Helsinki, syyskuussa 191+

Vallankumouspäiviltä maaliskuussa 1917.

Maaliskuun alussa 1917 tapahtunut Venäjän vallankumous oli meidän

maallemme sangen odottamaton. Tosin oli ajateltu, että vallankumous

mahdollisesti, jopa todennäköisestikin tulisi tapahtumaan sodan

loppuessa, mutta ei sitä ennen. Korkeintaan uskottiin sodan aikana

vapaamielisempäin ainesten saavan enemmän valtaa, mutta siitä ei

toivottu koituvan paljoakaan hyvää maallemme. Yllättävää oli, että

kaikki kävi melkein kuin kädenkäänteessä, ilman suurempia sisäisiä

taisteluita, suurempaa verenvuodatusta ja suoranaista anarkiaa.

Maassamme ei myöskään oltu mitenkään valmistuttu ottamaan vastaan

sellaista historiallista tapahtumaa. Ainakin olivat sangen laajat

piirit jossakin määrin hämmennyksissä, kun niin oli käynyt. Kansamme

vapautumistoiveet olivat suuntautuneet aivan toiselle taholle, oli

kadonnut usko, että idästäpäin voisi tulla meille mitään hyvää, ja oli

aljettu hautoa mielessä täydellistä, ulkoapäin saatavan avun nojassa

suoritettavaa vapautumista. Nuoriso oli teossa ilmaissut sensuuntaisia

toivelmia, ja yhteiskunta suhtautui, joskaan ei kokonaisuudessaan,

myötätuntoisesti sen pyrintöihin ja hankkeisiin. Silloin pyyhkäistiin

Venäjän sortohallitus yht'äkkiä pois ja meille tarjottiin idästä

sisäistä vapautta, joskaan ei todellista vapautumista!

Eduskunnan lisätty valtuuskunta otti yhteiskunnallispoliittisen johdon

käsiinsä. Kohta kun kävi selväksi, että Venäjällä oli tapahtunut

todellinen vallankumous, kokoontui valtuuskunta pohtimaan autonomiamme

palauttamista, manifestiehdotuksen laadintaa y.m. seikkoja koskevia

kysymyksiä. Olin oikeastaan kaiken tämän ulkopuolella, koska en

kuulunut eduskunnan valtuuskuntaan enkä ollut viimeksi kuluneina

aikoina ottanut osaa mihinkään puoluepoliittiseen toimintaan. Johtui

sattumasta, että sittenkin jouduin noina merkittävinä päivinä

olemaan mukana eräällä kulmalla. Aktiivisesti otin vain vähän osaa

neuvotteluihin ja tapahtumiin, etupäässä sisäisistä syistä, kun näet en

halunnut antautua noudattamaan suuntaa, jonka en missään tapauksessa

uskonut johtavan maallemme suotuisimpaan päämäärään. Tarkoitukseni ei

olekaan yhtenäisesti kuvailla tapahtumain kehittymistä, vaan ainoastaan

kertoa eräitä henkilökohtaisia elämyksiä ja vaikutelmia.

Keskiviikkona ja torstaina marraskuun 14 ja 15 päivänä liikkui

tsaarin vallastaluopumista ja Venäjän uuden väliaikaisen hallituksen

muodostumista koskevia huhuja. Varmoja tietoja ei saatu, kun

sanomalehdet sensuroitiin kuten ennenkin ja sähkösanomat pidätettiin.

Suomessa ei vallankumouksesta ollut paljoakaan havaittavissa. Vanha

hallitustapa oli täällä yhä voimassa. Mutta ilmassa tuntui jännitystä

ja levottomuutta. Kuudennentoista päivän illalla kuultiin, että Seyn

ja Borovitinov oli vangittu ja viety johonkin sotalaivaan. Tuntui

ikäänkuin keveämmältä, kun tiesi, että nuo järjestelmän tärkeimmät ja

vihatuimmat välineet maassamme oli kukistettu ja tehty vaarattomiksi.

Samalla kävi selväksi, että tilanne alkoi täälläkin olla vakava.

Mitään riemastusta ei ilmennyt, kuiskailtiin vain hiljaa siitä, mitä

oli tapahtunut ja kyseltiin itseltään, mitä nyt piti tuleman. Kuten

myöhemmin Pietarissa käydessäni sain tietää, ei Venäjän uusi hallitus

ollut ehtinyt heti ajattelemaan Suomessa vallitsevia olosuhteita.

Pietarissa oleskelevien suomalaisten viidentenätoista päivänä

ruotsalaisen seurakunnan pastorin Malinin luona pitämässä kokouksessa

vasta virisi ajatus, että Suomessa olevat järjestelmän johtomiehet oli

tehtävä vaarattomiksi. Kokoukseen saapui "ystävämme" D. Protopopov,

jolle huomautettiin olevan väärin, että mainitut miehet yhä saivat

olla Suomen hallintoa johtamassa. Hän oli heti taipuvainen ryhtymään

tarvittaviin toimenpiteisiin. Väliaikainen hallitus lähetti Itämeren

laivaston päällikölle amiraali Njepeninille sähkösanoman käskien

vangitsemaan Seynin ja Borovitinovin. Njepenin vastasi muutaman tunnin

kuluttua, että edellisen pidättämisestä aiheutuisi yleinen anarkia

ja että jälkimäisellä oli koko senaatin kannatus puolellaan. N. sai

kumminkin uudelleen käskyn toimia tämän määräyksen mukaisesti.

Samana päivänä, jolloin tämä oli tapahtunut, perjantaina maaliskuun

16:ntena, sain kutsun saapua amiraali Njepeninin luo Petschett (ent.

Oihonna) -laivalle. Sinne kokoontui kymmenkunta eri puolueisiin

kuuluvaa henkilöä (A. Ramsay, E. Schybergson, Ståhlberg, K. Castrén,

E. Nevanlinna, Paasikivi, Kallio, Gylling ja ehkä vielä joku muu).

Muutamat kutsun saaneet olivat jääneet tulematta. En tiedä, kuka meidät

oli valinnut eri puolueiden luottamusmiehiksi, mutta luultavasti sen

oli tehnyt v.t. kenraalikuvernööri Lipski jonkin senaatin jäsenen

neuvon mukaisesti. Laivan suuressa salongissa ottivat meidät vastaan

Lipski ja kenraalikuvernöörin kanslian päällikkö Orlov. Molemmat

näyttivät ulkonaisesti aivan rauhallisilta, Lipski hymyili tavallista

äitelää hymyänsä. Tulkki Melartin tuntui kovin hermostuneelta. Hetken

kuluttua saapui amiraali, pyylevä, vakaa henkilö, ja tervehti kaikkia.

Voimakkaalla äänellä ja selvästi lausuen luki hän aivan tyynenä

kenraalikuvernööri Frans j.n.e. Seynin ja senaatin varapuheenjohtajan

Mikael j.n.e. Borovitinovin vangitsemista ja johonkin panssarilaivaan

varmaan talteen toimittamista koskevan sähkösanomamääräyksen, "jonka

määräyksen", lisäsi hän, "olen pannut käytäntöön". Ei yksikään ilme,

ei yksikään sana ilmaissut mitä hän itse ajatteli tai tunsi. Hän oli

totellut ja toiminut kuten sotilas ainakin. Vielä ilmoitti amiraali,

että Suonien asiain uusi komissaario väliaikaisessa hallituksessa,

Roditshev, saapuu Helsinkiin seuraavana päivänä ja haluaa neuvotella

yhteiskunnallisten luottamusmiesten kanssa. Hän oli kutsunut meidät

koolle pyytääkseen meitä mainitussa suhteessa olemaan R:n käytettävissä

ja toivoi että me toimisimme rauhan ja järjestyksen säilyttämiseksi

maassa. Hän sanoi olevansa tyytyväinen, kun Suomessa kauan kyteneet

toiveet nyt olivat täyttyneet. Ståhlberg kiitti meidän puolestamme

amiraalia hänen osoittamastaan luottamuksesta. Myöskin Lipski, vanha

repo, esitti onnittelunsa sen johdosta, että Suomelle nyt oli koittanut

valoisampi aika. Onnittelu kuulosti valheelliselta ja mauttomalta.

Lähdimme sitten pois amiraalilaivalta. Seuraavana päivänä amiraali

Njepeninin surmasi matruusikiväärin kuula.

Meillä ei mielestämme ollut valtuuksia ryhtyä niihin neuvotteluihin,

joista meille oli ilmoitettu, ja menimme me niin ollen samana iltana

pidettyyn edustajavaltuuskunnan kokoukseen, jossa esitimme olevan

välttämätöntä, että valtuuskunta valitsee neuvottelijat. Omasta

puolestani huomautin, etten voinut pitää itseäni sopivana edustamaan

nuorsuomalaista puoluetta, koska sen toiminta nyttemmin oli käynyt

minulle kerrassaan vieraaksi. Ryhmittäin toimitetussa vaalissa minä

kumminkin jouduin nuorsuomalaiselta taholta valittujen joukkoon.

Jokaisesta porvarillisesta puolueesta valittiin kolme henkilöä:

J. Grotenfelt, Lille ja E. Estlander, Ståhlberg, Setälä ja minä,

Danielson-Kalmari, Paasikivi ja Nevanlinna, sekä Kallio, Mäkinen ja

Alkio. Sosiaalidemokraattien valtuuskunta valitsi viisi, m.m. Tokoin,

Mannerin ja Gyllingin.

Valtuuskunnan kokoukseen saapui tohtori Kaila Pietarissa olevan

suomalaisen siirtokunnan lähettinä. Hän antoi tärkeitä ja

mielenkiintoisia tietoja vallankumouksesta ja Venäjän pääkaupungissa

vallitsevasta tilanteesta. Minua ilahdutti erikoisesti se tiedonanto,

että Pietarin vankiloista vapautuneet suomalaiset poliittiset vangit

olivat hyvässä turvassa. Kokoukseen saapui tieto, että satamassa ja

Katajanokalla oli laukaustenvaihtoa ja että laivoilla oli puhjennut

levottomuuksia.

Palatessani kotiin myöhään illalla lähdin satamaan. Sotalaivoissa

paloivat punaiset lyhdyt vallankumouksen merkkeinä. Oli pimeätä

ja aivan hiljaista. Ainoastaan muutamia laukauksia kuului silloin

tällöin. Joitakin sotilasjoukkoja kulki äänettömästi pitkin katuja.

Puolihumalainen meriupseeri, joka oli ulkonaisestikin jossakin

määrin epäjärjestyksessä, hyppäsi raitiovaunuun. Seuraavana aamuna

kuultiin, että kapina oli ulottunut kaikkiin sotalaivoihin ja että

matruusit olivat yön aikana vanginneet tai surmanneet suuren joukon

meriupseereja. Aamulla kulkivat sotilaat ja matruusit punaisine

lippuineen pitkin katuja, toiset kulkueissa marseljeesia laulaen,

toiset irrallisina joukkioina jaellen punaisia nauhoja ja vaatepalasia.

Aseistettuja matruusivartiostoja kierteli kaikkialla kaupungissa

riisuen aseista kaikki upseerit, jotka vähänkin vastustaessaan tai

kieltäytyessään ottamasta vastaan punaista merkkiä ammuttiin ja

jätettiin maahan virumaan. Kaikki hotellit, ravintolat ja monet

yksityistalotkin tutkittiin ja niistä löydetyt upseerit ammuttiin tai

vangittiin. Poliisin täytyi väistyä näyttämöltä ja pysytellä syrjässä.

Järjestystä pitivät yllä sotilasvartiostot. Siviiliväestön annettiin

olla rauhassa. Paljon väkeä oli liikkeellä, mutta yleisö pysytteli

aivan passiivisena. Koko juttu muodostui sotilaiden ja upseerien kesken

tapahtuvaksi välien selvittelyksi, ja ensinmainittujen menettely

ei herättänyt myötätuntoa. Vallankumousamiraali, puolisuomalainen

Maksimow, joka oli nimitetty Itämeren laivaston päälliköksi, saapui

aamupäivällä Helsinkiin. Hän ajoi automobiilillaan ympäri kaupunkia,

puhui sotilaille ja kansalle venäjäksi ja ruotsiksi vallankumouksen

avulla saavutetusta vapaudesta, mutta kehoitti samalla rauhallisuuteen.

Myöhemmin samana päivänä saapui Roditshev, ja hänenkin ensimmäisenä

tehtävänään oli puhua sotilaille ja matruuseille, jotta järjestys ja

rauha palautuisi. Seuraava päivä, sunnuntai, oli verraten rauhallinen,

mutta oikeastaan kaupunki oli sotamieslauman hallussa.

Valituille edustajille ilmoitettiin, että heidän piti sunnuntai-iltana

kokoontua Säätytalolle neuvottelemaan Roditshevin kanssa ja sitten klo

12 yöllä matkustaa Pietariin ylimääräisellä junalla. Ennen Roditshevin

saapumista pidettiin kokous, jossa esitettiin ehdotus manifestiksi,

joka valtakunnan uuden hallituksen oli annettava Suomen kansalle.

Sosialistit eivät olleet siihen tyytyväisiä. He tahtoivat, että heidän

erikoisesti harrastamansa kysymykset, kieltolaki, työväensuojeluslaki,

torpparikysymys, laajennettu kunnallinen äänioikeus y.m. otettaisiin

manifestissa tai sen yhteydessä huomioon. Se huomautus, että nämä

kysymykset olivat sisäistä laatua eivätkä kuuluneet siihen, mitä

manifestilla tarkoitettiin, ja tahdottiin vakauttaa, ei heihin

tehonnut. Sitten saapuivat Roditshev ja parooni Korff, joka oli

nimitetty v.t. kenraalikuvernöörin apulaiseksi, sekä amiraali Maksimov.

R. oli kookas, näöltään ja olemukseltaan miellyttävä, hyvänsuopa

mies. Hänen monet sotilaille pitämänsä puheet olivat tehneet hänet

aivan käheäksi. Kun Ståhlberg oli lausunut hänet tervetulleeksi, piti

hän puheen, jossa ilmaisi olevansa iloinen saadessaan tuoda meille

tiedon autonomian, palauttamisesta, eduskunnan kokoonkutsumisesta,

uuden, maan luottamusmiehistä kokoonpannun senaatin valitsemisesta

y.m. Manifestiehdotus luettiin, eikä Roditshevilla ollut sen johdosta

mitään muistutettavaa. Sosialistien vaatimukset olivat hänen mielestään

sisäisiä asioita, joihin uusi senaatti voi käydä käsiksi. Hän

tiedusteli vielä, millä kannalla olimme asevelvollisuuteen nähden.

Vastattiin, että sen kysymyksen voi ainoastaan eduskunta ratkaista.

Sosialistit arvelivat, että kysymys kotimaisen miliisin asettamisesta

liittyi venäläisen sotaväen poistamista koskevaan kysymykseen ja

olisi otettava pohdittavaksi sodan loputtua. Amiraali Maksimov pyysi

tällöin puheenvuoroa ja lausui toivomuksenaan, että Suomi, kiitollisena

Venäjältä saamastaan vapaudesta, osoittaisi solidaarisuuttansa

antamalla armeijaan edes joitakin vapaaehtoisia. Tähän vastasi

ainoastaan eräs edustaja ja tavalla, jota ei sovi pitää aivan

onnistuneena. Puhuessani kokouksen jälkeen Maksimovin kanssa muutaman

sanan selitin hänelle, miksi sotilaskysymys nykyään vain vähässä määrin

kiinnitti mieliä meillä. Hän arveli, että kun m.m. "34 upseeria oli

kaatunut Helsingin kaduilla", meidän pitäisi tuntea velvollisuudeksemme

ottaa osaa sotaan Venäjän rinnalla. Kun huomautin, että upseereja

olivat surmanneet venäläiset sotilaat ja ettei meillä ollut asian

kanssa mitään tekemistä, vastasi hän, että sekin, mitä täällä oli

tapahtunut, oli eräs vaihe vallankumousta, joka oli meille lahjoittanut

vapauden. M. vaikutti hyväätarkoittavalta tunneihmiseltä.

Pietarin matkaan ottivat osaa myöskin Korff sekä Ehrnrooth ja Holsti,

jotka olivat jo aikaisemmin valtuuskunnan puolesta käyneet Pietarissa.

Matka sujui seikkailuitta. Myöskin venäläinen sosiaalidemokraatti

Skobelev, joka oli käynyt Helsingissä, oli junassa mukana. Keskellä

yötä me heräsimme lauluun ja hurraamiseen. Lahtelaiset sotilaat ja

sosiaalidemokraattinen nuoriso olivat tulleet tervehtimään Skobelevia,

joka piti kokoontuneelle joukolle pitkän puheen. Juna odotti kiltisti.

Valkeasaaressa kulki junan läpi sotilasvartiosto, jonka mielenkiinto

kumminkin suuntautui enemmän toveri Skobeleviin kuin muihin

matkustajiin. Aamulla pohdittiin pienissä ryhmissä senaattorilistaa

toisten edustajain neuvotellessa sosiaalidemokraattien kanssa

saadakseen heidät taipuvaisemmiksi.

Pietarin asemalla oli meitä vastassa m.m. Protopopov. Meidän tuli

kokoontua ruotsalaisen seurakunnan kirkkosaliin, jonka piti olla

päämajanamme. Matkatavaramme sijoitettiin rekeen kuljetettaviksi

keskushuoneustoomme. Me itse aloimme taivaltaa jalkaisin. Prokuraattori

Grotenfelt ja minä käytimme sentään vastaantulevaa vapaata ajuria.

Lukemattomia kertoja olen käynyt Pietarissa monenlaisissa eri toimissa,

mutta tämä saapuminen erosi laadultansa kaikista muista. Kaupunki

oli nyt rauhallinen ja liike kaduilla kenties hiukan laimeampaa

kuin tavallisesti. Punaisia lippuja näkyi kaikkialla, ja ihmisillä,

erityisesti kaikilla sotilashenkilöillä, oli punaiset nauhat tai

merkit. Poliiseja ei näkynyt ollenkaan, ainoastaan sotilasvartiostoja

ja suojelusvahtiin kuuluvia siviilihenkilöitä, joilla oli valkoiset

hihanauhat. Eräiden elintarvemyymälöiden luona seisoi pitkiä

ihmisjonoja. Muutamat palaneet tai tärveltyneet rakennukset todistivat

katutaisteluita sattuneen. Pastori Malin ja hänen rouvansa ottivat

meidät ystävällisesti vastaan ja kuvailivat meille eloisasti ja

värikkäästi monia sattuneita tapauksia. Kirkkosalissa tarjoiltiin

meille Helsingin Seurahuoneelta mukaan otetuista ruokavaroista hyvä

aamiainen, jonka herttainen pastorinrouva oli järjestänyt.

Jäljelläoleva osa päivää kului kokonaan neuvotteluihin, jotka koskivat

lähinnä manifestia. Ne muodostuivat pitkiksi ja sitkeiksi, kuten kaikki

väittelyt varsinaisissa poliittisissa piireissä meillä. Jaariteltiin

kelpo tavalla ja kallis aika kului. Sosiaalidemokraatit tahtoivat yhä

työntää etualalle erikoisharrastuksiansa ja tehdä manifestin niistä

riippuvaksi. He halusivat harrastustensa valvontaa huomioonotettavaksi

erikoisen käskykirjeen muodossa, mutta peräytyivät vihdoin siihen,

että uusi senaatti ennakolta velvoitettaisiin enemmittä harkinnoitta

lähettämään eduskunnan hyväksymät lait, kieltolain, työväensuojeluslain

y.m. vahvistettaviksi. Ainoastaan tällä ehdolla sosialistit olisivat

suostuneet hyväksymään manifestiehdotuksen, johon nähden he esittivät

myöskin pienempiä muistutuksia. Tätä ehtoa porvarilliset eivät

voineet hyväksyä. Asetettiin erityinen valiokunta tasoittelemaan

erimielisyyttä, mutta se onnistui työssään vain osittain. Sill'aikaa

muut porvarilliset pohtivat senaattorilistaa koskevaa kysymystä, mutta

asia havaittiin siinä määrin valmistamattomaksi, ettei lopullista

ehdotusta voitu tehdä.

Illalla saapui Protopopov kokoukseen. Hän selitti tilannetta ja

puhui vakavasti sosialisteille. Nyt on olemassa, lausui hän,

Suomen ja Venäjän asiain välillä kynnys. Kummaltakin puolelta on

varottava sen yli astumista. Kukistetun Venäjän hallituksen Suomen

kysymyksessä tekemä pahin virhe oli siinä, että se oli astunut tuon

kynnyksen yli ja joutunut siten pettävälle pohjalle. Suomalaisten

täytyy itse hoitaa asiansa ja olisi arveluttavaa sosialistien nyt

esittämien toivomusten mukaisesti sekoittaa Venäjän hallitus Suomen

sisäisiin asioihin. P:n mielestä ei myöskään saanut hukata aikaa

keskinäisiin kiistoihin. Sosialistit näyttivät nolostuneilta — heitä

sitoi kotimaassa tehty puolueen päätös — ja he menivät syrjään asiaa

harkitsemaan. Porvarilliselta taholta oli aikaisemmin johdonmukaisesti

lausuttu toivomus, että sosialistit, jotka lisäksi olivat eduskunnan

suurin puolue, muodostaisivat uuden senaatin. Väliajalla puhuttelimme

Protopopovia yksityisesti, ja hän lausui m.m. olleensa kuohuksissaan

kuullessaan puolueriitaa pikkuasioista aikana, jolloin hetket olivat

kalliimpia kuin koskaan ja jolloin koko maan vapaus ja itsehallinto oli

kysymyksessä.

Kun sosialistiedustajat palasivat, kysyi Tokoi Protopopovilta,

hyväksyisikö Venäjän korkein hallitus sosiaalidemokraattista

senaattorilistaa. P. vastasi, ettei Venäjän hallituksella ollut mitään

syytä sekaantua siihen kysymykseen, koska se oli Suomen sisäisiä

asioita. Jos Suomi piti välttämättömänä tehdä sellaisen kokeen —

ja vaarallisiakin kokeita on toisinaan tehtävä — oli se Suomen oma

asia. Vastaus oli siis myöntävä, ja sosiaalidemokraattien tuli

nyt ottaa pitääkseen huolta senaattorikysymyksestä. Manifesti oli

hyväksytty ja voitiin jättää vahvistettavaksi. Meille porvarillisille

asian ratkaisu tuntui suurelta kevennykseltä; sosiaalidemokraatit

sitävastoin näyttivät hermostuneilta, kun olivat ottaneet sellaisen

vastuun kantaakseen. Sosiaalidemokraattien mieliksi oli manifestiin

tehty eräitä korjauksia, jotka eivät sitä suinkaan parantaneet, vaan

päinvastoin huononsivat, esim. siten, että uskontorikokset samaten

kuin poliittisetkin rikkomukset tehtiin armahduksen esineiksi,

että määrättiin eduskunnan hyväksymät lait senaatin heti edelleen

toimitettaviksi y.m.

Manifesti laajentui oleellisesti sikäli, että valtakunnanlainsäädäntö

välittömästi kumottiin. Ehdotuksessa puhuttiin ainoastaan

sen toistaiseksi lakkauttamisesta. Olimme ajatelleet, että

valtakunnanduuman myötävaikutus oli välttämätön sen kumoamiseen, mutta

venäläiset ystävämme pitivät meitä liian vaatimattomina. He arvelivat

silloisen valtakunnanhallituksen omistavan sekä yksinvaltiaalle että

duumalle kuuluneen vallan ja katsoivat niinmuodoin olevan sen vallassa

kumota Suomea koskeva valtakunnanlainsäädäntö. Meille se oli, ainakin

tässä erikoistapauksessa, iloinen uutinen, mutta asian koko käsittely

tuntui kevytmieliseltä eikä luottamusta herättävältä.

Suomalaiset lähetystön jäsenet majailivat yksityisissä perheissä, sillä

hotellit olivat täpösen täynnä. Grotenfelt, Lille ja minä asustimme

herra Krookin sillä kertaa vapaassa huoneistossa. Päivällisille meidät

oli kutsuttu Palmgrenin perheeseen, joka asui ruotsalaisen kirkon

talossa.

Seuraavana päivänä useimmat meistä olivat sangen joutilaita.

Muutamat juristit sekä Danielson-Kalmari ja Setälä kokoontuivat

valtiosihteerin-virastoon Protopopovin ja uuden kenraalikuvernöörin

Stahovitshin kanssa yksissä neuvoin määrittelemään manifestin

lopullista sanamuotoa, vertaamaan käännöksiä j.n.e. Se kesti

aamusta aina iltapuoleen saakka. Ennen kokouksen alkua

sattui pieni välikohtaus. Kokous oli määrätty pidettäväksi

ministerivaltiosihteerinapulaisen huoneessa alakerrassa. Mutta sitä

ennen olikin apulainen Platon Ivanov saapunut paikalle, lukinnut oven,

ottanut avaimen mukaansa ja mennyt kenraali Markovin luo, joka oli

ollut aikaisemmin vangittuna, mutta saanut sitten palata kotiinsa,

josta hänen ei ollut lupa poistua. Kun Protopopov saavuttuaan sai

kuulla asian, joutui hän vimmoihinsa, mutta vapaaherra Th. Bruunin

onnistui vihdoin pitkällisten suostuttelujen avulla saada avain.

Markovin sanottiin olleen alistuvainen, Ivanov sitävastoin oli kovin

vihoissaan.

Aamupäivällä me lähdimme, Lille ja minä kävelyretkelle kaupungille

ja tarkastelimme varsinkin hävitettyä oikeuspalatsia ja Spalernajan

varrella olevaa vankilaa, jonka tyrmistä useat suomalaiset nyt

odottamattansa olivat vapautuneet. Ensinmainittu rakennus, muhkea ja

melkoisen suuri talo, oli kokonaan turmeltu, kellarista ullakkoon asti.

Seinämuurit vain seisoivat, ja akkunat ammottivat mustina reikinä.

Spalernaja ei ollut siinä määrin hävitetty. Osa akkunoita oli vielä

jäljellä, mutta tuli oli sielläkin tehnyt hävitystyötään. Vankilan

ulkopuolella oli katu lumisohjoon sekaantuneiden puoleksi palaneiden

kirjain ja paperien peitossa. Siinä sai voimakkaimman vaikutelman kauan

tukahdutettuna olleen vihan raivoisasta riehunnasta.

Manifestin hyväksyminen kiinnitti mieliämme enemmän kuin mikään muu.

Emme halunneet mielellämme palata kotiin, ennenkuin se oli saavutettu.

Esittelyn, joka oli Protopopovin asiana, piti tapahtua viiden ja

kuuden välillä, mutta tuotiin sana, että se oli lykkäytynyt klo 1/2

9:ään. Klo 8:ksi oli Pietarin suomalainen siirtokunta kutsunut meidät

päivällisille Grand Hoteliin. Ravintolat olivat auki ensimmäistä päivää

vallankumouksen jälkeen. Sinne oli kokoontunut suunnilleen 100 henkeä

ja kutsuttujen joukossa olivat myöskin uusi kenraalikuvernööri ja

Protopopov sekä Suomen asiain komissarion toinen apulainen, virolainen

tohtori Ramott, ja Korff. Stahovitsh on ulkonäöltään juhlallinen ja

kaunis, mutta lienee paremmin tottunut mukavaan elämään kuin työhön.

Hän sanoi tuntevansa Suomen asioita varsin vähän, mutta oli vakuutettu

siitä, että me kyllä itsemme hoidamme. Useita puheita pidettiin, m.m.

puhui Stahovitsh ranskaksi, mutta manifestista ei kuulunut mitään.

Protopopov tiedusteli puhelimitse, pantaisiinko esteitä, jos manifestin

tahtoisi julkaista myöskin Venäjän senaatti. Vastattiin luonnollisesti,

että se oli yksinomaan Venäjän hallituksen päätettävä asia. Aika vaan

yhä kului. Klo 1/2 12 piti ylimääräisen junamme lähteä. Puhelimitse

saatiin lähtöaika siirretyksi klo 1:een. Vasta 1/2 11 tienoissa

saapui Protopopov. Hän kohotti manifestia teatterimaisesti korkealle

kättentaputusten ja riemun raikuessa. Manifesti luettiin kolmella

kielellä, minkä jälkeen Maamme laulu puhkesi ilmoille kuin itsestään.

Merkittävän tapahtuman johdosta pitivät puheita Danielson-Kalmari

ja Lille, toinen suomeksi, toinen ruotsiksi. Mieliala oli korkeassa

vireessä, mutta meidän täytyi tehdä lähtöä ehtiäksemme junaan.

Pietarilaiset maanmiehemme eivät olleet onnistuneet hankkimaan

muullaisia ajopelejä kuin työrekiä. Niihin istuutuivat lähetyskunnan

jäsenet veljellisessä sovussa, ja niin lähdettiin menemään pitkin

Pietarin katuja. Se sopi hyvin tilanteeseen. En saanut kuitenkaan

koetella noita matkaneuvoja, sillä Protopopov tarjosi minulle ja

Korffille sijan automobiilissaan. Mentäessä sain P:lta kuulla

aika paljon mielenkiintoista, manifestia koskevaa ja muuta.

Allekirjoittaminen ei ollut sujunut ihan liukkaasti. Oli epäröity

allekirjoittaa niin tärkeätä asiakirjaa lähemmin sitä tutkimatta. Mutta

Protopopov oli huomauttanut, miten kiireellinen asia oli: Suomi odotti;

ellei manifestia kuuluisikaan huomenna, valtaisi maan levottomuus;

hänen täytyi viedä se sinne jo tänä iltana; veturi odotti j.n.e.

Hän oli vakuuttanut, että se on visusti tarkastettu joka kohdasta.

Miljukov oli sanonut sen lukeneensa ja huomanneensa sen "maltilliseksi"

ja oli tahtonut sitä allekirjoitettavaksi. Seitsemän kahdeksasta

läsnäolleesta oli kirjoittanut alle. Yksi, valtakunnankontrollööri

Godnjev, oli kieltäytynyt, koska hän ei ollut vakuutettu siitä, että

hallituksella oli täydet valtuudet kaikkiin manifestissa mainittuihin

seikkoihin nähden. Siten tuo merkillinen paperi tuli vahvistetuksi. —

Protopopovin mielestä piti silloisen hallituksen työskennellä kuumeisen

kiireellisesti, koska tilanne oli vielä epävarma eikä tiedetty, miten

lehti saattoi kääntyä. Hän katsoi olevan suuren vaaran tarjona, että

valta siirtyisi työläissuuntaan. Heidän ideologinsa — Tsheidshe

etunenässä — tekivät innokkaasti työtä, eikä ollut mahdotonta, että

nykyinen hallitus kukistuu ennen kansalliskokouksen koolletuloa, ja

sitten seuraisi taantumus, ei tosin vanha järjestelmä, jota P. piti

lopullisesti kukistettuna, mutta joka tapauksessa taantumus. "Musta

sisar", sanoi hän, "astelee aina punaisen jäljessä, eikä niitä erota

toisistaan pitkä välimatka. Onnellisimmassa tapauksessa suuntautuu

Venäjän kehitys bourgeois-tasavaltaa kohti. Mutta talonpoikain kanta on

vielä epäselvä."

Kello kahden tienoissa yöllä juna lähti, ja matka sujui seikkailuitta.

Klo 12 seuduissa saavuimme Helsinkiin. Senaatintalossa, yliopistolla,

säätytalolla y.m. liehui punainen leijonalippu. Tuntui siltä, että uusi

aika oli taasen kansallemme koittamassa, mutta moni meistä ei suinkaan

tuntenut eheää ja sekoittumatonta iloa.

Minusta näyttää, että me tarvitsemme toisenlaista vapautta kuin

se, minkä venäläinen svaboda voi meille antaa. Sen on rakennuttava

varmalle germaaniselle pohjalle eikä jäätävä riippumaan slaavilaisista

tunnekuohuista.

Helsinki, maaliskuun lopussa 1917.

Itsenäisyyden valmisteluja.

Mitä tulee Suomen itsenäistymissuunnitelmiin sellaisina kuin ne

maailmansodan aikana kehkeytyivät ilmi, kuuluin minä kyllä asiaa

harrastaviin ja siihen perehtyneisiin, mutta olin aluksi, lähinnä

julkisen asemani vuoksi, ottamatta erikoisemmin aktiivisesti osaa

sen edistämiseen. En merkinnyt muistiin mitään tähän kuuluvasta

poliittisesta toiminnasta tai sen yhteydessä olevista tapahtumista.

Asemani pakotti olemaan hyvin varovainen. Nyt jälkeenpäin voin merkitä

paperille ainoastaan hajanaisia muistoja.

Niinä viikkoina, jotka sodan puhkeamisen jälkeen vietin Saksassa,

lujittui minussa se vakaumus, että maailmansota tarjosi kenties koskaan

toistumattoman tilaisuuden irroittaa Suomi Venäjästä ja että Saksa oli

se valta, joka voi meitä auttaa mainitun päämäärän saavuttamisessa.

Tämä tietoisuus oli ilmestyksen tavoin syöpynyt sieluuni ja se tuli

määräämään suuntautumiseni. Tultuani kotiin elokuun lopussa kohtasin

kuitenkin niissä piireissä, joissa liikuin, vain vähän ymmärtämystä.

Sodan alussa vallitsi meillä jonkinlainen epäluuloisuus Saksaa ja

sen suunnitelmia kohtaan. Sitäpaitsi elettiin siinä pintapuolisessa

käsityksessä, että Saksa oli sotaan syypää, ja Belgian puolueettomuuden

loukkausta pidettiin karkeana väkivallantekona. Ajatus, että voisimme

irtautua Venäjästä, tuntui useimmista poliitikoistamme liian rohkealta,

jopa haaveelliseltakin. Toivottiin korkeintaan, että autonomiamme

palautuisi rauhanteossa.

Syksyn kuluessa tulin tietämään, että eräissä toisissa helsinkiläisissä

piireissä, joskaan ei varsinaisesti poliittisesti johtavissa, vallitsi

ilmeinen saksalaisystävällisyys ja että niissä toivottiin Saksan

voivan sotilaallisilla voitoillaan saada aikaan maamme vapautumisen.

Sitävastoin en tiennyt, että jo tehtiin järjestelmällistä, tuohon

päämäärään tähtäävää työtä. Siitä nuorison keskuudessa syntyneestä

liikkeestä, joka sitten ilmeni ajatuksena, että oli mentävä Saksaan

saamaan sotilaallista koulutusta ja muodostettava siellä suomalainen

joukko-osasto, jota voitaisiin käyttää tulevassa vapauttamistoimessa,

kuulin vasta joulukuussa 1914. Joskin aluksi suhtauduin epäilevästi

yrityksen käytännölliseen puoleen, tuotti minulle kumminkin vilpitöntä

iloa, että nuoriso oli kyllin rohkeata ja ihanteellista ryhtymään

niin uskallettuun isänmaalliseen tekoon säikähtämättä yritykseen

epäilemättä liittyviä vaikeuksia, uhrauksia ja kärsimyksiä. Tällä

yrityksellä näytti minusta sitäpaitsi olevan merkitystä sikäli, että se

oli omansa kiinnittämään Saksan sotilaallisen johdon huomiota maahamme

sekä todenteolla osoittamaan, mille puolelle me asetuimme suuressa

maailmantaistelussa. Sellaisen joukon olemassaolo Saksassa muodostuisi

paljoa voimakkaammaksi vapautumispyrkimyksiimme kohdistuvaa harrastusta

herättäväksi välineeksi kuin yksityisten henkilöiden toiminta. Kaikki

nämä seikat vaikuttivat, että ennen pitkää suhtauduin yritykseen täysin

myötätuntoisesti. Se seikka, että niinmuodoin annoin kannatukseni

muodollisessa katsannossa lainvastaiselle hankkeelle, ei minua

huolestuttanut. Moraalinen lojaalisuusvelvollisuus Venäjää kohtaan

ei enää sitonut meitä, kaikkein vähimmän sen jälkeen, kun keisari

oli hyväksynyt ohjelman, joka tähtäsi autonomiamme ja kansallisen

olemassaolomme täydelliseen tuhoamiseen. Irroittumisemme oli

konjunktuuri- eikä oikeuskysymys. Lausetta "salus rei publicae summa

lex", jota Plehve oli kerran käyttänyt venäläiseltä katsantokannalta

puolustaakseen Suomen kansalaisiin kohdistuvaa menettelyä, voitiin

tässä soveltaa suomalaiselta kannalta vielä oikeutetummin.

Eräänä helmikuun päivänä 1915 kävi luonani Alexis Gripenberg. Hän

ilmoitti, että eräät henkilöt, jotka kannattivat maailmansodan

yhteydessä suoritettavan Suomen vapauttamisen aatetta, olivat

liittyneet yhteiseen piiriin keskustelua ja toimintaa varten. He olivat

ilmeisiä Saksan ystäviä, jotka odottivat vapautumisemme tapahtuvan

Saksan voiton nojassa ja Saksan avulla. Gripenberg kehoitti minua

liittymään tähän piiriin, ja minä suostuin mielelläni tarjoukseen.

Ensimmäinen kokous pidettiin W:n luona. Meitä oli noin kymmenkunta

henkilöä, poliitikkoja ja akateemikkoja, ja me järjestyimme

vapauttamistyön keskuskomiteaksi eli "vanhojen neuvostoksi".

Silloin sain lähempiä tietoja siitä aktiivisesta työstä, joka oli

jo pantu alulle mainitun tarkoitusperän saavuttamiseksi, niistä eri

järjestöistä, jotka toimivat mainittuun suuntaan, sekä Saksassa

koulutettavaa suomalaista joukko-osastoa koskevista suunnitelmista.

Joitakin kymmeniä nuoria miehiä oli jo silloin lähtenyt Lockstedter

Lageriin Holsteiniin. Kokoonnuimme sitten noin joka toinen viikko

pohtimaan tilannetta ja kuulemaan Tukholmassa olevalta suomalaiselta

valtuuskunnalta — siellä olivat toiminnassa H. Gummerus ja J.

Castrén — saapuvia ilmoituksia sekä kotimaassa suoritettua työtä ja

Saksassa olevaa joukko-osastoa koskevia tiedonantoja. Pienemmässä

valiokunnassa suunniteltiin ja pohdittiin Suomen valtiomuotoehdotuksia

tai oikeammin sommiteltiin kokoon valtiomuodon pääkohtia täysin

suvereenista Suomea varten ja myöskin siltä varalta, että Suomi

autonomisena jäisi kuulumaan Venäjän valtakuntaan. Näitä ja kaikkia

periaatteellisempaa laatua olevia kysymyksiä harrastivat erikoisesti

R. Erich ja Arvid Neovius-vainaja; käytännöllisissä asioissa taas

oli W. Zilliacus toimekkain. Puheenjohtajan virkaa hoidimme vuoroin

A. Gripenberg ja minä. Me kokoonnuimme toistemme luo, mutta myöskin

erinäisiin pankkihuoneistoihin, jottemme olisi herättäneet huomiota.

Yhteyttä Tukholman kanssa pidettiin yllä osaksi kirjeenvaihdon, osaksi

suoranaisten kuriirien avulla. Yksi ja toinen piiriimme kuuluvistakin

henkilöistä teki matkoja Ruotsiin. Suomen asian puolesta toimimaan

lähetettiin Ameriikkaan kevättalvella L. Kihlman ja J. Reuter, kun

taas E. Estlander piirin toimesta kävi tapaamassa vaikutusvaltaisia

henkilöitä Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, jotta saataisiin aikaan

ainakin diplomaattista toimintaa skandinaavisten maitten taholta Suomen

hyväksi. Berliinissä valvoivat ja hoitivat Suomen asioita, varsinkin

jääkäriasiaa, varatuomari Fr. Wetterhoff ja tohtori J. Sundvall, ja

lehtori J. Öhquist tutustutti saksalaista yleisöä Suomen mielialoihin

ja itsenäisyyspyrintöihin pitämällä esitelmiä ja harjoittamalla

julkaisutoimintaa. Wetterhoffin oli onnistunut suunnata eräiden

Saksan virallisten piirien mielenkiinto Suomen asiaan. Oli perustettu

erikoinen, Saksan yleisillä varoilla kustannettu toimisto, jossa hän

oli johtajana. Järjestöt toimivat sangen itsenäisesti, joten ainoastaan

tärkeämmät kysymykset jätettiin vanhainneuvoston ratkaistaviksi.

Kevättalvella me muuten vielä elimme siinä käsityksessä ja toivossa,

että Ruotsi tulisi ottamaan sotaan osaa Saksan rinnalla ja että Suomen

vapautumiseen voitaisiin päästä sitä tietä.

Poliittisessa piirissämme lausuttiin keväällä 1915 toivomus, että

minä matkustaisin Ruotsiin perehtymään tilanteeseen ja toimimaan

pyrintöjemme hyväksi. Minulla oli hyvä ulkonainen aihe matkustaa, sillä

60-vuotispäiväni oli kesäkuun 28:s ja minä tahdoin mielelläni välttyä

silloin joutumasta sovinnaisen huomion esineeksi. Matkustin kesäkuun

18 päivän tienoissa Haaparannan kautta. Sieltä Karunkiin johtava

rata avattiin liikenteelle samana päivänä, joten minä sain käyttää

ensimmäistä tuolla linjalla kulkevaa vakinaista junaa. Kun Karunkiin

oli jäätävä tunniksi junaa odottamaan, voin valoisana kesäiltana

käyskellä tuossa tilapäisessä, laudoista rakennetussa kaupungissa, joka

aivan äkkiä oli muuttunut kansainvälisen liikenteen keskuskohdaksi,

keinotekoiseksi sota-ajan tuotteeksi, jonka tarina oli oleva lyhyt.

Tukholmaan saavuttuani lähdin heti Saltsjöbadeniin, jossa sitten

oleskelin joitakin viikkoja.

Kävin usein Tukholmassa ja tapasin erinäisiä oikeistolaispoliitikkoja,

joiden kanssa keskustelin tilanteesta ja toiveista.

Itsenäistymispyrintöjämme kohtaan osoitettiin suurta mielenkiintoa,

mutta niiden toteuttamismahdollisuuksia pidettiin sangen vähäisinä.

Arveltiin, ettei Ruotsin kansa missään tapauksessa tarttuisi aseisiin

muuten kuin puhtaan puolustussodan tullessa kysymykseen. Satavuotinen

rauha ja harrastusten yksipuolinen keskittyminen maan taloudelliseen

kehittymiseen ja valtiopäiväkysymyksiin oli rajoittanut kansan

poliittisen näköpiirin oman maan puitteisiin ja vieroittanut sen

ulkopolitiikasta. Valtiomiehille, joiden poliittiset näköalat ovat

avarammat, asia näkyi oleellisesti toisenlaisena, mutta kansaa ei voitu

saada mukaan. Äskeisimpänä aikana oli Saksa nimenomaisesti tiedustellut

Ruotsin hallitukselta, tahtoiko Ruotsi esiintyä sodassa Saksan

puolella, mutta vastaus oli tullut kieltävä. Vielä sain tietää, ettei

skandinaavisten maitten taholta ollut tapahtunut mitään diplomaattista

esiintymistä Suomen hyväksi ja että mitään sellaista näissä oloissa

tuskin oli odotettavissakaan. Englanti oli siinä suhteessa esteenä.

Sille oli eduksi pitää Venäjän mielialaa mahdollisimman korkeassa

vireessä. Kysymys kenties voitaisiin ottaa esiin syksyllä, kun

sotatilanne selviäisi, ja silloin sopisi kääntyä mahdollisesti

Saksan puoleen. Oikeistopiireissä ymmärrettiin täydellisesti se,

että me toivoimme Saksan saavuttavan sotilaallista menestystä ja

itsenäisyysliikkeellemme koituvan siitä hyötyä, mutta toisaalta

arveltiin, ettei Saksa vielä ollut muodostanut mitään selvää ohjelmaa

niihin Venäjän valtakunnan osiin nähden, joiden vapauttaminen voi tulla

kysymykseen. Tuo oli tiedustelujen! pääasiallinen tulos, ja keskustelut

eivät suinkaan vaikuttaneet erityisen rohkaisevasti.

Professori F. ehdotti, että kävisin kuninkaan puheilla saadakseni

kuulla hänen henkilökohtaisen mielipiteensä Ruotsin suhtautumisesta

Suomen kysymykseen ja tehdäkseni hänelle selkoa maassa vallitsevasta

käsityskannasta. Kotimaassakin oli lausuttu samansuuntainen

toivomus. Audienssi ei saanut herättää mitään huomiota ja tuli sen

niinmuodoin olla mahdollisimman yksityisluontoinen. Kuten F. muutamia

päiviä myöhemmin minulle ilmoitti, oli kuningas kumminkin antanut

audienssipyyntöön kieltävän vastauksen, koska hän ei katsonut sen

voivan tapahtua Venäjän ministerin tietämättä, mutta hän oli käskenyt

kehoittaa minua käymään ulkoministeri Wallenbergin puheilla. Noudatin

kehoitusta heinäkuun 13 p:nä. Wallenberg lausui jotenkin terävästi

ajatuksensa niistä yrityksistä, joiden tarkoituksena oli saada Ruotsi

sotaan osalliseksi Suomen vuoksi. Hän piti Suomen vapauttamista sodan

avulla vahingollisena Ruotsille ja Suomelle itselleen, koska muka

Venäjä ei milloinkaan luopuisi koston ajatuksesta. Suomesta tulisi

toinen Elsass-Lothringen, joka muodostuisi uusien sotien siemeneksi.

Sitävastoin katsoi Wallenberg Ruotsin velvollisuudeksi koettaa

diplomaattisin keinoin edistää Suomen autonomian palauttamista, mutta

sovelias ajankohta oli Ruotsin hallituksen saatava itse valita.

Mitään vastakkaisia edunharrastuksia ei hänestä näyttänyt olevan

olemassa, mitä Ruotsiin ja Suomeen tulee, pikemmin päin vastoin. Jätin

Wallenbergille promemorian, jossa kosketeltiin maassamme vallitsevaa

poliittista tilannetta ja toivomuksiamme, erittäinkin mikäli ne

tähtäsivät Ruotsin esiintymiseen hyväksemme, mutta sotilaallista

asioihin sekaantumista koskevaa kysymystä en ollenkaan maininnut.

Tukholmassa olevaa Saksan lähettilästä, vapaaherra Luciusta, en

tällä kertaa käynyt tapaamassa, mutta meriasiainattashean Fischer

von Lossainen'in puheilla olin. (Hänen Itä-Preussissa sijaitsevalla

kotitilallaan on tuo suomalaiselta kajahtava nimi.) Kumpikaan heistä

ei oikein tajunnut eikä kannattanut Suomen itsenäistymispyrkimyksiä.

He kuuluivat sen suunnan miehiin, joka halusi Saksan ja Venäjän

kesken vallitsevan yhteisymmärryksen ja työskenteli näiden valtojen

välisen erikoisrauhan hyväksi. Fischer ei uskonut saksalaisten

ryhtyvän sotatoimiin Suomessa. Hänen mielestään oli petytty laskuissa

kahdessa kohden: toinen koski Ruotsin myötävaikutusta taistelussa

Venäjää vastaan, toinen Suomen kapinaannousua tai ainakin vaikeuksien

tuottamista Venäjälle tekemällä passiivista vastarintaa. Kun ei mitään

saksalaisten maihinnousua Suomessa voitu odottaa, ei suomalaisen

joukko-osaston Saksassa tapahtuvalla kouluttamisella ollut mitään

käytännöllistä, vaan yksinomaan moraalinen merkitys. Erityisesti

kysyessäni lausui Fischer, ettei hän uskonut Saksan taholta esitettävän

mitään Suomen Venäjästä irroittamista koskevaa vaatimusta, mutta

toisaalta hän piti varmana, että Saksa rauhanteossa tulisi vaatimaan

Suomelle autonomiaa, jos Suomen puolelta tehtäisiin sellainen esitys.

Annoin tietysti keskustelun kuluessa tarvittavia tietoja ja esitin

vastaväitteitä sellaisissa kohdissa, joissa ne olivat tarpeen.

Vähä ennen Helsingistä lähtöäni oli maisteri R. Numelin käynyt luonani.

Hän oli juuri palannut Tukholmasta ja kertoi, että saksalaisella

taholla suunniteltiin Lockstedtissa olevan suomalaisen koulutusjoukon

hajoittamista. Senvuoksi oli hänen mielestään tärkeätä, jos joku

auktoritatiivinen henkilö Suomesta voisi vakuuttaa, että kurssin

jatkaminen ja edelleenkehittäminen ei ollut ainoastaan nuorisopiirien

vaan myöskin maamme vanhempien vastuullisten kansalaisten kesken

toivomuksena. Sekä Berliinissä että Tukholmassa toivottiin, että minä

henkilökohtaisesti antaisin asianomaisille Saksassa tähän kuuluvia

tietoja. Otin tehtävän vastaan empimättä, sillä oivalsin, että joukon

hajoittaminen merkitseisi koko itsenäisyysliikkeen taantumista, jonka

seuraukset tulisivat kohtalokkaiksi.

Yksissä neuvoin niiden Tukholmassa olevien suomalaisten kanssa, jotka

siellä pitivät huolta nuorison pyrinnöistä, sekä joukko-osaston

edustajia kuullen lähetin Berliiniin maisteri A. Fabritiuksen

mukanaan eräälle tunnetulle miehelle osoitettu kirje, jossa lausuin

toivomukseni saada kohdata jonkun auktoritatiivisen, ulkoasiain johtoa

lähellä olevan henkilön, jolle voisin avoimesti puhua poliittisista

kysymyksistä. Tähän tarkoitukseen valittiin lähetystönsihteeri von

Wesendonck, joka ulkoasiainministeriössä käsitteli idässä olevia

pikkukansoja koskevia kysymyksiä. Kohtauspaikaksi määrättiin

Kööpenhamina, jossa me heinäkuun 5 päivänä tapasimme toisemme eräässä

Klampenborgin hotellissa. Siellä, peilikirkkaan salmen rannalla, me

keskustelimme pitkän aikaa. Kävi selvästi ilmi, että W:n edustamissa

piireissä oli vielä jonkinlaista epäluuloisuutta Suomea kohtaan

näennäisesti lojaalisen esiintymisemme vuoksi sodan aikana ja siitä

syystä, että olimme avustaneet Venäjän sotatarveteollisuutta. Oli

odotettu aktiivista vastarintaa, jopa kansannousuakin. Selitin

niitä syitä, joista passiivisuutemme tässä suhteessa johtui, ja

huomautin, ettemme me milloinkaan ulkonaista tukea vailla antautuisi

veriseen seikkailuun, jonka tulos olisi lievimmin sanoen epäiltävä.

Se ajatus, että Venäjästä piti irtautua, oli voittanut maassa yhä

enemmän jalansijaa, joskin konservatiivinen ja epäilevä suhtautuminen

asian mahdollisuuteen vaikutti, että monet eivät tahtoneet asettua

määrätylle kannalle mainitussa suunnassa tapahtuvaan Suomen kysymyksen

ratkaisemiseen nähden. Wesendonck mainitsi useita seikkoja, jotka

todistivat Saksan mielenkiintoa vapautumistamme kohtaan, mutta hän

ei uskonut, että mikään suoranainen sotilaallinen esiintyminen ilman

Ruotsin myötävaikutusta voi tulla kysymykseen. Suomen piti ennen

kaikkea itse aktiivisella tavalla ottaa ohjatakseen kohtaloitaan,

ellei ennen, niin ainakin sitten kun kärsityt tappiot aiheuttaisivat

Venäjällä vallankumouksen tai anarkian. Kysyttyäni voisiko Saksa,

siinäkin tapauksessa, että sota ei tulisi Suomea suoranaisesti

koskettamaan ja ajatus sen vapauttamisesta olisi jätettävä,

kumminkin tehdä jotakin autonomiamme palauttamisen hyväksi, vastasi

hän, että siinä suhteessa tuskin voitiin odottaa mitään erikoista

asianharrastusta Hän ei uskonut valtojen autonomiallemme myöntämän

vakuuden merkitsevän paljoakaan, sillä Venäjä ei tulisi kumminkaan

siitä välittämään. Vastaväitteitteni johdosta hän kuitenkin myönsi,

että kysymys ansaitsi Saksankin huomiota ja sanoi esittävänsä sen

asianomaisille. Keskustelimme sitten Lockstedtissa olevasta joukosta,

ja minä tehostin sekä sen moraalista että myöskin mahdollisesti

kysymykseen tulevaa käytännöllistä merkitystä. Sanoin sen muodostamisen

ilmaisevan laajoihin Suomen yhteiskuntapiireihin levinnyttä liikettä.

Palattuaan Berliiniin oli v. Wesendonck ulkoasiainministeriössä

selostanut kantaani siten, että minä muka olin jossakin määrin

epäilevällä kannalla joukko-osaston säilyttämiseen nähden. En voinut

oikein ymmärtää, mistä tuo väärinkäsitys aiheutui. En voinut uskoa

lausuneeni ajatuksiani liian varovaisesti. Ajateltavissa olisi, että

v. Wesendonckiin oli vaikuttanut päättävästi kielteinen kantani

kapinaannousun ollessa kysymyksessä, mutta todennäköisempää on,

että ulkoasiainministeriössä ilmennyt virtaus piti otollisena antaa

auktoritatiivisen suomalaisen henkilön suhtautua asiaan epäilevästi.

Mutta aivan vieras ei tälle asialle liene se varsin merkittävä

seikka, että Klampenborgiin saapui samoihin aikoihin kuin minä

eräs poliittisesti toimelias maanmiehemme, joka ei ollut mikään

jääkäriliikkeen suosija ja joka, v. Wesendonckiin tutustuttuaan,

matkusti samassa junassa kuin viimeksimainittu Berliiniin, missä

hän kävi ulkoasiainosastossa alivaltiosihteerin puheilla. Se, mitä

hän esitti, voi kenties herpaista keskustelusta minun kanssani

saatuja vaikutelmia. Wetterhoff lähetti heti kuriirin (W. Strömin)

luokseni Tukholmaan ilmoittamaan, millä kannalla asiat olivat.

Minä annoin kirjallisen selityksen, joka oli omansa poistamaan

väärinkäsityksen. Missä määrin antamani tiedot ovat vaikuttaneet

joukko-osaston kohtaloon, on minulle tuntematonta. Lienee ollut lähinnä

Wetterhoffin ansiota, että sen hajoittamista koskeva valmis päätös

peruutettiin ja tuo pieni Pfadfinder-joukko muodostettiin täydelliseksi

jääkäripataljoonaksi.

Oleskeltuani lyhyen ajan Abiskossa Tornion järven rannalla palasin

heinäkuun lopussa kotimaahan. Poliittiselle piirillemme ilmaisemani

vaikutelmat ja tiedot eivät vaikuttaneet erikoisen rohkaisevasti.

Meidän täytyi odottaa soveliaampaa aikaa ja seurata tapahtumain

kehittymistä. Se vakaumus, että tie, jota olimme lähteneet kulkemaan,

oli ainoa päämäärään vievä, säilyi minussa yhä, mutta mahdotonta oli

varmasti arvata, tulisiko todellakin niin käymään.

Syksyn kuluessa oli muodostettu eri järjestöjen edustajista kokoonpantu

toimintakomitea, jonka erikoisena tehtävänä oli pitää huolta

jääkäriliikkeestä, ja tämä komitea otti johdon käsiinsä, niin että

me vanhainneuvostoon kuuluvat henkilöt oikeastaan olimme vain koko

hankkeen moraalisena tukena. Hajaantumista syntyi piirissämme senkin

vuoksi, etteivät eräät sen jäsenet tahtoneet noudattaa yksinomaan

saksalaista linjaa, joka heidän mielestään ei täysin taannut päämäärän

saavuttamista. Me muut liityimme sitäkin kiinteämmin yhteen ja saimme

lisäksi pari jäsentä vanhasta suomalaisesta puolueesta, jolla siihen

asti ei ollut ollut edustajia vanhainneuvostossa. Käydessäni Ruotsissa

olin tullut vakuutetuksi siitä, että oli välttämätöntä sijoittaa pari

huomattavaa, arvovaltaista ja nimenomaisesti saksalaisystävällistä

henkilöä joksikin aikaa asumaan Tukholmaan, josta käsin — tai

henkilökohtaisesti Berliinissä käymällä — he voisivat toimia

vapauttamisasian hyväksi. Piirimme yhtyi tähän käsitykseen ja valitsi

toimeen professori R. Erichin ja vapaaherra A. von Bonsdorffin,

jotka olivat halukkaat panemaan itsensä alttiiksi niille uhrauksille

ja vaaroille, jotka hankkeeseen liittyivät. Syyskuun lopussa he

matkustivat Tukholmaan ja kävivät muutamia viikkoja myöhemmin

Berliinissä, missä he tapasivat useita poliittisessa suhteessa

johtavia henkilöitä, toimittaen meille jokseenkin seikkaperäisiä

tiedonantoja. Tämän Berliinissä-käynnin sai kuitenkin venäläinen

santarmisto tietää, joten lähettien Suomeen palaamista pidettiin

uskallettuna. Jos Erichin ja von Bonsdorffin oleskelu ulkomailla

pakosta muodostuikin pitkäaikaisemmaksi kuin oli tarkoitettu,

hyödytti heidän siellä suorittamansa toiminta — ei vähimmin Erichin

harjoittama laaja valtio-oikeudellinen julkaisutoiminta — suuressa

määrin itsenäisyysasiaa. Myöhemmin, vuoden 1916 alussa matkusti vielä

johtaja S. Sario ulkomaille vaikuttaakseen itsenäisyysasian hyväksi.

Hän asettui asumaan Berliiniin, mutta teki usein matkoja Tukholmaan.

Siitä eripuraisuudesta, joka syntyi Suomen asiaa ulkomailla ajavien

henkilöiden, lähinnä Wetterhoffin ja eräiden tukholmalaiseen piiriin

kuuluvien henkilöiden välille, ja joka johti siihen, että Wetterhoffin

toiminta Berliinissä töykeästi lakkautettiin syksyllä 1916, en tahdo

tässä lausua mielipidettäni, koska olin kokonaan asian ulkopuolella.

Arvoamme se ei Saksassa lisännyt. Vanhainneuvostossa tunnustettiin

Wetterhoffin toiminta täysin, joskaan ei katsottu hänen voivan käydä

Suomen auktoritatiivisesta edustajasta.

Syksyllä 1915 toimittiin vilkkaasti miesten hankkimiseksi

jääkäripataljoonaan. Itse olin luonnollisesti tuosta toiminnasta

kokonaan syrjässä, mutta luonani kävi silloin tällöin eräitä niistä,

joiden hoidettavana tämä vaarallinen asia lähinnä oli (erittäinkin

maisteri K. Donner). He olivat nuoria, pelottomia kunnon miehiä,

innostuneita asiaansa, jota he pitivät keinona isänmaan pelastamiseksi,

täysin tietoisia heitä uhkaavista henkilökohtaisista vaaroista, mutta

vailla kaikkea pingoittuneisuutta.

Oli odotettavissa, että venäläiset santarmiurkkijat kaikesta

varovaisuudesta huolimatta vihdoin pääsisivät toiminnan jäljille.

Jo keväällä 1915 saivat ainakin suomalaiset viranomaiset tiedon

eräästä Ostrobotnialla pidetystä ylioppilaskokouksesta, jossa oli

toimeenpantu "värväystä", ja minulle ilmoitettiin asiasta. Asia

saatiin kuitenkin vaiennetuksi. Saman vuoden kesäkuun lopussa

vangittiin yliopiston miekkailunopettaja Mexmontan, joka oli Ruotsiin

menossa. Hänen toimintaansa minä en tuntenut ollenkaan ja otaksuin

silloin, että tässä oli kysymys jostakin hänen suorittamastaan

puhtaasti henkilökohtaisesta, varomattomasta yrityksestä, joka ei

ollut missään yhteydessä jääkäriliikkeen kanssa. Yliopiston taholta

luonnollisesti tehtiin mitä suinkin tehtävissä oli hänen hyväkseen,

mutta hänet tuomittiin kuitenkin kuolemaan, mikä rangaistus myöhemmin

lievennettiin 15 vuoden rangaistustyöksi. Kaikki asiaan perehtyneet

eivät tietenkään olleet vaiteliaita ja liiankin useita koski yritys

henkilökohtaisesti, joten jääkäripataljoonan olemassaolo ja rekryyttien

hankkiminen sitä varten muuttuivat julkisiksi salaisuuksiksi. Joulun

aikaan 1915 alkoivat liikkeen hyväksi toimiviin henkilöihin kohdistuvat

santarmivainot. Useita nuorempia akateemisia kansalaisia vangittiin

ja kotitarkastuksia pantiin toimeen heidän asunnoissaan tai heidän

vanhempiensa, sukulaistensa ja toveriensa luona kevättalvella ja

keväällä 1916. Erittäin satoisa oli santarmeille ylioppilas E. Bruhnin

vangitseminen. Hän samoinkuin useimmat muutkin vangitut nuorukaiset oli

minulle täysin tuntematon enkä minä tietänyt heidän toiminnastaan muuta

kuin sen, mitä myöhemmin sain kuulla. Ainoa minulle tuttu oli maisteri

Y.O. Ruuth, joka oli pari kertaa käynyt luonani. Asian luonnosta

johtui, etteivät yliopisto: viranomaiset voineet mainittavassa määrin

toimia näiden nuorten miesten hyväksi. Olivathan he muodollisessa

katsannossa "rikoksellisia", joskin heidän toimintatapojansa ohjasivat

puhtaasti isänmaalliset vaikuttimet ja joskin tämän takia meidän

yhteiskuntamme myötätunto oli heidän puolellansa. Tällä kertaa

santarmeilla oli laki puolellansa, joskaan ei ollut heidän asiansa

lakia turvata. Itse en näiden asioiden vuoksi joutunut santarmiston

kanssa kosketuksiin, vaan olin keskusteluissa ainoastaan yliopiston

v.t. kanslerin kanssa. En voinut tietenkään ottaa heitä puolustaakseni,

kaikkein vähimmin niitä, jotka olivat toimineet urkkijoina, mutta

koetin selittää ja vähentää heidän "rikoksellisuuttansa". Rehtori Ruin

kävi yksityistapauksissa santarmipäällikön puheilla, mutta keskustelut

viimeksimainitun kanssa, joka esiintyi hyvin uhkaavasti, jäivät

yleensä tuloksettomiksi. Vangitut vietiin toinen toisensa jälkeen

Spalernaja-vankilaan Pietariin ja heidän tuomionsa olisi ollut varma,

ellei Venäjän vallankumous olisi tullut väliin ja vapauttanut heitä.

Suhtautumiseni itsenäisyyspyrintöjen hyväksi suoritettuun

työhön ei luonnollisesti voinut pysyä salassa enempää kuin

saksalaisystävällisyytenikään, vaikka koetin noudattaa kaikinpuolista

ulkonaista varovaisuutta. Santarmistakin sai nämä seikat tietoonsa.

Nuoret, joilla oli vakoojia joka taholla, ilmoittivat, että minua

pidettiin jossakin määrin silmällä ja että sotasensuuri kiinnitti

kirjeenvaihtooni erikoista huomiota. Vangittuja ylioppilaita

kuulusteltaessa oli tehty myöskin minua koskevia tiedusteluja. Eräs

pidätetyistä, Bruhn, oli ilmoittanut, että kesällä 1915 tekemäni

ulkomaanmatka oli tarkoituksiltaan poliittinen ja että minä silloin

olin käynyt Lockstedtin jääkärileirissä. Kuten myöhemmin osoittautui,

aiheutti juuri tämä ilmoitus sen, että minä helmikuussa 1917 sain

kirjallisen kehoituksen saapua määrättynä aikana tutkintotuomari

Maskevitshin luo santarmihallitukseen. Hänen tehtävänään oli tutkia

ja selvitellä Suomessa ilmenevä "maankavallus"-liike. Käynti ei

ollut miellyttävä, varsinkaan kun en voinut ennakolta tietää, mitä

minusta tahdottiin ja mitä aikeita minuun nähden oli olemassa. Siitä

sukeutui varsin seikkaperäinen Ruotsinmatkaani koskeva kuulustelu;

minulta kysyttiin, keitä henkilöitä olin tavannut, mistä asioista

olimme keskustelleet j.n.e. ja vihdoin tuli pääpykälänä tiedonanto,

että olin käynyt Lockstedter Lagerissa, mikä onneksi oli kokonaan

tuulesta temmattu. Muuten yritti herra M. saada selville, mitä minä

tiesin aktiivisesta nuorisoliikkeestä ja miten minä sitä selitin ja

arvostelin. Paljoakaan sellaista, mikä olisi ollut hänelle arvokasta,

ei hän onnistunut minusta onkimaan. Keskustelu tapahtui tulkin

välityksellä, M. merkitsi sen heti pöytäkirjaan ja tulkki käänsi

sen minulle. Vallankumouksen jälkeen, kuukautta myöhemmin, jätti

ystävällinen käsi haltuuni saman pöytäkirjan, joka nyt hävitettiin.

Maaliskuun päivien jälkeen itsenäisyyspyrinnöt väistyivät joksikin

aikaa syrjemmälle, mutta kohta kun selvisi, ettei meillä ollut uudelta

Venäjältä mitään hyvää odotettavissa, lähdettiin jälleen kulkemaan

vanhaa latua. Kotimaassa ja ulkomaalla toimivien voimien nimenomaisesta

toivomuksesta matkustin elokuussa Tukholmaan jatkaakseni sieltä tarpeen

vaatiessa matkaa kauemmaksi eteläänpäin. Tarkoituksena oli lähinnä

saada lopullinen tieto, voimmeko ja missä muodossa saada Saksalta

apua pyrkiessämme irtautumaan Venäjästä ja pelastumaan uppoamasta

venäläiseen vallankumouskurjuuteen.

Tukholmassa-olo oli suunniteltu syyskuun loppuun kestäväksi. Otin

osaa eräisiin suomalaisen valtuuskunnan kokouksiin ja neuvottelin

ahkerasti sen eri jäsenten kanssa. Mieltäni pahoitti kovin, kun oli

pakko todeta, että valtuuskunnan keskuudessa vallitsi syvällekäypiä

erimielisyyksiä, osaksi asiallisia, mutta suurimmaksi osaksi

henkilökohtaisia laadultaan, ja että niiden tasoittaminen oli

tuskin ajateltavissa. Valtuuskunta näytti minusta liian suurelta ja

eriaineiselta. Se oli monivalta vailla yhtenäistä johtoa eikä voinut

ajan pitkään toiminnassaan saavuttaa käytännöllistä menestystä.

Lisäksi tuli se seikka, että Tukholmassa työskenteli erikoinen

sotilaallinen keskusasema, joka ei ollut tai ei tahtonut olla

tekemisissä valtuuskunnan kanssa, joten aiheutui paljon hämminkiä

ja oltiin joutumassa arveluttaviin selkkauksiin. Epäluuloisuutta ja

tyytymättömyyttä ilmeni joka taholla. Suomalainen luonnonlaatu esiintyi

uskollisena itselleen. Tämä seikka oli kaikkea muuta kuin suotuisa

suuren tehtävän toteuttamiselle.

Tukholmassa oleskellessani kävivät minua tapaamassa myöskin eräät

Saksassa olevan joukkomme johtajat: Jernström, von Hertzen, Jakobson,

Alenius y.m., joilta sain täsmällisiä, pataljoonassa vallitsevaa

asiaintilaa ja mielialaa koskevia tietoja, jotka eivät olleet joka

suhteessa rohkaisevia. Sain sen varman vaikutelman, ettei joukkoa

voitu enää kauan pitää koossa, ellei se pian joutuisi varsinaiseen

tarkoitukseensa käytettäväksi. Syynä oli luonnollisesti osalta

pitkä, yksitoikkoinen odotus epäsuotuisain ulkonaisten olosuhteiden

vallitessa, mutta myöskin se, että joukossa löytyi melkoinen määrä

kehnoa ainesta, joka levitti sen keskuuteen tyytymättömyyttä ja

kurittomuutta. Epäkohtien poistamiseksi ehdotettiin joitakin

toimenpiteitä, jotka ainakin osittain pantiin käytäntöön. Joukon

johtajienkin keskuudessa vallitsi se mielipide, ettei joukko ollut

saanut kotimaasta käsin riittävää tukea tai rohkaisua, ja Tukholmassa

olevaan johtoon oltiin tyytymättömiä. Jääköön ratkaisematta, missä

määrin tuo oli oikeutettua. Ainoastaan K. Donner näytti nauttivan

täyttä luottamusta. Kaikista mainituista seikoista lähetin ilmoituksia

asianomaisille Suomeen.

Tukholmassa tapasin luonnollisesti myöskin erinäisiä ruotsalaisia

poliitikkoja, valtiomiehiä ja sanomalehtimiehiä. Vapauspyrintöihimme

kohdistuva mielenkiinto oli oikeistopiireissä yhä valveilla,

joskin vähemmän ilmeisenä kuin aikaisemmin. Harald Sohiman oli

uskollisimpiamme, ja Sven Hedinin eloisa persoonallisuus tajusi täysin

asiamme, vaikka hän näinä aikoina pysyttelikin näkyvästä poliittisesta

toiminnasta syrjässä. Mitään Ruotsin taholta saatavaa aktiivista

apua ei tietenkään sopinut enää toivoa, varsinkaan sen jälkeen,

kun syyskuussa toimitettujen uusien vaalien jälkeen liberaalit ja

sosialistit olivat päässeet valtaan. Valtioministeri Swarzin luona

kävin vähän ennen ministeripulaa, mutta keskustelu hipoi ainoastaan

ohimennen Suomen oloja. Vapaaherra K. Langenskiöldin tapasin

verraten usein. Hän oli suuressa määrin avustanut Tukholmassa olevaa

suomalaista valtuuskuntaa, mutta hän tunnusti kuitenkin suhtautuneensa

sangen epäilevästi vapauspyrintöjemme toteuttamismahdollisuuksiin.

Minua ilahdutti kuulla, että hän nyt rohkeni uskoa päämäärän

olevan saavutettavissa. Ruotsin oikeistopoliitikot pitivät aivan

luonnollisena, että me tällöin rakensimme Saksasta toivotun tuen ja

suoranaisen avun pohjalle.

Asianomaisille Saksassa oli ilmoitettu, että oleskelin Ruotsissa.

Elokuun lopussa kävi luonani johtaja H. Steinwachs, Tukholmassa

oleva Saksan pääesikunnan poliittisen jaoston edustaja, jolle oli

annettu erikoiseksi toimekseen Suomen kysymys ja joka työskenteli sen

hyväksi. Pitkä keskustelumme koski Suomessa vallitsevaa tilannetta,

Venäjästä irtautumisen toiveita sekä mahdollista saksalaista

avustusta, jos tuohon päämäärään pyrittäisiin aktiivisen toiminnan

avulla. Steinwachs ilmoitti, että Berliinistä tulisi piakkoin eräs

vaikutusvaltainen henkilö Tukholmaan kanssani neuvottelemaan.

Muutamia päiviä myöhemmin saapui mainitussa tarkoituksessa salaneuvos

Riezler ulkoasiainministeriöstä. Huomiota välttääksemme me tapasimme

toisemme myöhään illalla eräässä Djursholmin huvilassa. Kolmantena

henkilönä oli läsnä johtaja Steinwachs. Minä luin ja jätin Riezlerille

tätä tarkoitusta varten sommitellun promemorian, joka kosketteli

vapauspyrintöämme ja niitä toiveita, joita meillä tässä suhteessa

oli Saksan kannatukseen nähden. Eräistä kohdista keskustelimme

lyhyesti, jonka jälkeen minä poistuin. Promemorian lähetti Riezler

ulkoasiainministeriöön ja Saksan päämajaan.

Toinenkin saksalainen lähetti saapui sielläoloni johdosta Tukholmaan,

nimittäin majuri Crantz, joka tuli syyskuun 25 päivänä suoraan Saksan

päämajasta, jonka poliittiseen jaostoon hän kuului. Samana päivänä

pidettiin Steinwachsin luona kokous, jossa paitsi Crantzia olivat

läsnä myöskin saksalainen kapteeni, tohtori Schmidt ja professori

Erich, parooni von Bonsdorff, varatuomari J. Castrén ja eversti

Mexmontan. Crantz toi Ludendorffin terveiset ja ilmoitti hänen lukeneen

Riezlerille jätetyn promemorian, jota vastaan hänellä ei ollut mitään

tärkeätä muistutettavaa. Minusta näyttää oikeimmalta jättää tässä

lähemmin selostamatta majuri Crantzin tuttavalliset tiedonannot ja

niihin liittyvä keskustelu. Hänen käyntinsä päätarkoituksena oli

luottamuksemme lujittaminen. Hän mainitsi Saksan sotilaallisen johdon

lämpimästi harrastavan Suomen irroittamista Venäjästä ja sanoi siihen

tähtäävän sotilaallisen toiminnan kuuluvan sen suunnitelmiin. Siihen

saimme luottaa, joskaan ei voitu vielä määrätä ajankohtaa, jolloin

Saksa kävisi asiaan käsiksi. Tuo riippui kokonaan Itämerenmaakunnissa

suoritettavista sotaliikkeistä. Ahvenanmaan miehittäminen ei voinut

tulla kysymykseen, ennenkuin Hiidenmaa ja Saarenmaa oli vallattu.

Sota oli yhtenäinen ja kaikki täytyi suorittaa askel askelelta.

Suomalaiset itse voivat monin tavoin valmistella suoritettavaa

sotatointa. Aseitten tuonti Saksasta pantaisiin toimeen aivan pian.

Olisi tärkeätä, että aseita olisi saatavissa, siltäkin varalta, että

Venäjän joutuessa heikkoudentilaan tai venäläistä Suomessa olevaa

sotaväkeä vähennettäessä sopisi toivoa aseisiintarttumisen Suomessa

onnistuvan. Crantzin persoonallisuus vaikutti luottamusta herättävästi

ja neuvottelu nosti meihin toivoa ja rohkeutta. Me tiesimme myöskin,

että Tukholmassa oleva Saksan sotilasattashea, eversti von Giese, jonka

tapasin useita kertoja, oli luotettava suunnitelmiemme kannattaja.

Hän oli vaitelias, mutta erittäin sympaattinen henkilö, luottamusta

herättävää saksalaista sotilastyyppiä.

Tavattuani Riezlerin ja Crantzin, jotka olivat Saksan ulkoasiain

johdon ja korkeimman sotilasjohdon suoranaisia lähettejä, ei

Saksaan matkustaminen näyttänyt minusta sillä kertaa ehdottomasti

välttämättömältä. En tahtonut lähteä sinne, ellei pakottavaa

aihetta ollut olemassa. Katsoin varsinaisen tehtäväni nyt olevan

suoritetun ja valmistauduin palaamaan kotiin. Se tosin oli jossakin

määrin uskallettua — venäläinen urkkijajärjestö harjoitti vielä

vallankumouksen jälkeenkin toimintaansa Tukholmassa — mutta sittenkin

pidin oikeimpana palata paikalleni. Uusien venäläisten määräysten

vuoksi ilmeni kumminkin passivaikeuksia, jotka viivyttivät lähtöäni.

Sill'aikaa sain kotoa tietoja, että minun toivottiin jäävän

toistaiseksi Ruotsiin, jotta voisin tarpeen tullen matkustaa Saksaan.

Pyysin senvuoksi sähköteitse hallitukselta virkavapautta, joka

myönnettiin, ja asetuin Söderteljeen, kuitenkin niin, että joka toinen

tai joka kolmas päivä matkustin Tukholmaan käydäkseni tapaamassa

henkilöitä tai ottaakseni osaa kokouksiin. Olosuhteet kotimaassa

alkoivat nyt kärjistyä, ja marraskuun alussa minua nimenomaisesti

kehoitettiin matkustamaan etelän puoleen. Osa uuden senaatin jäseniä

oli tämän kehoituksen takana tai tiesi siitä, joten katsoin toimeni

asiallisesti täysin lojaaliseksi.

Berliini, maaliskuussa 1919.

Ensimmäinen käyntini Saksan päämajassa.

Ruotsissa syyskuussa 1917 tapahtunut hallituksenvaihdos kumosi

viimeisetkin tästä maasta Suomen vapauttamisen hyväksi saatavaan apuun

kohdistuneet toiveemme. Oli niinmuodoin sitäkin välttämättömämpää

todenteolla vedota Saksaan, viedä perille Tukholmassa olevan

suomalaisen valtuuskunnan ja sen Berliinissä sijaitsevan haaraosaston

tähän suuntaan suorittama työ, jolla oli ollut suuri merkitys

vapautumisemme valmistelussa huolimatta siitä, että epäkohdat ja

persoonallinen eripuraisuus olivat jossakin määrin herpaisseet sen

toimintaa ja vaikuttaneet epäedullisesti ulospäin. Oli saatava sekä

Saksan sotilaalliset että poliittiset johtajat täysin luottamaan

myötätuntomme rehellisyyteen ja vapautumissuunnitelmaimme lujuuteen

sekä vakuutetuiksi siitä, ettei näitä pyrintöjä kannattamassa ollut

ainoastaan ryhmä poliitikkoja vaan kansan suuri enemmistö. "Hanki nyt

vain saksalaiset tänne, muuten me emme tule toimeen", sanoi minulle

vähän ennen lähtöäni se henkilö, josta sittemmin tuli ensimmäinen

valtionhoitajamme, ja saman evästyksen antoivat minulle muutkin

Helsingissä olevat johtavat saksalaisystävät. Tuo tehtävä minun nyt

oli koetettava saada suoritetuksi asianomaisessa paikassa. Lopullinen

toimeksianto tuli siinä muodossa, että minun katsottiin pitävän "hoitaa

terveyttäni eteläisemmässä seudussa". Minua johti tällöin itseäni

sisäinen käskyvalta ja minä toimin, samoinkuin useasti ennenkin

elämässäni, sen vaikutuksen alaisena, paljoakaan punnitsematta

henkilökohtaisia seurauksia.

Saksalaiset olivat valloittaneet Hiidenmaan ja Saarenmaan. Odotettiin,

että heidän etenemisensä meritse jatkuisi Ahvenanmaan saaristoon

asti. Niiden miehittäminen voisi antaa meille sen turvallisuuden

ja voiman, joka oli välttämätön voidaksemme menestyksellisesti

ryhtyä karkoittamaan venäläisiä joukkoja maasta. Hankin tarpeellisen

matkaluvan, ja passi kirjoitettiin professori Heidille. Yksin en

tahtonut mielelläni matkustaa ja kehoitin senvuoksi parooni von

Bonsdorffia, joka sodan aikana oli useita kertoja käynyt Berliinissä

ja jolla oli siellä tuttavuuksia, seuraamaan mukana. Me matkustimme

kuitenkin eri päivinä. Erich oli jo aikaisemmin matkustanut Saksaan

ottaakseen osaa Bernissä pidettävään kansainvälisen oikeuden tutkijain

kongressiin, josta kumminkaan ei tullut mitään.

Marraskuun 14 päivän iltana minä lähdin matkaan. Tohtori E.

Suolahti, innokkaimpia saksalaisystäviämme, joka oli poliittisissa

tarkoituksissa oleskellut Tukholmassa muutamia viikkoja ja jonka

kanssa olin ollut yhteistyössä, saattoi minua asemalle. Seuraavana

aamuna astuin Sassnitzin lautalle. Omituinen tunne valtasi mielen nyt

taas kolmen vuoden kuluttua matkustaessani samaa tietä, jota kulkien

olin muutamia viikkoja sodan puhkeamisen jälkeen palannut Saksasta

kotimaahan. Se, mitä silloin olin toivonut: maamme vapautuminen

maailmansodan vaikutuksesta ja lähinnä Saksan avulla, oli nyt

toteutumistaan lähempänä, joskin vielä pimeän peitossa. Oli pilvinen

ja usvainen sää, ja kolea merituuli puhalsi. Matkustajia oli vähän,

niiden joukossa kaksi kelpo jääkäriämme, von Hertzen ja Åhlenius,

jotka palasivat salaa tekemältään retkeltä kotimaasta. Olin tavannut

heidät Tukholmassa, mutta varovaisuus kielsi nyt tuttavia tuntemasta.

Monesti kuvailtua ja paljon puhuttua kiusallista ja kovakouraista

tarkastusta Sassnitzissa en saanut ollenkaan kokea. Junassa tutustuin

ensi kerran Saksassa vallitsevaan elintarpeiden niukkuuteen.

Ravintolavaunussa ei ollut paljoa tarjottavaa, ja sitäpaitsi minulla

ei ollut mitään elintarvekortteja. Siellä nauttimani ateria ei

ollut ollenkaan verrattavissa lautan runsaaseen pöytään. Rügenin ja

Stralsundin väliä kuljettaessa passit tarkastettiin jälleen. Berliiniä

lähestyessämme ilmaantui pari salapoliisia, jotka vielä silmäilivät

matkustajain papereita. Minun paperini eivät nähtävästi olleet heidän

mielestään oikein tyydyttävät, koska minun täytyi selittää matkani

tarkoitusta. Mukanani oleva Hauptmann von Hülsenin kirje, jossa minua

kutsuttiin Berliiniin, todisti minun kulkevan luvallisissa asioissa.

Salapoliisi poistui varsin kohteliaana. Asemalla oli minua vastassa

johtaja Steimvachs, joka vei minut pääesikunnan automobiilissa

Königshof-hotelliin. Muutin myöhemmin Fürstenhof-hotelliin, jossa

Erichkin asui ja jonne seuraavana päivänä saapui von Bonsdorff.

Fürstenhofista tuli lähikuukausina matkustavien suomalaisten erikoinen

tyyssija.

Ensimmäinen Berliinistä saamani ulkokohtainen vaikutelma ei suinkaan

ollut valoisa. Minut valtasi surunvoittoinen ja raskas mieliala.

Jo aamukahvi, joka ennen oli Berliinissä ollut niin hyvää ja

miellyttävästi tarjoiltua, vaikutti masentavasti. Se oli sangen

tympäisevää mustaa mehustetta ilman sokeria ja ilman maitoa, ja

sen kanssa tarjoiltiin pari viipaletta mustaa hapanta leipää ja

porkkanamarmelaadia. Paksu marraskuinen sumu peitti kaupunkia.

Kadut vaikuttivat likaisilta ja sangen autioilta. Ihmiset näyttivät

väsyneiltä ja totisilta. Vuokra-autoja ja ajureita oli tuskin

yhtäkään näkyvissä. Käynti eräässä ennen vanhaan hyväksi mainitussa

olutravintolassa Friedrichstrassen varrella ei ilahduttanut mieltä.

Sattui olemaan "lihaton" päivä. Tämä ensimmäinen masentava tunne

riippui kaiketi lähinnä nykyisen olotilan ja entisen Berliinin

välisestä vastakkaisuudesta ja elämäniloisen ja sodankoskemattoman

Tukholman jättämistä vereksistä vaikutelmista. Totuin pian uusiin

olosuhteisiin, ja ensimmäinen vaikutelma — voisinpa sanoa ensimmäisen

päivän vaikutelma — hävisi kohta kun opin syvästi kunnioittamaan

Saksan kansan kestävyyttä ja tyyntä alistumista niihin vaatimuksiin,

joita sota asetti kullekin yksilölle. Ulkonaiset elämänehdot olivatkin

ensimmäisten kokemusten perusteella syntyneitä otaksumiani paremmat.

Mutta tunteessa, että olin "vihollisvaltion alamainen" oli jotakin

ahdistavaa, josta minun, kaikesta osakseni tulleesta henkilökohtaisesta

ystävällisyydestä huolimatta, oli mahdoton kokonaan vapautua.

Kaikkein ensinnä kävin yleisesikunnan poliittisessa jaostossa

puhuttelemassa Hauptmann Ernst von Hülseniä, miestä, joka lämpimämmin

kuin kukaan muu oli omaksunut asiamme ja oli hyvin perehtynyt maamme

oloihin sekä varsinkin saksalaissuuntaiseen liikkeeseen meillä.

Hauptmann von Hülsen on siviilielämässä kulutusministeristön salaneuvos

ja yliopistoasiain esittelijä, mutta nyt sodan aikana hän oli v. 1917

maaliskuusta alkaen saanut toimekseen johtaa Berliinissä yleisesikunnan

poliittista jaostoa. Hän on muutamia vuosia viidennelläkymmenellä;

hänen germaaninen ulkonäkönsä on edullinen, luottamustaherättävä.

Koko hänen olemuksensa teki sympaattisen vaikutuksen, joka vain

lujittui myöhemmän pitkäaikaisen yhteistyömme kestäessä. Hänen lähin

miehensä, johon myös tutustuin ensimmäisellä käynnilläni, oli Hauptmann

Püschel, hänkin varsin tuttu kaikille niille suomalaisille, jotka

ovat käyneet Berliinissä poliittisia tehtäviä suorittamassa. Minä

tein selkoa maassamme vallitsevasta tilanteesta, vapautumistoiveista

ja toivomuksistamme, ja v. Hülsen lupasi toimittaa kaikki päämajan

tietoon. Samalla päätettiin pitää ulkoasiainministeriössä

neuvottelukokous lähinnä Ahvenanmaan saarten miehittämistä koskevan

ajatuksen pohtimista varten. Kokous pidettiin, ja sen puheenjohtajana

toimi salaneuvos Nadolny, joka silloin hoiti ulkoministeristössä Suomen

asioita. Suomen taholta ottivat kokoukseen osaa Erich, v. Bonsdorff

ja minä. Me osoitimme, kuinka poliittisesti tärkeätä olisi, että

Saksa tukisi vapausliikettämme ja varsinkin että Ahvenanmaan saaret

miehitettäisiin. Nadolny esitti vastaväitteitä. Meistä tuntui, ettei

ollut olemassa paljoakaan ymmärtämystä eikä halua myötämielisyyteen.

Neuvottelu ei johtanutkaan mihinkään positiiviseen tulokseen.

Sill'aikaa oli päämajaan annettu tieto minun Berliinissä-olostani,

ja sieltä lähetettiin poliittisen jaoston päällikkö, kenraali v.

Bartenwerffer, ottamaan lähempää selkoa, mitä suomalaiselta taholta

tahdottiin esittää. Järjestettiin yleisesikuntaan kokous, jossa v.

Bartenwerfferin ohella olivat läsnä v. Hülsen, Püschel ja Steinwachs

sekä suomalaiselta taholta me kolme aikaisemmin mainittua ja M.

Gripenberg sekä everstiluutnantti W. Thesleff, joka oli äskettäin

suomalaisten aloitteesta päässyt vapaaksi sotavankeudesta ja oleskeli

vielä Berliinissä salanimellä, Kaufmann Thalenina. Bartenwerffer,

viidenkymmenen ikäinen mies, jonka ulkonäkö oli vakava, jossakin

määrin ankarakin, nautti päämajassa suurta luottamusta. Me olimme jo

jakaneet osat keskenämme. Selostimme laajasti niitä valmisteluja,

joita oli tehty vapautumistointa varten, mikä kumminkaan ei näyttänyt

mahdolliselta suorittaa ilman Saksan apua. Ahvenanmaan miehittämisen

tärkeyttä kosketeltiin sekä sotilaalliselta että poliittiselta

näkökannalta. Lisäksi tehostimme sitä, että Saksan tulisi Venäjän

kanssa tapahtuvissa neuvotteluissa vaatia venäläisiä joukkoja

vietäviksi Suomesta pois. Kokous kesti suunnilleen kaksi tuntia.

Bartenwerffer kuunteli tarkkaavasti kaikkea, mutta pysytteli pikemmin

passiivisena. Hän lupasi selostaa ehdottelumme Ludendorffille ja sitten

ilmoittaa hänen vastauksensa. Mutta vastauksen asemesta tulikin kutsu

v. Bonsdorffin ja minun saapua päämajaan.

Me lähdimme poliittiseen jaostoon kuuluvan yliluutnantti Blankin

seurassa 25 päivän iltana Kreuznachin kylpypaikkaan, missä päämaja

silloin sijaitsi. Matka tapahtui Mainzin ja Bingenin kautta. Mainzissa

rautatieasema vilisi sotilaita. Oli kaunis syksyaamu, ja vastakkaisella

Rheinin korkealla pohjoisrannalla loisti kevyt lumipeitto. Klo 9:n

tienoissa me saavuimme perille, missä meidät otti vastaan eräs

ordonanssiupseeri, luutnantti Fischer, joka sitten oli koko päivän

käytettävissämme. Hänen päänsä oli pahoin haavoittunut, mutta hän oli

nyt muuten terve paitsi että koko toinen puoli ruumista oli tunnoton.

Meidät majoitettiin Hotel Europäischer Hofiin päämajan vieraina.

Ensimmäisenä oli vastassamme mainio kahviaamiainen vehnäsämpylöineen,

voineen ja juustoineen — harvinainen nautinto siitä lähtien kun olin

tullut Berliiniin. Iltapäivällä oli Ludendorffin määrä ottaa meidät

vastaan. Aamupäivä kului osaksi luonakäynnin valmisteluihin, osaksi

kävelyretkiin tuossa pienessä, Nahe-joen rannalla somasti sijaitsevassa

kylpyläkaupungissa. Tässä melkoisten kukkulain ympäröimässä

paikkakunnassa vallitsi rauhaisa mieliala, ja vaikeata oli käsittää,

että täältä lähtivät ne määräykset, joiden mukaisesti valtava Saksan

sotakoneisto toimi. Päivällistä me söimme Oranienhof-hotellin kasinossa

niiden upseerien seurassa, jotka kuuluivat poliittiseen jaostoon ja

joiden pöydässä istui ensimmäisenä kenraali v. Bartenwerffer. Siellä

tapasimme myöskin majuri Crantzin, johon olin tutustunut syyskuun

aikana Tukholmassa. Klo 4 joimme teetä v. Bartenwerfferin huoneessa,

ja hetkistä myöhemmin meidät kutsuttiin Ludendorffin luo. Kaikki

päämajan virkahuoneet olivat Oranienhof-hotellissa. Meitä seurasi

ainoastaan kenraali v. Bartenwerffer. Olimme luonnollisesti juhlallisen

jännityksen vallassa astuessamme tuon mahtavan miehen huoneeseen.

Ylimajoitusmestari otti meidät vastaan ystävällisen vakavana. Hän

istuutui tuoliinsa ja me häntä vastapäätä. Bartenwerffer asettui

toiselle puolelle kirjoituspöytää. Ludendorff, 53 vuoden ikäinen mies,

on kookas ja tanakkarakenteinen, vaaleaverinen ja sinisilmäinen.

Hän voisi olla ruotsalainen ja hänen suonissaan onkin ruotsalaista

verta — hänen sukupuunsa johtaa Kustaa Waasaan — mutta sitäpaitsi

hänellä on nuo ankarat piirteet, jotka enimmäkseen ovat korkeammille

saksalaisille sotilashenkilöille ominaisia ja joista voi lukea, että

velvollisuus, kovinkin, on kaikkea muuta korkeampi. Hän puhuu lyhyeen

ja täsmällisesti, ääni on hieman terävä ja soinnuton. Se, minkä hän

lausuu, todistaa selvää, nopeata ymmärrystä, laajaa katsetta ja

voimakasta tahtoa.

Olin aikaisemmin sommitellut kirjallisen lausunnon, jonka nyt vapaasti

esitin Ludendorffille. Se päättyi seuraaviin ponsiin:

1) Suomi on saksalaisystävällinen ja on maailmansodan aikana palvellut

keskusvaltoja, joskin vain vaatimattomalla tavalla.

2) Suomi tahtoo irtautua ja se on välttämättä irroitettava Venäjästä ja

muodostettava itsenäiseksi valtioksi, joka liittyy läheisesti Saksaan.

Tämä voidaan saavuttaa ainoastaan Saksan taholta tulevan suoranaisen

tai välillisen avustuksen nojalla.

3) Suomen erottaminen Venäjästä ja sen itsenäisyys on käsityksemme

mukaan myöskin Saksalle tärkeätä, poliittisesti, taloudellisesti ja

sivistyksellisesti. Suomi muodostaisi niin ollen pohjoisimman renkaan

siinä valtioiden sarjassa, joka muodostaa Euroopassa suojamuurin itää

vastaan.

4) Suomen erottamiseksi Venäjästä olisi toivottavinta, että

saksalaisia joukkoja laskettaisiin maihin Suomessa, ja se johtaisi

suoraan päämäärään. Silloin tapahtuisi jo valmisteltu kansannousu ja

suomalaiset toimisivat yhdessä saksalaisten joukkojen kanssa.

5) Ellei joukkojen maihin laskeminen Suomen rannikolla voisi sodan

yleisen tilanteen vuoksi käydä päinsä, olisi Suomelle erittäin

tärkeätä, että Ahvenanmaan saaret miehitettäisiin. Suomi kenties voisi

sitten itse suorittaa muun. Ahvenanmaan miehittäminen saksalaisilla

joukoilla tulisi ratkaisevasti vaikuttamaan Suomen ja Saksan myöhempiin

suhteisiin. — — —

6) Siinä tapauksessa, että Venäjän kanssa pian tehdään aselepo,

olisi Saksan taholta pakottavan välttämätöntä vaatia venäläisiä

sotavoimia vietäviksi pois Suomesta, kunnes maan asema on ehtinyt tulla

järjestetyksi. Muussa tapauksessa olisivat Suomen kädet sidotut eikä se

pääsisi nykyisestä pakkotilastansa.

7) Suomen eduskunnan taholta tapahtuva Suomen täydellisen itsenäisyyden

julistaminen voi saada tarpeellisen voiman ja merkityksen ainoastaan,

jos Saksa sen tunnustaa.

Ludendorff kuunteli esitystäni terävästi ja tarkkaavasti,

keskeyttämättä, mutta hänen ilmeestänsä olin kuitenkin havaitsevinani,

että yhtä ja toista hänelle entuudesta tunnettua olisi voinut jättää

pois. Hän alkoi sitten itse puhua ja puhui sangen kauan. Valitettavasti

en merkinnyt heti muistiin hänen lausuntoansa, mutta pääasiat

sisältyvät käynnin jälkeen laadittuun pöytäkirjaan. Hän ilmaisi suurta

harrastusta maatamme ja sen vapauttamista kohtaan, mutta korosti sitä,

että meidän oli ensinnä itse koottava voimamme tuon tarkoitusperän

saavuttamiseksi suoritettavaan ponnistukseen. Yksinomaan ulkonaisen

avun nojassa voitetulla vapaudella ei hänen mielestään ollut pysyvää

arvoa. Erityistä painoa hän pani siihen, että Suomen piti selvästi,

verukkeitta ja mahdollisimman pian julistautua täysin itsenäiseksi

ja sitten ryhtyä venäläisen sotaväen poistamista tarkoittaviin

toimenpiteisiin. Saksa tulisi siinä tarkoituksessa varustamaan meitä

aseilla. Ahvenanmaan kysymyksessä hän sillä kertaa asettui kielteiselle

kannalle. Joukkojen kuljettaminen sinne tähän vuodenaikaan ja joukkojen

ylläpito siellä talvisaikaan kohtaisi liian suuria teknillisiä

ja merenkulkuvaikeuksia. Jos sotaa jatkuisi talvella, piti hän

Ahvenanmaan tilapäistä valtaamista mahdollisena. Hänen lausuntoansa

seurasi keskustelu, jonka kuluessa me annoimme selityksiä, teimme

joukon vastaväitteitä ja tähdensimme eräitä kohtia. Vastaanotto kesti

55 minuuttia. Ludendorff oli siis omistanut asiallemme aika paljon

kallista päiväänsä. Mutta hän kuuluukin nähtävästi niihin, joille

mikään ei ole sinänsä pientä, vaan jotka tahtovat perinpohjin tutkia

kaikkea, ennenkuin ryhtyvät lopulliseen ratkaisuun.

Vastaanoton jälkeen menimme v. Bartenwerfferin huoneeseen, jossa B.

saneli neuvottelun tulokset majuri Crantzille pöytäkirjaan, joka

jätettiin meille jo ennen illalla tapahtunutta lähtöämme.

Pöytäkirja, jonka otsakkeena oli "Ergebnis der Besprechung am

26.11.1917 (Exzellenz Ludendorff, General von Bartenwerffer, Staatsrat

Hjelt, Herr von Bonsdorff)" ja jonka todisti oikeaksi majuri Crantz,

kuului käännöksenä näin:

1) Ahvenanmaan saarien miehittäminen ei voi tulla kysymykseen kuluvana

vuotena; sitävastoin ovat sellaisen yrityksen mahdollisuudet ensi

vuonna suotuisat, edellyttämällä että tilanne idässä on silloin toinen

kuin nyt. Nykyään täytyy ottaa lukuun Venäjän kanssa todennäköisesti

solmittava aselepo.

2) Siinä tapauksessa, että syntyy aselepo Venäjän kanssa, on Suomen

puolesta annettava selitys, että Suomen kansa vaatii itselleen

itsemääräämisoikeutta. Tämän seikan ulkonaiseksi ilmaukseksi on

asetettava vaatimus, että Venäjä vie joukkonsa pois Suomesta. — — —

3) Mainitun selityksen yhteydessä on julkisesti ilmaistava toivomus,

että Saksa tukisi näitä Suomen pyrkimyksiä. Kenraali Ludendorff

selittää olevansa valmis vaikuttamaan siihen suuntaan, että Suomen

taholla ilmenevää halua saada maa vapautetuksi venäläisistä joukoista

tuetaan aselevon- tai rauhanneuvotteluissa.

4) Suomen täytyy olla siinä tilassa, että se kykenee selitystänsä

tehostamaan. Tämä saavutetaan parhaiten lujan järjestäytymisen ja

miliisin kuntoonpanoa tarkoittavain valmistelujen avulla.

5) Armeijan ylijohto tulee jatkamaan jo aloitettua aseittenhankintaa

y.m.s. ja lähettämään jo luvatun aselähetyksen jälkeen toisia.

Lisäksi on suomalainen jääkäripataljoona kuljetettava Suomeen, osaksi

aseidenkuijetuksen ohella, osaksi pienempinä ryhminä Ruotsin ja

Hiidenmaan kautta.

6) Elintarvekysymys on otettava puheeksi Berliinissä. Ei voida jättää

huomioonottamatta, että elintarpeet voivat helposti joutua vääriin

käsiin venäläisten joukkojen vielä oleskellessa Suomessa. Avustaminen

voi tulla kysymykseen vasta maan vapauduttua.

7) Kenraali Ludendorffilla ei ole mitään sitä vastaan, että herrat

ilmoittavat Suomeen päämajassa tapahtuneesta vastaanotostaan, mikäli he

edellyttävät sellaisesta ilmoittamisesta olevan jotakin hyötyä.

Me söimme illallista kasinossa majuri Crantzin seurassa ja matkustimme

yötä myöten Berliiniin. Käyntimme ei tosin sujunut aivan toivomustemme

mukaisesti, mutta se jätti meihin kumminkin turvallisuudentunteen,

Varmuuden siitä, että voimme toivoa Saksan sotilaalliselta johdolta

avunantoa tulevina aikoina. Emmekä me erehtyneetkään. Tapausten

koko myöhempi kehitys noudatti olennaisesti Ludendorffin ohjelmaa.

Bolshevikien välineinä ja liittolaisina toimivia omia punaisia

vastaan käytävä taistelu oli ainoa seikka, jota ei oltu edeltäpäin

arvattu. Ylempänä kuvailemani käynti oli, sen poliittista merkitystä

lukuunottamattakin, tapaus, josta jäi elinkautinen muisto. Ainoa

valitettava seikka oli, ettemme saaneet nähdä Hindenburgia. Mutta

tämäkin toivomus täyttyi myöhemmin runsaassa määrin. Ensimmäisen

käynnin jälkeen tulin minä matkustamaan päämajaan vielä kaksi muuta

kertaa.

Kohta Berliiniin päästyämme lähetin minä poliittisen jaoston kautta

hallituksellemme kipinäsähkösanoman käynnin tuloksista ja korostin

erikoisesti, että oli välttämätöntä ryhtyä itsenäisyyden julistamiseen.

Pöytäkirjan sai hallitus sitten Tukholmasta käsin, jonne muutamia

päiviä myöhemmin palasin. Tohtori Suolahti, joka siellä odotti

paluutani, oli opetellut sen ulkoa ja esitti sen hallitukselle

suullisesti.

Berliini, lokakuussa 1918.

Suomen valtiollinen itsenäisyys ja ulkovaltojen sille myöntämä

tunnustus.

Ottaessaan meidät vastaan Saksan päämajassa marraskuun 26 päivänä

Ludendorff oli voimakkaasti tähdentänyt, miten välttämätöntä Suomen

hallituksen oli mahdollisimman pian julistaa maa itsenäiseksi, ja tästä

asiasta oli heti ilmoitettu hallituksellemme. Missä määrin tuo vaikutti

asiaan ratkaisevasti, en voi arvostella, mutta varmaa on, että ilmoitus

kiiruhti sitä askelta, jonka senaatti otti julkaistessaan joulukuun

4:ntenä päivätyn itsenäisyysjulistuksen.

Palasin Berliinistä Tukholmaan joulukuun 2 päivänä. Kahta päivää

myöhemmin saapui sinne senaattori J.K. Paasikivi Helsingistä

ja 6 päivänä vielä maanviljelysneuvos H.G. Paloheimo, jotka

oli lähetetty ilmoittamaan välittömästi odotettavissa olevasta

itsenäisyysjulistuksesta sekä minun ohellani tekemään valmisteluja

siihen suuntaan, että muut vallat sen hyväksyisivät. Kotimaasta käsin

lausuttujen toivomusten mukaan oli minun otettava suorittaakseni

työ Saksassa. Paasikivi määritteli asian muistiin painamansa vasta

Tukholmassa kirjoitetun valtakirjan mukaan suullisesti, ja annettiin

minulle siinä tehtäväksi myöskin esittää venäläisten joukkojen maasta

poistamista koskeva vaatimus. Neuvotteluihimme otti osaa myöskin

tohtori A. Törngren, joka oleskeli Tukholmassa ja jolla oli aikaisempi,

eduskuntavaltuuskunnan taholta saatu poliittinen mandaatti. Minä kävin

Paasikiven keralla tapaamassa entistä ulkoasiainministeriä Lindmania

saadakseni häneltä ystävällisiä neuvoja, miten oli meneteltävä

varsinkin Skandinavian maissa. Paasikivi ja Törngren kävivät

valtioministeri Edenin puheilla — luullakseni joulukuun 7 päivänä —

mutta keskustelu hänen kanssaan ei tehnyt heihin kovinkaan rohkaisevaa

vaikutusta. Hän oli lausunut, että Ruotsin hallitus luultavasti

tulisi asettumaan odottavalle kannalle Suomen itsenäisyyteen nähden,

koska näytti toistaiseksi epäselvältä, voisiko Suomi toteuttaa

itsenäisyyttänsä.

Haaparannasta saapuneella sähkösanomalla oli meille joulukuun 6 päivänä

ilmoitettu, että senaatti oli julkaissut itsenäisyysjulistuksen

aiotussa muodossa ja että se 7 päivänä esitettäisiin eduskunnalle,

jonka kannasta oltiin varmoja. Lähetin silloin kohta yleisesikunnan

poliittiselle jaostolle seuraavan sähkösanoman:

"Suomen itsenäisyysjulistuksen antanut joulukuun neljäntenä eduskunnan

valitsema hallitus. Hallitus ja kaikki eduskunnan porvarilliset

puolueet ovat antaneet tehtäväkseni saattaa tämä päämajan ja

ulkoasiainministeriön tietoon ja ovat lausuneet yksimielisenä

toivomuksenaan, että Saksa aseleposopimuksessaan ottaisi huomioon

Suomen itsemääräämisoikeuden ja vaatisi venäläisiä joukkoja sekä

laivastoa ja linnoitusgarnisoneja vietäviksi pois Suomesta. Pyydän

ilmoittamaan tämän asianomaisille viranomaisille. Tulen Suomen

valtuutettuna ensi viikon keskivaiheilla Berliiniin."

Saksan ja Venäjän kesken käydyt neuvottelut olivat sillä välin

alkaneet Brest-Litovskissa, ja levottomuus, että voitaisiin päättää

jotakin ratkaisevaa ottamatta huomioon Suomen etuja, vaikutti,

että minä matkustin jälleen Berliiniin jo joulukuun 10 päivänä.

Tärkeimpänä tehtävänäni siis oli vaikuttaa asianomaisiin siihen

suuntaan, että Saksa parhaillaan käytävissä rauhanneuvotteluissa

ottaisi asiamme omakseen ja auttaisi saamaan nuorta valtiotamme

jaloilleen. Ulkoministeri von Kühlmann oli Brest-Litovskissa,

mutta minun ulkoasiainministeriöön jättämäni kirjelmä osoitettiin

kuitenkin hänelle. Sen sommitteli, ellen väärin muista, etupäässä

professori Erich, ja siihen sisältyi selonteko Suomen valtiollisen

itsenäisyyden synnystä ja sisällöstä sekä huomautus, että erityinen

valtuuskunta saapuisi aivan pian Saksaan ja muihin keskusvaltoihin

itsenäisyyttämme notifioimaan hankkiakseen sille tunnustuksen.

Kirjelmässä, ensimmäisessä puhtaasti virallisessa nootissa, mikä on

Suomen taholta jätetty Saksan hallitukselle, huomautettiin lisäksi,

miten venäläis-suomalaisen valtioyhteyden pohja oli kadonnut ja kaikki

oikeudellisesti määriteltävissä oleva venäläisten hallitsijanoikeuksien

harjoittaminen lakannut sekä Suomi joutunut Venäjän vaihtuvista

vallanpitäjistä onnettomasti riippuvaiseksi. Tuossa oli Suomen

hallituksella ja eduskunnalla ollut riittävä peruste itsenäisyyden

julistamiseen, joskin maassa olevan venäläisen sotaväen harjoittama

väkivalta todellisuudessa esti Suomen hallitusvaltaa pääsemästä

vapaasti vaikuttamaan. Kurittomien venäläisten joukkojen maasta

poistaminen oli maan itsenäisyyden elinehto, jonka vuoksi minä

hallituksemme puolesta vetosin hänen ylhäisyyteensä pyytäen häntä

Venäjän kanssa neuvoteltaessa tässä suhteessa valvomaan vapaan Suomen

etuja.

Jokseenkin samoin kuuluva kirjelmä jätettiin myöskin poliittiseen

jaostoon edelleen toimitettavaksi kenraali Ludendorffille, joka hänkin

vaikutti Saksan hallitukseen, jotta kirjelmässä mainitut näkökohdat

tulisivat huomioonotetuiksi. Toivomuksemme tosiaan esitettiinkin

asianmukaisella kannatuksella Saksan taholta Brest-Litovskin

neuvotteluissa.

Tämän Berliinissä-oloni aikana, joka kesti ainoastaan muutamia päiviä,

kävin myöskin persoonallisesti puhuttelemassa erinäisiä henkilöitä,

jotta matkan tarkoitus tulisi saavutetuksi. Suomen rohkea päätös

herätti iloa, mutta jossakin määrin epäillen suhtauduttiin sen

toteuttamismahdollisuuteen. Ratsumestari, sittemmin kenraali Hannes

Ignatius oli näihin aikoihin lyhyellä käynnillä Berliinissä, lähinnä

saadakseen aikaan, että suomalainen pataljoona lähetettäisiin kotiin,

mikä jo nyt näytti välttämättömältä. Myöskin von Bonsdorff oli yhä

edelleen Berliinissä, ja hänen kanssaan minä palasin Tukholmaan

joulukuun 17 päivänä.

Se oli meille Tukholmassa oleville suomalaisille eloisaa aikaa. Alexis

Gripenberg oli saapunut sinne notifioimaan Paloheimon ja Paasikiven

keralla, jotka olivat palanneet Törngrenin seurassa Kööpenhaminaan ja

Kristianiaan tekemältään matkalta, Suomen itsenäisyyttä Skandinaavian

maissa. Vastaava tehtävä Saksaa, Itävaltaa, Hollantia ja Sveitsiä

varten oli uskottu Erichille, Sariolle ja minulle. Myöskin L. Kihlman,

E. Wolff ja Holsti, joiden piti matkustaa Länsi-Euroopan maihin, olivat

saapuneet Tukholmaan. Tyhjät valtakirjat, joissa oli Svinhufvudin

allekirjoitus, oli tuotu salaa rajan yli, ja ne nyt asianmukaisesti

täytettiin. Pidettiin yhteisiä ja yksityisiä konferensseja. Eräässä

konferenssissa oli J. Castrén läsnä. Hän edusti tyytymättömyyttä ja

kritiikkiä. Saksassa suorittamani toiminta ei ilmeisesti ollut löytänyt

armoa hänen silmissään. Hänen mielestään täytyi olla agressiivisempi ja

vaativampi. Diplomatiani oli tosiaankin noudattanut toista, nimittäin

luottamuksen voittamisen latua.

Tukholmassa ollessani kävin pari kertaa puhuttelemassa parooni Luciusta

ja salaneuvos Riezleriä, osalta voidakseni seurata Brest-Litovskin

neuvotteluja, osalta keskustellakseni niistä, varsinkin venäläisten

neuvottelijain muistutuksiin ja heidän osoittamaansa vastahakoisuuteen

nähden. Ulkoasiainministeriön välityksellä lähetettiin Brest-Litovskiin

pitkänlainen sähkösanoma, jonka sanamuotoa minulla valitettavasti ei

ole säilyssä. Yhteys kotimaahan oli tähän aikaan vielä varsin hankala.

"Itsenäisyys" oli olemassa ainoastaan paperilla. Sähkölennätintä ei

voitu käyttää poliittisissa asioissa muuten kuin aivan peitetyssä

muodossa. Kirjalliset tiedonannot täytyi joko kirjoittaa näkymättömällä

musteella tai salateitä kuljettaa rajan yli. Millä kannalla

kysymyksemme oli Brest-Litovskissa siihen aikaan, kun minä jälleen

lähdin Tukholmasta matkustaakseni Berliiniin, käy parhaiten ilmi

joulukuun 23 päivänä Svinhufvudille lähettämästäni tiedonannosta. Se

oli sisällöltään seuraavanlainen:

Saksan ulkoministeriöstä saapuneen seikkaperäisen sähkösanoman

mukaan olivat saksalaiset neuvottelijat tarmokkaasti ajaneet

asiaamme. Venäläiset neuvottelijat olivat tahtoneet väittää, ettei

voitu katsoa selväksi, että itsenäisyytemme vastasi kansan tahtoa,

koska eduskunta ja senaatti olivat porvarilliset. Senvuoksi he

eivät olleet halunneet kiinnittää huomiota itsenäisyysjulistukseen.

Tätä käsitystä olivat venäläisten tiedonannon mukaan vahvistaneet

"suomalaiset edustajat", nähtävästi jotkin sosiaalidemokraatit, jotka

olivat olleet suoranaisessa tai välillisessä yhteydessä venäläisten

neuvottelijain kanssa. Saksalaiset ovat kumminkin pakottaneet

venäläiset tiedustelemaan, millä kannalla Venäjän hallitus on Suomen

kysymykseen nähden. Trotskin vastaus kuului: "Venäjän hallitus on

valmis tunnustamaan Suomen itsenäisyyden kohta kun Suomen hallitus sitä

pyytää." Lisäksi voin tiedonannossani mainita, että Saksan hallitus on

selittänyt jo nyt periaatteessa tunnustavansa Suomen itsenäisyyden,

mutta pitävänsä sekä Saksalle että Suomelle edullisimpana, että

Suomen hallitus tekisi heti Venäjän hallitukselle riippumattomuutensa

tunnustamista koskevan ehdotuksen. Jos vastaus vastoin otaksumaa tulisi

kieltävä tai välttelevä, voisi Saksa vedota Trotskin viralliseen

ilmoitukseen ja katsoa itsellään olevan vapaat kädet Suomeen nähden.

Ulkoministeriö oli pyytänyt minua kehoittamaan ja kiiruhtamaan

sellaista Suomen taholta tapahtuvaa ehdotusta, ja vallitsevissa oloissa

katsoin ehdottomaksi velvollisuudekseni tehdä niin. Asiaa pidettiin

hyvin kiireellisenä. Saksan taholta tahdottiin huomauttaa, että jos

Venäjän nykyinen hallitus antaisi suostumuksensa, tunnustaisivat Saksa

ja Ruotsi kohta Suomen itsenäisyyden ja siten syntynyttä tosiasiaa ei

mikään muu Venäjän hallitus voisi tehdä tyhjäksi.