruhtinaan kanssa, joka
— toivokaamme niin — kerran tulee kuninkaaksemme, en ole voinut
olla ajattelematta, että kuningaskysymyksessämme ilmenee omituinen
kohtalon ironia. Se politiikka, joka suuntautui Mecklenburgin herttuan
ehdokkuutta vastaan ja pyrki saamaan Hohenzollern-suvun jäsenen Suomen
valtaistuimelle, perustui — mikäli sen pohjana oli asiallisia syitä
— siihen käsitykseen, että Suomi tarvitsi hallitsijaa, joka olisi
suursaksalaisten pyrintöjen ja Saksan sotilaspuolueen tyypillinen
ja voimakas edustaja. Mecklenburgilaista ei pidetty tässä suhteessa
riittävästi selväpiirteisenä ja sotilaallisesti voimakkaana. Ja tämä
politiikka oli vihdoin, kohtalon ohjauksesta, johtanut ruhtinaaseen,
joka olennoltaan ja katsantotavoiltaan oli alkuperäisten toivomusten ja
tahtomusten selvä vastakohta. Suomen kansalle ei tämä tulos varmaankaan
merkitse pettymystä!
Berliinissä, lokakuulla 1918.
Matka Tallinnaan prinssi Friedrich Karlin seurassa.
Syyskuun 22 päivänä sain tällaisen sähkösanoman: "Erittäin tärkeätä
saada vielä kerran persoonallisesti puhutella Teidän Ylhäisyyttänne.
Olisin kovin kiitollinen, jos se voisi tapahtua aivan pian. Friedrich
Karl." Samana päivänä telefonoi kumminkin tohtori H. Holma, joka
muutamia päiviä aikaisemmin oli saapunut Friedrichshofiin opettamaan
prinssille suomea, että viimeksimainittu oli muuttanut suunnitelmaansa
ja saapuu Berliiniin 23 päivän aamuna. Heti hänen tultuaan menin
hänen luokseen Adlon-hotelliin, ja sitten lähdimme yhdessä lähellä
(Roonstrasse 8) sijaitsevaan asuntooni. Prinssi näet halusi
häiriintymättä keskustella kanssani. Lausunnot, joita oli esiintynyt
saksalaisissa lehdissä (Vorwärtsissä, Germaniassa, Frankfurter
Zeitungissa y.m.) olivat yhä enemmän vakaannuttaneet hänessä käsitystä,
ettei hänen tulisi ottaa vastaan kruunua, ellei kuninkaanvaali
osoittaisi todellista enemmistöä. Hänen mielestään ei saanut edes
näyttää siltä, että kuningas oli valittu vastoin kansan tahtoa.
Hän tahtoi kumminkin asettua maamme käytettäviin ja oli senvuoksi
halukas, siinä tapauksessa, etteivät maalaisliittolaiset ottaisi osaa
vaaliin, "ryhtymään Suomen valtion hoitoon", kunnes kansan tahto voisi
selvemmin ilmetä joko uusien vaalien tai kansanäänestyksen muodossa.
Jos kansa sitten haluaisi hänet kuninkaaksi, olisi hän käytettävissä,
ellei, lähtisi hän maasta katkeruutta tuntematta. Hän ei ollut mikään
kruununtavoittelija, vaan tahtoi maan parasta. Prinssi halusi kuulla,
mitä minä ajattelin tästä suunnitelmasta. Sanoin hänelle, ettemme
olleet voineet odottaa sellaista uhrautuvaisuutta hänen puoleltaan.
Lausuin toivomuksenani, ettei tarvitsisi käydä niin, ettei hän
heti voisi astua valtaistuimelle, mutta sanoin täysin ymmärtäväni
hänen jalon ehdotuksensa ja tuntevani myötätuntoa sitä kohtaan.
Vastaukseni herätti hänessä vilpitöntä iloa, ja hän puristi kättäni.
Prinssi huomautti olevan omituista, että tuo ajatus väliaikaiseen
valtionhoitoon ryhtymisestä oli ilmennyt yht'aikaa eri tahoilla. Se oli
ollut lausuttuna sosialistisessa Frankfurtin "Volksstimme"-lehdessä
prinssin mahdollisena tarkoituksena, vaikka hän ei ollut lausunut
ajatustaan julki, hän oli saanut eräältä henkilöltä, jonka mielipide
merkitsi hänelle jotakin, kirjeen, jossa esitettiin samanlainen
ehdotus, ja vihdoin hän oli Berliiniin matkustaessaan sattumalta
tavannut hyvän ystävänsä, Badenin prinssin Maxin, joka hänkin oli
puhunut samaan suuntaan. Prinssi tahtoi nyt mielellään tavata
valtionhoitajaamme keskustellakseen asiasta hänen kanssaan ja oli
ajatellut tätä tarkoitusta värien matkustaa Tallinnaan. Minä kannatin
hänen suunnitelmaansa, koska pidin kohtausta, prinssin luonnonlaatuun
nähden, monessa suhteessa toivottavana. Kysyttyäni, halusiko hän minun
lähtevän mukaan, hän vastasi; että jos vain voisin lähteä, olisi se
hänelle erittäin mieluista ja että hän silloin tuntisi itsensä paljoa
rauhallisemmaksi matkaan ja sen tarkoitukseen nähden. Päätimme, että
matkalle lähdettäisiin jo samana iltana. Sähkötin asiasta Helsinkiin
ehdottaen, että valtionhoitaja ja senaattori Stenroth olisivat syyskuun
25 päivänä Tallinnassa prinssiä tapaamassa.
Prinssi söi sitten päivällistä luonani ja, me lähdimme matkaan klo 1/2
10 illalla. Parooni Flotow ja tohtori Holma sekä prinssin palvelija
matkustivat kanssamme. Käytettäväksemme oli jätetty salonkivaunu
Riikaan saakka. Prinssi keskusteli kanssani vielä kauan, ennenkuin
vetäytyi yölevolle. Seuraavana aamuna olimme Allensteinissä ja
kuljimme niiden Itä-Preussin seutujen ohi, joihin venäläiset olivat
sodan alussa tunkeutuneet ja joista Hindenburg oli heidät sitten
karkoittanut. Hävityksen jälkiä tuskin enää näkyi. Aamukahvi nautittiin
ravintolavaunussa, ja minun evääni tulivat hyvään tarpeeseen.
Vallattujen alueiden rajan yli kuljettiin Poszerunyssä. Passeja ei
kysytty eikä minkäänlaista tarkastusta tapahtunut. Päivä vietettiin
muuten keskustellen, lueskellen ja lepäillen. Prinssi ei laiminlyönyt
tohtori Holman antamaa opetustuntia. Kun illalla 1/2 10 tulimme
Riikaan, ilmoitti meille rautatiepäällikkö kreivi v. Waldersee, ettei
salonkivaunua ollut saatavissa ja että meitä Tallinnaan vievä juna
ei ollut vielä saapunut. Sen oli määrä lähteä vasta myöhemmin yöllä.
Me palasimme salonkivaunuumme ja nukuimme siellä pari tuntia. Sitten
meidät herätettiin, ja me lähdimme toiselle asemalle, josta Tallinnan
juna lähti. Riikasta eteenpäin näet on raideleveys vanha venäläinen,
joten ei ole olemassa mitään suoranaista läpikulkuliikennettä. Meille
osoitettiin kaksi toisen luokan osastoa tavallisessa venäläisessä
matkustajavaunussa. Klo 2 yöllä lähdettiin matkaa jatkamaan. Me
nukuimme niin hyvin kuin osasimme.
Seuraavana aamuna saimme tyytyä siihen, mitä eväslaukkuni voi tarjota,
kun mitään ravintolavaunua ei ollut mukana. Me järjestimme pienet
kekkerit prinssin osastoon. Matka kävi Walkin ja Tarton kautta.
Prinssi osoittautui hyväksi huomioiden-tekijäksi. Hän matkusti
avoimin silmin ja hänen mielenkiintoaan herätti kaikki, mitä tuli
näkyviin, lähinnä kirkot ja rakennustyylit, mutta myöskin maisemat,
geologiset muodostumat, maanviljelys y.m. Hän ei ollut aikaisemmin
käynyt näissä seuduissa, mutta näytti kumminkin hyvin perehtyneen
niiden maantieteeseen ja myöskin Itämerenmaiden historiaan. Keskustelu
kosketteli kaikenlaisia aiheita, mutta prinssi palasi mielellään siihen
asiaan, joka nyt askarrutti eniten hänen ajatuksiansa. Koetin saada
hänet pistäytymään Tallinnasta käsin Helsingissä aivan inkognito,
mutta hän tahtoi torjua kiusauksen, koska sellainen käynti voi
helposti tulla tunnetuksi ja väärin ymmärretyksi. Klo 1/2 7 saavuimme
Tallinnaan, neljä tuntia myöhästyneinä. Senaattorit Stenroth ja
Talas olivat asemalla. Ensinmainittu sekä Suomen konsuli, tohtori
T. Kaila, esiteltiin prinssille. Prinssi tuli asumaan saksalaisen
maaherran parooni von Seckendorffin luo, minä taas asetuin Goldener
Löwe-hotelliin, missä Svinhufvud ja senaattoritkin asuivat. Illaksi
meidät oli kutsuttu von Seckendorffin luo, mutta sitä ennen me
kohtasimme prinssin. Suomen nykyisen väliaikaisen valtionpäämiehen
ja tulevan kuninkaamme välinen kohtaus oli luonnollisesti jo
ulkonaisessakin suhteessa tavallaan mielenkiintoinen. Prinssi
tervehti tavalliseen vaatimattoman hiljaiseen tapaansa, Svinhufvud
taas ilmaisi voimakkaammin ilonsa saadessaan tervehtiä miestä,
jonka toivoimme saavamme kuninkaaksemme ja joka tulisi ryhtymään
valtionpäämiehentoimeen hänen jälkeensä. Olin jo aikaisemmin matkan
varrella valmistavasti kuvaillut prinssille valtionhoitajamme olemusta
ja hänen omalaatuisuuttaan. Prinssi toi esiin ne epäilykset, joita
hänellä oli kruunun vastaanottamiseen nähden, ellei ollut varmoja
takeita siitä, että menettely oli kansan toivomuksen mukainen ja
mainitsi suunnitelmansa, jonka mukaan hän mahdollisesti ryhtyisi
valtion hoitoon vain toistaiseksi. Hän esitti asian koruttomasti,
vaatimattomasti, inhimillisesti. Svinhufvud selosti hallituskysymyksen
tilaa ja toivoi eduskunnan, maalaisliittolaistenkin, hyväksyvän
uuden, valtiomuotoa koskevan sovitteluehdotuksen, ennenkuin
kuninkaanvaaliin ryhdyttäisiin. Hän vakuutti, että prinssi saisi joka
tapauksessa tarkoin harkita vaalin tulosta, ennenkuin hänen tarvitsi
antaa lopullinen vastauksensa. Prinssin jalolle toistaishallitusta
koskevalle ehdotukselle senaatti oli antanut täyden arvon, mutta ei
ollut tahtonut vielä siihen suostua, koska toivottiin prinssin voivan
suostua ottamaan vastaan kruunun kohta vaalin tapahduttua. Konferenssi
kesti puoli tuntia, jonka kuluttua käytiin illalliselle. Senjälkeen
me vielä istuimme hetken yhdessä kahvin ääressä. Prinssin huomiota
herätti erikoisesti se, että Svinhufvud, tapansa mukaan, veti esiin
ison puukkonsa ("stiletiksi" prinssi mainittua esinettä nimitti)
tylpistääkseen sillä sikarinsa.
Seuraavana aamuna klo 10 kokoonnuimme jälleen prinssin luo tunnin
ajaksi keskustelemaan valtiomuotoja hallitsijakysymyksestä. Silloin
huomautettiin vieläkin, että prinssin jalo toistaishallitusta koskeva
ehdotus oli syvästi liikuttanut senaattia. Sitä ei kumminkaan tahdottu
ilmoittaa, koska maalaisliittolaiset suurina taktikkoina voisivat
käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa. Senaattorit sanoivat hyvästi
ja valmistautuivat palaamaan laivallaan ("Eläköön") Helsinkiin. He
olivat käyntiinsä erittäin tyytyväiset ja olivat mieltyneet prinssin
persoonallisuuteen. Minä jäin Tallinnaan, ettei prinssin tarvinnut
viettää aikaansa yksin. Parooni von Flotow ja tohtori Holma näet olivat
aamulla matkustaneet Helsinkiin.
Teimme sitten erään tallinnalaisen oppaan seurassa automobiiliretken
ympäri kaupunkia katsellaksemme sen nähtävyyksiä, varsinkin kirkkoja,
ritarihuonetta ja raatihuonetta. Prinssin mieltä kiinnittivät kovin
nuo historialliset muistot ja taidehistoriallisessa suhteessa
merkittävät esineet. Hänen taiteellinen katseensa ja historiallinen
aistinsa ilmaantuivat peittelemättä hänen mietelmissään. Huomasi,
että hän erikoisesti harrasti kaikkea tähän kuuluvaa. Mutta kaikki
nämä muistot olivat hänen mielestään hoidottomassa tilassa, ja
myöhemmin hän sanoi minulle tunteneensa vastustamatonta halua antaa
siivota, järjestää ja panna kuntoon kaikki. Iltapäivällä teimme retken
Katharinenthaliin, katselimme näköalaa merelle ja kaupunkiin ja
tarkastelimme Pietari suuren taloa. Illaksi oli v. Seckendorff kutsunut
meidät upseerikasinoon, jossa paitsi useita upseereja oli vieraina
myöskin eräitä baltilaisia, m.m. paroonit Dellinghausen ja Schilling.
Seuraavana päivänä aikaisin aamupäivällä palasivat parooni v. Flotow
ja tri Holma Helsingistä, ja klo 1/2 3 lähdettiin paluumatkalle, nyt
omassa erikoisessa ensiluokan vaunussa.
Prinssi näytti olevan tyytyväinen käyntiinsä. Svinhufvud oli tehnyt
häneen perin rehellisen ja luotettavan vaikutuksen. Hän oli prinssin
mielestä kuin tukipylväs, "joskin kulmikas". Se hyvä käsitys, joka
hänellä oli suomalaisten rehellisestä, suorasukaisesta luonteesta, oli
Tallinnan kohtauksen aikana vieläkin vakaantunut. Baltilaiset olivat
hänen mielestään tosin tottuneempia käyttäytymään kuin suomalaiset,
mutta heidän käytöksessään oli jotakin itsetietoista, "on jotakin
olevinansa", mikä ei häntä miellyttänyt. Suomalainen laatu, mikäli
hän oli sitä oppinut tuntemaan, oli hänestä sympaattisempi. Hän löysi
mielessään heistä jotakin oman itsensä sukua. Käynti oli hänessä
vieläkin vakaannuttanut tunnetta, että hänellä oli Suomessa tehtävä.
Tuomiokirkon tasanteella sijaitsevan asuntonsa akkunasta hän oli monta
kertaa luonut katseensa kohti näkymätöntä ja tuntematonta, näköpiirin
tuolla puolen olevaa maata, josta kenties oli tuleva hänen toinen
kotimaansa.
Riikaan saavuimme varhain seuraavana aamuna, mutta myöhästyneinä.
Berliinin juna oli jo lähtenyt. Saimme viettää Riiassa seitsemän
tuntia, joka aika suurelta osalta käytettiin kaupungin katselemiseen.
Aseman komentaja, kelpo baijerilainen insinööri ja Oberleutnant
Fodermeyer, joka puhui melkein aito yläbaijerilaista murretta,
oli oppaanamme. Kahviaamiainen nautittiin upseerikasinossa ja
senjälkeen käytiin katsomassa kauppatoria ja muutamia kirkkoja, jotka
herättivät prinssissä erikoista mielenkiintoa. Ostelimme erinäisiä
tavaroita, joita Berliinissä ei ole kaupoista saatavissa. Päivällinen
tarjottiin siinä salonkivaunussa, joka oli jätetty käytettäväksemme
Berliiniin matkustamista varten. Päivälliselle oli kutsuttu mainittu
aseman komentaja ja kreivi Waldersee. Prinssin teeskentelemätöntä,
luonnollista ihmisten arvostelemistapaa kuvaa se, että koruton,
vilpitön baijerilainen insinööri-luutnantti miellytti häntä paljon
enemmän kuin tuo aristokraattinen, mutta kielevä kreivi. Hän sanoi
meille olevansa hyvillään, kun viimeksimainittu poistui matkustettuaan
kanssamme Mitauhun asti. Ennenkuin sinne saavuimme, kuljimme entisten
venäläisten ja saksalaisten taistelulinjain ohi, ja kreivi, joka oli
ollut mukana, selitti meille niiden laatua ja merkitystä. Useimmat
näiden seutujen rakennukset olivat raunioina. Matkan aikana saimme
Berliinin lehdistä tietää Bulgariassa sattuneen katastrofin. Se herätti
luonnollisesti sekä prinssissä että minussa suurta levottomuutta.
Meistä tuntui, että rajuilma oli tulossa.
Seuraavana päivänä, syyskuun 29:ntenä klo 1/2 4 olimme jälleen
Berliinissä. Asemalla oli lähetystön henkilökunta meitä
vastaanottamassa. Myöhemmin iltapäivällä kävi prinssi vielä luonani
sanomassa jäähyväiset ja sopimassa tietojenvaihtamisesta lähinnä
seuraavana aikana. Illalla hän matkusti Frankfurtiin.
Berliinissä lokakuulla 1918.
Käynti Preussin prinssin Heinrichin luona Kielissä elokuussa 1918.
Käynti prinssi Heinrichin luona ei ollut luonteeltaan poliittinen
eikä historiallinen, se on vain henkilökohtainen muistelo.
Valtionhoitaja oli myöntänyt suurristin prinssille, joka oli Saksan
Itämerenlaivaston ylipäällikkönä silloin kun tapahtui se merisotatoimi,
joka oleellisesti vaikutti Etelä-Suomen vapautumiseen. Olin saanut
tehtäväkseni viedä henkilökohtaisesti kunniamerkin hänelle.
Tiedusteltaessa hän oli antanut ilmoittaa ottavansa vastaan meidät,
minut ja lähetystönsihteerin vapaaherra Wreden, lokakuun 28 päivänä
Kielin linnassa. Me lähdimme Berliinistä edellisenä iltana, tulimme
aamulla Hampuriin ja jatkoimme sieltä heti matkaa Kieliin, jonne
saavuimme klo 11 aamupäivällä. Prinssin kamariherra von Rumour oli
meitä vastaanottamassa automobiileineen, joka vei meidät vanhaan,
muistorikkaaseen Holsteinin linnaan, jossa prinssi on jo kauan
asustanut. Se sijaitsee puistossa aivan rantalaiturin ääressä tarjoten
yli Kielinlahden, sataman ja suurten veistämölaitosten ulottuvan
näköalan. Meidät majoitettiin pieneen, mutta aistikkaasti sisustettuun
kolmihuoneiseen huoneistoon. Kun olimme saaneet itsemme kuntoon,
vietiin meidät prinssin isoon, kauniiseen työ- ja kirjastohuoneeseen,
jossa hän amiraalinunivormuun pukeutuneena otti meidät vastaan. Prinssi
on komea germaaninen tyyppi, tukka lyhyeksi leikattu, vaalea parta
harmahtava, harmaansinisissä, keisariveljen silmiä muistuttavissa
silmissä hyvä katse. Kasvoista huomaa, että hän on ollut merimiehen
toimissa.
Hänelle lausumissani sanoissa huomautin siitä merkityksestä, joka
Itämerenlaivastolla on ollut vapaustaistelussamme ja prinssin
henkilökohtaisesta osanotosta onnellisesti suoritettuun merisotatoimeen
sekä siitä mielenkiinnosta, jota hän on aina osoittanut maatamme
kohtaan. Pitkähkössä vastauspuheessaan prinssi lausui ilonsa sen
johdosta, että maamme oli saavuttanut kauan kaipaamansa vapauden ja
vilpittömän mielihyvänsä saadessaan kantaa Suomen vapaudenristiä
muistona maasta, joka oli aina ollut hänen sydäntään lähellä ja jota
kohtaan hän tunsi syvää kunnioitusta. Hän oli oppinut tuntemaan
Saksassa muodostetun suomalaisen pataljoonan ja oli saanut hyvän
vaikutelman siitä samoinkuin niistä reippaista nuorista miehistä, jotka
punaisten vallan aikana olivat lähteneet Suomesta Tallinnaan, missä hän
oli silloin oleskellut.
Hetken kuluttua ilmaantui prinssin puoliso, prinsessa Irene, Venäjän
onnettoman keisarinnan sisar. Hän teki miellyttävän vaikutuksen
osoittaen sitä ylhäistä koruttomuutta ja hienoa ystävällisyyttä,
joka mielestäni on saksalaisille prinsessoille luonteenomaista ja
tekee heidän kanssaan seurustelemisen luontevaksi ja keskustelun
helpoksi. Me palasimme huoneisiimme, ja puoli tuntia myöhemmin meidät
kutsuttiin lunchille. Minä istuin prinsessan vieressä ja prinssi
vastapäätä. Paitsi meitä olivat läsnä amiraali Bachmann, paikkakunnan
pääamiraali, prinssin ajutantti, eräs korvettikapteeni, jonka nimen
olen unohtanut, kamariherra von Rumour, ja kaksi hovinaista, joista
toinen oli mecklenburgilainen neiti von Oertzen. Prinssillä oli
rinnassaan suurristin krashaani. Keskustelu oli sujuvaa ja vilkasta,
mutta etupäässä ei-poliittista. Prinssi kertoi paljon oleskelustaan
Tallinnassa edellisenä talvena ja keväänä. Eräs episodi, joka
erityisesti näytti herättäneen hänessä mielenkiintoa oli suomalaisten
suorittama jäänmurtaja Volynetsin kaappaus ja aluksen tuominen
Tallinnaan, josta tapahtumasta hän päivällisen jälkeen näytti
onnistuneita valokuvia. Mainittu alus oli ollut erittäin tärkeä
Suomenlahdella suoritetuissa sotaliikkeissä. Ellei sitä olisi ollut,
olisi tuskin onnistuttu laskemaan Brandensteinin joukkoja maihin
Loviisaan. Tämän sotatoimen, joka oli varsin oleellisesti vaikuttanut
punaisten vallan murtumiseen, oli prinssi suunnitellut hankittuaan
aikeelleen keisarin suostumuksen. Hän olisi itse mielellään matkustanut
Suomeen, lähinnä Helsinkiin, mutta keisari oli poliittisista syistä
kieltäytynyt antamasta suostumustaan, koska tahtoi välttää kaikkia
väärinselityksiä. Pellingin osaston vaarallisesta, rasittavasta
vaelluksesta jäitse Viron rannikolle teki prinssi laajasti selkoa
arvostellen erittäin kiittävästi osanottajien rohkeutta ja kestävyyttä.
Mukana olleen sairaanhoitajattaren neiti Ruinin urhokkuus oli sekin
herättänyt hänessä kunnioitusta. Monivuotisesta ajutantistaan,
korvettikapteeni Reuterista, joka on Helsingissä syntynyt ja
puolisuomalainen, lausui prinssi kunnioittavia ja myötätuntoisia
sanoja. Reuter oli varmaan osaltaan herättänyt prinssissä mielenkiintoa
maatamme kohtaan. Vierustoverini prinsessan kanssa keskustelin
kaikenlaisista asioista, m.m. käynnistäni Friedrichshofissa ja hänen
sisarestaan, Venäjän keisarinnasta. Prinsessa uskoi varmaan tietävänsä,
että hän ja tsaarin tyttäret olivat elossa.
Päivällisen jälkeen, nauttiessamme kahvia, jota tarjottiin prinssin
työhuoneessa, keskustelin kauan hänen kanssaan ikkunan ääressä,
näköalanamme Kielinlahti. Keskustelu johtui koskettelemaan sotaa ja
Saksan sisäpolitiikan uusinta kehitysvaihetta. Prinssi ei pelännyt
voimakasta vasemmalle kääntymistä, jota hän piti luonnollisena ja jonka
hän uskoi olevan omansa kokoamaan Saksan kansaa. Hänen mielestään oli
siten torjuttu verisen vallankumouksen mahdollisuus. Kysyttyäni, kuinka
keisari suhtautui suureen suunnanmuutokseen, prinssi vastasi keisarin
seuraavan tyynesti tapahtumain kehittymistä ja vakuutti, ettei hän
pohjaltaan ollut demokratialle ollenkaan vihamielinen. Sosiaalisissa
uudistuksissa oli aina voitu luottaa keisarin harrastukseen ja
myötävaikutukseen, Hän korosti myöskin keisarin rauhanrakkautta ja
huomautti, että se hallitsijakuva, jota vastaan entente suuntasi
hyökkäyksiään, oli aivan vääristelty.
Prinssi oli ehdottanut, että lähtisimme kiertokäynnille satamaan ja
Keisari Wilhelmin kanavan suulle. Sää tosin oli kolea ja sateinen,
mutta ehdotus oli kumminkin siinä määrin houkutteleva, että me
suostuimme siihen kiitollisina. Prinssi jätti käytettäväksemme
nopeakulkuisen moottorivenheensä ja hänen ajutanttinsa toimi
oppaanamme. Ajutantti oli aikaisemmin ollut sukellusvenheen päällikkönä
ja joutunut Englantiin sotavangiksi. Kaksi vuotta hän oli oleskellut
siellä vankileirissä yrittäen pari kertaa paeta, mutta onnistumatta.
Tekeytymällä mielenvikaiseksi hänen oli onnistunut päästä vaihtovankina
Hollannin kautta kotimaahansa. Aktiiviseen sotapalvelukseen hän ei
sodan aikana voinut enää astua. Satamassa liikkuessamme kuljimme
ohi suurien veistämöiden, Germaniawerftin ja Kaiserwerftin,
jättiläissuurten laitosten, missä koko sodan ajan oli rakennettu
sukellusvenheitä ja missä nytkin oli niitä kymmenkunta tekeillä. Koko
joukko erimallisia sota-aluksia oli satamassa ankkurissa. Kaikki
tuntui todistavan Saksan voimakkuutta, ja kumminkin sen kädet olivat
jo sidotut ja tyynen pinnan alla jo kuohui. Juuri Kielissä tapahtuivat
muutamia päiviä myöhemmin ne matruusimellakat, jotka aloittivat
vallankumouksen.
Kanavan suulla katselimme sulkuja ja niiden kekseliäästi suunniteltuja
teknillisiä laitteita. Astuimme sitte venheestä maalle ja palasimme
automobiilissä linnaan. Korkean isäntäväkemme seurassa nautimme
iltapäiväteen, jota prinsessa tarjoili, ja juttelimme puolisen
tuntia, kunnes lähdimme asemalle. Minulle jäi mieluisa muisto tästä
tutustumisestani saksalaiseen ruhtinasperheeseen, jossa tuntui
vallitsevan kotoinen onni. Mutta miten nopeasti näinä aikoina
muuttuukaan kaikki! Viikkoa myöhemmin liehui Holsteinin linnan katolla
punainen lippu, ja prinssin täytyi puolisoineen lähteä vaaranalaiselle
pakoretkelle kauniista, viihtyisästä kodistaan.
Emme saaneet paikkoja Berliiniin menevään yöjunaan, joten jäimme yöksi
Hampuriin, Atlantic-hotelliin. Suuri, rauhan aikaan vilkasliikkeinen
hotelli oli nyt hiljainen. Ruokasalissa istui vain muutamia vieraita.
Alsterin seutujen kadutkin olivat jokseenkin autiot. Entisyyden
ja nykyisyyden välinen ero näytti minusta täällä suuremmalta kuin
Berliinissä. Suuressa satama- ja kauppakaupungissa tuntui nelivuotisen
saarrostilan vaikutus ankarampana.
* * * * *
Suurristi ei ollut onnekas niille, joille minulla oli ollut kunnia
se jättää. Keisari Wilhelm, prinssi Heinrich, Ludendorff, von
Hertling, Bunan, Talaat Pasha, kaikki he ovat muutaman viikon kuluessa
kukistuneet tai on heidän ollut pakko poistua etualalta. Ainoastaan
Hindenburgin valtava hahmo on vielä säilynyt myrskyltä. Hän koettaa
nyt johtaa voittamattoman armeijansa takaisin sen voitettuun ja
nöyryytettyyn isänmaahan.
Berliinissä marraskuulla 1918.
Lokakuun ja marraskuun päivät Berliinissä.
Katkelmallisia muistiinpanoja.
Sattui niin, että olin Saksassa sekä maailmansodan alkaessa että sen
lähetessä loppuaan. Suurempaa vastakohtaa kuin silloisten kesäpäivien
ja nykyisten syyspäivien välinen voi tuskin ajatella. Silloin korkea,
kohottava tunnelma, yksimielinen kansa kokoontuneena ruhtinaansa
ympärille valmiina uhraamaan kaikkensa, isänmaan hyväksi. Nyt sotaan
väsynyt kansa, joka tahtoo ennen kaikkea rauhaa, vailla keisaria ja
ruhtinaita, ei sotilaallisesti voitettuna, mutta sisäisesti särkyneenä
ja senvuoksi herpoutuneena ja kostonhimoisten vihollisten väkivallalle
alttiina. Ne hyvät Saksan kansalaiset, joita kumoushuume ei ole saanut
valtoihinsa, ovat hiljaisia ja heidän päänsä on painuksissa. Heidän
mielensä täyttää tuskainen suru sen häpäisyn johdosta, jonka esineeksi
maa ja kansa on saatettu.
Tuo kaikki tuli aivan äkkiä, odottamatta. Vielä elokuussa suhtautui
kansa varsin luottavasti sotilaalliseen tilanteeseen; vakavasti
uhkaavaan sisäiseen vaaraan ei uskottu. Lännessä tosin oli peräytyminen
alkanut, mutta lohduttauduttiin ajattelemalla, ettei peräytymisen
sinänsä tarvinnut suuria merkitä. Olihan Saksa voittanut kaikilla
rintamilla ja sen joukot olivat kaukana vihollismaissa. Sotilashenkilöt
vakuuttivat Siegfriedlinjaa mahdottomaksi puhkaista. Mutta kun
Saksan joukot, joskin hitaasti, työntyivät yhä taaksepäin ja tappiot
kasvoivat suuriksi, alkoi yleisössä syyskuun aikana ilmetä jonkinlaista
levottomuutta. Saksan sotilaallinen johto oli arvioinut Amerikan avun
sekä laajuuteen että laatuun nähden liian vähäiseksi. Tankki-joukkoja
vastaan ei voitu pitää puoliaan.
Syyskuun viimeisinä päivinä saapui tieto Bulgarian Makedoniassa
kärsimästä tappiosta. Olin silloin paluumatkalla Tallinnasta prinssi
Friedrich Karlin seurassa, ja meistä tuo tuntui levottomuutta
herättävältä Saksan takapoukon enteeltä. Muutamia päiviä myöhemmin
solmi Bulgaria aselevon ententen kanssa. Tämän liittolaisen
horjuva asema ja luopuminen oli odottamatonta kaikille muille
paitsi todelliseen tilanteeseen perehtyneille ja teki kiusallisen
vaikutuksen. Sen mukaan mitä minulle kertoi eräs henkilö, joka
oli elokuun lopussa Nauheimissä kohdannut kuningas Ferdinandin,
oli kuningas jo silloin ennustanut Bulgarian katastrofin ja
lisännyt että hän valmistautui luopumaan kruunustaan ja että hänen
jälkeensä tekisi samoin keisari Kaarle ja sitten keisari Wilhelm.
Bulgarian luopuminen teki selväksi, että Turkinkin täytyi solmia
rauha ja näytti luultavalta, että Itävaltakin pakotettaisiin
liittolaiselleen uskottomaksi. Keskusvaltaliitto tulisi hajoamaan ja
Saksa jäisi yksin vastustamaan monia vihollisiansa. Kun tuo äkkiä
älyttiin, aljettiin epäillä valtakunnan johtoa ja sotilasjohtoa,
joka oli uskotellut tilanteen olevan suotuisan eikä ollut ajoissa
voimakkaasti ja avoimesti työskennellyt rauhan saamiseksi. Jo
elokuussa, 8 päivän tappion jälkeen, lienee johtaville henkilöille
ollut selvää, ettei keskusvaltojen sotilaallinen asema ollut enää
kestävä. Mutta siitä vaiettiin. Pettymys ja masentuneisuus oli
nyt sitäkin suurempi. Valtiopäiväin enemmistöpuolueet vaativat
hallituksen parlamentarisoimista, jotta kansa siten koottaisiin
yksimielisemmäksi ja tyytymättömyyttä estettäisiin kasvamasta liian
voimakkaaksi. Siten kokoonpannun hallituksen arveltiin myöskin voivan
lähentyä liittolaisvaltoja rauhan tarkoituksissa helpommin kuin
vallassaolevan imperialistisen. Kreivi Hertling ja von Hintze, joita
pidettiin liian taantumuksellisina, erosivat. Edellisen sijaan astui
Badenin prinssi Max, jälkimmäisen sijaan Solf. Enemmistöpuolueiden
valtiopäiväedustajista valittiin uudet valtiosihteerit, niiden joukossa
huomatuimpana sosialisti Scheidemann.
Badenin prinssin Maxin nimittäminen valtakunnankansleriksi herätti
tyytyväisyyttä. Hänet tunnettiin jalosti ajattelevaksi ja mieleltään
kansanvaltaiseksi henkilöksi. Minulle nimitys tuotti persoonallista
iloa, sillä tavatessani hänet vähän ennen sotaa olin oppinut
mitä suurimmassa määrin kunnioittamaan hänen olemustaan ja hänen
katsantotapojaan, ja tätä kunnioitusta olivat vielä lujittaneet hänen
myöhemmin pitämänsä inhimillisen lämpimät puheet samoinkuin se seikka,
että hän oli maamme vilpitön ystävä. Prinssin katsottiin sitäpaitsi
olevan jossakin määrin suosittu henkilö entente-maissa, joten hän
näytti soveliaalta aloittamaan Saksan taholta rauhanhankkeet. Hän piti
neitsytpuheensa valtiopäivillä lauantaina lokakuun 5 päivänä. Sali,
parvekkeet ja koroke olivat väkeä täynnä. Diplomaattiparvekkeella näin
ensi kerran Venäjän lähettilään Joffen, jonka mielenkiinto ilmeisesti
oli kovin vireillä. Nyt alkoi ensimmäinen näytös näytelmää, jota hän
oli odottanut ja jonka ohjaajia hän oli.
Jännittyneenä kuunneltiin tuota kirkkain äänin esitettyä puhetta,
joka ilmoitti uutta olojen järjestystä. Yllättävänä tuli se puheessa
mainittu tieto, että hallitus oli edellisenä yönä lähettänyt
Wilsonille rauhantarjouksen selittäen olevansa halukas hyväksymään
hänen tunnetut 14 pykäläänsä ja samalla ilmaissut haluavansa aselepoa.
Viimeksimainittu seikka oli selvä erehdys ja saattoi Saksan paljoa
epäedullisempaan asemaan kuin sotilaallinen ja sisäpoliittinen asema
silloin olisivat vaatineet. Prinssi Max oli vastustanut tätä askelta,
mutta asiaa ei voitu hänen hallitukseen astuessaan enää korjata.
Vakuutettiin sotilasauktoriteettien ehdottomasti vaatineen, että
aselepotarjous oli tehtävä heti. Kerrottiin Ludendorffin hermojen
pettäneen ja hänen luulleen, etteivät joukot enää olleet hänen
käsissään. Kohta sen jälkeen sanottiin hänen havainneen erehtyneensä,
mutta silloin oli jo ollut liian myöhäistä. Asian laita ei varmaankaan
ollut niin, vaan täytynee jokin muu selitys olla olemassa. Prinssi
Maxin ja muiden pelko, että tarjous sekä maassa että maanrajain
ulkopuolella käsitettäisiin sotilaallisen heikkouden merkiksi,
toteutui. Keskustellessaan kanssani merkitsi salaneuvos Schiemann
aselevon vaatimuksen kohtalokkaimmaksi erehdykseksi, mitä Saksan
historiassa oli tehty.
Seurasi sitten Wilsonin ja Saksan hallituksen välinen noottienvaihto,
joka vaikutti painostavasti ja mielialaa yhä lamaavasti. Lisääntyvä
sisäinen heikkous ja vastustuskyvyn puute ilmeni muun muassa
siinä, että Saksan reunakansat alkoivat liikehtiä ja särkeä Saksan
valtakunnallista ehjyyttä. Lokakuun 23 päivänä pidetty valtiopäiväin
istunto oli tässä suhteessa surullisen muistettava ja kiusallinen.
Riippumattomat antoivat vallankumousnälälleen täyden vallan.
Saman päivän iltana minä olin poliittisen keskiviikkoseuran
kokouksessa. Olisi ehkä ollut hienotunteisempaa pysyä poissa,
sillä tässä poliitikkopiirissä vallitsi itsetutkistelun mieliala,
paljastettiin omia virheitä ja hairahduksia, mikä ei tietenkään
ollut tarkoitettu syrjäisiä varten. Minuun vaikutti tuo vilpitön
keskustelu tyynellä objektiivisuudellaan, jota olen yhä enemmän
oppinut Saksan kansassa tuntemaan sen voimana, mutta tavallaan
myöskin sen heikkoutena. Minusta tuntui silloin kuin voisi Saksa
kantaa vastoinkäymisensä tyynin mielin ja pysyä pystyssä. Vanhan
bremeniläisen, kunnon Jacobin seurassa käyskelin keskustellen illan
kokouksesta saaduista vaikutelmista. Hän oli huolissaan, mutta katseli
kuitenkin luottavasti tulevaisuuteen.
Demokraattiseen suuntaan käyvät reformit hyväksyttiin valtiopäivillä
nopeasti toinen toisensa jälkeen ja kaikki näytti lupaavalta.
Luultiin voitavan ehkäistä kumous. Mutta keisarin luopumista koskevat
vaatimukset kävivät yhä suoranaisemmiksi ja voimakkaammiksi.
Olihan Wilson viittaillut siihen suuntaan, että tuo oli rauhan
ehtona. Kruunusta luopumisen hyötyä koskevat mielipiteet olivat
kumminkin kovin erilaiset. Ei ainoastaan vanhoilliselta vaan myöskin
vapaamieliseltä porvarilliselta taholta pelättiin valtakunnan
eheyden siten joutuvan vaaranalaiseksi ja seurauksena olevan yleisen
romahduksen. Osa enemmistösosialistejakin oli epäröivällä kannalla.
Kuka tulisi keisarin seuraajaksi? Kruununprinssi ei ollut suosittu.
Tasavallan ajatusta ei ainakaan lausuttu julki. Scheidemann lähetti
valtakunnankanslerille kirjelmän, jossa hän selitti keisarin luopumisen
välttämättömyyttä, mutta hallitsija ei tahtonut pettää kansaansa
hädän hetkellä. Lokakuun 28 päivänä hän antoi julistuksen, jossa
ilmaisi myöntyvänsä valtiomuodonmuutoksiin ja joka päättyi seuraaviin
sanoihin: "Keisarinvirka on kansan hyväksi suoritettavaa palvelusta.
Vapauttakoon siis uusi järjestys kaikki hyvät voimat, joita kansamme
tarvitsee kestääkseen ne kovat koettelemukset, joiden alaiseksi
valtakunta on joutunut, ja päästäkseen varmoin askelin kulkemaan
pimeästä nykyhetkestä kohti valoisaa tulevaisuutta." Valtaistuimen
korkeudesta kaikuvat kauniit sanat eivät kumminkaan enää tehonneet.
"Uutta järjestystä" ryhdyttiin toteuttamaan melkeinpä kaamean hurjassa
tahdissa. Mutta se tuli liian myöhään. Maaperän olivat jo uurtaneet
osalta sodan pitkät kärsimykset ja puutteet, joista olemassaoleva
yhteiskuntajärjestys sai vastata, osalta salainen propaganda. Samaan
suuntaan vaikuttavia tekijöitä olivat Itävallan poliittinen hajoaminen,
sotilaallinen raukeneminen ja luopuminen liittolaissuhteesta
sekä uusissa itsenäisissä valtioissa ilmenevät kumoukselliset ja
bolshevistiset virtaukset.
Oli jo kauan kuiskailtu, että Berliinissä oleva, Joffen johtama Venäjän
lähetystö muodosti tyyssijan, josta käsin harjoitettiin kumouksellista,
jopa suorastaan bolshevististakin kiihoitustyötä työläisten, sotilaiden
ja Saksassa olevien sotavankien keskuudessa. Lentolehtisiä, jotka
nähtävästi olivat Venäjällä painettuja ja salaa rajan yli kuljetettuja,
levitettiin kaikkialle Saksaan. Otaksuttiin, että ne olivat saapuneet
kuriiritavarana Venäjän lähetystöön, josta asiamiehet, venäläiset ja
saksalaiset, levittivät niitä edelleen tehdaspaikkoihin, kasarmeihin,
vieläpä rintaman läheisyydessä olevien työläistenkin keskuuteen.
Hampurissa ja Länsi-Saksassa oleskelevat suomalaiset työmiehet —
ent. jääkäreitä y.m., yhteensä n. 200 — saivat hekin säännöllisesti
Pietarissa ilmestyviä "Vapaus" ja "Kumous" lehtiä sekä "Viesti" lehteä
Tukholmasta. Meidän onnistui, joskin myöhään, todeta, että tiet
johtivat tässäkin Venäjän lähetystöön. Eräs suomalainen (Keto) oli
väärällä nimellä otettu lähetystön palvelukseen, luultavasti lähinnä
äskenmainittua tehtävää varten. Hän matkusti usein Berliinin ja
Hampurin väliä ja lienee käynyt tavan takaa Tukholmassakin.
Virallisissa piireissä osoitettiin kumminkin suvaitsevaisuutta ja
merkillistä pitkämielisyyttä Unter den Lindenin varrella olevaa
ruttopesää kohtaan, joten Wilhelmstrassea vastaan tähdätyt salahankkeet
saivat esteettömästi jatkua. Saksalaiset, jotka monesti noudattavat
melkein lapsellisen suorasukaista säännönmukaisuutta, eivät tahtoneet
mielellään uskoa, että diplomaattista luottamusta käytettiin siinä
määrässä väärin. Ulkoasiainministeriössä Joffella oli ystäviä, joskaan
ei hengenheimolaisia. Niihin kuului m.m. virkavaltaisesti mahtava
salaneuvos Kriege. Hän se Joffen kehoituksesta vaati Suomessa vangitun
neuvostomiehen Kamenevin vapauttamista, uhaten melkein ryhtyvänsä
pakkotoimenpiteisiin, ellei niin tapahtuisi. Kriege vakuutti minulle,
että kysymyksessäoleva henkilö, kierosta maailmankatsomuksestaan
huolimatta, on sympaattinen henkilö ja että olisi vahinko, jos hän
tuhoutuisi vankilassa. Saman hyvän vaikutelman hän ilmeisesti oli
saanut Joffestakin. Hän luuli kykenevänsä vaikuttamaan Venäjän
neuvostoherroihin ja kuitenkin viimeksimainitut pettivät hänet —
varsin tavallinen, Saksan diplomatiaa kuvaava seikka. Mutta sattui
sitten — ja sattumassa näytti piilevän ajatusta — että eräs herra
Joffen epäiltävistä kuriirilaatikoista särkyi vaunusta nostettaessa
Friedrichstrassen asemalla ja paljasti suuret määrät vertatihkuvia
lentolehtisiä. Eräs niistä näytettiin minulle ulkoasiainministeriössä.
Siinä oli kiihoittavana otsakkeena: "Vaviskaa te verikoirat ja kansan
murhaajat", ja sisältö oli sen mukainen. Nyt, marraskuun 7:ntenä,
kuljetettiin Venäjän lähetystön henkilökunta (70 henkeä!) tuota
pikaa ylimääräisellä junalla rajalle. Sen toiminta oli kuitenkin
jo kantanut hedelmää. Aseita ja rahojakin oli tuon venäläisen
valtionlaitoksen välityksellä sijoitettu oikeihin käsiin. Vallankumous
oli määrätty tapahtuvaksi Saksassa marraskuun 6:ntena, Venäjän
bolshevikivallankumouksen vuosipäivänä. Joffe ei saanut sitä nähdä
Berliinissä, missä se viivästyi muutamia päiviä.
Marraskuun 3 päivänä puhkesi Kielissä matruusimellakoita, jotka
johtivat katukahakkoihin. Tuskin viikkoa aikaisemmin olin käynyt
mainitussa kaupungissa havaitsematta mitään, mikä olisi voinut
ilmaista myrskyn olevan tulossa. Liike sai kumouksellisen luonteen, ja
kapinalliset anastivat vallan käsiinsä. Se levisi seuraavina päivinä
muihin Pohjois-Saksan kaupunkeihin, Hampuriin, Lyypekkiin, Hannoveriin
y.m., joissa muodostettiin sotilas- ja työmiesneuvostoja venäläiseen
malliin. Oli ilmeistä, ettei tämä kaikki johtunut satunnaisista syistä,
vaan oli hyvin valmisteltua. Etelä-Saksankin kaupungeissa, varsinkin
Münchenissä, pääsi kumousliike vauhtiin. Alkoi näyttää peloittavalta.
Berliinissä oli kuitenkin ulkonaisesti rauhallista, joskin ankara
jännitys tuntui. Keisarin luopumista eivät nyt vaatineet ainoastaan
sosiaalidemokraatit vaan myöskin edistyspuolue ja osa keskustaa.
Sosiaalidemokraattinen puolue ja sen eduskuntaryhmä asettivat
marraskuun 7:ntenä hallitukselle uhkavaatimuksen, jossa m.m. vaadittiin
keisaria ja kruununprinssiä eroamaan ennen seuraavaa puolenpäivän aikaa.
Kävin näinä päivinä tapaamassa useita henkilöitä, osalta kuullakseni
täsmällisiä tietoja tapauksista, osalta saadakseni vaikutelmia
mielialasta. M.m. olin 7 päivänä historiantutkijan, salaneuvos
Schiemannin luona. Hän istui puolipimeässä kirjoituspöytänsä ääressä
ja oli aivan masentunut. "Te tulette murheellisella hetkellä. Saksa
murtuu nyt", kuului hänen tervehdyksensä. "Suuri työmme hajoaa
pirstoiksi, meidän täytyy jälleen alkaa alusta!" Minä jätin hänelle
Suomen vapaudenristin, jonka hän otti vastaan suuren ajan muistona,
rakkaana mutta kaihomieltä herättävänä. Mitä Suomeen tulee, pelkäsi
hän bolshevikivaaraa, kun Saksan suoma tuki todennäköisesti tulisi
katoamaan, ja pahoitteli, ettemme olleet aikaisemmin hankkineet
itsellemme kuningasta ja että olimme tavoitelleet sellaista
hallitsijasukua, jota entente ei milloinkaan hyväksyisi. Vielä
huolestuneempi hän oli Itämerenmaakuntiin nähden, joissa hän hiljattain
oli käynyt Tarton uudelleen eloonelpyneen yliopiston kuraattorina.
Samana päivänä kävin tervehtimässä uskollista ystäväämme von Hülseniä.
Hänkin oli sangen masentunut, osalta siitä syystä, että me suomalaiset
olimme pettyneet toivoessamme Saksalta lujaa tukea tulevaisuutemme
luomisessa. Hänen samoinkuin Schiemanninkin mielestä oli luonnollista
ja välttämätöntäkin, että me vallitsevassa poliittisessa tilanteessa
solmisimme hyvät suhteet Englantiin. Käydessäni yleisesikunnassa von
Hülsenin puheilla näin siellä ensi kerran suuren ulko-oven ulko- ja
sisäpuolella aseistettuja vartioita. Valmistauduttiin mahdollisten
yllätysten varalle.
Seuraavan päivän, marraskuun 8:nnen, iltana olin
ulkoasiainministeriössä salaneuvos Trautmannin puheilla osaksi
saadakseni aikaan sodan puhjetessa takavarikoituja suomalaisia
miljoonia koskevan lopullisesti sitovan ratkaisun, ennenkuin se kenties
olisi liian myöhäistä, osaksi hankkiakseni tietoja vallitsevasta
tilanteesta. Hän ei tietänyt paljoakaan uutta. Keisarin luopumisesta
ei vielä tiedetty mitään varmaa. Trautmann pelkäsi sisäistä sekasortoa
kävipä sitten niin tai näin. Pois lähtiessäni tapasin portaissa
ulkoministeri Solfin, joka oli juuri matkalla kabinetinistuntoon
valtakunnankanslerin palatsiin. Vaihdoimme jonkin sanan, ja Solf
lausui m.m.: "Teidän kansanne tahtoo saada kuninkaan, meidän kansamme
on aikeissa poistaa ruhtinaansa." Tuo kuulosti alakuloiselta. Siinä
istunnossa, johon hän meni, hallitus luultavasti omaksui lopullisen
kannan kruunusta luopumista koskevassa kysymyksessä.
Marraskuun 9 päivän aamuna Berliini oli, ainakin keskusosiltaan,
aivan samannäköinen kuin ennenkin. Sanomalehdet ilmestyivät kuten
tavallisesti eivätkä sisältäneet mitään tiedonantoa keisarin
luopumisesta. Mutta puolenpäivän tienoissa ilmoitettiin B. Z:ssa
ja lisälehdissä, että keisari ja kruununprinssi olivat luopuneet
valtaistuimesta. Uutinen otettiin vastaan vakavasti ja vaieten. Saksan
valtakunta oli ilman hallitsijaa. Jos kruunusta-luopuminen olisi
tapahtunut pari päivää aikaisemmin olisivat asiat ehkä kehittyneet
toisin. Mutta nyt oli vallankumous jo alkanut, ennenkuin tämä tosiasia
oli olemassa. Mitään luopumisasiakirjaa ei julkaistu. Sitä ei ollut
silloin vielä annettukaan.
Vallankumousliike oli alkanut Berliinissä aamulla, yht'aikaa eri
paikoissa, mikä osoittaa, että noudatettiin annettua merkkiä. Kuten
myöhemmin saatiin tietää, toimivat vallankumouksen ensimmäisinä
järjestelijöinä riippumattomat sosiaalidemokraatit ja Liebknechtin
ryhmä, eivätkä enemmistösosialistit. Etukaupunkien työläisjoukot
lähtivät liikkeelle, tunkeutuivat kasarmeihin ja suostuttivat
sotilaita liittymään "vapausliikkeeseen", mikä yleensä onnistuikin.
Vakavanlaatuisia yhteentörmäyksiä ei sattunut. Vahtipalvelusta
hoiti kaupungissa m.m. 4 jääkäripataljoona, joka hiljattain oli
palannut Suomesta, mitä seikkaa Vorwärts erikoisesti korosti. Sen
miehistö saapui Vorwärtsin taloon ja ilmoitti asettuvansa aseineen ja
ampumavaroineen "kansan" käytettäväksi. Työmiehet varustettiin aseilla.
Sotilas- ja siviilihallinto tahtoi välttää sisäistä sotaa, ja siten
oli vastustus poissa. Päävahti, poliisikonttori, valtiopäivätalo ja
muut julkiset rakennukset miehitettiin. Poliisimiehistö riisuttiin
aseista. Eräs joukko, Liebknecht etunenässä, tunkeutui linnaan ja nosti
punaisen lipun. Puolenpäivän ajoissa lakkautettiin raitiotieliikenne
ja julistettiin yleislakko. Enemmistösosialistitkin olivat jo yhtyneet
liikkeeseen. Sosiaalidemokraattiset hallituksen jäsenet olivat aamulla
luopuneet hallituksesta odottamatta, mitä vaikuttaisi se keisarin
luopumista koskeva uhkavaatimus, jonka he olivat jättäneet. Tämänkin
ilmoitti B. Z. klo 1 ja lisäksi, että valtakunnankansleri prinssi Max
oli eronnut ja jättänyt virkavaltuutensa valtiopäiväin päävaliokunnan
puheenjohtajalle sosiaalidemokraatti Ebertille.
Klo 3:n tienoissa lähdin astelemaan pitkin Potsdamerstrassea
nähdäkseni, millainen elämä keskikaupungin kaduilla vallitsi. Paljon
ihmisiä oli liikkeellä ja yleisö näytti osaksi varsin vakavalta,
osaksi hermostuneelta. Pian näkyi tuttuja svaboda-kuvia. Alkoi vieriä
esiin kuorma-autoja täynnä sotilaita, matruuseja ja aseistettuja
siviilimiehiä. Toisissa oli revolveritykkejä katolla. Joku tai jotkut
miehistä heiluttivat punaista lippua. Automobiileista kohotettiin
hurraa- ja eläköönhuutoja tasavallalle, mutta yleisö, johon innostus
ei tarttunut, vastasi niihin sangen laimeasti. Ensimmäisen kohtaamani
automobiilin etualalla seisoi venäläinen sotavanki pitämässä huolta
toitottamisesta. Kaikki, mitä näin, oli siinä määrin samanlaista kuin
Suomessa kokemamme vallankumousnäytelmä, että se herätti minussa
melkein fyysillistä inhoa. Se oli Venäjän vallankumouksen ulkokohtaista
jäljitelmää eikä mitään berliiniläis-fantasian tuotetta. Mutta ne
julistukset, joita jaeltiin, eivät olleet kiihoittavia eivätkä
vertatihkuvia vaan pikemmin ohjaavia ja tyynnyttäviä. Eräässä niistä
oli otsakkeena "Me ja bolshevikit", ja siinä määriteltiin lyhyin
lausein Saksan vallankumouksellisten ja Venäjän bolshevikien välinen
ero. Se päättyi seuraavin sanoin: "Me tahdomme rauhaa. Bolshevismi
johtaa kansalaissotaan." Eräs toinen julistus teroitti mieliin
"itsekuria ja järjestystä".
Samaan aikaan oli suuria ihmisjoukkoja kerääntynyt valtiopäivätalon luo
niille paikkeille, missä jättiläiskokoinen Bismarckin patsas kohoaa.
Siellä esiintyi Scheidemann julistaen tasavallan astuneen voimaan.
Sieltä lähti osa kansanjoukkoa lähellä olevaan yleisesikuntaan, jonne
sotilaat astuivat velvoittaen upseereja poistamaan sotilaalliset
merkkinsä. Kuten von Hülsen myöhemmin kertoi, tapahtui tuo kaikki
rauhallisesti ja siivosti. Sama vaatimus esitettiin kaikille
upseereille, missä hyvänsä heitä kohdattiinkin. Taloissa, joissa
upseereja otaksuttiin olevan piilossa, pantiin toimeen tarkastus,
illalla samoin kaikissa suuremmissa ravintoloissa. Siis aivan kuin
meillä, se vain erona, ettei upseerien murhia sattunut. Illalla ja
yöllä oli laukaustenvaihtoa linnan, yliopiston ja kuninkaallisen
kirjaston seuduilla, missä vallankumouksellisia joukkoja vastaan oli
ammuttu. Osa upseereja ja "Jugendwehrin" jäseniä yritti aktiivisesti
vastustaa vallankumousta, mutta heillä ei ollut minkäänlaisia voiton
toiveita.
Seuraava päivä, marraskuun kymmenes, Berliinin punainen sunnuntai, oli
vielä varsin levoton. Aamulehdet toivat mukanaan yllätyksen, jota ei
juuri sovi sanoa mieluiseksi: "Lokalanzeiger" esiintyi nimellä "Die
rote Fahne" ja puolivirallinen "Norddeutsche allgemeine Zeitung" oli
saanut nimen "Die Internationale". Liebknechtin kannattajat olivat
miehittäneet lehtien toimitus- ja painohuoneistot. Tämä väkivalta
kumminkin lopetettiin jo parin päivän kuluttua. Laukaustenvaihto jatkui
linnan tienoilla, valtiopäivätalon luona ja Potsdamer Platzilla,
aiheuttamatta kumminkaan huomattavaa verenvuodatusta. Syynä lienevät
olleet provokaattorit, jotka talojen katoilta ampuivat yleisön
joukkoon pitääkseen siten yllä levottomuutta. Vallankumoustunnelma
oli vielä ilmassa. Suuria kansanjoukkoja näkyi liikkeellä, ja
punaiset voimavaunut ajaa suhistivat yhä pitkin katuja. Sää oli
säteilevän kaunis, liian kaunis vallankumoussääksi. Jatkoin kävelyäni
Brandenburger Thor'ille saakka. Siellä ja pitkin koko Unter den
Lindeniä, Adlon-hotellista alkaen, liehui punaisia lippuja, ja
valtiopäivätalokin loisti punaisena. Mutta voitonpatsaan jumalatar ei
ollut vielä omaksunut vallankumouksen merkkiä, ja sen edessä seisoi
"rautainen Hindenburg", hajasäärin ja vakaana kuten ennenkin, katse
suunnattuna Siegesallee'seen päin.
Väkijoukkojen kaduilla parveillessa levitettiin lisälehtien avulla
tietoa luonnottoman ankarista aselevonehdoista. Se otettiin vastaan
alistuneesti ja vaieten, milloin se ei hukkunut vallankumoushuumeeseen.
Sieltä täältä kuului katkeria tai halveksivia lausuntoja. Vallankumous
oli herpaissut kansan, joka kaiketi muuten olisi kerääntynyt panemaan
äänekkään vastalauseensa alentavia ehtoja vastaan tai ehkäpä noussut
toimimaan. Wilsoniin, hänen tahtoonsa ja valtaansa luottaen oli
hyväksytty hänen rauhanohjelmansa ajattelematta, ettei entente halunnut
rauhaa ilman tuhoamista, ja nyt oli Saksa ehdottomasti jätetty
vihamielisimpien vastustajiensa, Ranskan ja Englannin armoille. Ne
olivat valinneet ehtojensa esittämiselle soveliaan ajankohdan. Saksan
mahtava ja kelpo kansa oli joutunut raskaan ja traagillisen kohtalon
alaiseksi. Se oli liiaksi rasittunut epätasaisessa taistelussaan
ja kaatui nyt ulkoapäin aikaansaatuun vallankumouksen salajuoneen.
Traagillisuuden tuntoa kannatti tuona päivänä kasautuneiden
onnettomuuksien koko painokkuus.
Samana päivänä neuvottelivat eräät lähetystöpäälliköt niistä
suojelustoimenpiteistä, joihin ehkä olisi ryhdyttävä lähetystöihin
ja niiden henkilökuntiin nähden. Me päätimme odottaa tapausten
kehittymistä, mutta katsoimme kuitenkin olevan syytä kunkin
lähetystön asettaa oma valtakunnanlippunsa näkyväksi merkikseen.
Ulkoasiainministeriön välityksellä piti meidän saada uudelta
hallitukselta suojapassit, jotka seuraavana päivänä tosiaankin
meille jätettiin. Myöskin lähetystön automobiilia varten hankin
loukkaamattomuustodistuksen. Kun se marraskuun 11 päivänä oli
odottamassa valtiopäivätalon edustalla, pakottivat eräät sotamiehet
kuljettajan viemään heidät konekivääreineen toiseen kaupunginosaan.
Se päästettiin kumminkin kohta senjälkeen vapaaksi. Joitakin ryöstöjä
ja pakko-ottoja tapahtui seuraavina öinä, todennäköisesti vankiloista
vapautuneen roskaväen toimesta, mutta ne lakkasivat pian, kun muutamia
roistoja oli ammuttu verekseltä.
Eräs pieni vallankumouspäivien syrjäkohtaus, joka koski Suomen
lähetystöä, sopii tässä mainita, 11 päivän vastaisena yönä klo 2 soitti
minulle eräs herrasmies, joka sanoi olevansa Stettiner Bahnhofin
päällikkö. Hän ilmoitti, että 15 suomalaista, niiden joukossa minun
poikani, oli illalla saapunut sinne Rügenistä, missä heitä oli
koulutettu lentoupseereiksi. He olivat nyt kotimatkalla. Heidän
arveltiin saapuneen vastavallankumouksellisessa tarkoituksessa, jonka
vuoksi heidät oli pidätetty ja heidän matkatavaransa takavarikoitu.
Asia järjestettiin niin, että heidät piti yöksi viedä johonkin
hotelliin, jossa he saisivat olla vartioituina, kunnes lähetystö
seuraavana päivänä ehtisi asian selvittää. Poikani sai luvan tulla
asuntooni. Hän saapui suuressa rämisevässä kuorma-autossa, sotamiehen
seuraamana, yön hiljaisuudessa. Syytä siihen, että nämä nuoret
miehet olivat tuntuneet epäiltäviltä, ei saatu oikein selville,
mutta luultavasti aiheutui asia siitä, että he olivat pyrkineet
asumaan Baltic-hotelliin. Siellä näet luultiin samana iltana
pidettävän vastavallankumouksellinen upseerikokous. Yön hetket olivat
olleet heille sangen seikkailurikkaat, mutta he suhtautuivat koko
juttuun humoristisesti, varsinkin kun olivat päässeet hupaisesti
tutustumaan vallankumouksen alussa vallinneeseen sekasortoon, johon
he olivat äkkiarvaamatta pulahtaneet. Vallankumouksellinen into ja
yksinkertaisuus oli kumminkin sotkenut asian siinä määrin, että kesti
muutamia päiviä, ennen kuin kaikki saatiin oikealle tolalle. Oli
esitetty sellainenkin vaatimus, että nämä nuoret miehet oli pidätettävä
panttivankeina, kunnes Suomessa vangitut saksalaiset vapautettaisiin!
Eräässä itävaltalaisessa tai unkarilaisessa lehdessä lienee ollut
uutinen, jonka mukaan joukko suomalaisia oli saapunut Berliiniin
taistelemaan vallankumousta vastaan.
Jo sunnuntai-aamuna olivat eri tehtaiden työläiset ja eri rykmenttien
sotilaat kokoontuneet kukin osaltaan valitsemaan edustajia siihen
suureen kokoukseen, joka saman päivän iltapuolella pidettiin Buschin
sirkuksessa. Siellä valittiin toimeenpaneva valiokunta (Vollzugsrat)
ja varsinainen hallitus (Rat der Volksbeauftragten). Riippumattomat
sosialistit olivat toivoneet Liebknechtin johtamaan varsinaisten
bolshevikien eli spartakus-ryhmän avulla voivansa vallita tilannetta
kokouksessa, mutta epäonnistuivat. Varsinkin sotilaat asettuivat hyvin
jyrkästi vastustamaan äärimmäisyysaineksia, vaativat järjestystä
ja yksimielisyyttä eivätkä tahtoneet antautua välineeksi, jonka
avulla jokin radikaalipoliittinen ryhmä olisi kiivennyt valtaan.
Tuloksena oli, että ryhmät esiintyivät tasa-arvoisina vaaleissa.
Kansanvaltuutetuiksi valittiin kolme enemmistösosialistia, Ebert,
Scheidemann ja Landsberg, sekä kolme riippumatonta, Haase, Dittmann
ja Barth, joista viimeksimainittu oli epämiellyttävä intoilijatyyppi.
Erikoisaloja hoitavain entisten ministerien piti pysyä viroissaan
neuvonantajina ja teknillisinä avustajina.
Maanantaina 11 päivänä alkoi Berliinissä jälleen raitiotieliikenne
ja yleislakko lopetettiin. Siviilikaartien oli jätettävä takaisin
aseensa ja vartiopalvelukseen ryhtyivät sotilaat (Sicherheitsdienst).
Ulkonainen elämä tyyntyi pian, ja nyt, viikkoa myöhemmin, on Berliini
melkein täydellisesti entisen näköinen. Punaiset liputkin ovat
hävinneet melkein kokonaan. Niitä näkee ainoastaan joissakin julkisissa
rakennuksissa.
Sitä pelkoa, että vallankumous myöhemmissä vaiheissaan muodostuisi
täällä samanlaiseksi kuin Venäjällä, ei näytä nykyään tarvitsevan
ottaa lukuun. Mielipiteiltään terveet, kuriin tottuneet ja järjestystä
rakastavat enemmistösosialistit ovat — joskaan ei niin päättävästi ja
lujasti kuin suotavaa olisi — ottaneet johdon käsiinsä ja hallinnon
porvarilliset voimat toimivat mukana. Virkamiehet jäävät paikoilleen
ja osoittautuvat lojaalisiksi uutta demokraattista järjestystä
kohtaan. Tosin voi ennustaa syntyvän hankausta eri ryhmien edustajain
sekä kansanvaltuutettujen ja toimeenpanevan neuvoston kesken,
joka viimeksimainittu on kokoonpanoltaan ankaran radikaalinen,
mutta äärimmäisen vasemmiston, Liebknechtin ja Rosa Luxemburgin
työläisyleisön kommunistiset ja anarkistiset lauseparret, joissa
puhutaan köyhälistön diktatuurista ja maailmanvallankumouksesta,
voivat tuskin päästä määräävästi vaikuttamaan. Melua ja hälinää nämä
bolshevikit kyllä tulevat aiheuttamaan, mutta ilman mainittavaa
menestystä. Hyvää tukea toivoo hallitus saavansa kotiinpalaavista
rintamasotilaista, jos vain paluumarssi ja rauhankannalle asettaminen
sujuu onnellisesti. Sitä sopii toivoa, kun Hindenburg miehineen
on asian johdossa. Kansalliskokouksen koollekutsuminen näyttää
varmalta, ja jos siihen kerran päästään, on valtiollinen järjestys
todennäköisesti pelastettu, joskin se tulee muodoltaan suuresti
poikkeamaan siitä järjestyksestä, jonka varassa Saksan valtakunta on
tähän asti pysynyt koossa. On tietenkin pidettävä todennäköisenä, että
Saksasta muodostuu tasavalta, ehkäpä sosialistinen.
Sisäpoliittiset vaikeudet voitaneen voittaa, mutta paljoa
huolestuttavampi on se vaara, joka uhkaa taloudellisella alalla.
Elintarpeiden ja teollisuudessa käytettäväin raaka-aineiden puute,
rikkaimpien Saksan teollisuusseutujen valtaaminen ehkäpä valtakunnan
yhteydestä irrottaminenkin, työläisten suunnattomasti kohonneet
palkkavaatimukset, kulkuneuvojen riittämättömyys ja kuluneisuus
sekä entente-valtojen tunnottoman ankarat vaatimukset ja saarron
jatkuminen — kaikki tuo tulee yhteisesti aiheuttamaan mitä vakavimman
ahdinkotilan, ehkäpä johtamaan täydelliseen tuhoon. "Mutta", sanoi
minulle eräs huomattava liikemies Venäjän tilaa ajatellen, "parempi
on kauhistava loppu kuin loputon kauhistus". Ihmeen tyynesti ja
alistuneesti kantaa Saksa traagillisen kohtalonsa. Harvoin kuulee
ilmaistavan valitusta tai epätoivoa, katkeruutta kohtalolle
tai vihaisia syytöksiä vihollisia vastaan heidän rajattoman
tunnottomuutensa johdosta. Usein tulee sitävastoin näkyviin syvälle
saksalaiselle mielenlaadulle ja objektiivisuudelle ominainen tyyni
itsetutkistelu ja itsesoimaus. "Me olemme varmaan kovin erehtyneet,
koska tuollaiset katastrofit ovat tulleet osaksemme. Samantekevää,
ajattelemmeko sodan onnetonta loppua rajojemme ulkopuolella tai
ääretöntä valtiossamme tapahtunutta mullistusta."
On sanottu, että ainoastaan Saksan kansa hakee herostraattisesti
nauttien raiskaa omasta silmästään tahtomatta nähdä malkoja
vihollistensa silmissä. Tämä hyve tai heikkous, miten sitä
tahtonemmekin määritellä, ei liene milloinkaan ilmennyt niin räikeänä
kuin suuren, sodan loppuessa sattuneen katastrofin yhteydessä. Moni
saksalainen on osoittanut olevansa kyllin lapsellinen uskoakseen, että
viholliset antaisivat arvoa näille itsesoimauksen ilmauksille. He
käsittävät ne vain heikkoudeksi. Englannille ja Ranskalle ominainen
voimakas kansallistunto ja suuri kansallisylpeys ei ikävä kyllä ole
mikään ratkaiseva valtatekijä Saksassa.
Saksan kohtalo surettaa sanomattomasti. Sääli voi olla hyvä, mutta
Saksan kansa kaipaa ennen kaikkea myötätuntoa. Mutta mistä on sitä
löydettävissä tässä ententen järjestelmällisten valheiden eksyttämässä
maailmassa? Uskallan toivoa, että Suomen kansa pysyy vakaumukseltaan
ja tunteiltaan uskollisena auttajalleen senkin jälkeen kuin miekka on
kirvonnut sen kädestä, uskollisena ainoalle kansalle, joka sodan aikana
on toiminnallaan osoittanut olevansa Suomen ystävä.
Berliinissä marraskuun 16 p:nä 1918.
Lyhyt luku Ludendorffista.
Lähinnä keisaria joutui Saksan onnettomuuksien vuoksi pahimmaksi
syntipukiksi Ludendorff, toinen niistä kahdesta sotapäälliköstä,
joita on yhteisesti ennen kaikkia kiitettävä Saksan maailmansodassa
saavuttamasta menestyksestä ja joiden onnistui pidättää vihollisen
sotajoukot isänmaansa rajojen ulkopuolella, joten sodan suoranaiset
hävitykset eivät kohdanneet sitä. Vaikka hänen sotilaallista
neroaan ihailtiinkin ja vaikka hänen hyökkäys- samoinkuin
puolustussuunnitelmansakin menestyivät loistavasti, ei hän kumminkaan
ollut milloinkaan siinä määrin kansan suosiossa kuin Hindenburg.
Viimeksimainitussa tavallaan ruumiillistui se, mikä saksalaisessa
kansallisluonteessa on tervettä, hyvää ja velvollisuudentuntoista. Hän
oli sodan ihanteellinen hahmo. Ludendorff taas edusti sotilaallista
taitavuutta ja voimaa; hän oli "toimintavoiman keskus". Kun
vastoinkäymisten aika tuli ja "militarismiin" kohdistuva vastavaikutus
alkoi ilmetä, suuntautui tyytymättömyys ja pettymys häneen, koska hän
oli sotilaspuolueen varsinainen johtaja. Arveltiin, ettei hän ollut
ainoastaan Saksan sotilaallinen diktaattori, vaan myöskin poliittinen
ylivaltias, ja jossakin määrin tuo olikin totta. Hänen omain lahjojensa
laajentumisvoima oli kenties syynä siihen, ettei hän jäänyt pelkäksi
sotilaaksi kuten Hindenburg, mutta varmaan vaikutti vieläkin enemmän
se, että Saksalta poliittisella alalla puuttui johtavassa asemassa
olevia tarmokkaita ja tarkoitusperistään tietoisia miehiä, josta syystä
hän pääsi voitolle siviili- ja sotilasjohdon välisessä äänettömässä
taistelussa. Oli miten oli, laajoissa kansankerroksissa hänet
kumminkin katsottiin ennen muita vastuunalaiseksi Saksan politiikan
haaksirikosta. Kotimaan suurelle sotaan väsyneelle yleisölle — ei
armeijalle — hän oli ankara mies, joka alinomaa vaati uusia uhreja ja
jonka syytä sodan jatkuvat, pitkät kärsimykset olivat.
Kun Ludendorff lokakuun 26 päivänä luopui toiminnastaan, aiheutti
tämä askel tosin useilla tahoilla syvää alakuloisuutta, mutta myöskin
rehentelevää kritiikkiä ilmeni. Kiittämättömyys ja suurten joukkojen
tyytymättömyys pääsi valloilleen. Ludendorff vetäytyi kokonaan syrjään
asettuen Berliiniin erääseen kaupungin länsiosan hiljaiseen kohtaan.
Vallankumouksen puhjetessa hän voi odottaa joutuvansa katuyleisön
puolelta tulevain loukkausten tai vieläkin pitemmälle menevien
kostonhimon ilmausten esineeksi. Siitä syystä hän siirtyi erääseen
toiseen asuntoon ja eli siellä ulkomaailmalta piilossa. Roskaväki etsi
häntä, mutta turhaan. Eräässä vallankumouskokouksessa oli huutaen
vaadittu häntä vangittavaksi, mutta uusi hallitus ei aiheuttanut
hänelle mitään vaikeuksia. Voi hyvin ymmärtää, että tuo ylpeä ja
voimakas mies tahtoi kaikkien nöyryytysten jälkeen etsiä joksikin aikaa
turvapaikan ulkopuolella omaa maatansa, jossa hän nyt sai niin paljon
kiittämättömyyttä osakseen.
En tiedä, vaikuttiko eräs hänelle vähän aikaisemmin kirjoittamani
kirje vai tietoisuus, että olimme hänelle kiitollisia ja
uskollisia, sen, että hän toivomustaan toteuttaessaan johtui
ajattelemaan Suomen lähetystöä. Aloitetta kenties ei tehnytkään
hän vaan ulkoasiainministeriö. Mainittu virasto joka tapauksessa
kääntyi puoleemme tässä tarkoituksessa. Emme hetkeäkään epäröineet
tarjoutuessamme suorittamaan pyydettyä palvelusta. Siinä oli hyvä
tilaisuus antaa Ludendorffin käytännössäkin kokea, että hänellä
oli luotettavia ystäviä ainakin yhdessä niistä maista, jota Saksa
oli sodan aikana auttanut. Me emme voineet myöskään unohtaa, että
monet huomatussa asemassa olevat suomalaiset — m.m. hallituksemme
jäseniä — olivat saksalaisten avustamina voineet tuntemattomina
matkustaa ulkomaille ja liikkua siellä. Vastapalvelusvelvollisuus jo
vaati osoittamaan auliutta, samoinkuin tavanomainen diplomaattinen
kohteliaisuuskin.
Marraskuun 14 päivänä matkusti tuo maailmankuulu mies suomalaisena
lähetystöneuvoksena Ernst Lindströminä Warnemündeen jatkaakseen sieltä
matkaansa Kööpenhaminaan. Minä hain hänet asunnostaan katetulla
automobiilillamme, jonka tuli viedä hänet Stettiner Bahnhofille.
Olin utelias näkemään, muistuttaisiko suomalainen lähetystöneuvos
suuressakin määrässä entistä ensimmäistä ylimajoitusmestaria. Hahmo
oli sama, mutta siviilivaatteet ja huopahattu muuttivat melkoisesti
hänen ulkonäköänsä, ja helposti tunnettavat vaaleat viikset olivat
poissa. Hän oli hienon pääkonsulin näköinen. Asetettuaan nenälleen
paksusankaiset silmälasinsa hän melko lailla muistutti turkulaista
kauppaneuvos Lindblom-vainajaa. Mutta luonteenomainen profiili,
terävä katse ja ääni olivat epäilemättä Ludendorffin. Siitä ei voinut
erehtyä. Tuntui sangen omituiselta tavata hänet kokonaan muuttuneissa
oloissa. Koko maailma oli muuttunut siitä lähtien, kun viimeksi
toisemme kohtasimme. Marraskuussa vuosi sitten olin ensi kerran nähnyt
Ludendorffin ja jonkinlaisen sisäisen pelon vallassa lähestynyt
tuota mahtavaa miestä, jolla oli kädessään sodan kaikki langat ja
joka samalla oli poliittisena valtatekijänä suurempi kuin kukaan muu
saksalainen. Viimeksi olimme tavanneet toisemme Avesnesissa Ranskassa
heinäkuun viimeisenä päivänä, siis aikana, jolloin Saksan sotajoukot
olivat kaukana lännessä ja Saksan sotilasjohto vielä lujasti luotti
Saksan voittoon. Nyt, kolme kuukautta myöhemmin, olivat voittoisan
sotapäällikön kaikki toiveet ja unelmat murskana, hänen armeijansa
ja maansa nöyryytettyinä. Yksin ja valepuvussa hän lähti maansa
pääkaupungista. Me istuimme vierekkäin automobiilissa, ja kun matka oli
pitkä, ehdimme keskustella aika paljon. Hän kiitti osakseen tulleesta
ystävällisyydestä, ja minä pyysin pitämään sitä kiitollisuutemme
vähäisenä ilmauksena. "Niin", virkkoi hän, "olenhan minä kerran
auttanut Suomea, nyt oli teidän vuoronne tehdä minulle suuri palvelus".
Olin tahtonut jättää automobiilimme hänen käytettäväkseen siitäkin
syystä, ettei hänen tarvitsisi ikäväkseen nähdä ajoneuvoissa punaista
lippua. Hän kiitti siitä ja sanoi olevansa iloinen saadessaan kulkea
Suomen lipun suojassa. Ludendorff kertoi sitten itsestänsä. Hänen
oli ollut hyvin vaikea erota toimestaan ja katkeralta tuntui kokea
maanmiestensä kiittämättömyyttä. Sellaisten elämysten jälkeen — lausui
hän — alkaa tavallaan halveksia ihmisiä. Hän huomautti, ettei hänen
poistumistaan ollut katsottava paoksi. Hän tarvitsi lepoa ja rauhaa ja
matkusti hallituksen tieten. Hän oli tarjonnut uudelle hallitukselle
palveluksiansa siltä varalta, että häntä tarvittaisiin. Nyt häntä
kumminkaan ei voitu käyttää, mutta ehkä tulevaisuudessa. Hän sanoi
palaavansa heti, kun oikea aika tulisi. Minä lausuin toivovani, että
piankin kävisi niin. Hän katseli sangen pessimistisesti sisäisten
olojen kehittymistä. Saksan sotilaallista asemaa ja nöyryyttäviä
aselevonehtoja ei keskustelussa kosketeltu. Kysyin, oliko hän ollut
missään yhteydessä Hindenburgin kanssa senjälkeen kun oli lähtenyt
päämajasta. Hän vastasi aivan lyhyeen kieltävästi. Minä ihmettelin
itsekseni, oliko syntynyt jotakin epäsopua noiden kahden sotapäällikön
välille, jotka olivat neljän vuoden aikana jakaneet ilot ja surut
ja joiden kesken vallitsevaa suhdetta Hindenburg oli nimittänyt
sota-avioliitoksi, jota ei mikään epäsopu ollut vielä milloinkaan
häirinnyt. Ihmettelyni oli kumminkin tarpeeton. Asia kenties oli
hänestä tällä hetkellä kiusallinen. Vihdoin kysyi Ludendorff minulta,
millaisiksi olot Suomessa muodostuivat, ja minä selostin lyhyesti
tilannetta. Hän arveli, että meidän todennäköisesti oli jätettävä
kuningaskysymyksemme Euroopassa nykyään tapahtuvan kehityksen vuoksi.
Astuin automobiilista sillä kadulla, Matthäikirchstrassella, jossa
asuntoni oli, puristin Ludendorffin kättä ja toivotin hänelle
onnellista matkaa. "Auf Wiedersehen" paremmissa olosuhteissa, kuului
hänen vastauksensa. Automobiili lähti eteenpäin kuljettaen hänet
ja hänen ajutanttinsa asemalle. Kuljettaja ei ilmeisesti ollenkaan
aavistanut, ketä hän kuljetti. Viikkoa myöhemmin Ludendorff lähetti
terveisensä ilmoittaen, että hän oli päässyt matkustamaan aivan
huomaamatta ja oli nyt Kööpenhaminassa.
Asiaa seurasi kumminkin jälkinäytös. Lähtiessään Ludendorff aikoi
pysähtyä Tanskaan, mutta lähtikin muutaman viikon kuluttua Ruotsiin,
missä hän asettui asumaan erään tuttavansa luo Hessleholmin kartanoon.
Hän esitti siellä sen asiakirjan, jonka tuli ainoastaan suojata hänen
nimettömyyttänsä rajan yli kuljettaessa, mutta jota sitten ei enää
pidetty tarpeellisena. Tuli pian tiedoksi, mikä kuuluisa henkilö
lähetystöneuvos Lindström oli, ja Ruotsin entente-lehdet nostivat
hälinän. Uutinen, joka tiesi Ludendorffin "paenneen" käyttämällä
"väärää" suomalaista passia, kulki kautta maailman. Tämä tapahtui
tammikuun alussa ja minä olin silloin Kööpenhaminassa matkalla kotiin.
Perille tultuani selitin hallitukselle ja uudelle valtionhoitajalle
Mannerheimille, miten asian laita oli; Menettelytapamme ymmärrettiin
täydellisesti, sitäkin paremmin kun puheenalainen toimenpide oli
tapahtunut jo marraskuussa, ennen hallituksenvaihtoa ja uutta
poliittista suuntautumista, mutta oltiin huolestuneita sen epäedullisen
vaikutuksen vuoksi, jonka juttu oli saanut aikaan ententen taholla.
Pariisista sähkötettiin, että sikäläisissä poliittisissa piireissä
katsottiin Berliinissä olevan Suomen lähetystön kenraali Ludendorffin
passiasioita järjestämällä osoittaneen, "että Saksan politiikalla
oli yhä vielä vaikutusvaltaa Suomeen". Se oli luonnollisesti
anteeksiantamatonta. Ulkoasiainministeriö julkaisi oikaisun, joka tosin
oli muodollisesti oikea, mutta asiallisesti merkityksetön.
Helmikuun 20 päivän tienoissa Ludendorff palasi Berliiniin. Kävin hänen
luonansa muutamia päiviä myöhemmin. Hän ei ollut nyt läheskään niin
lamaantunut kuin maasta lähtiessään. Oleskelu Ruotsissa oli muodostunut
miellyttäväksi, ja ne ihmiset, joiden kanssa hän oli joutunut
kosketuksiin, olivat olleet varsin herttaisia. Ententen asiamiehet
olivat levittäneet huhua, että hän oli kääntynyt bolshevikiksi ja
saapunut Ruotsiin toimiakseen bolshevismin levittämiseksi, mutta valhe
oli niin karkea, ettei sitä kukaan voinut uskoa. Syynä siihen, ettei
hän aikomuksensa mukaisesti jäänytkään Tanskaan, oli, että sikäläinen
Saksan lähettiläs oli pitänyt suotavimpana, että hän siirtyisi Ruotsiin
ja pysyisi siellä tuntemattomana. Senvuoksi hän oli edelleenkin
esiintynyt lähetystöneuvos Lindströminä, kunnes hänet tunnettiin ja hän
sai passin omiin nimiinsä. Hän oli pahoillaan siitä, että oli tuottanut
minulle vaikeuksia, mutta minä selitin, ettei tuosta kannattanut
välittää. Ludendorff kertoi Hessleholmissa käyneen häntä tapaamassa
erään nuoren suomalaisen sotilashenkilön, joka oli ilmoittanut — siltä
varalta, että hän Ruotsissa oleskellessaan joutuisi vaikeuksiin —
olevansa valmis saattamaan hänet Suomeen, missä hän eräässä kartanossa
saisi rauhallisen tyyssijan. Tarkoituksena kuului olleen, että hänet
olisi puettu "suomalaiseksi junkkariksi", ja hänen itsensä esittämästä
kuvauksesta ymmärsin tuolla tarkoitetun tavallista maanviljelijää.
Ludendorff ei kumminkaan suostunut tarjoukseen, koska hän aikoi aivan
pian palata Saksaan, mutta tämä suomalaiselta taholta osoitettu
ystävällisyys liikutti häntä kovin. Teoksensa, jossa hän selostaa
osuuttaan sotaan ja koko sotapolitiikkaansa, hän oli saanut melkein
valmiiksi. Hän oli kirjoittanut sen muistista, kun hänellä ei ollut
kirjallisia lähteitä käytettävinään. Eräiden tiedonantojen pätevyys
vain oli vielä tarkastettava. Teoksen piti ilmestyä vasta sitten kun
rauha ehtisi varmistua.
Maaliskuun alussa oli Ludendorff rouvineen päivällisillä luonani. Muut
vieraat olivat kaikki huomattavia Suomen ystäviä, maahamme ja kansaamme
erittäin kiintyneitä. Keskustelukin todisti sitä. Myöskin sotaa, sen
Saksalle onnetonta päättymistä ja nykyistä tilannetta pohdittiin ja
valaistiin eri puolilta. Ludendorff kuvaili mitä mielenkiintoisimmin
eräitä sotapolitiikkansa yksityiskohtia. Vastatessaan päivällisen
aikana hänelle lausumiini sanoihin hän m.m. kosketteli Saksan
Suomelle antamaa apua. Useimmissa toimissani, lausui hän, on
pelkkä ymmärrys ollut ratkaisemassa, mutta tässä oli sydämelläkin
osansa. "Ymmärryksellä, koska oli estettävä ententea luomasta uutta
itärintamaa, sydämellä, koska tahdoin tukea pitkällisen sorron alla
elänyttä kansaa sen vapaustaistelussa." Suomalaiselta taholta hänen
osakseen tullut kiitollisuus oli häntä suuresti ilahduttanut. Hänessä
on Suomella nykyään todellinen ystävä.
Me kohtasimme toisemme vielä joitakin kertoja kevään kuluessa, ja
joka kerta hän halusi tietää, millä kannalla asiat maassamme olivat.
Erityisesti kiinnittivät itäiset selkkauksemme hänen mieltänsä.
Ennen lopullista Berliinistä-lähtöäni, joka tapahtui heinäkuun
keskivaiheilla, kirjoitin hänelle jäähyväiskirjeen ja sain seuraavan
vastauksen:
"Teidän Ylhäisyytenne! Kiitän kirjeestänne ja siitä minuun
kohdistuvasta hyvyydestä, jota sananne ilmaisevat. Suomen vapaus tulee
kenties olemaan ainoa, mitä teoistani jää jäljelle. Kenpä tietää, mitä
tulevaisuus minulle henkilökohtaisesti tuo mukanaan. Jos minun on
tuonnempana vedottava Teidän hyvyyteenne, teen sen mielelläni.
Jumala Teitä varjelkoon. Suojelkoon hän kotimaatanne.
Teidän
Ludendorff."