Seuraavana aamuna matkustin taas etelää kohti ja tällä kertaa paljon

pitemmäksi ajaksi kuin silloin voin arvatakaan. Kesti kuusi kuukautta,

ennenkuin palasin pohjoisiin seutuihin. Oli jouluaatto, kun nousin

Trelleborgiin vievään pikajunaan. Ihmiset olivat etsineet itselleen

hiljaisen hetken kotilieden ääressä, ja juna oli melkein tyhjä.

Viikoksi eteenpäin olivat kaikki makuupaikat tilatut, joten ei ollut

mitään valitsemista. Oikeastaan lähdin tällä kertaa Saksaan paljoa

keveämmin mielin kuin varhemmin syksyllä. Suomi oli julistautunut

vapaaksi, joten ei mikään salahankkeisuus eikä salaperäisyys ollut

tarpeen. Laillinen hallituksemme oli antanut valtakirjan valtiolliseen

tehtävään, ja tästä aiheutui jonkinlainen sisäisen turvallisuuden

tunto, ainakin virkamiesmieleen, joka ei ollut voinut täysin välttyä

joutumasta ristiriitaan inhimillisten ja kansalais-velvollisuuksien

kanssa näinä poliittisina murrosaikoina. Nyt ei voinut olla puhettakaan

siitä, että liikuin muodollisestikaan "laittomilla teillä".

Professori Erich oli jo aikaisemmin Berliinissä ja johtaja Sario

saapui päivää myöhemmin. Joulukuun 26 päivänä kävimme puhuttelemassa

lähetystöneuvos Trautmannia, joka salaneuvos Nadolnyn poissaollessa

hoiti Suomen asioita ulkoministeriössä, ja pyysimme päästä

valtakunnankanslerin puheille. Trautmann antoi Brest-Litovskin

neuvotteluista lähempiä tietoja, jotka vahvistivat Tukholmaan saamani

tiedonannot. Epäilyksieni johdosta, jotka Lucius oli toimittanut

perille, oli Trotskilta tiedusteltu asiaa toistamiseen ja hän oli

vahvistanut aikaisemman lausuntonsa, jonka mukaan Venäjän hallitus oli

valmis tunnustamaan Suomen itsenäisyyden. Trautmannkin katsoi tuon

velvoittavan Venäjän hallitusta ja kaiken riippuvan siitä, että Suomen

taholta tehtäisiin Venäjälle esitys. Samansuuntaisia olivat Hauptmann

von Hülsenin tiedonannot. Hänen mielestään asiamme oli suotuisalla

kannalla, minkä seikan oli vahvistanut myöskin Ludendorffilta

saapunut sähkösanoma. Minä lähetin 27 päivänä yleisesikunnasta

Svinhufvudille seuraavan sähkösanoman: "Saanut tietää Berliinistä

Saksan taholta tunnustuskysymyksen olevan suotuisan. Ehdottomasti

välttämätöntä, että Suomen hallitus mitä pikimmin tekee ehdotuksen

riippumattomuuden hyväksymisestä Venäjän hallitukselle, koska Trotski

on Brest-Litovskissa antanut selittää, että tässä tapauksessa Venäjän

hallitus tunnustaisi riippumattomuuden. Meidät ottaa huomenna vastaan

valtakunnankansleri."

Samana päivänä klo 5 otti meidät vastaan valtakunnankansleri

kreivi Hertling. Vastaanotto tapahtui valtakunnankanslerin

palatsissa v.t. ulkoministerin, alivaltiosihteerin vapaaherra von

dem Bussche-Haddenhausenin läsnäollessa. Vanha kreivi otti meidät

ystävällisesti vastaan. Minä luin virallisen, senaatin määräyksestä,

allekirjoittamamme, itsenäisyyttämme koskevan ilmoituksen sekä

pyynnön, että riippumattomuutemme tunnustettaisiin Saksan taholta.

Notifikatsioniasiakirjassa selitettiin lähemmin Suomen valtioelinten

ottaman askelen oikeutus ja välttämättömyys. Vuonna 1809 tapahtunut

Suomen yhdistäminen Venäjään ei perustunut mihinkään molempien maiden

välillä vallitsevaan historiallis- tai sivistyksellisluontoiseen

yhteyteen. Kolmen vuosikymmenen kuluessa ovat Venäjän vallassaolijat

noudattaneet politiikkaa, joka on tarkoittanut Suomen oikeuden

ja valtiollisuuden sortamista. Sodan puhjetessa suunniteltiin

maan poliittisen erikoisaseman tuhoamista. Vuosikausia kestävä

oikeustaistelu lujitti Suomen kansassa sitä vakaumusta, että ainoastaan

täysi valtiollinen riippumattomuus voi turvata maan tulevaisuuden.

"Syvästi tietoisena historiallisesta vastuunalaisuudestaan", lausuttiin

kirjelmässä, "on Suomen kansa ryhtynyt toteuttamaan tätä ajatusta.

Mitään epätietoisuutta siitä, onko päätös ottaa kohtalo omiin käsiinsä

oikeutettu ja välttämätön, ei tässä kansassa ole voinut syntyä."

Sen jälkeen kun oli viitattu kansain itsemääräämisoikeuden

periaatteeseen ja Suomen hädänalaiseen asemaan, joka vaatii

suhteita ulkovaltoihin, huomautettiin nootissa erikoisesti, kuinka

merkityksellistä olisi, että Saksa tunnustaisi Suomen itsenäisyyden.

Suomi on, sanottiin siinä, tietoinen siitä, mitä se on velkaa

saksalaiselle hengelle ja sen aikaansaannoksille, ja samalla myöskin

siitä, että Saksan aseet ovat olennaisesti muuttaneet voimasuhteita,

niin että Suomen valtiollinen itsenäisyys on tullut mahdolliseksi.

Suomi on vakuutettu siitä, että Saksa tulee sitä hyväntahtoisesti

tukemaan nyt ja tuonnempana.

Asiakirjan luettuani lausuin suunnilleen seuraavaa:

"Täyttäessämme meille annettua tehtävää rohkenemme toivoa, että

T. Ylh. ottaa hyväntahtoisesti vastaan tämän Suomen hallituksen

esityksen. Olemme pätevältä taholta kuulleet, että Saksan hallituksen

edustajat Brest-Litovskin rauhanneuvotteluissa ovat ottaneet lämpimästi

puoltaakseen Suomen itsenäisyyttä ja katsomme sen todistavan sitä

harrastusta, mikä Saksassa on olemassa itsenäistä Suomea kohtaan.

Voimme vakuuttaa T. Ylh:llenne, että maailmansodan aikana Suomessa

ilmautunut saksalaisystävällinen mieliala on syvään juurtunut ja tulee

tuonnempanakin vaikuttamaan Saksan ja Suomen välisten poliittisten ja

taloudellisten suhteiden muodostumiseen."

Otettuaan- vastaan kirjelmän ja valtakirjat Hertling lausui

mielihyvänsä Suomen kansan Saksaa kohtaan tunteman sympatian johdosta

sekä ilonsa siitä, että saksalaisella kulttuurilla on maassamme

voimakkaat juuret. Hän huomautti, ettei Suomen riippumattomuuden

tunnustaminen kohdannut mitään estettä, mutta että asia otettaisiin

muodollisesti harkittavaksi. Keskustelussa, joka tapahtui virallisen

toimituksen jälkeen, korostivat Hertling ja von dem Bussche sitä, että

Venäjän hallitukselle oli välttämättä tehtävä esitys myöskin Venäjän

taholta saatavaa tunnustusta varten.

Puolivirallisessa (Nordd. allg. Zeitungin) uutisessa, joka koski

käyntiämme valtakunnankanslerin luona, sanottiin:

"Herra valtakunnankansleri vastasi valtioneuvos Hjeltin puheeseen,

että Saksan hallitus ja Saksan kansa tuntevat Suomen kansan

pyrintöjä kohtaan vilkasta myötätuntoa, mutta että Saksan Suomen

itsenäisyydelle myöntämä tunnustus riippuu siitä, syntyykö sovinto

Suomen ja Venäjän hallituksen välille, jonka kanssa Saksa on nykyään

rauhanneuvotteluissa. Sellaista sovintoa piti kansleri sitä helpompana,

kun herra Trotski ulkoministerinä oli antanut Venäjän edustajain

Brest-Litovskissa kysyttäessä selittää Saksan valtuutetuille, että

Venäjä tulisi täysin täyttämään Suomen toivomukset, jos Suomi kääntyisi

Venäjän hallituksen puoleen."

Uutinen esiintyi sanomalehdissä vasta joulukuun 31 päivänä. Sen mukaan,

mitä von dem Bussche erään vastaanottonsa aikana mainitsi, riippui

tämä siitä, että oli tahdottu ennen julkaisemista odottaa ilmoitusta

suomalaisen lähetystön käynnistä Ruotsin kuninkaan luona.

Ehto, että oli käännyttävä Venäjän puoleen, ennenkuin

itsenäisyydellemme voitiin myöntää tunnustus Saksan taholta, oli meistä

varsin epämiellyttävä, mutta myöhemmin se osoittautui hyvin harkituksi.

Ainoastaan Saksan painostuksen avulla oli Venäjän tunnustus saatavissa,

ja tämä taas oli välttämätön, jotta voitiin vaatia venäläisiä joukkoja

poistettaviksi Suomesta. Venäjän taholta kieltäydyttiin yhä ollenkaan

ryhtymästä Suomen kysymystä käsittelemään rauhanneuvotteluissa,

ennenkuin oli tehty esitys mainitussa tarkoituksessa. Joka tapauksessa

oli joudutettava asiaa senaatissa, jossa oltiin sangen vastahakoisia

ryhtymään kysymyksessäolevaan toimenpiteeseen. Joulukuun 29 päivänä

me vielä lähetimme poliittisen jaoston välityksellä Svinhufvudille

seuraavan sähkösanoman: "Ulkoasiainministeriöstä saamiemme

tiedonantojen nojalla pyydämme hartaasti senaattia tekemään Venäjän

hallitukselle riippumattomuuden tunnustamista koskevan ehdotuksen.

Silloin Suomen asia rauhanneuvotteluissa selvä, muuten vaara tarjona,

että kaikki Saksan taholta hyväksemme tehdyt ponnistukset turhat.

Käynti valtakunnankanslerin luona sujui suotuisasti. Hjelt. Erich.

Sario."

Saksan hallitukselle (ulkoasiainministerille, joka oli

Brest-Litovskissa) jätimme vielä Erichin sommitteleman kirjelmän,

joka kosketteli rauhanneuvotteluissa huomioonotettavia suomalaisten

toivomuksia. Kirjelmää seurasivat erinäiset liitteet (Itä-Karjalan

kysymystä y.m. koskevat). Jäljennös jätettiin poliittiseen jaostoon

toimitettavaksi edelleen armeijan ylijohdolle.

Kotimaasta saapui nyt Tukholman kautta erinäisiä sähkösanomatietoja,

joiden mukaan ensin Enckell ja sitten Svinhufvud olivat matkustaneet

Pietariin tekemään Venäjän hallitukselle itsenäisyytemme tunnustamista

koskevan esityksen. Tammikuun 2 päivänä sain A. Gripenbergiltä

seuraavan sähkösanoman: "Renvall pyytää ilmoittamaan senaatin

tunnustamisehdotus jätetty Venäjän hallitukselle. Senaatinpuheenjohtaja

palaa tammikuun 1 Pietarista." Minä pidin tätä virallisena ilmoituksena

siitä, että vaadittu toimenpide oli suoritettu. Sanomalehdissä näkyi

ristiriitaisia tietoja siitä, minkä vastauksen Venäjän hallitus

tulisi antamaan. Ulkoasiainministeriössä meitä neuvottiin odottamaan

asiain kehittymistä. Koska saksalaiselta taholta oli esitetty vain

se vaatimus, että Suomen taholta oli käännyttävä Venäjän hallituksen

puoleen eikä ollut pantu mitään vastausta koskevaa ehtoa, kirjoitin

minä v.t. ulkoasiainministerille (von dem Busschelle) kirjeen, jossa

huomautettiin, että Suomi nyt oli täyttänyt sen, mikä oli asetettu

Saksan diplomaattisen esiintymisen ehdoksi, ja lausuin julki pelkoni

asian enemmästä viivyttämisestä johtuvain seurausten suhteen. Sellainen

viivytys aiheuttaisi Suomessa mitä suurinta pettymystä. Jokseenkin

samanlainen kirje lähetettiin Ludendorffille. Seuraavina päivinä

saapui tieto, että komissaarien neuvosto Pietarissa oli puoltanut ja

toimeenpaneva keskuskomitea hyväksynyt Suomen itsenäisyyden. Ilman

Saksan taholta tapahtuvaa painostusta ei tuota tulosta olisi saavutettu.

Tammikuun 5 päivänä tiesivät sanomalehdet kertoa, että Ruotsi oli

tunnustanut Suomen itsenäisyyden. Tuo oli sinänsä ilahduttavaa, vaikka

meihin vaikuttikin masentavasti, että Saksan vastaus yhä viipyi.

Seuraavana päivänä, kuudentena, minä sain puhelimitse kutsun saapua

Hauptmann von Hülsenin luo, joka ilmoitti, että Ruotsin hallituksen

antama tunnustus oli tapahtunut Saksan kanssa tehdyn sopimuksen

mukaisesti ja että Saksan oma tunnustus oli välittömästi odotettavissa.

Samana päivänä me saimme kutsun saapua iltapuolella valtiokanslerin

luo. Hän otti meidät vastaan von dem Busschen läsnäollessa ja lausui

suunnilleen seuraavaa: "Minun tehtävänäni on antaa se ilahduttava

tieto, että Hänen Majesteettinsa keisari on jättänyt toimekseni Saksan

hallituksen puolesta tunnustaa Suomen itsenäinen tasavalta. Samalla

toivotan uudelle pohjolaan syntyneelle valtiolle parasta onnea."

Minä lausuin edustajain ja maamme puolesta julki kiitollisuutemme

Saksan hallitusta kohtaan ja huomautin, että Saksan tunnustus oli

meille merkityksellisempi kuin minkään muun vallan. Seuranneen lyhyen

keskustelun aikana kreivi Hertling ilmoitti Hänen Majesteettinsa

jostakin muusta syystä käyneen samana päivänä hänen luonansa ja

ilmaisseen erikoisen mielihyvänsä sen johdosta, että Suomi nyt oli

saavuttanut pyrkimystensä päämäärän. Kysyttäessä, oliko tunnustaminen

päätetty samana päivänä, vastasi Hertling, että se oli tapahtunut jo 4

päivänä, vaikka päätöksestä oli annettu tieto vasta nyt. Oli pidetty

sopivana, että Ruotsi lähimpänä naapurivaltiona antoi tunnustuksensa

ensin. Hertling huomautti keskustelun aikana, että maallamme varmaan

oli vielä paljon vaikeuksia voitettavanaan, minkä me todensimme,

mutta samalla hän lausui toivovansa, että kansamme tulee vaikeuksista

suoriutumaan saadessaan vapaasti hallita itseänsä.

Iloisina siitä, että olimme ponnistuksissamme onnistuneet ja että

suuri tarkoitusperä oli saavutettu, palasimme asuntoomme. Olimme jo

aikaisemmin, päivän merkitystä aavistamatta, kutsuneet illalliselle

muutamia Suomen-ystäviä. Olimme uutisesta vaiti, kunnes minä lyhyessä

puheessa ilmaisin päivän merkittävän tapauksen. Syntyi suuri riemu,

ja maljoja juotiin uuden valtion tulevaisuuden onneksi. Myöskin

kaksi suomalaisen jääkäripataljoonan upseeria, Ausfeld ja Stahel,

olivat kutsuttujen vieraiden joukossa. Heidän toivomustaan noudattaen

lähetettiin seuraavana päivänä meidän kolmen allekirjoittama kirjelmä

pataljoonalle juhlallisesti luettavaksi. Kirjelmässä ilmoitettiin tuo

iloinen uutinen ja muistettiin joukon uhrautuvaa toimintaa kansamme

itsenäisyyspyrkimyksen kannattamisessa sekä lausuttiin vakaumuksena

"että joukko pian oli saava tilaisuuden suoranaisesti palvella vapaata

itsenäistä Suomea ja ryhtyä lujittamaan sen kansallista tulevaisuutta".

Tunnustuksen johdosta lähetimme kiitossähkösanoman keisarille ja

iloksemme saimme sähkösanomavastauksen, jossa hän kiitti "ilmituodusta

mielialasta" ja lausui: "Minäkin toivon mitä vilpittömimmin, että

se osuus, joka Saksalla on itsenäisen Suomen valtion perustamisessa

ja varmentamisessa, muodostaa hyvän pohjan saksalais-suomalaisille

suhteille, ja toivon, että niiden kehittelemistä tulee elähdyttämään

molemminpuolisen luottamuksen ja hyvän naapuruuden henki".[1]

Lähinnä seuraavina päivinä saapui lukuisia onnittelusähkösanomia

yhdyskunnilta ja yksityisiltä Suomen ystäviltä, kuten Lyypekin

kauppakamarilta, Stettinin kaupungilta, professori Euckenilta

y.m. Erikoisen ilahduttavaa huomaavaisuutta osoitettiin Saksan

valtiopäiväin taholta. Kun valtiopäiväin päävaliokunta (Hauptausschuss)

kokoontui, avasi puheenjohtaja Fehrenbach kokouksen seuraavin

sanoin: "Tyydytykseksemme toteamme, että Suomen kansa on vaikeiden

ja pitkällisten taistelujen jälkeen saavuttanut itsenäisyytensä ja

että Venäjä, Ruotsi ja Saksan valtakunta ovat tämän itsenäisyyden

tunnustaneet. Me toivotamme Suomelle parhainta onnea ja toivomme,

että sen ja Saksan valtakunnan välillä ylläpidetään hyvät ja

kestävät suhteet erityisesti taloudellisellakin alalla." Lausunnon

otti valiokunta vastaan vilkkain suosionosoituksin. Minä lähetin

Fehrenbachille kiitoskirjelmän, jonka hän myöskin esitti valiokunnalle

ja joka julkaistiin sanomalehdissä.

Tärkein tehtävämme, Saksan tunnustuksen hankkiminen, oli onnellisesti

suoritettu. Tehtäväämme kuului kumminkin Suomen itsenäisyyden

notifioiminen myöskin Itävalta-Unkarissa, Hollannissa ja Sveitsissä.

Tammikuun 7 päivänä kävin puhuttelemassa Itävallan lähettilästä,

prinssi Hohenlohe-Schillingsfürstiä ilmoittaakseni pian tapahtuvasta

käynnistämme Wienissä. Prinssi, miellyttävä, kohtelias viidenkymmenen

vuoden ikäinen mies, oli hyvin myötämielinen ja lupasi ryhtyä kaikkiin

valmistaviin toimenpiteisiin. Hän on käynyt Suomessa ja tuntee suurta

mielenkiintoa maatamme kohtaan.

Pari päivää myöhemmin sain tiedon, että meitä odotettiin Wienissä, ja

passikysymyksen järjestyttyä lähdimme me matkaan, Erich, Sario ja minä,

kymmenennen päivän iltana. Myöskin professori H. Paasonen rouvineen

matkusti mukana. Hän oli saanut tehtäväkseen viedä Suomen hallitukselta

adressin Unkarin ministeripresidentille. Böömin läpi kulkiessamme

jouduimme lumimyrskyyn, joka aiheutti liikenne-esteen. Znaimissa

saimme odottaa kolme tuntia, kun rataa aurattiin auki. Viisi tuntia

myöhästyneinä me saavuimme Wieniin, missä asetuimme asumaan Sacheriin.

Hyvä ateria sai meidät unohtamaan matkan vaivat. Ruokatavarain runsaus

Wienin ravintoloissa Berliinin oloihin verraten oli silmäänpistävä, ja

kumminkin olivat varastot Itävallassa varmaan paljoa niukemmat kuin

Saksassa.

Iltapäivällä kävin ulkoasiainministeriössä ja lähinnä jaostoneuvoksen

parooni Matschekon puheilla, jonka jälkeen minut kutsuttiin v.

t. ulkoasiainministerin parooni von Flotow'n luo. Hänen kanssaan

sovittiin, että esittäisimme notifikatsionikirjelmän sunnuntaina

13:ntena päivänä ulkoasiainministeriössä. Flotow oli saanut

tehtäväkseen silloin heti ilmoittaa, että Itävalta tunnusti

Suomen riippumattomaksi valtioksi. Oli näet jo saatu tarpeelliset

ohjeet Berliinistä. Käyntiä keisarin puheilla ei Flotow pitänyt

välttämättömänä. Hallitsija ei ollut kaupungissakaan ja hänen piti

seuraavana päivänä matkustaa rintamalle.

Määrättyyn aikaan, kolmantenatoista päivänä klo 12 lähdimme

landoo-vaunuissa ulkoasiainministeriöön, ja hetken kuluttua meidät

vietiin ulkoasiainministerin työhuoneeseen. Läsnä olivat v. Flotow'n

ohella v.t. jaostopäällikkö, vapaaherra von Rhemen ja jaostoneuvos

Matscheko. Minä luin kirjelmämme, joka oli laadittu samaan suuntaan

kuin Saksan hallitukselle jättämämme, ja annoin sen sekä muita

asiakirjoja v. Flotoville, joka tämän johdosta lausui:

"Hänen k. ja k. Apostolisen Majesteettinsa valtuutuksesta olen minä

hänen Ylhäisyydeltään k. ja k. hovi- ja ulkoasiainministeriltä saanut

tehtäväkseni ottaa vastaan teidän, hyvät herrat, tuoman notifikatsionin

ja teidän toivomuksenne mukaisesti tunnustaa Itävalta-Unkarin monarkian

nimessä Suomen itsenäinen tasavalta. Suorittaessani nyt mainitun

tehtävän lausun k. ja k. hallituksen nimessä toivomuksen, että sinä

aikakautena, joka nyt on Suomelle alkanut, Itävalta-Unkarin ja uuden

valtion väliset suhteet myötätunnon ja ystävällisen harrastuksen

pohjalla yhä syvenevät ja kehittyvät".[2]

Minä esitin kiitoksemme Hänen Majesteetilleen sekä k. ja k.

hallitukselle ja huomautin, kuinka meidän on itsenäisyydestämme

kiitettävä ennen kaikkea keskusvaltojen suurenmoista sotilaallista

menestystä. Vihdoin lausuin toivomuksen, että Itävalta-Unkarin hallitus

Venäjän kanssa parhaillaan pidettävissä rauhanneuvotteluissa ottaisi

huomioon ja kannattaisi niitä toivomuksia, joita Suomen taholta oli

esitetty Saksan valtiokanslerille. Tämä virallinen toimitus oli

muodollisesti paljoa juhlallisempi kuin vastaava toimitus Saksassa.

Vasta virallisen toimituksen päätyttyä kutsuttiin sisään professori

Paasonen, joka jätti Unkarin ministeripresidentille lähetettävän

unkarinkielisen adressinsa. Minä sain vielä kutsun saapua yksityisesti

keskustelemaan v. Flotow'n kanssa, ja minulla oli silloin tilaisuus

esittää hänelle Brest-Litovskin rauhanneuvotteluja koskevat

toivomuksemme.

Notifikatsionia ja tunnustusta koskevan virallisen uutisen yhteydessä

lausui Neue Freie Presse seuraavaa: "On muodostunut uusi vapaa valtio:

Suomen tasavalta. Itävalta-Unkarin hallitus on sen tunnustanut ja

väestö tulee myötätuntoisesti tervehtimään uuden valtion saavuttamaa

menestystä. Ankarain kärsimysten jälkeen ovat Suomen asukkaat,

ruotsalaiset ja suomalaiset, jotka ovat saaneet kestää vuosikymmenien

kidutuksen, taistellen voittaneet itselleen itsenäisyysoikeutensa.

Urhokas, sitkeä ja kaikelle edistykselle altis maa, joka on vapauden

arvoinen, liittyy riippumattomana valtiona Euroopan kansojen

perheeseen."

Neljännentoista päivän iltana me matkustimme Balkanin junalla

Berliiniin. Sielläkin oli täysi talvi.

Lähimpinä päivinä suoritettiin välttämättömiä valmisteluja Hollannissa

ja Sveitsissä käyntiä varten. Notifikatsionikirjelmän sommitteli Erich.

Erichin täytyi erityisten töiden takia jäädä Berliiniin ja Sario

halusi palata Suomeen, joten minun täytyi ottaa yksin suorittaakseni

notifikatsionitehtävä mainituissa maissa. Matkustin Hollantiin varhain

aamulla tammikuun 25 päivänä. Matka tapahtui Saksan rajalla olevan

Bentheimin aseman kautta jossa ei esiintynyt mitään vaikeuksia, kun

saapumisestani oli sahkösanomateitse ilmoitettu. Tulin illalla Haagiin.

Seuraavana päivänä kävin, Berliinissä olevasta Hollannin lähetystöstä

saamani neuvon mukaan ulkoasiainministeriön kabinettipäällikön Doude

van Troostewegin luona, joka tiedusteli ulkoasiainministeriöstä milloin

minut otettaisiin vastaan. Se määrättiin tapahtuvaksi tammikuun 28

päivänä.

27 päivänä matkustin Leideniin tapaamaan professori van der Vlugtia,

joka valitettavasti oli matkoilla. Katseltuani tuota mielenkiintoista

kaupunkia ja syötyäni päivällistä lähdin Amsterdamiin, missä vietin

iltaa eräässä tutussa hollantilaisessa perheessä. Hollantilaisen

maiseman yllä lepäsi rauhallinen tunnelma. Aurinko paistoi ilma oli

lauha ja eläimiä näkyi laitumilla.

Seuraavana päivänä kävin puhuttelemassa Saksan lähettilästä, tohtori

von Rosenia, miellyttävää, hienosti sivistynyttä miestä, joka

lausui julki myötätuntonsa Suomea kohtaan, ja iltapäivällä lähdin

ulkoasiainministerin Jonkheer Loudonin luo hänen virkahuoneistoonsa

Esitin tehtäväni ja luin notifikatsioniasiakirjan Se oli sommiteltu

hiukan lyhemmäksi kuin Saksan hallitukselle jätetty esitys ja

asianmukaisesti toisin muodosteltu. Siinä lausuttiin m.m. seuraavaa:

"Kääntyessään Alankomaiden kuningaskunnan puoleen, jolla on loistavat

vanhat muistot ja jolla nytkin on sija etevimpäin kulttuurivaltioiden

joukossa, ilmaisee Suomen hallitus toivomuksensa, että tämä kansa

joka on varsin suuressa määrin edistänyt kansainoikeuden kehittämistä

ja joka on ollut Suomelle arvokkaana moraalisena tukena vaikeassa

oikeustaistelussa tulee tunnustamaan Suomen valtioyhteiskuntain

jäseneksi ja ystävällisesti siihen suhtautumaan."

Loudon ilmoitti saaneensa Suomen hallitukselta odotettavissa olevaa

notifikatsionia koskevan kirjelmän ja sanoi parooni Geversin

Berliinistä antaneen tiedon saapumisestani. Sen johdosta oli hallitus

jo käsitellyt kysymystä Suomen tunnustamisesta ja esittänyt sen

kuningattarelle, ja Alankomaat olivat päättäneet tunnustaa Suomen

suvereeniseksi valtioksi. Tämän voin minä heti ilmoittaa Suomen

hallitukselle, ja virallinen ilmoitus tulisi lähetettäväksi senaatille

Pietarissa olevan Alankomaiden lähettilään ja Helsingissä olevan

pääkonsulin välityksellä. Ketään muuta ei tilaisuudessa ollut läsnä.

Koko toimitus oli vähemmän juhlallinen kuin Berliinissä, Itävallasta

puhumattakaan. Käyntiä kuningattaren luona ei Loudon pitänyt nyt

välttämättömänä. Yhdessäolon viralliseen puoleen liittyi Suomen oloja,

m.m. elintarvehätää koskeva keskustelu.

29 päivänä tein retken Scheveningeniin ja nautin merituulesta ja

aaltojenloiskeesta upealla rantakäytävällä. Ilma oli leuto ja keväinen.

Pengermällä käyskeli ryhmä internoituja englantilaisia sotavankeja

tahdintarkoin askelin. Flanderin sotanäyttämö oli sangen lähellä, mutta

täällä ei siitä ollut mitään havaittavissa. Iltapäivällä tuli luokseni

van der Vlugt, joka oli matkustanut Leydenistä minua tapaamaan. Me

söimme yhdessä illallista "Tree Steden'issä". Yhdessäolo tuon Suomen

vanhan ystävän kanssa, jonka myötätunnon maatamme kohtaan tuntee

koko Hollanti, muodostui miellyttäväksi ja opettavaksi. Hän iloitsi

vilpittömästi Suomen vihdoinkin saavuttamasta vapaudesta.

Samana päivänä saapuivat ensimmäiset levottomuutta herättävät tiedot

Suomessa puhjenneesta sisäisestä sodasta. Minun oli luovuttava

aikomuksestani matkustaa Hollannista Sveitsiin, ja minä lähdin

paluumatkalle seuraavana aamuna, tammikuun 30:ntenä saapuen saman

päivän iltana Berliiniin, missä minua kärsimättömästi odotettiin.

Seuraavina päivinä oli Berliinissä vaativia tehtäviä, jotka tekivät

poismatkustamisen aivan mahdottomaksi. Minun täytyi luopua ajatuksesta,

että lähtisin henkilökohtaisesti Sveitsiin. Helmikuun 11 päivänä

jätin Sveitsiä varten sommitellun notifikatsionikirjelmän Berliinissä

olevalle Sveitsin lähettiläälle, eversti Mercier'lle, toimitettavaksi

edelleen valaliiton hallitukselle Berniin. Muutamia viikkoja myöhemmin

sain ottaa vastaan ministeripresidentti Svinhufvudille osoitetun

taitavasti laaditun kirjelmän, jossa valaliiton hallitus tunnusti

Suomen itsenäiseksi riippumattomaksi valtioksi.

Berliini, elokuussa 1918.

Saksan avunanto.

Punaisen kapinan puhjetessa olin minä Hollannissa notifioimassa Suomen

itsenäisyyttä. Ensimmäiset sähkösanomatiedot, jotka aluksi kuulostivat

hyvin huolestuttavilta, luin sanomalehdistä Haagissa tammikuun 29

päivänä. Riensin Berliiniin. Siellä tapasin heti saavuttuani Erichin,

V. Thesleffin ja M. Gripenbergin, jotka antoivat lähempiä tietoja

kotimaassa sattuneista tapauksista. Pohdimme yhteisesti tilanteen

vaatimuksia Saksan taholta saatavaan apuun nähden.

Käydessäni Saksan päämajassa marraskuun 26 päivänä olimme sopineet

kenraali Ludendorffin kanssa, että Saksa antaisi apua Suomea

tyhjennettäessä venäläisistä joukoista, että aseita toimitettaisiin

maahamme jatkuvasti ja että suomalainen pataljoona vähitellen

lähetettäisiin kotiin. Nämä toimenpiteet eivät tähdänneet maassa

syntyvään sisäiseen sotaan, vaan oli tarkoituksena ainoastaan lisätä

Suomen hallituksen edellytyksiä maan itsenäisyyden tehostamiseen

sekä tehdä mahdolliseksi tarpeen vaatiessa asevoimin korostaa

venäläisten joukkojen maasta poistamista koskevaa vaatimusta. Sen

jälkeen kun Saksa oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden, oli mainittuun

sopimukseen vedottu erinäisissä kirjelmissä, jotka Erichin ja minun

allekirjoittamina oli lähetetty päämajaan ja ulkoasiainministeri

von Kühlmannille, ja olimme me vaatineet kysymyksessäolevien

lupausten täyttämistä. Valmisteluja olikin tehty toisessa ja

toisessa suhteessa, mutta asiaa ei ollut ajettu riittävän ripeästi

vaan turhantarkkaa säännönmukaisuutta noudatellen. Varsinkin

pataljoonan kotiinlähettäminen vaati pitkiä Saksan viranomaisten

välisiä neuvotteluja ja muita valmistavia toimenpiteitä. Saksan

sodanjohto oli tiettävästi tehnyt kaikki, mitä sille kuului, mutta

ulkoasiainjohto osoitti huomattavaa haluttomuutta, jopa jonkinlaista

vastahakoisuuttakin tässä asiassa. Ei tahdottu mielellään tehdä mitään

sellaista, mikä voisi vaikeuttaa tekeillä olevaa rauhansolmimista

Venäjän kanssa. Von Kühlmannia, joka oli enimmäkseen oleskellut

Brest-Litovskissa, emme olleet onnistuneet henkilökohtaisesti tapaamaan

ennenkuin tammikuun 23 päivänä, jolloin Erich, Thesleff ja minä kävimme

hänen puheillaan ulkoasiainministeriössä. Silloin tapahtuneessa

keskustelussa ilmeni, että ne kysymykset, joita hänelle lähettämissämme

kirjelmissä oli kosketeltu, olivat hänelle sangen vieraita.

Venäläisten joukkojen poistamista koskeva vaatimus tosin oli esitetty

Brest-Litovskissa, mutta ilmeisesti sangen ponnettomalla tavalla.

Viimeksimainittu kysymys oli nyt, kapinan puhjettua, käynyt vieläkin

polttavammaksi, ja me päätimme senvuoksi koettaa jälleen vaikuttavalla

tavalla vedota v. Kühlmanniin. Me lähetimme hänelle jo tammikuun

31 päivänä kirjelmän, jossa kuvailimme, kuinka maan rauhallisella

väestöllä oli suoritettavana melkein yli-inhimillinen tehtävä

puolustaessaan itseänsä, laillista järjestystä ja maan vapautta maan

huonoimmasta aineksesta koottua vähemmistöä vastaan, jonka venäläinen

sotaväki oli varustanut aseilla ja jota Venäjän hallitus avusti

aseilla ja joukoilla. "Suuressa hädässään", sanottiin kirjelmässä,

"anoo maa nyt Saksan apua. Jos välitön sotilaallinen esiintyminen on

mahdoton, odotamme ainakin seuraavia toimenpiteitä: että Saksa panee

ankaran vastalauseen Venäjän vallan asioihimme sekaantumista vastaan,

että vaaditaan venäläisten joukkojen aseistariisumista ja nopeata

poistamista ja estetään uusien joukkojen maahankuljettaminen."

Kirjelmän allekirjoitimme Erich ja minä, jotka hallitus oli

valtuuttanut tarpeen tullen olemaan läsnä Brest-Litovskin

neuvotteluissa, sekä Thesleff, jonka tehtävä kuului sotilaalliselle

alalle. Tämä vetoomus lähetettiin jäljennöksenä armeijan ylijohdolle.

Saamamme lisätiedot, jotka vahvistivat todeksi, että venäläinen

sotaväki suoranaisesti avusti punaisia ja että aseita ja apuväkeä

saapui Pietarista, ilmoitettiin asianomaisille.

Saksalaiset neuvottelijat käyttivät nyt ilmoituksiamme, mutta heidän

vastalauseensa, kuten tunnettua, eivät vaikuttaneet mitään Venäjän

hallitukseen, joka keksi verukkeita ja kielsi asian oikean laidan,

mutta todellisuudessa jatkuvasti avusti kapinaa. Von Kühlmann toimitti

minulle seuraavan otteen Brest-Litovskissa pidetystä pöytäkirjasta

helmikuun 11 päivältä:

"Kenraali Hoffmann: Minun on esitettävä seuraavaa: Tänne saapuneiden

tiedonantojen mukaan ei venäläisiä joukkoja viedä pois Suomesta, kuten

Venäjän hallituksen taholta on moneen kertaan selitetty tehtävän, vaan

niitä päinvastoin lisätään. Sellaiset suuret joukkojensiirrot eivät

vastaa täällä solmitun aselevon henkeä, joten minun on ilmaistava

näiden joukkojensiirtojen johdosta vastalauseeni.

"Herra Trotski: Mikäli tiedän, on Suomessa olevien venäläisten

joukkojen lukumäärää aselevon allekirjoittamisen jälkeen erinomaisesti

vähennetty. Otan sen todistaakseni herra kenraali Hoffmannille. Tosin

en ole riittävässä määrin perehtynyt sotilaallisiin näkökantoihin,

mutta uskon kumminkin, ettei Suomessa ole joukkojamme Saksan joukkoja

vastustamassa".[3]

Sitä tietä ilmeisesti ei ollut paljoakaan saavutettavissa. Helsingistä

saapuvat huolestuttavat tiedot aiheuttivat kumminkin sen, että

minä joitakin päiviä myöhemmin lähetin vielä Ludendorffille ja von

Kühlmannille samaa asiaa koskevat sähkösanomat. Edelliselle osoitetun

sähkösanoman loppuosa kuului:

"Pääkaupunki Helsinki, sen porvarilliset asukkaat, niiden joukossa

älystömme ja kulttuurimme etevimmät edustajat, ja runsaat määrät

aineellista omaisuutta ovat bolshevikien käsissä. Bolshevikit aikovat

hävittää kaikki. Itsensäpuolustaminen on tässä mahdotonta. Pyydän

hallitukseni nimessä hartaasti, että esitettäisiin vastalause ja

uhattaisiin vastatoimenpiteillä, elleivät verilöylyt ja hävitykset

Helsingissä lopu." Vastalauseiden aika oli kuitenkin ohi. Toisessa ja

tehokkaammassa muodossa annettavan avun aika oli tullut.

Sillä välin oli aina kapinan puhkeamisesta asti innokkaasti

jatkettu valmisteluja aseiden ostamiseksi ja lähettämiseksi

Suomen talonpoikaisarmeijalle sekä toimenpiteitä pataljoonan

kotiinlähettämiseksi. Kotimaasta saapuneissa sähkösanomissa

vaadittiin pikaista apua, sitäkin tärkeämmin, kun toiveet saada

aseita Ruotsista olivat vähäiset. Niinpä saapui esim. seuraava

sähkösanoma, päivättynä Tukholmassa tammikuun 30:ntenä: "Kenraali

Mannerheim pyytää tänään tänne saapuneen maaherra Heikelin kautta

hartaasti heti lähettämään kaksi saksa- laista yleisesikuntaupseeria

hänen apulaisikseen sekä kuljettamaan maahan ainakin 10,000-20,000

kivääriä. 50 konekivääriä ammuksineen — — — sekä 100 jääkäriä."

Kotimaassa vallitsi ilmeisesti sellainen käsitys, että kaikki

voi tapahtua tuota pikaa, mutta niin ei ollut laita. Pataljoonan

kotiinmatkustamiseen, jota koskeva kysymys oli herätetty jo paljoa

aikaisemmin, antoi valtiosihteeri von Kühlmann suostumuksensa vasta

tammikuun 31 päivänä, mutta edellyttäen, että joukko matkustaisi ilman

aseita ja sotilaallisia varustuksia. Aselähetysten taas piti siirtyä

tuonnemmaksi, jottei Saksa "joutuisi kieroon asemaan suhteessaan

venäläisiin". Tilanne oli meille kiusallinen ja kotona käydylle

taistelulle arveluttava. Emme säästelleet ponnistuksia saadaksemme

asekysymyksen järjestetyksi, ja varsinkin Thesleff oli tällöin hyvin

toimekas. Poliittisessa jaostossa olevat ystävämme, Hauptmannit von

Hülsen ja Püschel, avustivat meitä mitä innokkaimmin. Helmikuun 1

päivänä lähetti Sektion Politik päämajaan sähkösanoman, joka sisälsi

m.m. seuraavaa: "Hjelt ja suomalainen kenraali Mannerheim pyytävät

hartaasti aseita ja ampumavaroja. Pyydetään myöskin siellä vaikuttamaan

hänen Ylh. von Kühlmanniin, jotta saataisiin lupa lähettää aseita ja

ampumavaroja." Alivaltiosihteeri von dem Busschen myötävaikutuksella

asia järjestettiin ulkoasiainministeriössä toivomuksen mukaisesti.

Saksalaisten viranomaisten neuvoa noudattaen ei aseita kumminkaan

ostanut suoranaisesti Suomen valtio eikä niitä myöskään muodollisesti

myynyt Saksan sotaministeriö, vaan koko asian välitti saksalainen

toiminimi Mannesmann ja ostajana oli toiminimi Mauritz Gripenberg

Helsingistä. Minä todistin kumminkin erityisessä asiakirjassa, että

Suomen valtio oli tavaroiden oikea vastaanottaja ja vastasi maksuista.

Kaiken nopeassa järjestämisessä olivat uskolliset apumiehemme von

Hülsen ja Püschel väsymättömät, ja yksin siten ovat he avustaneet

vapaustaistelumme onnellista suorittamista ansiokkaalla työllä,

jonka merkitystä ei voi arvioida kyllin suureksi. Virallisena

valtuutettuna minä luonnollisesti otin osaa tarkempiin neuvotteluihin

ja ratkaisuihin, mutta käytännöllisistä toimenpiteistä huolehtivat

suomalaisella taholla lähinnä Thesleff ja Gripenberg, jotka olivat

asiantuntijoita ja voivat yksinomaisemmin antautua tähän tehtävään.

Helmikuun 8 päivänä olivat aseiden hankintaa koskevat välikirjat

valmiit ja ne allekirjoitettiin yleisesikunnassa. Ensimmäisten

lähetysten hinta nousi, alhaalle arvioituna, 8 tai 9 miljoonaan

markkaan. Saman päivän iltana matkustivat Thesleff ja M. Gripenberg

sekä eräitä jääkäreitä ja muutamia muita Berliiniin saapuneita

suomalaisia Libauhun. Thesleffin piti seurata pataljoonaa kotimaahan.

Me söimme yhdessä illallista Bristol-hotellissa ja saatoimme sitten

lähtijät Friedrichstrassen asemalle. Oli vakava tuokio, kun juna

lähti liikkeelle pohjoiseen päin. Me uskoimme sydämestämme, että

pataljoona tulisi kunnialla täyttämään sen tehtävän, johon se kauan

oli valmistunut ja jota se oli kärsimättömästi odottanut. Eikä uskomme

joutunutkaan häpeään.

Aseiden ja pataljoonan kuljetusta varten oli kauppaneuvos L.

Krogius, joka oleskeli Tukholmassa, asettanut käytettäväksi aluksia:

Poseidonin, Miran ja Virgon aseita ja Arcturuksen joukkoa varten.

Aluksia varten tehtiin meriasiain-johdon kanssa 1,300 kivihiilitonnia

koskeva välikirja. Päätettiin, että kaksi alusta, Poseidon ja Mira,

lähtevät 11 päivän illalla Danzigista, Virgon jäädessä toistaiseksi

sinne. Pataljoonan lähtö määrättiin 15 päiväksi klo 9:ksi aamulla.

Ruotsalainen matkavartio oli luvattu seuraamaan aluksia Öölannin

eteläkärjestä Kokkolaa vastapäätä olevaan Holmöhön, missä lasti oli

purettava. Sammon piti kohdata aselaivat Arholman luona Tukholmaan

johtavan reitin ulkopuolella. Arcturuksen piti Arholman luona

odottaa Sammon paluuta Pohjanlahdelta. Erinäiset seikat, osaksi

Tukholmasta saapuneista epätäydellisistä tiedonannoista aiheutuneet

väärinkäsitykset, osaksi Itämeren pohjoisosassa ja Pohjanlahdella

vallitsevat hankalat jääsuhteet vaikuttivat kumminkin, että alusten

lähtö ja perilletulo hiukan viivästyi ja että suunnitelmia oli jonkin

verran muutettava. Kaikki onnistui kuitenkin hyvin. Aselähetykset

tulivat hyvässä kunnossa määräpaikkaansa, ja pataljoona saapui

Vaasaan helmikuun 26 päivänä. Apu tuli vielä ajoissa aseettomille

ja koulutettua miehistöä puuttuville joukoillemme. Jääkärien osuus

vapaustaistelussamme on hyvin tunnettu, mutta Saksan avunannosta

puhuttaessa ei pidä myöskään unohtaa aselähetysten merkitystä.

Niillä vähillä asemäärillä, mitä oli salaa kuljetettu Ruotsista, ei

olisi voitu saada paljoakaan aikaan. Ilman Saksan aselähetyksiä,

joita jatkui kauan, olisi valkoisten eteneminen etelään päin ollut

mahdoton. Se into, millä Mannerheim kiiruhti aselähetyksiä ja hänen

tyytymättömyytensä, kun kaikki ei sujunut toiveiden mukaan, on hyvin

ymmärrettävissä.

Saksalaiset upseerit Ausfeld, von Coler, Stahel y.m., jotka olivat

palvelleet suomalaisessa jääkäripataljoonassa ja kiintyneet siihen,

matkustivat Tukholman ja Haaparannan kautta Vaasaan maaliskuun 1

päivänä. He uhkuivat rohkeata luottamusta ja taisteluhalua.

Muutamia päiviä pataljoonan Libausta lähdettyä, helmikuun 17:ntenä,

sain minä kenraali Ludendorffilta seuraavan sähkösanoman:

"Everstiluutnantti Thesleff lähetti minulle 27 jääkäripataljoonan

lähtiessä kiitossähkösanoman, joka on minua erittäin ilahduttanut.

Olkoon nuorten suomalaisten matka ja heidän onnellinen perilletulonsa

hyvänä tulevaisuudenenteenä heidän kotimaallensa, jonka kehitys ja

voimistuminen on tuonnempanakin oleva minulle sydämen asia molempain

maittemme yhteiseksi onneksi. Vallatkoon Suomen kansan ennen

kaikkea se vakaumus, että ainoastaan kaikkien voimien määräperäinen

kokoaminen syrjäyttämällä hajautuvat harrastukset ja rautainen

tahto voivat kaikista vaikeuksista huolimatta johtaa voittoon."

Vastaussähkösanomassani minä lausuin: — — — "Kotimaalleni lausutut

lämpimät onnentoivotukset ja t. Ylhäisyytenne luja luottamus sen

tulevaisuuteen luovat minuun varmuutta siitä, että me nykyisessä

hädänalaisessa tilassammekin voimme toivoa saavamme tukea armeijan

ylijohdolta. Se, mitä t. Ylh. lausui, on oleva hallitukselleni ja

hallitukselle uskollisille joukoillemme voimakkaana yllykkeenä nyt

käydyssä vaikeassa ja verisessä taistelussa isänmaan, vapauden ja

laillisen järjestyksen puolesta vihollisia vastaan, jotka ovat myöskin

Saksan, saksalaisen kulttuurin ja valtiojärjestyksen vihollisia".[4]

Helmikuun 28 päivänä minä jätin valtakunnankanslerille hallituksen

Vaasasta 26 päivänä lähettämän sähkösanoman, joka sisälsi m.m.

seuraavaa:

"Tänä iloisena päivänä, jolloin Saksassa koulutetut suomalaiset

jääkärit ovat palanneet kotimaahansa taistellakseen Suomen maaperällä

maamme vapauden ja riippumattomuuden puolesta, tuntee Suomen hallitus

mitä vilpittömintä tarvetta ilmaista Hänen Majesteetilleen Saksan

keisarille ja keisarilliselle hallitukselle ihailunsa Saksan kansan ja

sen mainehikkaan ylimmän sodanjohtajan loistavien tekojen johdosta ja

lausua Suomen kansan sydämen syvyydestä kumpuavan kiitoksen kaikesta,

mitä Saksa on tehnyt kansamme ja nyt tasan kolme vuotta sitten

vapaaehtoisesti saksalaiseen asepalvelukseen astuneitten suomalaisten

jääkärien hyväksi."

Brest-Litovskin neuvottelut olivat keskeytyneet helmikuun 11 päivänä,

ja seitsemän päivää myöhemmin kului aselepo umpeen. Eteneminen

Itämerenmaakunnissa pohjoista kohti alkoi 19:ntenä. Saksa voi nyt

toimia vapaasti Venäjään nähden, ja toiveet saada Saksa sotilaalliseen

toimintaan Suomessa olivat lisääntyneet. Helmikuun 14 päivänä kävi

luonani von Hülsen, joka ilmoitti minulle Ludendorffilta saapuneen

sähkösanoman, jossa von Hülsenille annettiin tehtäväksi kehoittaa minua

aikaisempiin esityksiin vedoten lähettämään kiireellinen pyyntö saada

Saksan apua Suomelle sen hädänalaisessa tilassa. Kirjelmä laadittiin

yksissä neuvoin Erichin kanssa ja lähetettiin jo samana päivänä sekä

Ludendorffille että valtakunnankanslerille. Tämä kehoitus ilmeisesti

merkitsi, että sotilaallisella taholla oli olemassa määrättyjä aikeita

tehokkaan sotilaallisen avun antamiseksi maallemme. Mikäli myöhemmin

kuulin oli Tukholmassa oleva Saksan sotilasattashea von Giese, joka

aina oli osoittanut lämmintä myötätuntoa maatamme kohtaan, sikäläistä

tilannetta koskevassa tiedonannossaan puoltanut pienehkön sotavoiman

lähettämistä Suomen avuksi taistelussa bolshevismia vastaan. Von Giese

oli sitä mieltä, että Saksallekin oli tärkeätä, että bolshevikivaara

torjuttiin jo Suomessa, ennenkuin se ehti levitä muihin pohjoismaihin

ja sitä tietä Saksaan. Kenties tämä tiedonanto osaltaan vaikutti, että

Saksan sotilasjohdon tarkoitukset Suomeen nähden ja sen halukkuus

kuuntelemaan vetoomustamme nyt saivat määrätymmän muodon. Bolshevismin

eteneminen Itämerenmaakunnissa ja Suomessa oli niitä asioita, jotka

näihin aikoihin kiinnittivät Saksan sanomalehdistön mieltä. Myöskin

Suomen vapaustaistelu sai osakseen paljon huomiota, ja sanomalehdet

olivat hyvin halukkaita saamaan meiltä tietoja sen kulusta.

Suomesta tulevat sähkösanomatiedot, jotka saapuivat meille Tukholman

kautta, olivat yleensä varsin huolestuttavia. A. Gripenbergiltä sain

minä näihin aikoihin m.m. seuraavan hälyyttävän lennätintiedon:

"Tilanne Suomessa epätoivoinen. Yliopistonuoriso äärimmäisessä

vaarassa, porvarilliset Helsingissä vaarassa joutua surmatuiksi tai

kuolla nälkään. Koska ei ole mitään pelastuksen toivoa täältä, on

Suomen ainoana toivona Saksan taholta tuleva pelastus ja se, että

Saksa, jos syntyy rauha, jota Venäjä sanomalehtiuutisista päättäen nyt

pyytää, ihmisyyden nimessä ja sivistyksen hyväksi asettaa ehdottomaksi

vaatimukseksi, jonka toimeenpanoa valvotaan, että venäläiset sotilaat,

olivatpa he univormupukuisia tai ei, sekä venäläinen laivasto heti

lähtevät pois Suomesta. Pyydän teitä ryhtymään nopeihin ja erinomaisiin

toimenpiteisiin tässä suhteessa ja sähköttämään toiveista."

19 päivänä sain Tukholmasta saapuvan kuriirin mukana senaattori

Renvallilta saapuneen pitkähkön kirjeen, jossa pyydetään ryhtymään

erinäisiin toimenpiteisiin ja lopuksi lausutaan, että minulla on

oikeus tiedustella, eikö Saksa voisi antaa meille aseellista apua sekä

huomautetaan, ettei tätä varten tarvittaisi mitään suuria sotavoimia.[5]

Tämä tiedonanto oli minulle erikoisen tervetullut, koska minussa

oli yhä enemmän vakaantunut se käsitys, että Venäjältä pakottamalla

saadut, joukkojen Suomesta poistamista koskevat lupaukset olivat

merkityksettömät ja ettemme voisi ilman Saksan apua pelastaa Helsinkiä

ja Etelä-Suomea. Tämän vahvisti pitkänlainen Helsingistä lähetetty

tiedonanto, joka Tukholman kautta saapui minulle ja jonka olivat

allekirjoittaneet eri yhdyskuntain (yliopiston, virkamies-, lääkäri-

ja liikemieskunnan y.m.) edustajat. Siinä anottiin suoranaista

sotilaallista apua, joko Ruotsista tai Saksasta, koska tilannetta

pidettiin epätoivoisena. Myöskin Kirkkonummen ja Pellingin osastojen

pelastamista oli anottu Tukholman kautta. Minähän sitäpaitsi vanhastaan

tunsin maassa vallitsevan mielialan Venäjää vastaan saatavaan

Saksan apuun nähden ja olin tuskin enää epätietoinen siitä, mitä

velvollisuuteni Berliinissä olevana Suomen virallisena edustajana

minulta vaati. Ei ollut kysymyksessä lähinnä sisäiseen taisteluumme

sekaantuminen, vaan maassa olevan ulkonaisen vihollisen kukistaminen ja

karkoittaminen.

Helmikuun 20 päivänä kävi von Hülsen taas luonani. Hän ilmoitti

Ludendorffin lausuneen toivomuksen, että minä saapuisin heti

päämajaan tärkeätä neuvottelua varten. Minä kehoitin M. Gripenbergiä

sotilasasiantuntijana lähtemään mukaan. Lähdimme jo samana iltana.

Seuraavana aamuna olin — toista kertaa — Kreuznachissa, missä päämaja

yhä edelleen sijaitsi.

Meidät otti asemalla vastaan edelliseltä käynniltäni tuttu luutnantti

Fischer ja meidät vietiin automobiililla asuntoomme. Syötyämme

aamiaista lähdimme majuri Crantzin luo, joka ilmoitti meille, että

Ludendorff ottaa meidät heti vastaan. Meidät vietiin L:n työhuoneeseen,

kookas kenraali astui muutaman askelen meitä kohti, ja tervehdittyämme,

istuuduttuamme hän ilmoitti, että armeijan ylijohto, ottaen huomioon

Suomessa vallitsevaa tilannetta koskevat esityksemme ja kuvauksemme,

oli suunnitellut sotilaallisiin toimenpiteisiin ryhtymistä maassamme

antaakseen apuansa sen vapauttamiseksi bolshevikien ja punaisten

vallasta. Hän oli tällöin ajatellut Ahvenanmaata tulevain sotatointen

tukikohdaksi ja kysyi, olisiko Suomella mitään sitä vastaan, että

saksalaiset joukot miehittäisivät Ahvenanmaan. Minä katsoin voivani

vakuuttaa hänelle, että Suomessa tervehdittäisiin ilomielin sellaista

askelta alkutoimenpiteenä maan auttamiseen sen vaikeassa tilassa ja

syvästi kiitollisina otettaisiin vastaan se sotilaallinen avustus,

jonka Saksa tahtoi antaa.

Ludendorff kehitteli sitten suunnitelmansa yleisin piirtein. Ensin

lähetettäisiin muutamia sotalaivoja ja yksi jääkäripataljoona

Ahvenanmaalle. Tämä voisi kenties tapahtua jo seuraavalla viikolla.

Kun tämä toimenpide olisi suoritettu ja niinpiankuin jääsuhteet

sallisivat, laskettaisiin 5-6 pataljoonaa maihin jossakin länsirannikon

kohdassa, jonka kenraali Mannerheim saisi lähemmin määrätä. Nämä

pataljoonat täydennettäisiin kaikilla niillä erikoisaseilla,

joita sotatoimissa tultaisiin tarvitsemaan. Ratsuväen pitäisi

olla hyvin edustettuna lähetettävässä sotilasmäärässä. Mannerheim

määräisi komentavan saksalaisen kenraalin luo jonkin suomalaisen

upseerin, mieluimmin Thesleffin. Yhdessä valkoisten kanssa

ryhtyisivät saksalaiset toimenpiteisiin punaisten ja venäläiseen

sotilasjoukkioiden karkoittamiseksi. Niiden kokemusten perusteella,

joita oli saatu itärintamalla, katsoi Ludendorff asian muodostuvan

sangen yksinkertaiseksi. Mikäli mahdollista tultaisiin noudattelemaan

rautatielinjoja. Tätä tarkoitusta varten olisi rautatiekalustoa

koottava soveliaisiin kohtiin. Hän toivoi myöskin, että hevosia

pidettäisiin varalla maihinnousun helpottamiseksi, mutta ettei

niitä kuljetettaisi rannikolle, ennenkuin aika oli tullut, jottei

herätettäisi huomiota. Rehusta olisi pidettävä huolta. Joukkojen

muonitus tapahtuisi Saksan varastoista, mutta väestöä varten ei

voitaisi elintarpeita kuljettaa mukana. Tämä kysymys oli järjestettävä

myöhemmin.

Vähää ennen joukkojen maihinlaskua Ahvenanmaalle annettaisiin

meille ja meidän välityksellämme Vaasassa olevalle hallitukselle

ja Mannerheimille tieto maihinnousun ajasta. Tämä varovaisuus

oli välttämätön, koska ruotsalaiset tai entente voivat siepata

kipinäsähkösanomat. Mannerheimin piti kohta maihinnousun tapahduttua

asettua yhteyteen saksalaisten joukkojen kanssa.

Lisäksi Ludendorff lausui armeijan ylijohdon toivomuksen, että

väestölle selvitettäisiin, että saksalaiset saapuivat Suomeen ystävinä,

ei valloitusretkelle eikä minkäänlaisin alueenanastussuunnitelmin, vaan

auttaakseen Suomea pelastumaan bolshevikien ja anarkistien vallasta

sekä edistääkseen todella vapaan Suomen luomista, joka oli Saksallekin

erittäin tärkeä. Tällöin toivottiin maamme ja Saksan välille pian

syntyvän kauppavaihtoa, joten puutavaramme, paperi- y.m. tulisivat

kompensatsionina lähinnä Saksan hyväksi.

Jos Venäjän kanssa tulisi lähimmässä tulevaisuudessa solmittavaksi

välirauha, mitä armeijan ylijohto ei halunnut, oli Ludendorffin

mielestä syytä, että Suomen hallitus suoraan pyytäisi Saksan

hallitukselta apujoukon lähettämistä Suomeen järjestyksen

palauttamiseksi sekä ohjaajia järjestetyn sotaväen muodostamista

varten. Ludendorff selitti Saksan pitävän Suomea vapaana

valtiona, joten Venäjän kanssa solmittava välirauha ei estäisi

antamasta sellaista avustusta Suomelle. Joka tapauksessa tulisi

aseleposopimukseen sisällytettäväksi määräys, jonka mukaan venäläisten

joukkojen sekä linnoitusgarnisonien ja laivaston oli heti poistuttava

Suomesta. Ellei tätä vaatimusta noudatettaisi, olisi se katsottava

aselevon loukkaamiseksi. — Siinä on lyhyesti mainittuna Ludendorffin

meille antamain ilmoitusten sisällys. Hän ei tietenkään esittänyt

asioita yhtämittaisesti, vaan osittain kysymysten ja vastausten

muodossa. Luonnollisesti annoin hänen ymmärtää, kuinka iloinen olin nyt

saadessani varmat toiveet, että kansamme kärsimykset pian loppuisivat

ja vapautemme pelastuisi.

Mihin omiin, puhtaasti sotilaallisiin tarkoitusperiin päämaja tähtäsi

Suomessa suoritettavilla sotatoimilla, ei Ludendorff maininnut,

enkä minä tahtonut ottaa esiin tätä kysymystä, joka meille oli

merkitykseltään toisarvoinen.

Päivällisille oli meidät kutsuttu Hindenburgin luo siihen huvilaan,

jossa hän ja Ludendorff asuivat. Tämä kuuluisa "Tafelrunde" käsitti

nyt noin 20 henkeä, nimittäin molempain sotapäällikköjen lähimmät

työkumppanit sekä muutamia muita vieraita. Ensinmainittujen joukossa

kiintyi huomioni varsinkin eversti Baueriin, erittäin älykkääseen

henkilöön, jonka vaikutusvaltaa päämajassa on pidetty varsin suurena.

Minulla oli etu saada istua Hindenburgin oikealla puolella, vasemmalla

istui eräs päämajassa vieraileva saksalainen upseeri. Vastapäätä istui

Ludendorff, oikeanpuolisena pöytänaapurinaan Gripenberg. Tapasin

nyt Hindenburgin ensimmäisen kerran. Kun minut esitettiin hänelle,

lausui hän hieman kuivaan, hitaaseen tapaansa: "Minua ilahduttaa,

että meillä nyt on tilaisuus auttaa Suomea. Olisimme tehneet sen jo

aikoja sitten, mutta se ei ollut aikaisemmin mahdollista." Keskusteluni

ylisotamarskin kanssa koski enimmäkseen Suomen, Ruotsin ja Venäjän

oloja. Kysyessäni, kuinka kauas hän luuli saksalaisten etenevän,

ennenkuin rauha solmittaisiin Venäjän kanssa, vastasi hän: "Ainakin

Narvan linjalle." (Se saavutettiinkin tosiaan samaan aikaan, kun

Brest-Litovskin rauha solmittiin, maaliskuun 3 päivänä.) Päivällisillä

vallitsi luonteva mieliala, joskin molempiin päällikköihin ja varsinkin

Hindenburgiin kohdistuva kunnioitus selvästi ilmeni. Ruoka oli

yksinkertaista, mutta hyvää. Päivällisen jälkeen Ludendorff keskusteli

eräässä upseeripiirissä, ja minä kuulin hänen ilmoittavan, että oli

aikomus lähettää Suomeen sotaväkeä. Mitään hämmästystä ei ilmennyt

upseerien kasvoilla eikä heidän sanoissaan. Se oli ikäänkuin sanaton:

"Kuten käskette." Erottaessa Hindenburg lausui muutamia lämpimiä sanoja

toivottaen Suomelle onnea ja menestystä. Ludendorff seurasi minua

etehiseen, vei minut syrjään ja kehoitti meitä olemaan rauhallisia,

lausuen vakaumuksenaan, että Saksan sotilaallinen toiminta tulee

piankin lopettamaan punaisten vallan.

Ennen päivällistä kävi keisari tapaamassa Hindenburgia ja Ludendorffia,

ja me saimme nähdä hänen lähtevän automobiilissaan kokoontuneiden

kaupunkilaisten hurratessa. Hänen majesteettinsa näytti voimakkaalta ja

vakavalta.

Illalla me lähdimme yötä myöten matkustamaan takaisin Berliiniin, missä

saimme odottaville ystävillemme kertoa iloisen uutisen. Tapahtunut

ratkaisu oli maallemme tärkeä, ja minä olin ottanut kantaakseni suuren

vastuun, sillä Saksan avunanto määräsi samalla ulkopolitiikkamme

suuntaviivat. Olin kuitenkin tietoinen siitä, että velvollisuuteni

ehdottomasti vaati suostumaan nyt kun käsi ojennettiin ja että olisin

menetellyt anteeksiantamattoman väärin isänmaatani kohtaan, jos olisin

epäröinyt ottaa kantaakseni persoonallista vastuuta siitä ratkaisusta,

joka nyt oli kädessäni. Muodollinen oikeus puhua ja toimia maan

nimessä oli minulla nyt sitä enemmän, kun minut oli muutamia päiviä

aikaisemmin tunnustettu Saksassa olevaksi Suomen ministeriksi. Ei ollut

aikaa asettua yhteyteen kotimaan kanssa, sillä siihen olisi kulunut

vähintään kymmenen päivää. Salamerkkijärjestelmää sähköttämistä varten

ei ollut, ja avoimesti en saanut sähköttää. Ei ollut kysymys ainoastaan

siitä, että apua piti saada pian, vaan avunsaannin mahdollisuuskin

voi helposti luisua käsistä, jos asia lykkäytyi. Niin kauan kuin

neuvottelut Venäjän kanssa jatkuivat, olivat sotilasjohdon kädet

sidotut; nyt sillä oli taas vapaa valta toimia — ja Ludendorff oli

erikoisesti siitä huomauttanut. Muutaman päivän kuluttua saattoi

tulla uusi aselepo tai rauha, ja silloin voisi taas ulkoasiainjohto

esittää epäilyksiään. Senaattori Renvallin ylempänä mainittu kirje,

josta olin tehnyt selkoa asianomaisille, antoi minulle jonkinlaista

virallista tukea hallituksen toivomuksiin nähden. Ja kun rinnastin

mainitun, hallituksen taholta lausutun käsityksen ja ne kehoitukset,

joita minulle oli lähetetty Tukholmasta, sekä sen Etelä-Suomessa ja

erittäinkin Helsingissä vallitsevia olosuhteita koskevan kuvauksen,

johon jo ylempänä viittasin, niin en voinut päätellä muuta kuin että

Saksan sotilaallinen avunanto oli sekä kaivattu että välttämätön. Jos

Ruotsi olisi tahtonut puuttua asiaan, ei Saksan esiintymistä tietenkään

olisi tapahtunut, mutta Ruotsista ei tänä ajankohtana enää voitu apua

toivoa.

Omaksumani kannan vahvisti oikeaksi myöhemmin (maaliskuun 15 päivänä)

Svinhufvudilta saapunut kirje, joka oli päivätty Helsingissä helmikuun

15 päivänä ja josta seuraava ote on tässä paikallaan:

”— — — Jos tämä saa vielä jonkin aikaa jatkua, on vaara tarjona,

että Etelä-Suomi sortuu, ennenkuin pohjoisesta tuleva pelastus ehtii

näin kauas. Jotta sellainen maata ja kansaa uhkaava suunnaton häviö

estettäisiin, on välttämätöntä, että ulkovallat puuttuvat asiaan: Saksa

kaiketi lähinnä, koska se on toimintakykyisin ja voi antaa nopeinta ja

tehokkainta apua, mutta myöskin Skandinaavian maat, jos mitään apua

on siltä taholta toivottavissa. — — — Me siis anomme ulkovalloilta

hengen ja omaisuuden suojaamista Etelä-Suomessa, anomme suojaa punaista

hirmuvaltaa ja Venäjän petollista hallitusta vastaan. Miten ja missä

muodossa apu voidaan antaa, täytyy meidän jättää väliintulijain

ratkaistavaksi. Eräs muoto näyttäisi olevan se, että lähetettäisiin

sotaväkeä kaupunkeihimme ja uhattuihin suurempiin keskuspaikkoihin

pitämään niissä yllä järjestystä, estämään ryöstöjä, murhia ja

väkivaltaisuuksia sekä yleensä tarjoamaan väestölle sen kaipaamaa

suojaa. — — — Pääasia on, että saamme _pikaista_ apua Etelä-Suomeen."

Odotettavasta Saksan esiintymisestä lähetin heti kuriirin mukana tiedon

hallitukselle Vaasaan. Tiedonanto tuli aivan äkkiarvaamatta, ja mikäli

minulle on ilmoitettu lienee se lyönyt asianomaiset hämmästyksellä,

voimatta herättää jakamatonta tyydytystä. Tukholmalta täytyi asia

vielä pitää salassa. Ainoastaan siellä oleva Saksan sotilasattashea

sai siitä tiedon, mutta ei Saksan lähetystö. Gripenbergille Tukholmaan

voin sähköttää ainoastaan: "Kaikkiin toimenpiteisiin ryhdytty.

Pyydän rohkaista kaikkia kestämään." Tehtiin myöskin yritys lähettää

rauhoittava kipinäsanoma Helsinkiin (Sipooseen), mutta en tiedä

varmaan, saapuiko se perille.

Ludendorff oli pyytänyt meitä Berliiniin palattuamme käymään

amiraaliesikunnan päällikön, amiraali von Holtzendorffin luona

neuvottelemassa Ahvenanmaanretkestä. Menimme amiraalin puheille

helmikuun 23 päivänä illalla, ja toivomustani noudattaen tuli

myöskin von Hülsen mukaan. Amiraali oli täysin perehtynyt päämajan

suunnitelmiin ja teki joukon kysymyksiä, jotka koskivat retkikunnan

tehtävään liittyviä seikkoja. Hän kuitenkin ilmoitti ruotsalaisten

nyttemmin laskeneen joukkoja maihin Ahvenanmaalla, joten koko yritys

oli käynyt mutkikkaammaksi, ehkäpä kerrassaan epävarmaksikin. Minä

ilmaisin tämän johdosta levottomuuteni ja huomautin, ettei tuon

maihinlaskun, joka oli tapahtunut ruotsalaisten omalla vastuulla,

tarvinnut tai pitänyt mitenkään estää Saksan hanketta, jossa

Ahvenanmaan miehittäminen oli välttämätön alkutoimenpide. Koska kysymys

oli luonteeltaan poliittinen ja voi kenties aiheuttaa selkkausta

Ruotsin kanssa, toivoi von Holtzendorff, että minä kääntyisin asian

johdosta ulkoasiainministeriön puoleen. Tämä uusi käänne huolestutti

minua melkoisesti, mutta von Hülsen arveli armeijan ylijohdon kyllä

selvittävän asian. Seuraavana päivänä hän voikin ilmoittaa, että

välikohtaus jo oli saatu — keisarin persoonallisen esiintymisen avulla

— järjestetyksi ja ettei ulkoasiainministeriön puoleen tarvinnutkaan

kääntyä. Saksalainen apuretkikunta oli päätetty tosiasia, jonka ei

tarvinnut joutua Ruotsin edunharrastusten kanssa ristiriitaan. Viikkoa

myöhemmin apuretkikunta lähti matkaan ja voi vaikeista jääesteistä

huolimatta suorittaa tehtävänsä.

Armeijan ylijohto oli antanut määräyksensä ja sotakoneisto oli

pantu käyntiin. Tässä tosin oli kysymyksessä ainoastaan pienoinen

syrjäkohtaus suurta maailmansotaa, mutta siitä riippui meidän elämämme

tai kuolemamme. Ja minut teki levottomaksi pelko, että koneiston

toiminta olisi vielä voitu keskeyttää.

Brest-Litovskin neuvottelut näet olivat taas alkaneet ja rauhan

solmimisen Venäjän kanssa voitiin odottaa tapahtuvan milloin hyvänsä.

Tämän johdosta minä lähetin Ludendorffille helmikuun 26 päivänä

seuraavan sähkösanoman: "Päämajassa helmikuun 21 päivänä T. Ylh.

kanssa tapahtuneen keskustelun johdosta ja viitaten Brest-Litovskin

neuvotteluihin rohkenen nöyrimmin tiedustella, voimmeko varmasti

luottaa siihen, että venäläisiä joukkoja, olivatpa ne univormupukuisia

tai eivät, linnoitusgarnisoneja ja laivastoa ehdottomasti vaaditaan

poistumaan Suomesta sekä lakkaamaan avustamasta punaisia aseilla, ja

ettei aselepo- tai rauhansopimus tule estämään Suomessa suoritettavaksi

ajateltua aseellista esiintymistä." Tähän sähkösanomatiedusteluun

saapui heti poliittisen jaoston kautta rauhoittava vastaus:

"Vaatimuksia ja aseellista esiintymistä koskeviin Hjeltin

tiedusteluihin vastataan myöntävästi."

Sattui vielä muutamia häiritseviä välikohtauksia, jotka

aiheutuivat Suomesta saapuneista tiedonannoista, mutta eivät

kumminkaan olleet varsin vaikeata laatua. Kaksi saksalaista

sanomalehden-kirjeenvaihtajaa, jotka olivat käyneet Mannerheimin

päämajassa, olivat tehneet tiettäväksi, että Mannerheim oli sanonut

vastustavansa saksalaisen apuretkikunnan lähettämistä, asiasta

oli ilmoitettu Saksaan ja se oli tullut Oberste Heeresleitungin

tietoon. Tämän johdosta Ludendorff tiedusteli minulta maaliskuun

3 päivänä, kuinka asian laita oli. Vastasin heti, ettei sopinut

kiinnittää huomiota sanomalehdenkirjeenvaihtajain lausumiin, ja

lisäsin: "Odotettavissa olevaa Saksan sotilaallista avunantoa koskeva

ilmoitukseni on saapunut Suomen hallitukselle ja Mannerheimille

viimeistään helmikuun 27 päivänä. Jos Mannerheimin mielipidettä

koskevat tiedonannot, että sellainen avunanto ei ole tarpeen,

olisivat oikeat, olisin varmaan saanut häneltä tai hallitukseltani

vastaavan sähkösanomatiedon. Mannerheimin ja Suomen hallituksen

välillä muka ilmenneistä erimielisyyksistä en ole kuullut mitään."

Myöskin eräs Sariolta saapunut sähkösanoma aiheutti ohimenevää

hämmennystä. Sähkösanoma, joka oli osoitettu minulle ja lähetetty

Tukholmasta, mutta joutunut kulkemaan poliittisen jaoston kautta,

kuului: "Suomessa paranee tilanne päivä päivältä. Joukkomme etenevät

jälleen. Punakaarti ja venäläiset moraalisesti huomattavassa määrin

heikontuneet." Ludendorff käski kysyä minulta, halusiko Suomi yhä,

suotuisaksi kuvaillusta tilanteesta huolimatta, "että me vielä annamme

apua ja millä tavoin". Vastaukseni sisälsi, etteivät valkokaartin

saavuttamat menestykset olleet muuttaneet punaisten asemaa maan

eteläosassa, missä hirmuvalta jatkui, jonka vuoksi helmikuun 21

päivänä tehdyssä sopimuksessa pysyminen oli välttämätöntä. Ludendorff

ilmoitti minulle von Hülsenin välityksellä, ettei mitään tarkoitetusta

sotatoimesta luopumista tulisi tapahtumaan, mutta toivoi kumminkin,

että minä "mahdollisimman virallisesti" ilmoittaisin myöskin

ulkoasiainministeriölle, että hallitus yhä edelleen halusi Saksan apua.

Kirjelmäni, johon sisältyi lyhyt, maassa vallitsevaa tilannetta koskeva

selonteko, päättyi seuraavaan lausuntoon: "Hallitukseni nimessä

pyydän senvuoksi vieläkin hartaasti, että Saksan taholta jo luvattu

sotilaallinen apu annettaisiin. Hallituksemme ja Suomen kansan toiveet,

kansan, joka nyt ponnistaa kaikki voimansa pelastaakseen maansa

anarkiasta ja perikadosta, rakentuvat nyt kuten ennenkin tämän avun

toteuttamisen pohjalle."

Maaliskuun alussa saapui hallitukseltamme Vaasasta Saksan

hallitukselle tarkoitettu, luvattua sotilaallista avunantoa koskeva

kiitossähkösanoma, jonka sisällön minä toimitin kirjallisessa muodossa

perille. Vielä lähetti Mannerheim Ludendorffille sähkösanoman, joka

teki hyvän vaikutuksen ja teki mahdottomaksi enää epäillä sitä, että

Suomessa yleisesti toivottiin saksalaisia joukkoja laskettavan maihin

ja niiden ottavan osaa vapaustaisteluumme.[6]

Mannerheimin sähkösanomassaan lausumat toivomukset tulivat tunnetuiksi,

mistä Hindenburg vastaussähkösanomassaan ilmoitti lausuen sitäpaitsi:

"Olen niinmuodoin varmasti vakuutettu, että suomalaisten ja

saksalaisten joukkojen kesken tulee vallitsemaan uskollinen aseveljeys

ja että heidän yhteinen työnsä tulee koitumaan kansojemme onneksi".[7]

Maaliskuun 10 päivänä saapui Berliiniin senaattori Svinhufvud, joka oli

lähtenyt Helsingistä Tarmo-laivalla seikkailunomaiselle pakoretkelle,

senaattori J. Castrénin seurassa. Mitä Saksan avunantoon tulee,

oli hänellä edessään päätetty tosiasia, mutta hän antoi kaikille

toimillemme auktoritatiivisen hyväksymisensä. Minun seuraamanani hän

kävi puhuttelemassa sekä kreivi Hertlingiä että Hindenburgia, joka

sattui olemaan Berliinissä, ja lausui heille maan kiitollisuuden jo

aloitetusta, Suomessa tapahtuvasta sotilaallisesta toiminnasta, jota

hän piti aivan välttämättömänä, jos mieli pelastaa maan eteläiset

osat. Tähän aikaan oli Suomen kysymys esillä Saksan valtiopäivillä.

Saksalais-suomalaiset rauhan- ja kauppasopimukset olivat valtiopäivien

hyväksyttävinä, ja sosiaalidemokraatit, jotka vapaustaisteluumme

nähden — heitä oli johdettu harhaan, mitä taistelun varsinaiseen

sisältöön tulee — jossakin määrin tunsivat myötätuntoa punaisia

kohtaan, tahtoivat käyttää tilaisuutta lausuakseen tyytymättömyytensä

saksalaisen apuretkikunnan lähettämisen johdosta. Levottomuutta

herättävä pilvi häipyi kumminkin pian. Varsinainen kiista tapahtui

valtiopäivien päävaliokunnassa. Itse valtiopäivillä tosin lausuttiin

moitteita, mutta ei esitetty mitään vaatimuksia. Svinhufvud ja Castrén

olivat Berliinissä ollessaan henkilökohtaisesti puhutelleet eräitä

johtavia sosiaalidemokraatteja selittäen heille Suomessa vallitsevaa

tilannetta.

Samassa tarkoituksessa ja selvittääkseen Suomeen lähetettävän

saksalaisen apuretkikunnan merkitystä oli vapaaherra von Bonsdorff,

joka oli maaliskuun keskivaiheilla palannut Berliiniin, koettanut

— kuten osaltani minäkin — vaikuttaa Berliinin poliittisiin ja

sanomalehtimiespiireihin kohdaten yleensä ymmärtämystä. Jo helmikuun

alussa olin minä n.s. keskiviikkoseurassa sen puheenjohtajan,

professori L. Steinin kehoituksesta alustanut Suomen kysymystä ja

Saksan suhtautumista siihen koskevan keskustelun. Kokoukseen oli

kutsuttu myöskin W. Thesleff, joka otti vilkkaasti osaa keskusteluun.

Useimmat puhujat suhtautuivat myötätuntoisesti Suomen kysymykseen.

Ainoa, joka lausunnossaan vastusti Saksan baltilaista politiikkaa,

tällöin laajemmin koskettelematta Suomea, oli Vossische Zeitungin

tunnettu toimittaja George Bernhardt,[8] yleensäkin eräs Saksan

itäpolitiikan tärkeimpiä vastustajia.

Käyntiin pantu sotakoneisto toimi toimimistaan. Saksalaisen

maihinnousuosaston päälliköksi oli nimitetty kreivi Rüdiger von der

Goltz, joka saapui Berliiniin elokuun lopussa ja tuli heti minua

tapaamaan. Hän teki minuun alusta pitäen erittäin hyvän vaikutuksen,

ja minä olin iloinen, että armeijan ylijohto oli osunut niin oikeaan

valitessaan miestä tehtävään, joka ei vaatinut ainoastaan voimaa ja

päättäväisyyttä vaan myöskin älyä ja tahdikkuutta. Me neuvottelimme

sittemmin suunnitellusta sotatoimesta useita kertoja. Tehtävä

nähtävästi herätti von der Goltzissa suurta mielenkiintoa, se kun oli

itsenäinen, tarkoin määritelty, vapauttamistarkoituksessa suoritettava

sotilaallinen yritys. Maaliskuun alussa teimme me keskenämme sopimuksen

niistä valtuuksista, joita hänellä ja hänen joukollansa tulisi olemaan

toimintansa aikana Suomessa siviiliviranomaisiin ja väestöön nähden.

Mitään saksalaisten joukkojen taholta tapahtuvaa väkivaltaisuutta

von der Goltz ei pelännyt. Joukot olivat hänen vakuutuksensa mukaan

valioväkeä. Maihinnousukohdaksi hän oli ensin suunnitellut Raumaa,

mutta päätti sitten erinäisistä syistä valita Hangon. Lähtö Danzigista,

missä heti ryhdyttiin valmisteluihin, oli ensinnä suunniteltu

maaliskuun 14 päiväksi, mutta se täytyi lykätä, osaksi jääsuhteiden

vuoksi, jotka tänä talvena olivatkin vaikeammat kuin tavallisesti,

osaksi siitä syystä, että miinavaara oli ensinnä mahdollisuuden mukaan

poistettava trallauksen avulla. Miinoista vapaa reitti Hankoon oli

jo trallattuna, kun myrsky sai aikaan häiriöitä, jotka pakottivat

suorittamaan työn uudelleen. Von der Goltz oli lausunut toivomuksenaan,

että muutamia suomalaisia lähtisi hänen mukanaan. Kotimaasta saapui

tätä tarkoitusta varten, paitsi eversti Thesleffiä, kaksi lakimiestä,

varatuomarit Westerlund ja Eskelä. Omasta puolestani olin minä

ehdottanut seuralaisiksi ja tulkeiksi mainittujen lisäksi professori

Mikkolan ja maisteri H. Stenbergin, jotka olivat Berliinissä.

Maaliskuun loppupuolella kaikki nämä henkilöt saivat määräyksen

matkustaa Danzigiin. Lähtöpäivä pidettiin salassa, mutta maaliskuun 30

päivänä minä sain peitellen sommitellun sähkösanoman, josta ymmärsin,

että maamme kohtaloa ratkaisevalle matkalle pohjoista kohti vihdoinkin

lähdetään. Itämerendivisionan lähtö tapahtui huhtikuun 1 päivän

aamuna. Tallinnaan paenneet Tellingin osaston jäsenet, joiden Suomeen

kuljettamisesta oli neuvotteluja pidetty, lähtivät mukana. Tapahtumain

edelleenkehittyminen ei enää kuulu henkilökohtaisten kokemusteni

piiriin.

Muutamia päiviä lähdön jälkeen saimme tiedon, että joukot olivat

nousseet maihin Hangossa. Seuraavina jännittävinä päivinä piti

poliittinen jaosto meitä asiain menosta selvillä. Helsingin valloitus

ja se riemu, jolla väestö tervehti saksalaisia joukkoja, herätti

minussa sydämellistä iloa. Tarkoitusperä oli saavutettu, eikä minun

tarvinnut enää ollenkaan epäillä sitä, että olin toiminut maanmiesteni

toivomusten mukaisesti. Tunsin vapautuneeni ankarasta vastuusta. Me

suomalaiset vietimme tapahtuman johdosta Adlonissa juhlan, johon

poliittisessa jaostossa olevat ystävämmekin oli kutsuttu. Minä

lähetin yliopiston rehtorille kipinäsähkösanoman toivottaen onnea ja

tervehtien opettajatovereita ja ylioppilaita. Vanha rakkaus ja suhteeni

yliopistoon lienevät vaikuttaneet, että he olivat punaisena aikana

olleet sydäntäni lähinnä.

* * * * *

Saksan avunanto oli kulttuuriteko, jolla ei maailmansodassa

ole vertaistaan. Siihen luonnollisesti sisältyi Saksan etuihin

soveltuva sotilaallinen ja poliittinen päämäärä — muutahan ei voisi

ajatellakaan — mutta sitä kannatti samalla voimakas ihanteellisuus,

se asiallinen ihanteellisuus, joka on ominaista Saksan kansakunnalle,

selvä tietoisuus inhimillisestä velvollisuudesta ahdistettua,

ystävällismielistä kansaa kohtaan. Minulla oli tilaisuutta saada siitä

monia todisteita. Se, joka tässä Suomen kansalle annetussa avustuksessa

näkee ainoastaan halpamaisen omanvoitonpyynnin ilmauksen, ei tunne

Saksan kansaa eikä sen johtavia miehiä.

Maailman valtasuhteet ovat nyt muuttumassa Saksalle epäedullisiksi

ja Suomi tulee todennäköisesti menettämään sen voimakkaan ulkonaisen

tuen, jonka suuri keskusvalta on sille suonut. Ulkoinen politiikka,

jonka täytyy noudattaa valtasuhteita, tulee aivan varmaan meidänkin

maassamme saamaan uudet suuntaviivat. Mutta tämä ei saa vaikuttaa

Saksaa kohtaan tuntemiimme lämpimiin tunteisiin, kiitollisuuteemme

sitä kansaa kohtaan, joka on uhrannut voimia ja verta vapautemme

hyväksi, kiitollisuuteemme ainoata todellista ystäväämme kohtaan

suurten kansakuntien joukossa. Olisi häpeäksi kansallemme, jos se

monien muiden tavoin ulkonaisten etujen vuoksi tekisi itsensä syypääksi

uskottomuuteen. Millaiseksi maamme tulevaisuus muodostuneekin,

vapautemme ja itsenäisyytemme voimme toivoa joka tapauksessa säilyvän,

ja niitä me emme olisi milloinkaan saavuttaneet ilman Saksan antamaa

tukea ja apua.

Tämä asiantila tai tunnustus ei vähimmässäkään määrin vähennä oman

valkoisen armeijamme suuren ja kauniin isänmaallisen työn merkitystä,

jota ilman vieraasta avusta olisi ollut vähän hyötyä.

Berliinissä marraskuulla 1918.

Keskusvaltojen ja Suomen väliset rauhansopimukset.

Olimme ajatelleet, ettei mitään varsinaista rauhansopimusta

tarvittaisi Saksan ja Suomen kesken, kun Saksa kerran oli

tunnustanut itsenäisyytemme, vaan että riittäisi pelkkä selitys tai

toteaminen, ettei mikään sotatila ollut mainittujen maiden välillä

vallitsemassa. Sitävastoin oli luonnollista, että kauppasopimus

samoinkuin muitakin sopimuksia oli solmittava. Kun me, Erich ja minä,

helmikuun alussa kävimme puhuttelemassa ulkoasiainministeriä von

Kühlmannia, lausui hän kumminkin olevan toivottavaa, että tehtäisiin

muodollinen rauhansopimus. Hän antoikin heti käskyn ryhtyä sellaisen

sopimusehdotuksen laadintaa koskeviin toimenpiteisiin. Me puolestamme

merkitsimme ja muodostelimme ne kohdat, jotka mielestämme tuli

sopimukseen sisällyttää, ja ilmoitimme ne ulkoasiainministeriölle.

Alkuperäinen tarkoitus oli, että sopimus tulisi aivan lyhyt, ainoastaan

muutamia pykäliä sisältävä, mutta saksalainen virkamiesperinpohjaisuus

sekä vaikutelmat Brest-Litovskin rauhansopimuksesta, jota paraillaan

laadittiin ja jonka kanssa saksalais-suomalaisen sopimuksen tuli olla

jonkinlaisessa sopusoinnussa, vaikuttivat, että ehdotus kulkiessaan

asteesta toiseen paisui melkoisen laajaksi (32 pykälää). Erich ja

minä olimme varustetut valtakirjoilla kysymyksessäolevaa sopimusta

varten. Niiden kerrassaan säännöttömäin olosuhteiden vuoksi, joiden

vallitessa Suomen tänä aikana täytyi valvoa etujansa ulkomaalla, oli

senaattori Svinhufvud hallituksen päämiehenä esiintyviä tarpeita varten

allekirjoittanut joukon tyhjiä valtakirjoja, joihin Tukholmassa sitten

lisättiin teksti aikaisemmin annettujen suullisten ohjeiden mukaisesti,

varsinkin kun oli kysymys henkilöistä, joita hallitus piti soveliaina

erilaisiin ulkomailla suoritettaviin tehtäviin. Voihan tällainen

valtuuttaminen hallituksen tehtäviin näyttää hieman kevytmieliseltä,

mutta hätä ei lue lakia ja tärkeät edut olivat kysymyksessä.

Helmikuun lopulla me saimme tutustua Saksan ehdotukseen ja muutamia

päiviä myöhemmin, helmikuun 28 päivänä, pidettiin ensimmäinen kokous

Saksan valtuutettujen kanssa ulkoasiainministeriössä. Puheenjohtajana

toimi alivaltiosihteeri, h. ylh. W. von Stumm, ja muut Saksan

valtuutetut olivat lähettiläs, vapaaherra von Brück, salaneuvos von

Simson, todellinen lähetystöneuvos Nadolny sekä lähetystöneuvokset

Simons ja Trautmann. Sihteerinä toimi Saksan puolesta varakonsuli

Windel ja Suomen puolesta vapaaherra E.F. Wrede.

Asemamme Suomen edustajina neuvotteluissa oli laadultaan omituinen ja

vaikea. Yhteys kotimaan kanssa oli, kuten jo huomautin, äärimmäisen

rajoitettua ja hidasta. Sähkösanomasalamerkkejä meillä ei ollut.

Sopimusten päättäminen oli lisäksi kiireellistä, sillä ne tahdottiin

esittää Saksan valtiopäiville samalla kertaa kuin Venäjän kanssa tehdyt

sopimukset ennen pääsiäislomaa. Saksan taholta sitäpaitsi toivottiin,

että olisi olemassa muodollisesti solmittu rauha Saksan ja Suomen

välillä ennenkuin luvattua sotilaallista apua maallemme annettaisiin.

Meiltä puuttui erikoisia asiantuntijoita ja olimme me niinmuodoin oman

itsemme varassa. Erichin valtiosopimuksia koskevat tiedot olivat hyvään

tarpeeseen. Rauhansopimus oli luonnostaan yksinkertaisempi ja vaati

enemmän yleistä harkintakykyä kuin erikoisia tiedollisia edellytyksiä,

mutta kauppasopimuksen laita oli toisin.

Rauhansopimusta koskeviin neuvotteluihin tarvittiin ainoastaan pari

kokousta. Me teimme joukon muutosehdotuksia, jotka osalta otettiinkin

huomioon. Toisia ehdotuksiamme vastustettiin. Olimme toivoneet, että

1. pykälään sisällytettäisiin näin kuuluva määräys: "Saksa vastaa

siitä, että Suomen itsenäisyys ja riippumattomuus varmennetaan ja

lujitetaan." Niin pitkälle menevään poliittiseen velvoitukseen ei

silloin kumminkaan tahdottu suostua, vaan puollettiin vähemmän sitovaa

määräystä: "Saksa vastaa siitä, että kaikki vallat tunnustavat Suomen

itsenäisyyden ja riippumattomuuden." Siinä tapauksessa vaadimme me,

että pykälästä jätettäisiin pois seuraava lause, joka koskee Suomen

velvollisuutta olla luovuttamatta mitään osaa hallitsemastaan alueesta

ja olla myöntämättä servituuttia millekään muulle vallalle, ellei siitä

ole tehty sopimusta Saksan kanssa, mutta konferenssi ei suostunut

vaatimukseemme. Siviilivahinkojen korvaamiseen ja Suomen aluevesillä

kaapattujen saksalaisten alusten palauttamiseen tai korvaamiseen

nähden huomautimme, että mainittujen vahinkojen aiheuttajana oli ollut

etupäässä, joskaan ei yksinomaan, venäläinen sotaväki tai venäläiset

viranomaiset, jonka vuoksi korvauksen vaatiminen Suomelta ei ollut

oikeutettu. Tässäkin kohden pidettiin kiinni periaatteesta, mutta

tehtiin määräyksiin joitakin lievennyksiä, varsinkin mitä aluksiin

tulee, nimenomaisesti huomauttaen, että Suomella oli takautuva

kannevalta Venäjään nähden.

Samaan aikaan olivat kauppasopimusta koskevat neuvottelut käynnissä.

Konferenssin puheenjohtajana oli salaneuvos Johannes ja muina

valtuutettuina salaneuvos Goebel von Harrant, vapaaherra Brück ja

lähetystöneuvos von Landtmann. Tässä kysymyksessä asemamme oli

vielä epäedullisempi kuin rauhansopimusta käsiteltäessä, ja me

olimme täysin tietoisia siitä, että jouduimme asiantuntemuksessa

alakynteen saksalaisiin verraten. Olin jo tammikuussa pyytänyt

hallitusta lähettämään Berliiniin henkilöitä, jotka olivat lähemmin

perehtyneet taloudelliseen elämäämme. Helmikuun keskipaikkeilla

saapui ylitirehtööri Wuolle. Hänellä tosin oli oikeastaan toiset

tehtävät, mutta hallitus oli kehoittanut häntä samalla avustamaan

meitä kauppasopimusta käsiteltäessä. Hän ottikin, vaikka valtuuksitta,

osaa sekä kaikkiin konferenssin istuntoihin että myöskin edeltäkäsin

pidettyihin yksityisiin neuvotteluihimme. Viimeksimainituissa saimme

käyttää hyödyksemme pankinjohtaja C. von Collanin läsnäoloa ja

avustusta. Minulla on täysi syy otaksua, että jos kauppasopimus ei

tullutkaan meille niin edullinen kuin olisi ollut suotavaa, tähän oli

vähemmän syynä puuttuva asiantuntemus kuin ajan lyhyys ja se force

majeure'in tapainen, jonka vallitessa sopimus syntyi. Me teimme useita

muistutuksia ja korjausehdotuksia ja saimme sopimuksen monessa kohden

Suomen kannalta katsoen paremmaksi. Siitä yleisestä periaatteesta,

että saksalaisten tuli Suomessa — ja samoin suomalaisten Saksassa —

olla samassa asemassa kuin maan omat asukkaat elinkeino-oikeuksiin,

maanomistusoikeuteen y.m.s. nähden, eivät saksalaiset luopuneet.

Ainoastaan yksityisissä, kuten rannikko- ja järviliikennettä

koskevissa kohdissa, he taipuivat. Sopimuksen pätevyysajan me saimme

vuotta lyhyemmäksi, nimittäin vuoden 1920 loppuun kestäväksi, joten

sen tilapäinen luonne tuli sitäkin enemmän korostetuksi. Erikoisen

noottienvaihdon avulla saatiin selväksi, etteivät Suomen lakia

(osakeyhtiö-, pankkilakia) muuttavat määräykset astu voimaan, ennenkuin

vastaavat lainmuutokset on lainsäädäntötietä saatu aikaan Suomessa.

Sopimukset allekirjoitettiin ja sinetöitiin valtakunnankanslerin luona

maaliskuun 7 päivänä. Saksan puolesta teki sen kreivi von Hertling,

Suomen puolesta Erich ja minä. Tilaisuudessa, joka oli luonteeltaan

juhlallinen, oli sitäpaitsi läsnä osa konferenssin saksalaisia

jäseniä. Toimituksen jälkeen von Hertling piti lyhyen puheen, johon

minä vastasin. Senjälkeen kreivi kutsui meidät aamiaiselle palatsiin.

Aterian jälkeen minä istuin pitkän aikaa tuttavallisesti jutellen hänen

kanssaan, ja tällöin hän vähitellen muuttui valtiomiehestä ilmeiseksi

professoriksi. Hän kuvaili erittäin vilkkaasti yliopistoaikansa

muistoja ja oloja. Hänen katoliset harrastuksensa tulivat keskustelun

aikana selvästi ilmi.

Lyhyenlaisten neuvottelujen jälkeen, joihin Saksan puolesta ottivat

osaa von Stumm ja Johannes, oli samana päivänä tehty salainen sopimus,

jonka allekirjoitimme ainoastaan von Stumm ja minä. Sopimusta,

josta minulle oli annettu tieto vasta kaksi päivää aikaisemmin,

oli — niin minulle ilmoitettiin — vaadittu sotilaalliselta taholta

ja se tarkoitti osaksi sota-aikaa, osaksi sitä aikaa, jonka Saksan

sotilaallinen toiminta Suomessa tulisi kestämään. Minulla ei ollut

tilaisuutta neuvotella asiasta kenenkään muun kuin Erichin kanssa.

Ehdotus ei minua miellyttänyt ja minä sain sitä muutetuksi eräiltä

oleellisilta kohdilta, mutta oli minun pakko mukaantua 9 artiklan

periaatteeseen, joka sisälsi määräyksen, että Saksa valvoo sota-aikana

Suomen vientiä estääkseen Suomen tavaroita tulemaan Englannin hyväksi,

vaikka saatoinkin arvata, että määräyksistä, mikäli niitä ankarasti

sovellettaisiin, koituisi vaikeuksia maamme puutavaran-viennille.

Minun täytyi kumminkin ottaa tämä vastuu kantaakseni, koska

sotilasretkikunnan lähettäminen Suomeen saattoi riippua siitä ja

minulla yhä edelleen oli syytä peljätä niitä poliittisia voimia, jotka

tekivät työtä estääkseen meitä saamasta suoranaista sotilaallista

apua. Tärkeätä oli osaltaan sekin, että sotilaallinen esiintyminen

täten ensi kerran määriteltiin poliittisen johdon laatimassa

oikeudellisesti sitovassa asiakirjassa. Jos olisi ollut jotenkin

mahdollista, olisin luonnollisesti asettunut yhteyteen kotimaan kanssa,

mutta se ei käynyt päinsä, ja tässä oli kysymyksessä periculum in

mora. Niin suuret edut, maan elinedut, olivat kysymyksessä, etten

voinut epäröidä. Määräys aiheutti todellakin laivaliikkeen alettua

vientikaupallemme ikävyyksiä, mutta ne saatiin poistetuiksi, kun Suomen

taholta tehtiin toistuvia esityksiä Saksan hallitukselle. Myöhemmin

sain aihetta otaksua, että salaisen sopimuksen meitä tiukasti sitova

muoto oli eräiden ulkoasiainministeriössä olevain poliittisesti

lyhytnäköisten henkilöiden aikaansaannosta eikä johtunut korkeimman

sotilasjohdon vaatimuksista. Ainakin kävi keskusteluista sekä

Ludendorffin että yleisesikunnan poliittisen jaoston kanssa ilmi, että

sotilasviranomaiset osoittivat sopimuksen soveltamiseen nähden enemmän

ymmärtämystä ja halua suostua toivomuksiimme kuin siviiliviranomaiset

ja olivat näiden menettelytapoihin tyytymättömiä.

9 päivänä me annoimme julkiset päivälliset niille saksalaisille, jotka

olivat ottaneet osaa neuvotteluihin, ja pitivät tällöin puheita, paitsi

meitä isäntiä, h. ylh. von Stumm, salaneuvos Johannes ja von Simons,

von Brück y.m.

Sopimusten allekirjoittamisen johdosta lähetimme Erich ja minä Suomen

hallituksen valtuutettuina keisarille sähkösanoman ja saimme häneltä

seuraavan vastauksen:

"Herroille Suomen valtuutetuille.

Minulle ensimmäisten Saksan valtakunnan ja Suomen välisten

sopimusten johdosta lähetetystä sähkösanomasta ja siinä ilmaistusta

mielensuunnasta lausun teille lämpimimmän kiitokseni. Minäkin toivon

mitä vilpittömimmin, että se osuus, joka Saksalla on itsenäisen

Suomen valtion perustamisessa ja varmistamisessa, muodostaa hyvän

pohjan saksalais-suomalaisille suhteille, ja toivon, että niiden

kehittelemistä elähdyttää molemminpuolisen luottamuksen ja hyvän

naapuruuden henki".[9]

Jo muutaman päivän kuluttua esitettiin sopimukset valtiopäiville,

jotka hyväksyivät ne muistutuksitta. Sosiaalidemokraattien taholta

(David) käytettiin tilaisuutta kuitenkin hyökkäyksen tekemiseen

hallitusta vastaan sen "valkoiselle" Suomelle lupaaman avun johdosta.

Suomessa suoritettiin ratifikatsioni vasta toukokuussa, eduskunnan

jälleen kokoonnuttua. Se olisi voinut tapahtua aikaisemmin,

yksinomaan hallituksen toimesta (Vaasassa), mutta hallitus ei

rohjennut sitä tehdä. Syynä lienevät olleet kauppasopimusta vastaan

tehdyt muistutukset. Kritiikki oli asiallisesti oikeutettua, mutta

ei sisältänyt mitään sellaista, jota me emme olleet ottaneet

huomioon. Meille olivat poliittiset näkökohdat olleet ratkaisevia.

— Kesäkuun lopussa tapahtui ratifikatsioniasiakirjain vaihto

ulkoasiainministeriössä suuremmitta muodollisuuksitta. Pöytäkirjan

allekirjoitimme h. ylh. Kriege ja minä. Kriege, tyypillinen

saksalainen virkamies, joka oikeastaan elää virastohuoneessaan, on

Saksan hallituksen erikoinen asiantuntija kansainvälisten sopimusten

alalla. Hän oli virkamies-mikroskoopillaan keksinyt joitakin

kirjain-painovirheitä Suomesta saapuneessa asiakirjassa ja antanut

laatia niistä erityisen luettelon! Lähtiessäni heinäkuulla kotimaassa

käymään otin mukaani saksalaisen sopimuskappaleen, jonka keisari oli

allekirjoittanut ja joka oli sidottu hienoihin, valtakunnan vaakunan

koristamiin kansiin. Se jätettiin valtionhoitajalle henkilökohtaisesti,

juhlallisin menoin. Meidän kappaleemme asiakirjaa oli aivan vaatimaton

ja sitomaton, mutta myöhemmin lähetettiin Berliiniin Suomen vaakunalla

varustetut kannet.

Myöhemmin kesällä ja syksyllä tehtiin erinäisiä rauhansopimuksessa

edellytettyjä erikoisia sopimuksia, joihin Suomen puolelta, paitsi

ministeriä, oli valtuutettu erinäisiä henkilöitä, valtiokonttorin

johtaja J. Wartiovaara, pankinjohtaja A. Neovius ja insinööri Erik von

Frenckell.

Sopimukset koskivat vain Saksaa. Kollektiivista sopimusta

keskusvaltojen kanssa ei ollut voitu tehdä, koska kantamme ja

suhteemme Saksaan oli merkitykseltään aivan toinen kuin muihin

keskusvaltoihin. Niiden kanssa siis oli tehtävä erikoiset sopimukset.

Tässä tarkoituksessa käännyin Berliinissä olevain Itävalta-Unkarin ja

Turkin ambassadöörien, ruhtinas Hohenlohe-Schillingsfürstin ja Hakki

Pashan sekä Bulgarian lähettilään Rizowin puoleen. He lupasivat kukin

asettua yhteyteen hallitustensa kanssa ja kehoittaa niitä laatimaan

sopimusehdotukset. Tällöin pantiin pohjaksi Saksan kanssa tehty

sopimus. Professori Erich oli sillävälin lähtenyt Berliinistä, ja

Vaasan-hallitus määräsi professori A. Serlachiuksen, joka silloin oli

chargé d'affaires Kristianiassa, minun ohellani tekemään sopimukset

mainittujen kolmen maan kanssa.

Turkkilaiset ehtivät ensiksi. Sopimus oli aivan lyhyt. Paitsi

toteamista, että rauhantila oli alkanut, sisälsi se ainoastaan

määräyksiä siviilivahinkojen, alusten, sotavankien kotiinlähettämisen

y.m. korvaamisesta, määräyksiä, joilla ei tässä tapauksessa ollut

mitään käytännöllistä merkitystä. Kauppasopimukset piti järjestää

myöhemmin. Allekirjoittaminen tapahtui Hakki Pashan asunnossa Turkin

ambassadihotellissa. Hakki Pasha oli tehtävään valtuutettu Turkin

edustaja. Tämä Suomelle erittäin myötämielinen ja sympaattinen mies

kuoli kaksi kuukautta myöhemmin.

Bulgarian kanssa tehty sopimus, joka sekin oli sangen lyhyt,

sisällöltään Turkin kanssa tehtyä vastaava, tarkastettiin Suomen

lähetystössä pidetyssä istunnossa, johon ottivat Bulgarian edustajina

osaa v.t. chargé d'affaires tri Nikyphoroff (Rizow oli kuollut

huhtikuussa) ja tri Anastasoff, ja allekirjoitettiin asunnossani

toukokuun 21 päivänä.

Itävalta-Unkarin sopimusehdotukset lähetettiin meille toukokuun

keskivaiheilla. Niitä oli kolme: rauhansopimus, oikeuspoliittinen

sopimus ja Wirtschaftsabkommen. Ne olivat sangen laajat ja laaditut

mitä tarkimmin noudattaen saksalaisia. Sovimme, että neuvottelut

alkaisivat toukokuun 23 päivänä Wienissä. Professori Serlachiuksen

seurassa lähdin 22 päivän iltana Itävallan pääkaupunkiin.

Käytyämme puhuttelemassa paria henkilöä saavuimme iltapäivällä

ulkoasiainministeriön suureen konferenssisaliin, missä kokous

pidettiin h. ylh. von Méreyn ollessa esimiehenä. Konferenssiin otti

osaa noin 20, hallituksen eri toimialoja edustavaa henkilöä. Kaikki

tapahtui sangen suurta muodollista juhlallisuutta noudattaen. Mérey

asettui keski-istuimelle suuren pöydän toiselle, minä vastaavaan

kohtaan toiselle puolelle. Istunto avattiin lausumalla Suomen

edustajat tervetulleiksi, ja minä vastasin tervehdyspuheeseen.

Ensimmäisessä istunnossa tarkastettiin ja hyväksyttiin rauhansopimus

ja oikeuspoliittinen sopimus. Kokouksen loputtua tarjoiltiin teetä

ja leivoksia viereisessä huoneessa, ja isäntäväkemme osoitti tällöin

tyypillistä wieniläistä kohteliaisuutta. Sellaista ylellisyyttä

ei sallittu nyt spartalaisessa, jopa suorastaan nälkää näkevässä

Saksassa, joka kumminkin oli luovuttanut varastojaan liittolaisellensa

Itävallalle. Seuraava istunto pidettiin 25 päivänä, jolloin

tarkastettiin Wirtschaftsabkommen. Eräihin toivomuksiimme suhtauduttiin

myötämielisesti. Parissa kohdassa me kuitenkin pidätimme itsellemme

toimintavapauden ja pyysimme hallitukselta sähköteitse ohjeita. 27

päivänä tarkastettiin lisäsopimus ja noottienvaihto.

Allekirjoittaminen tapahtui 29:ntenä aamupäivällä. Mitään

vastaussähkösanomaa ei hallitukselta ollut vielä silloin saapunut,

mutta me emme katsoneet voivamme lykätä sopimusten allekirjoittamista

ja siten odotuttaa koko konferenssia. Tässä tilaisuudessa johti

puhetta ministeri kreivi Burian, kookas, komea valtiomiestyyppi.

Allekirjoittamisen tapahduttua hän nousi seisomaan ja lausui meille

muutamia sanoja, samalla myöskin viitaten Suomen ja Unkarin kansain

sukulaisuuteen. Minä kiitin Suomen puolesta. Samana päivänä kutsui

Burian meidät ja kymmenkunnan konferenssiin osaaottanutta henkilöä

aamiaiselle Imperial-hotelliin. Istuin kreivin vieressä ja miellyin

hänen teeskentelemättömään, älykkääseen persoonallisuuteensa.

Klo 6 samana päivänä piti meidän päästä keisari Kaarlen puheille,

joka oleskeli Badenissa, noin 30 kilometriä Wienistä etelään. Me

matkustimme sinne automobiilissa, jaostoneuvos vapaaherra von Bergerin

seurassa. Keisari otti meidät vastaan asunnossaan, vaatimattomassa,

porvarillisessa huvilassa. Hän teki hyvin nuorekkaan vaikutuksen ja

näytti mustine, terhakkoine viiksineen sirolta husaariluutnantilta,

johon ei tehnyt mieli suhtautua täysin vakavasti. Hän oli ystävällinen

ja puhelias. Keskustelu, joka kesti suunnilleen neljännestunnin, oli

vilkasta. Se koski enimmältä osalta maatamme ja sen oloja, jotka

eivät näyttäneet olevan keisarille aivan outoja. Hän teki muun muassa

eduskuntalaitostamme ja maan kulttuurioloja, erikoisesti yliopistoa

koskevia kysymyksiä. Todennäköisesti oli hänelle ilmoitettu, että

olimme professoreja. Bolshevismista puhuttaessa hän mainitsi

ivallisesti, että neuvostohallitus oli nimittänyt jonkin Kamenevin

edustajakseen Wieniin. Minä ilmoitin Kamenevin toistaiseksi olevan

vangittuna Suomessa ja kysyin, pitikö Hänen Majesteettinsa tärkeänä,

että hänet pian vapautettaisiin. "En, en, en ollenkaan", vastaa

keisari. Lähtiessämme hän puristi lämpimästi käsiämme. Nuoren

hallitsijan keisaritarina ei muodostunut pitkäksi.

Seuraavana päivänä me kutsuimme aamiaiselle Sacherhotelliin ne

ulkoasiainministeriön edustajat, jotka olivat ottaneet osaa

neuvotteluihin. Burian itse ei voinut saapua. Vieraamme olivat hyvällä

tuulella ja antoivat seurustelutaitonsa päästä täysiin oikeuksiinsa.

Olimme kutsuneet myöskin h. ylh. vapaaherra von Flotow'n, joka oli

hoitanut ulkoasiainministerin tointa tammikuussa, siihen aikaan kun

olimme Suomen itsenäisyyttä notifioimassa. Hän kertoili seurueelle

juttuja diplomaattisesta maailmasta sekä Itävallan ja Saksan

ylhäisemmistä yhteiskuntapiireistä, joiden perhekronikkoihin hän tuntui

hyvin perehtyneen.

Wienissä oleskellessamme olimme saaneet osaksemme paljon herttaista

huomaavaisuutta. Kahteen kertaan oli tarjottu oopperassa aitio

käytettäväksemme. Ulkoasiainministeriön puolesta oli meitä varten

järjestetty retki Semmeringiin. Päivä oli ihastuttavan kaunis ja oli

erittäin mieluisaa ja virkistävää pitkästä ajasta saada jälleen olla

alppiluonnon vaikutuksen alaisena. Wienissä oleskellessamme kävi meitä

tapaamassa professori Paasonen, joka oli tammikuusta lähtien oleskellut

Budapestissä hallituksen tehtävissä. Hän valitti jääneensä melkein

kokonaan vaille kotimaasta saapuvia tietoja ja ohjeita. 30 päivänä

illalla lähdimme takaisin Berliiniin.