Itävallan, Bulgarian ja Turkin kanssa tehtyjen sopimusten

ratifikatsioni tapahtui Suomessa heinäkuulla, jolloin asiakirjat

lähetettiin Berliiniin. Bulgarian edustajain ja meidän kesken tapahtui

asiakirjain vaihto heti. Itävalta odotutti itseänsä kauan. Vasta

lokakuun alussa sain kutsun saapua Wieniin. Lähdin matkaan attashea

Strömin seurassa 8 päivän iltana. Mukanamme matkusti myöskin herra

J. Palmgren, joka oli nimitetty konsuliksi Wieniin ja oli jo kaksi

kuukautta Berliinissä odottanut lupaa saada matkustaa Itävaltaan.

Wieniin saapuminen oli hieman surkea. Satoi, ja ajoneuvoja ei ollut

saatavissa. Tavaroitamme varten me vuokrasimme kuormarattaat, joita

ajoi vaimoihminen, ja itse me lähdimme etenemään raitiovaunulla.

Kaikki näytti olevan vieläkin likaisempaa ja kehnommassa kunnossa

kuin viimeksi Wienissä käydessäni. Ulkoasiainministeriössä tapasin

ainoastaan harvoja aikaisempia tuttaviani. Heitä vaivasi kaikkia

espanjantauti. Kävin tapaamassa v.t. jaostopäällikköä von Callenbergia,

ja ratifikatsioniasiakirjojen vaihto määrättiin tapahtuvaksi

lokakuun 11 päivänä klo 12 päivällä. Me saavuimme mainittuun aikaan

ulkoasiainministeriöön. Meidän salongissa odotellessamme kulki

huoneen läpi hitain askelin Unkarin ministeripresidentti Wekerle,

joka oli käynyt Burianin puheilla. Hän näytti kovin vakavalta. Meidät

kutsuttiin ensinnä yksityisesti Burianin puheille. Tällöin minä jätin

hänelle Suomen vapaudenristin suurristin selittäen sen merkitystä.

Hän lausui olevansa iloinen kunnianosoituksesta ja ilmaisi Suomen

kansaan kohdistuvan myötätuntonsa. Sitten menimme siihen pienempään

konferenssihuoneeseen, jossa sopimukset oli allekirjoitettu, asiakirjat

vaihdettiin, ja tätä koskevan pöytäkirjan allekirjoitimme Burian ja

minä. Burian esitti onnittelunsa sen johdosta, että sopimukset nyt

olivat lopulliset, ja minä lausuin julki hallituksemme kiitollisuuden.

— Ne olivat raskaita päiviä Itävallalle. Saumat jo naksahtelivat.

Burian näyttikin kovin rasittuneelta. Illalla lähdimme takaisin

Berliiniin. Kaksi viikkoa myöhemmin kaksoismonarkia särkyi.

Turkin kanssa tehtyjä sopimuksia ei ehditty vaihtaa ennen suurta

katastrofia. Suomalainen kappale on yhä edelleen Suomen lähetystössä

Berliinissä.

Berliini, marraskuussa 1918.

P.E. Svinhufvud Berliinissä.

Eräänä päivänä maaliskuun alussa, viidentenä tai kuudentena, sain

sähkösanoman, jossa oli allekirjoituksena "Svuehufoud" ja joka kuului

näin: "Sunnuntaina saapunut Tarmolla Tallinnaan. Pyydän ilmoittamaan

Helsinkiin Gripenbergin kautta." Ymmärsin, että sähkösanoman

oli lähettänyt Svinhufvud ja että hänen oli onnistunut jollakin

ihmeellisellä tavalla paeta Helsingistä. Tiedonanto oli luonnollisesti

erittäin ilahduttava, ja minä riensin ilmoittamaan sen von Hülsenille,

jonka välityksellä lähetettiin Tallinnaan sähkösanoma, missä

Svinhufvudia kehoitettiin saapumaan Berliiniin. Kului muutamia päiviä

eikä kuulunut mitään, ja minä aloin jo epäillä, että kysymyksessä oli

petkutus. Sunnuntaina 10 päivänä menin tavalliseen aikaan syömään

päivällistä. Hotellin porraskäytävässä tapasin muutamia herroja,

jotka näyttivät tutuilta, mutta kului hetkinen, ennenkuin heidän

joukostaan tunsin arvoisan valtioministerimme, hän kun oli puettu

suomalaiseen maalaismalliseen karvalakkiin ja lammasnahkaturkkeihin.

Hänen seurassaan saapui senaattori J. Castrén sekä muutamia suomalaisia

liikemiehiä, joiden oli onnistunut päästä yli Tallinnaan.

Svinhufvud ja Castrén söivät kanssani päivällistä, jonka aikana

molemmat senaattorit kuvailivat Helsingissä kokemiaan ja pakoansa,

joka oli kokonainen todenperäinen seikkailuromaani, sekä kertoivat

kotimaassa punaisena aikana vallinneista oloista. Minä puolestani tein

selkoa siitä, mitä täällä oli suoritettu, varsinkin saksalaisesta

apuretkikunnasta ja sen aikaansaamisesta. Svinhufvud oli nähnyt

Tallinnassa sanomalehtiuutisen, jonka mukaan saksalaiset olivat

laskeneet joukkoja maihin Ahvenanmaalla. Hän luuli erään helmikuun

15 päivänä minulle kirjoittamansa kirjeen saaneen minut pyytämään

aseellista apua. Kirje ei kumminkaan ollut tullut perille. Se saapui

vasta maaliskuun 15 päivänä Svinhufvudin ollessa Berliinissä. Kirje,

joka oli lähtenyt erään ruotsalaisen kuriirin mukana, oli nähtävästi

jäänyt pariksi viikoksi Ruotsiin, epähuomiossa tai jostakin muusta

syystä. Se sisälsi, kuten jo aikaisemmin toisessa yhteydessä mainitsin,

Helsingissä vallitsevaa olotilaa koskevan kuvauksen ja suoranaisen

vetoomuksen Saksan sotilaalliseen avunantoon. Svinhufvud antoi nyt

suoranaisen hyväksymisensä saksalaisen apuretkikunnan aikaansaamista

tarkoittaville toimenpiteille, mikä oli minulle suuri kevennys, kun

minun oli ollut pakko toimia omalla vastuullani. Päivällisen jälkeen

pidimme pitkän konferenssin huoneessani Hotel Esplanadeissa, jonne

von Hülsenkin saapui täydessä univormussa kunniatervehdykselle Suomen

valtionpäämiehen luo. Senaattorit asuivat Continental-hotellissa.

Kuuluisan miehen Berliinissä-olo tuli pian tunnetuksi, ja lähinnä

seuraavina päivinä sanomalehdet sisälsivät hänen ja Castrénin

haastatteluja sekä heidän merkillisen pakonsa kuvauksia. Valokuvaajat

muistivat myöskin ottaa hänestä kuvia ja julkaista niitä kuvalehdissä.

— "Tanakka, jykevä vartalo, liikkeet karhumaiset", kirjoitti Adolf Paul

Svinhufvudia haastateltuaan, "pelkkää koottua voimaa — teräväpiirteinen

pää, josta uhoo lannistumaton tarmo sekä siihen liittyvä älykkyys ja

hupaisa huumori — olemus kokonaisuudessaan terveyttä ja rohkeutta

uhkuva — kaikin puolin ilmeinen merikarhutyyppi, joka on tottunut

voimakkaalla kourallaan pitelemään peräsintä ja kuljettamaan aluksensa

kaikkien myrskyjen läpi varmasti määräpaikkaan. Suomalaiset ovat

tietäneet, kenen valitsivat johtajakseen."

Svinhufvud oli lähtenyt matkaan siinä asussa, mikä hänellä oli

yllään, ilman mitään vaatevarastoja, joten hänen pukunsa ei ollut

oikein salonkikelpoinen. Kesti muutamia päiviä, ennenkuin hän —

asianmukaisesti hankitun Bezugsscheinin avulla — sai vaatevarastoonsa

tarpeellisimmat lisäykset. Välttämättömiä puolivirallisia luonakäyntejä

varten hän sai lainaksi vapaaherra von Bonsdorffin lievetakin. Iso

tuppipuukko riippui joka tapauksessa uskollisesti kupeella.

Niillä käynneillä virallisten henkilöiden luona, jotka

kohteliaisuussyistä olivat välttämättömät ja asiallisista

syistä toivottavat, oli luonnollisesti minun asiani olla mukana

valtionpäämiestämme esittelemässä. Toisilla käynneillä oli

Castrén mukana, toisilla olimme Svinhufvud ja minä kahden, kuten

valtakunnankanslerin, kreivi von Hertlingin ja Hindenburgin luona.

Pääministerimme tanakka vartalo ja raskaat liikkeet herättivät huomiota

ja vaikuttivat lähinnä yllättävästi, mutta hänen olemuksessaan

ilmenevä tyyni rauhallisuus, voima ja hyvänsävyisyys aiheuttivat

epäilemättä kumminkin myötätuntoa ja syvää kunnioitusta. Saksalaisten

mielestä hänen hahmossaan ja esiintymisessään varmaan oli jotakin,

joka muistutti buuritasavallan presidenttiä "Ohm Krügeriä". Hänen

saksalaisystävällisyytensä ilmeni sekin niin rehellisesti ja

teeskentelemättä, että sen täytyi vaikuttaa. Kun valtakunnankanslerin

luona käydessämme istuuduimme salonkiin pyöreän pöydän ääreen

ja keskustelu alkoi, näytti tuo pieni, hento valtiomies aivan

hämmästyneeltä, melkeinpä säikähtäneeltä. Huomasin katseen, joka

ilmaisi jonkinlaista levottomuutta ja avuttomuutta. Svinhufvudin

hahmon ja äänen tekemä ensimmäinen yllättävä vaikutus kuitenkin

varmaan häipyi, kun valtakunnankansleri pääsi selvemmin tajuamaan

suomalaisen vieraansa omalaatuisuutta. Läsnäolevan, hienoksi hioutuneen

ja siron alivaltiosihteerin von Radowitzin kasvoilla sitävastoin

säilyi koko vierailun ajan jonkinlainen kysyvä ilme. Keskustelu,

joka pääasiallisesti koski maamme asemaa ja vapaustaisteluamme, ei

varmaankaan ollut jokapäiväisimpiä entisessä Bismarckin salongissa

tapahtuneista.

Olin ajatellut, että Svinhufvud kävisi päämajassa henkilökohtaisesti

lausumassa Suomen hallituksen kiitollisuuden Saksan avunannon

johdosta. Mutta Hindenburg saapuikin juuri niinä päivinä Berliiniin,

ja kohtaaminen määrättiin tapahtuvaksi hänen vastaanottohuoneessaan

yleisesikunnan rakennuksessa. Läsnä olimme myöskin kenraali

Bartenwerffer, von Hülsen ja minä. Mitään pitempää, yleisiä kysymyksiä

koskettelevaa keskustelua ei sukeutunut. Heti alussa Hindenburg sanoi

Svinhufvudin rohkean paon ja sen onnistumisen erikoisesti miellyttäneen

itseänsä, ja tästä S. sai aihetta kuvailla eräitä tuon seikkailumaisen

yrityksen yksityiskohtia. Siihen kuluivatkin ne muutamat minuutit,

jotka ylisotamarski voi antaa käytettäväksemme. Svinhufvudilla oli

kuitenkin tilaisuutta lausua syvä kiitollisuutemme korkeimmalle

sotilasjohdolle sen päätöksestä tukea lainkuuliaista Suomea sen

itsenäisyystaistelussa.

Valtiosihteeri von Kühlmann ei ollut Berliinissä, jonka vuoksi

me sensijaan kävimme alivaltiosihteerin, vapaaherra von dem

Busschen luona. Hän kutsui ystävällisesti suomalaiset valtiomiehet

Adlon-hotelliin päivällisille, joihin ottivat osaa myöskin Suomen ja

Ruotsin lähetystöjen edustajat ja eräät Suomen kysymykseen perehtyneet

ulkoasiainministeriön henkilöt. Keskusteluissa kosketeltiin erinäisiä

poliittisia kysymyksiä, erikoisesti muistaakseni myöskin Ahvenanmaan

kysymystä, johon v. d. Busschen mielenkiinto erityisesti kohdistui.

Mieliala oli sydämellinen ja pääministerimme hyvällä tuulella.

Senaattorit viipyivät Berliinissä noin 12 päivää. Saksalaisen

apuretkikunnan aikaansaamisessa ei Svinhufvudilla ollut suoranaista

osuutta, mutta, kuten jo huomautin, hän hyväksyi ja kannatti sitä

kaikin puolin. Mikäli myöhemmin sain kuulla, oli Helsingissä,

saksalaisten saapumista odoteltaessa, levinnyt huhu, että Svinhufvud

oli yrittänyt vastustaa saksalaisen apuretkikunnan lähettämistä.

Tämä huhu oli luonnollisesti täysin perätön. Eräässä kreivi von der

Goltzin kanssa pidetyssä konferenssissa, jossa olin mukana, osoitti

Svinhufvud mitä vilkkainta harrastusta retken nopeaan toimeenpanoon

ja antoi kreiville hyviä neuvoja. Kreivin pyynnöstä hän kirjoitti

Suomen kansalle osoitetun kehoituksen, jota oli tarkoitus levittää

saksalaisten noustua maihin. Eräässä haastattelussa hän lausui:

"Tilanteen ollessa sellainen kuin se on, täytyy meidän luottaa

Saksan avunantoon. Se on ehdottomasti välttämätön, sillä yhä enemmän

venäläisiä punakaartilaisia tulvii Suomeen päin." Tähän suuntaan käyvät

Svinhufvudin lausunnot varmaan osaltaan vaikuttivat, että Suomen

auttamiseen Saksassa yleensä suhtauduttiin suopeasti.

Svinhufvudin Berliinissä ollessa tulivat maaliskuun 7 päivänä

allekirjoitetut saksalais-suomalaiset sopimukset valtiopäiväin

käsiteltäviksi. Odotettiin sosiaalidemokraattien ja liberaalien

taholta tapahtuvaa hyökkäystä hallitusta vastaan sen aktiivisen

Suomi-politiikan vuoksi, ja jotakin sentapaista todella

sattuikin. Molemmat Suomen hallituksen jäsenet koettivat saada

valtiopäivämiespiireissä Suomen asioita oikeaan valoon, olivatpa he

maaliskuun 16 päivänä läsnä Suomen kysymykselle omistetussa istunnossa

valtiopäivien päävaliokunnassa. Svinhufvud joutui tällöin kiistaan

sosiaalidemokraatin, tohtori Davidin kanssa, joka myöhemmin keväällä

eräässä valtiopäivillä pitämässään puheessa ja "Vorwärtsissä" hyökkäsi

Svinhufvudin kimppuun väittäen hänen Berliinissä ollessaan uskotelleen

olevansa vakaumuksiltaan tasavaltalainen, mutta sittemmin tukeneen

monarkistisia pyrintöjä Suomessa. David tahtoi tässä ajatustavan

muutoksessa nähdä heilahduksen, jonka hän otaksui johtuvan itsekkäästi

harkituista vaikuttimista.

Maaliskuun 11 päivänä pitivät Berliinissä olevat suomalaiset

Svinhufvudille ja Castrénille Esplanade-hotellissa päivälliset, joilla

ilmeni ilo paon onnistumisen johdosta ja lausuttiin valoisia ajatuksia

Suomen tulevaisuudesta. Kun senaattorit lähtivät Tukholmaan, seurasivat

heitä Stettiner Bahnhofille suomalaiset maanmiehet, jotka toivottivat

heille onnellista matkaa ja menestyksellistä toimintaa maan hyväksi.

Berliinissä syyskuulla 1918.

Käynti Saksan päämajassa heinäkuulla 1918.

Vapaussodan aikana perustetun Suomen vapaudenristin suurristi oli

erään lähetystön jätettävä keisari Wilhelmille, valtakunnankanslerille

kreivi Hertlingille sekä molemmille sotapäälliköille von Hindenburgille

ja Ludendorffille. Kaikki mainitut henkilöt sattuivat olemaan Saksan

päämajassa. Siihen lähetystöön, joka oli saanut tehtäväkseen jättää

kunniamerkit, kuuluivat seuraavat henkilöt: minä Berliinissä olevana

Suomen ministerinä, kenraali H. Ignatius Suomen armeijan edustajana

ja lähetystöneuvos vapaaherra A. von Bonsdorff. Sitäpaitsi matkusti

mukanamme majuri M. Gripenberg tullakseen Berliinissä olevan lähetystön

sotilasasiain attasheana esitellyksi keisarille. Attashean kreivi Rexin

oli ulkoasiainministeriö määrännyt meitä saattamaan.

Toivomuksemme päästä keisarin puheille ja käymään sotilaallisessa

päämajassa oli ilmoitettu sekä ulkoasiainministeriölle että

yleisesikunnan poliittiselle jaostolle. Vastaanotto oli määrätty

tapahtuvaksi heinäkuun 30 päivänä. Muutamia päiviä aikaisemmin

jätettiin, vallitsevan tavan mukaan, se puhe, joka minun oli määrä

audienssissa pitää keisarille. 29 päivänä illalla lähdimme matkaan

pikajunalla Kölnin ja Aachenin kautta Spahan Belgiaan, jonne päämaja

oli muutettu Kreuznachista uuden hyökkäyksen alkaessa maaliskuussa. Me

saavuimme tuohon rauhanaikana hyvinkin muodissa olleeseen belgialaiseen

kylpypaikkaan klo 1/2 1 päivällä, ja meidät otti asemalla vastaan

lähetystöneuvos parooni von Grünau, ulkoasiainministeriön edustaja

päämajassa, sekä meille aikaisemmilta ajoilta tuttu majuri Crantz,

joka oli palannut Suomesta ja oli jälleen päämajassa. Keisarillisissa

automobiileissa meidät vietiin komeaan linnamaiseen, laajan

englantilaismallisen puiston ympäröimään huvilaan, jossa kreivi von

Platen toivotti meidät tervetulleiksi ja jonne meidät majoitettiin

keisarin vieraina. Huvilan omistaja oli eräs varakas belgialainen

teollisuudenharjoittaja, joka oli sota-ajaksi asettunut asumaan

Verviers'hen. Siinä oli aikaisemmin asunut keisari, joka kumminkin

oli nyttemmin muuttanut erääseen toiseen lähellä olevaan, vieläkin

avarampaan huvilaan. Automobiilit, jotka muuten olivat pitkin päivää

käytettävinämme, jäivät odottamaan ja veivät meidät muutamia minuutteja

myöhemmin keisarin asunnolle, missä kunniavahti teki kunniaa ja

hovimarsalkka, vapaaherra Marchall lausui meidät tervetulleiksi.

Meidät vietiin kohta audienssihuoneeseen, jossa paitsi keisaria olivat

valtakunnankansleri ja seurue, noin 20 henkilöä. Kunnioittavasti

kumarrettuamme minä astuin esiin ja lausuin keisarille seuraavat, tässä

käännöksenä esiintyvät sanat:

"Teidän majesteettinne on suvainnut myöntyä ottamaan vastaan äskettäin

perustetun Suomen-vapaudenristin suurristin jalokivineen. Suomen

valtionhoitaja on uskonut kunniakkaaksi tehtäväksemme jättää tämän

korkean ritarimerkin Teidän Majesteetillenne. Tahtoessaan antaa tämän

korkeimman suomalaisen kunniamerkin Teidän Majesteetillenne aikaisemmin

kuin kenellekään muulle on valtionhoitaja siten halunnut osoittaa,

kuinka erinomaisen, verrattoman arvokas ja ratkaiseva on ollut Teidän

Majesteettinne suoma tuki ja Saksan avunanto itsenäisyyden ja vapauden

voittamiseksi maallemme ja kansallemme. Tämän ulkonaisena ilmauksena

tuo vapaudenristi T. M:llenne Suomen hallituksen ja Suomen kansan

ihailun ja syvimmän kiitollisuuden tunteet T. M:nne, Saksan kansaa ja

Saksan voitokasta armeijaa kohtaan. Me toivomme, että siitä on tuleva

niiden lujien ystävyyssiteiden vertauskuva, jotka liittävät pientä

kansaamme mahtavaan Saksan valtakuntaan."

Keisarin minulle aikaisemmin ilmoitetun toivomuksen mukaisesti minä

pyysin kohta tämän jälkeen saada hänelle jättää vakuutuskirjani

Suomen lähettiläänä H. Majesteettinsa hovissa. Huomautin tällöin

saaneeni hallitukseltani tehtäväksi suunnata kaikki pyrintöni Suomen

ja Saksan valtakunnan välisten läheisten ja luottamuksellisten

suhteiden säilyttämiseen ja lujittamiseen, ja että tahdoin omistaa

käytettävissäni olevat voimat tähän suureen tehtävään.

Senjälkeen minä jätin kirjeen, joka oli sinetöidyssä kuoressa,

ja kenraali Ignatius ojensi kunniamerkkikotelon, jonka keisari

otti omakätisesti vastaan ojentaen sen ajutantilleen. Otettuaan

viimeksimainitulta vastaan paperin, johon oli merkitty hänen puheensa,

hän esitti sen meille kaikuvalla äänellä. Puhe kuuluu käännettynä näin:

"Herra ministeri. Hyvät herrat.

Minulle tuottaa suurta iloa ja tyydytystä saada ottaa teiltä vastaan

Suomen vapaudenristi ja minä kiitän teitä siitä sydämellisesti. Minä

pidän ristin myöntämistä minulle niiden tunteiden vertauskuvallisena

ilmauksena, jotka liittävät Suomen ja Saksan kansoja toisiinsa.

Nämä sympatiantunteet, joita vanhastaan on ollut molempain kansojen

kesken vallitsemassa, ovat lujittuneet siinä yhteisessä taistelussa,

jota Saksa ja Suomi ovat rinnan käyneet Suomen kentillä. Yhdessä

vuodatettu veri liittää yhteen varsinkin silloin, kun veri on

vuodatettu niin korkeiden ja jalojen tarkoitusperäin vuoksi; kuin

Suomen vapaustaistelussa. On ihana rinnakkaisilmiö siinä suuressa

taistelussa olemisen, oman vapauden ja itsenäisyyden puolesta, jota

Saksan kansa Jumalan avulla käy kestäen suunnattomia ponnistuksia ja

kärsimyksiä, mutta lujan tahdon milloinkaan väsähtämättä ja voimakkain

teoin, että voittomme on samalla voinut johtaa useita taistellen

vapauttansa tavoittelevaa kansaa kansallisen perintönsä omistukseen

ja kahleista vapautumiseen. Me olemme sanoja tuhlaamatta teoissamme

toteuttaneet sen, mitä vastustajamme ovat väsymättä toistelleet

voimatta tai tahtomattakaan sitä toteuttaa: pienten, vapautensa

puolesta taistelevien kansakuntien suojelemisen.

Suotakoon Suomen pitkinä rauhanvuosina kehitellä sitä, minkä se nyt on

taistellen ja kärsien saavuttanut: vapauttansa ja itsenäisyyttänsä.

Ja olkoon se, mitä siten on voitettu, pitkiksi ajoiksi eteenpäin

siemenenä, josta kasvaa onnellinen, luottavainen ja sydämellinen

suhde molempain eteenpäinpyrkiväin, vapautensa puolesta taistelevain

kansojen välille. Teidät, herra ministeri, tervehdin sydämellisesti

tervetulleeksi hoviini Suomen edustajaksi. Mikäli minä ja hallitukseni

voimme helpottaa tehtäväänne, teemme sen mielellämme."

Keisari astui nyt eteenpäin, puristi meidän edustajain kättä ja ojensi

meille kullekin kotelon, jossa oli hänen meille suomansa kunniamerkki.

Sen seikan, että kunniamerkit olivat verraten korkeata astetta,

täytynee katsoa todistavan sitä hyväntahtoisuutta, jota keisari tahtoi

osoittaa ottaessaan ensimmäisen kerran vastaan Suomen miehiä ja sitä

tyydytystä, jota hän tunsi hänelle annetun suomalaisen kunniamerkin

johdosta. Keisari antoi heti kiinnittää krashaanin univormuunsa, ja

meidänkin täytyi ripustaa rintaamme uudet kunniamerkkimme, vaikka me

siviilimiehet olimmekin puettuina lievetakkeihin. Sitten minä esittelin

H. Majesteetilleen majuri Gripenbergin, jolle suotiin toisen luokan

rautaristi.

Keisari keskusteli kanssamme vielä hetkisen, ennenkuin astuimme

viereiseen ruokasaliin. Ateriaan otti osaa noin 20 henkeä. Keisarin

paikka oli keskellä pöydän toista pitkääsivua; hänen oikealla

puolellaan istuin minä, vasemmalla Ignatius. Oikeanpuolisena

pöytänaapurinani oli keisarin lippuamiraali von Müller. Ruokalista oli

yksinkertainen mutta erinomaisen hyvä ja viinit olivat luonnollisesti

mainioita.

Päivällisen aikana keisari jutteli melkein yksinomaan pöytätoveriensa

kanssa. Hän puhui vilkkaasti ja välittömästi, hyvin ja sydämellisesti.

Koko hänen esiintymis- ja puhetavassaan oli jotakin luottavaista, niin

että voi helposti unohtaa istuvansa hallitsijan vieressä, joka siihen

aikaan oli maailman mahtavin. Mutta hänen harmaansinisten silmiensä

katseessa oli kumminkin piirre, joka osoitti rasittuneisuutta tai

huonoa terveyttä. Hänen ja Ignatiuksen välinen keskustelu koski, mikäli

sitä voin seurata, etupäässä suursotaa ja Suomen pikku sotaa sekä

sotahistoriaa, jolla alalla keisari sanoi kuulleensa Ignatiuksen olevan

erikoistuntijan. Mannerheimistä keisari lausui myötätuntoisia sanoja

ja huomautti, että M. oli ollut hänen joukkojaan vastaan taistelleista

henkilöistä ensimmäinen, jolle hän oli antanut rautaristin. Minun

kanssani keisari keskusteli etupäässä yleisistä poliittisista ja

taloudellisista kysymyksistä. Erityisellä mielenkiinnolla hän

kosketteli Belgiaa, sen väestöä ja niitä toimenpiteitä, joihin hänen

aloitteestaan oli ryhdytty belgialaisen työväen aseman parantamiseksi.

Hänen mielestään eivät kapitalistit olleet missään maassa käytelleet

työväenluokkaa siinä määrin omaksi hyödykseen kuin juuri Belgiassa.

Nyt oli pantu toimeen sairaus- ja vanhuusvakuutus, jonka hän uskoi

jäävän voimaan, miten Belgian muuten tulisikin käymään. Keisari

puhui lämpimästi ja innostuneesti näistä sosiaalishumanitäärisistä

kysymyksistä. Uskottomasta, tekopyhästä Albionista hän lausui monta

ankaraa sanaa. Oikeastaan, arveli hän, olisi kaikkien Euroopan

mantereen maiden tunnettava keskinäistä solidaarista vastatuntoa

Englannin röyhkeyttä ja sen harjoittamaa politiikkaa kohtaan.

Napoleonin mannermaansulkemusjärjestelmä ei keisarin mielestä

sinänsä ollut mikään tyhmä aate, mutta se oli huonosti suunniteltu.

Keskustelu johtui koskettamaan myöskin onnettoman tsaari Nikolain

kohtaloa. Venäläiset, sanoi keisari, olisivat voineet antaa hänen elää

rauhassa. Hän oli liian mitätön voidakseen enää olla vaarallinen edes

bolshevikeille.

Keisarilliset päivälliset eivät ainoastaan harvinaisuutensa vuoksi

meitä viehättäneet, vaan olivat samalla todellakin miellyttävät,

varsinkin keisarin osoittaman persoonallisen herttaisuuden vuoksi.

Vielä hyvän aikaa päivällisen jälkeen, kun oli ehditty kahviin ja

sikareihin ja kaikki jo olivat lähtöä tekemässä, keskusteli keisari

huomattavan kauan vieraittensa kanssa. Hallituskysymykseen, joka

siihen aikaan oli huomionalainen, ei keisarin ja minun välisessä

keskustelussa ollut ollenkaan kajottu. Olin siitä iloinen, sillä minun

tätä kysymystä koskevat mielipiteeni ja hallituksemme mielipiteet

eivät tähän kysymykseen nähden pitäneet joka kohdassa yhtä. Mutta heti

aterian jälkeen tuli luokseni keisarin siviilikabinetin päällikkö

von Berg, joka aivan kesken kaiken lausui, että Suomen valtaistuinta

varten oli olemassa uusi ehdokas, nimittäin Preussin prinssi Friedrich

Wilhelm. Samalla hän painokkaasti huomautti, että H. Majesteettinsa

suhtautui myötätuntoisesti hänen ehdokkuuteensa. Tarkoitus ilmeisesti

oli saattaa tietooni, että asiaa sopisi kosketella keisarin kanssa

jutellessa. Kun keisari kohta senjälkeen tuli luokseni, viittasin minä

pian tapahtuvaan, Suomen valtiomuotoa koskevaan tärkeään ratkaisuun.

Keisari lausui hartaasti toivovansa, että Suomesta tulisi monarkia.

Huomautettuani, että meillä Suomessa olisi mielellään nähty siihen

suuntaan käyvä, Saksan taholta annettu selvä positiivinen lausunto,

keisari vastasi poliittisesti arkaluontoisuudesta tahtoneensa antaa

Suomen ratkaista tämän tärkeän sisäpoliittisen kysymyksen ilman

ulkoapäin tulevaa painostusta. Katsoin silloin velvollisuudekseni

huomauttaa, että hallituksemme olisi mieluimmin tahtonut saada

jonkin H. Majesteettinsa huoneen jäsenen Suomen valtaistuimelle.

Tähän keisari vastasi, että erikoisten syiden vuoksi ei kukaan

hänen pojistaan voinut tulla kysymykseen, mutta jos Suomi haluaisi

preussilaisen prinssin, olisi prinssi Friedrich Wilhelm sovelias.

Keisari sanoi hänen olevan lujaluonteisen sekä hyvän ja kokeneen

hallintomiehen. Hän oli keskustellut kysymyksestä prinssin kanssa,

mutta hän oli pyytänyt mietintä-aikaa. Prinssin puoliso tosin oli

katolilainen, mutta keisari ei uskonut sen seikan tulevan paljoakaan

ilmenemään. Kun tämän johdosta tuli puheeksi, että kansamme oli

läpikotaisin evankelista, ja minä huomautin sillä olevan hyvin

hämärän käsityksen katolisuudesta, jota pidettiin melkein puolittain

pakanuutena, lausui keisari: "siinä se ei olekaan aivan väärässä" ja

viittasi romaanisiin kansoihin. Kun huomautin siihen, että Saksan

katolilaisten ja protestanttien suhde näytti sodan aikana olleen

mitä parhain, vahvisti keisari huomion oikeaksi ja mainitsi tässä

suhteessa vallinnutta suurta suvaitsevaisuutta kuvaavia esimerkkejä.

Molempain tunnustusten papit olivat veljellisessä sovussa seurustelleet

toistensa kanssa. Keskustelu liukui jälleen Suomeen, ja keisari, joka

oli aikaisemmin käynyt Suomen vesillä, sanoi havainneensa Suomen

saariston hyvin kauniiksi. Hän lausui toivomuksen saada pian käydä

maassamme, ja minä vastasin, että kansamme tulisi olemaan erittäin

iloinen saadessaan siellä nähdä ja tervehtiä H. Majesteettiansa. Hän

hyvästeli meitä sydämellisesti puristaen voimakkaasti kättämme, teki

jäähyväiskierron seurueessa ja lähti yksityishuoneeseensa. Keisari

oli, kuten sanottu, vierailumme aikana erinomaisella tuulella.

Pari tuntia myöhemmin saapui tieto sotamarsalkka von Eichhornia

vastaan Kievissä tehdystä murhayrityksestä, joka lienee koskenut

häneen syvästi. Siitä päättäen, mitä hän oli lausunut majuri von

Redernille[10], joka seurasi häntä iltapäiväkävelyllä, oli suomalainen

lähetystö tehnyt häneen hyvän vaikutuksen. Meillä puolestamme oli

täysi syy iloita siitä hyväntahtoisuudesta ja kunnioituksesta, joka

tuli uuden valtiomme edustajain osaksi tämän virallisen vierailun

aikana, ja henkilökohtaisesti jäi meille pysyvä, sympaattinen muisto

kohtauksestamme Saksan hallitsijan kanssa.

Me palasimme kauniiseen asuntoomme, nautimme ihanasta näköalasta,

joka ulottui yli puiston aina kaukaisiin metsäisiin kukkuloihin

saakka, ja kun olimme juoneet iltapäiväteemme veivät automobiilit

meidät valtiokanslerin huvilaan, joka sijaitsi eräällä harjanteella

vastapäätä keisarin asumusta. Kreivi von Hertling, jonka olin

aikaisemmin kohdannut useita kertoja, otti meidät sydämellisen

ystävällisesti vastaan. Minä osoitin lyhyessä puheessani, mikä merkitys

oli Saksan hallituksen toiminnalla ja sen suomalla kannatuksella sekä

valtakunnankanslerin persoonallisella osuudella itsenäisyydellemme ja

ojensin hänelle suurristin. Kreivi kiitti ja korosti vastauksessaan

Saksan ja Suomen kesken vallitsevaa etujen yhteisyyttä. Kun oli

hetkinen keskusteltu, oli audienssi lopussa. Raskasta, ehkäpä liiankin

raskasta taakkaa kantaa tuo vanha mies raihnailla hartioillaan, ja

mahdotonta on olla tuntematta myötätuntoa häntä kohtaan. Päämajassa-olo

tuntui hänestä jonkinlaiselta levolta Berliinin rauhattomaan elämään

verraten.

Illalliseen oli vielä pari tuntia, ja me käytimme ajan siten, että

teimme automobiiliretken lähiseutuihin. Matka ulotettiin Saksan

alueella sijaitsevaan pieneen Malmedy'hin,[11] jonka asujamisto

puhuu enimmältä osalta ranskaa. Seutu on erittäin kaunista korkeine

kumpuineen ja metsäisten ylänköjen välisine laaksoineen. Maiseman yllä

lepäsi sädehtivä kesäinen tunnelma. Tässä Belgian kulmassa ei sodan

aikaansaamasta hävityksestä näkynyt jälkeäkään. Spa oli sekin aivan

vahingoittumaton. Edetessään tänne eivät saksalaiset olleet kohdanneet

minkäänlaista vastustusta. Span ja lähiseudun väestö eli rauhallista

arkielämäänsä kuten ennenkin. Kauppa ja teollisuus olivat käynnissä.

Siellä täällä näkyi belgialaisia poliiseja ulkonaista järjestystä

valvomassa. Kylpyvieraita ei ollut. Saksalaiset univormut olivat

vallalla, mutta ei ainakaan läpimatkalla oleva muukalainen voinut

havaita sotaväen kohtelevan väestöä mitenkään tylysti.

Illalliselle meidät oli kutsuttu sotilaskasinoon, jossa aterioi osa

tänne sijoitettuja korkeampia upseereja, niiden joukossa ulkomaalaiset

sotilasvaltuusmiehet. Esimiehenä oli Baijerin sotilasvaltuusmies

kenraali Köberle. Minä istuin hänen ja turkkilaisen kenraalin Zeki

Pashan välissä. Viimeksimainittu oli rattoisa, vanhahko mies ja lienee

kunnostautunut turkkilais-bulgarialaisessa sodassa. Hän oli kuullut

suomalaisten ja turkkilaisten olevan sukua toisilleen ja havaitsi

minut turkkilaisen näköiseksi! Vastapäätä Ignatiusta istui Bulgarian

valtuusmies kenraali Tontshew, ja minä sain kuulleeksi katkelmia

heidän keskustelustaan, joka kävi venäjäksi. Myöskin sotaministeri

von Stein, vaitelias, rasittuneen ja väsähtäneen näköinen mies,

oli läsnä. Seurassa oli useita sellaisia korkeasti sivistyneitä,

velvollisuudentuntoisia ja moitteettomia saksalaisia upseerityyppejä,

joita tapaa varsinkin yleisesikuntapiireissä ja joita kohtaan

ehdottomasti tuntee syvää kunnioitusta ja myötätuntoa.

Aterian jälkeen me istuimme vielä kauan yhdessä hauskasti seurustellen,

kunnes automobiilit veivät meidät rautatieasemalle, josta lähdimme

matkaan klo 1/2 12 illalla. Meidän näet oli määrä mennä lähempänä

rintamaa sijaitsevaan johtopaikkaan, jossa olivat Hindenburg ja

Ludendorff sekä osa esikunnan operatiivisia ja poliittisia osastoja.

Paikkakunta, johon matkustimme, oli nimeltään Avesnes. Se sijaitsee

Ranskassa lähellä Belgian rajaa, Namurista länteen, Cambrain suunnalla.

Kun matka tapahtui yöllä, emme valitettavasti saaneet ollenkaan nähdä

niitä seutuja, joiden ohi kuljimme. Juna eteni hitaasti, ainoastaan 30

kilometriä tunnissa. Samaa kulkunopeutta noudattivat kaikki Belgiassa

ja Ranskalta vallatuilla alueilla liikkuvat junat, jottei syntyisi

mitään liikennehäiriöitä sen vuoksi, että junan täytyisi odottaa toista

päästäkseen lähtemään eteenpäin. Klo 8:n tienoissa aamulla saavuimme

Avesneen, pienoiseen kaupunkiin, jossa ulkoapäin katsoen ei ollut

mitään merkittävää. Huoneet osoitettiin meille eräästä yksityisestä

ranskalaisesta talosta, jonka sotilashallinto oli vuokrannut

satunnaisten vieraitten varalle. Se oli yksinkertainen porvarillinen

asumus, sisustettu perinnäiseen ranskalaiseen tapaan, ei niin

viihtyisästi ja siististi kuin vastaavat saksalaiset kodit yleensä.

Husaariluutnantti von Oettinger, muhkea nuori mies oli määrätty olemaan

käytettävissämme. Käynti Hindenburgin luona oli määrätty tapahtuvaksi

klo 11, ja me saavuimme juuri lyönnilleen hänen rauhallisesti

sijaitsevaan asuntoonsa, jota erotti ulkomaailmasta melkoinen

puutarha-alue. Kauniin inhimillisenä, ylisotamarskia luonnehtivana

piirteenä sopii mainita, että hän oli antanut huvilan omistajan, vanhan

ranskalaisen miehen 90 vuoden ikäisine äiteineen jäädä asumaan huvilan

yläkertaan asuen itse alakerrassa. Esikunta oli tahtonut, että he

muuttaisivat pois, mutta Hindenburgilla ei ollut, kuten hän minulle

kertoi, sydäntä pakottaa vanhuksia lähtemään kodistaan.

Meidät otti portailla vastaan Hindenburgin ajutantti, ja me astuimme

ylisotamarskin vastaanottohuoneeseen. Vanha, kookas kenraali tervehti

minua kuten vanhaa tuttavaa, minä esittelin muut lähetystön jäsenet ja

lausuin muutamia tervehdyssanoja. Armeijan edustajana piti kenraali

Ignatius puheen Hindenburgille kosketellen vapaustaisteluamme ja Saksan

sotilaallisen avunannon merkitystä taistelun nopealle ja onnelliselle

suorittamiselle, erittäinkin Etelä-Suomeen ja Helsinkiin nähden.

Valtionhoitajamme ja hallituksemme, lausui hän, tuntevat vilpitöntä

iloa voidessaan tarjota Suomen vapaudenristin nykyajan suurimmalle

sotapäällikölle. Hindenburg vastasi voimakkain lausein, korostaen

yhdessä vuodatetun saksalaisen ja suomalaisen veren yhdistävää voimaa.

Istuimme sitten hetken aikaa ylisotamarskin työhuoneessa, jonka

keskellä olevaa pöytää peittivät länsirintaman kartat. Hindenburg

oli täynnä luottamusta, vaikka viime päivät eivät olleetkaan olleet

Saksan aseille onnekkaita. Suoritettu peräytyminen ei hänen mielestään

ollut omansa herättämään levottomuutta. Aluevoitoilla, suuremmilla

tai pienemmillä oli tässä toisarvoinen merkitys. Tärkeintä oli "saada

vihollinen möyheäksi". Ranska oli jo nääntymässä. Hindenburg arveli,

ettei se voi enää milloinkaan kohota suurvalta-asemaansa, vaan tulee

painumaan Espanjan tasolle. Lähtiessämme ylisotamarski kutsui meidät

päivälliselle klo 1:ksi.

Seuraavana tehtävänämme oli käydä tapaamassa kenraali Ludendorffia,

joka asui eräässä toisessa lähellä olevassa huvilassa. Asunnon

edustalla oli keisarillinen automobiili, ja me saimme tietää

kruununprinssin olevan kenraalin luona käymässä. Hän oli tullut

suoraan jäämajastaan Sedanin luota. Me jäimme ulkopuolelle odottamaan.

Kruununprinssi oli nähnyt meidät ikkunasta ja nähtävästi saanut

kuulla, keitä me olimme. Tullessaan ulos hän suuntasi askeleensa

ryhmäämme kohti, jonka vuoksi minä astuin esiin ja tervehdin häntä.

Hän alkoi jutella tiedustellen m.m. millä kannalla monarkian

voimaansaattaminen oli ja lausui toivovansa, että valtiomuotokysymys

tulisi onnellisesti ratkaistuksi. Hän tahtoi toivottaa maallemme

kaikkea hyvää. Kruununprinssi teki raikkaan ja reippaan vaikutuksen,

mutta ei ehdottoman sympaattista. Minä esittelin hänelle muut

suomalaiset, hän vaihtoi joitakin sanoja kenraali Ignatiuksen kanssa,

nousi sitten automobiiliinsa ja lähti. Astuimme sitten Ludendorffin

asuntoon ja meidät vietiin heti hänen puheillensa. Täällä toistui

jokseenkin sama toimitus kuin Hindenburgin luona. Ludendorffkin kiitti

kunnianosoituksesta, palautti mieleensä aikaisempia kohtauksiaan

Suomen kysymystä ajavien suomalaisten kanssa ja toivoi olosuhteitten

maassamme kehittyvän onnellisesti. Sitten me keskustelimme Andreen

kartaston ääressä hetken aikaa Karjalan kysymyksestä ja englantilaisten

toiminnasta Muurmanilla, joka hänen mielestään oli ehkäistävä. Lähdimme

pois sangen pian, sillä emme tahtoneet viedä h. ylhäisyydeltään enempää

hänen kallista aikaansa.

Klo 1 saavuimme jälleen ylisotamarskin luo, joka otti meidät vastaan

tilavassa lasikuistikossa ja esitteli meidät toisille vierailleen,

m.m. kenraali von Winterfeldille, joka oli aikaisemmin toiminut

sotilasattasheana Pariisissa. Ennen ateriaa me menimme puutarhaan,

jossa meidät valokuvattiin molempain sotapäällikköjen seurassa.

Kumpaisellakin oli rinnassaan Suomen suurristin krashaani. Aterialla

istuimme Ignatius ja minä Hindenburgin vieressä ja vastapäätä istui

Ludendorff naapureinaan von Bonsdorff ja Gripenberg. Oikeanpuolinen

naapurini oli kenraali v. Bartenwerffer, päämajan poliittisen jaoston

päällikkö. Hänellekin olimme ennen päivällistä jättäneet ensimmäisen

luokan vapaudenristin. Kun sektilasit oli täytetty, nousi Hindenburg

seisomaan koko pöytäseurueen noudattaessa hänen esimerkkiään ja esitti

Suomen ja sen armeijan maljan seuraavin sanoin:

"Toivotan Teidän Ylhäisyytenne ja muut suomalaisen lähetystön arvoisat

jäsenet tervetulleiksi luoksemme. Tuntiessamme — kenraali Ludendorff

ja minä — kiitollisuutta siitä suuresta kunnianosoituksesta, joka

on tullut osaksemme, kun meille on annettu Suomen vapaudenristi,

pidämme samalla suurena kunniana ja ilahduttavana asiana, että voimme

toivottaa herrat tervetulleiksi piiriimme.

Tuntien sydämissämme lämmintä osanottoa olemme, ajatuksissamme

seuranneet Suomea sillä kärsimyksen tiellä, jota sen on ollut

kuljettava, ja suuri oli riemu, kun vihdoinkin voimme esiintyä

auttajina sen rinnalla ja vieri vieressä sen urhoollisten poikien

kanssa taistella sen vapauttamiseksi. Yhdistäköön veri Suomea ja

Saksaa uskollisen ystävyyden sitein! Käyköön tuhansien järvien kaunis

maa kohti runsaasti siunattua tulevaisuutta, niin että se itsenäisenä,

lujasti yhteytyneenä eurooppalaisena valtiona suunnitelmallisesti

johdetun rauhallisen työn avulla pääsee kukoistukseen ja vaurauteen.

Tämä on meidän kaikkien vilpitön toivomuksemme, jonka me vahvistamme

huutamalla Suomelle ja sen urhealle armeijalle hurraa!"

Maljapuhe tuli aivan odottamatta. Emme luulleet maljoja juotavan

ylisotamarskin pöydässä. Hetkisen kuluttua minä nousin, kiitin

puolestamme ja esitin maljan Hindenburgille, korkeimmalle

sotilaalliselle johdolle ja voitokkaalle Saksan armeijalle.

Hindenburg ei ole mikään vilkas juttelija, hän on mielellään vaiti,

kuten suurten strateegien laita yleensäkin lienee, ja milloin hän

puhuu, tapahtuu se hitaasti ja harvasanaisesti. Hänen puheensa

huokuu vakuutta ja tekee ehdottomasti luotettavan vaikutuksen. Jos

hän puhuu itsestään, tekee hän sen koruttomasti ja vaatimattomasti.

Keskustelumme koski etupäässä sotaa ja pohjoismaiden oloja.

Hallitsijakysymykseemmekin kajottiin. Hindenburg kiitti mitä parhaimmin

prinssi Friedrich Wilhelmiä, jonka hän uskoi hyvin soveltuvan meille.

Hän kosketteli myöskin herttua Adolf Friedrichin ehdokkuutta. Kun

kysyin, mitä kenraali hänestä arvelee, lausui hän, että herttua on

kelpo mies, joka oli aina hyvin suorittanut hänelle uskotut tehtävät

sekä siviili- että sotilasalalla. Ludendorffin kanssa keskustellessani

palautin hänen mieleensä ensimmäisen kohtaamisemme marraskuun 26

päivänä, jolloin hän oli m.m. lausunut, että Suomi voi saavuttaa

vapautensa ainoastaan keräytymällä voimanponnistukseen ja ajamalla

venäläiset maasta. Vasta sen jälkeen voi Saksan avunanto saada

todellista merkitystä. Asiat olivat kehittyneet hänen ohjelmansa

mukaisesti, ja Ludendorff tehosti vieläkin ajatustansa, että tämä tie

oli ainoa, joka voi viedä pysyvään vapauteen.

Iltapäivällä tarjottiin meille tilaisuus tehdä automobiiliretki

kauemmaksi rintamaa kohti. Hindenburgin ehdotuksesta päätettiin, että

ajaisimme kappaleen matkaa Ranskan sisämaahan päin, päämääränämme St.

Quentin. Mainittu kaupunki sijaitsee noin 80 kilometriä Avesnes'istä

etelään. Mukaamme lähti luutnantti Neubauer erikoisoppaaksi.

Tultuamme hiukan etelämpään alkoi jo näkyä sodan hävityksen jälkiä.

Yksityisiä taloja ja paikoitellen kokonaisia kyliäkin oli ammuttu

hajalle. Ainoa suurempi paikkakunta, jonka ohi kuljimme, oli Guise,

jossa kumminkin vain vanhan linnoituksen lähellä olevat talot olivat

hävitetyt. Vainioilla työskenteli talonpoikaisväki aivan rauhallisesti

elonkorjuussa. Suuret alueet tuota viljavaa maata olivat kuitenkin

viljelemättöminä — työväen puutteen vuoksi — ja rikkaruohon peitossa.

Suunnilleen kaksi tuntia kuljettuamme saavuimme St. Quentiniin, joka

sijaitsee aaltomaisessa, kumpuisessa ja metsättömässä seudussa.

Seutu oli täydellisen hävityksen kuva, suuri kaupunki raunioina.

Kaupunki joutui jo aikaisin saksalaisten valtaan, jotka rakensivat sen

eteläpuolelle varustuksia. N.s. "Hindenburgin peräytymisen" jälkeen

vetäytyivät saksalaiset takaisin sinne. Väestö, noin 300,000 henkeä,

oli suurimmalta osalta jäänyt paikoilleen, ja kaupungin elämä jatkui

jokseenkin häiriintymättä. Mutta toukokuussa 1917 alkoivat varsinkin

englantilaiset pommittaa kaupunkia ja pommitusta jatkui aina talveen

1918 asti. Tämä pommitus oli suoritettu niin järjestelmällisesti,

ettei kaupungissa ollut ainoatakaan vioittumatonta taloa, mikäli

voimme havaita kulkiessamme kaupungin läpi. Toiset rakennukset olivat

vioittuneet vain osittain, toisista oli jäljellä ainoastaan raunioita

tai soraläjiä. Kaunis ja kuuluisa suuri tuomiokirkko oli ammuttu

aivan rikki. Katto oli pudonnut ja seinät olivat granaatinreikiä

täynnä. Kirkon sisusta oli täynnä soraa ja säpäleitä. Me vaeltelimme

tuomiokirkon raunioissa poimien sen lattialta kaikenlaisia esineitä,

jotka otimme mukaamme käynnin muistoiksi. Osan arvokkaita tauluja

olivat saksalaiset barbaarit ehtineet pelastaa hävitykseltä ja viedä

Maubeuge'iin, jossa niitä muiden taide-esineiden ohella säilytetään

jätettäviksi sodan loputtua takaisin Ranskaan. Kaupungissa avoimilla

paikoilla olevat veistokuvatkin olivat tärveltyneet. Ainoastaan

erään maanviljelykselle omistetun marmorisen monumentin näin eräässä

suurehkossa puistikossa eheänä paikallaan. Tuskin ainoatakaan

siviilihenkilöä näkyi kaupungissa. Se oli kuollut ja hävitetty. Ei

ollut rakennuksia eikä muitakaan olemassaolon edellytyksiä. Jos se on

rakennettava uudelleen, täytyy se tehdä alusta alkaen. Eräs oppaistamme

lausui, että ranskalaiset luonnollisesti tulevat väittämään, että

tämänkin kaupungin ja sen kauniin tuomiokirkon ovat hävittäneet

"les boches". Ludendorff kertoi minulle antaneensa laskea talojen

arvon eräässä St. Quentinin kokoisessa Saksan kaupungissa (Posen),

ja tuloksena oli ollut 920 miljoonaa markkaa. Ja se vain yhdestä

ainoasta monien Ranskan hävitettyjen kaupunkien joukossa! Hävitys oli

sitäpaitsi ollut jokseenkin merkityksetön saksalaisiin nähden. Heillä

oli maanalaiset suojapaikkansa, jonne granaatit eivät päässeet, ja

sitäpaitsi "Unterstände" kaupungin ulkopuolella, jonne suurin osa

joukkoja vietiin.

Kaupungista kuljimme kappaleen matkaa etelään, missä oli käyty

asemataisteluita. Siellä oli ollut huviloita, lehtoja ja puutarhamaita.

Jälkeäkään ei niistä enää näkynyt, eipä edes yhtään tasaista viheriää

täplää. Vain syviä granaatinkuoppia, joissa hiekka paistoi punaisena

ja mättäitä lepäsi sinne tänne siroteltuina. Näytti siltä kuin olisi

valtava tulivuorenpurkaus kohdannut seutua. St. Quentin oli yksi

niitä kohtia, joista käsin Saksan keväthyökkäys maaliskuun 21 päivänä

1918 alkoi. Nyt oli rintama jo niin kaukana, että tykin jyske kuului

ainoastaan suotuisan sään vallitessa.[12] Meitä oli kehoitettu varomaan

lentäjiä. Etelästäpäin lensi eräs, mutta se oli onneksi saksalainen.

Unohtumattoman, mutta kaamean vaikutuksen teki meihin tämä käynti

seudussa, jossa sota oli väkivaltaisena riehunut. Paluumatkalla

kuljettiin huimaa vauhtia. Tunnissa ja neljänneksessä me siirryimme 80

kilometrin päässä sijaitsevaan Avesnes'iin.

Vielä oli jäljellä ilta, ja siitäkin tuli elinkautinen muisto. Se

vietettiin taaskin Hindenburgin vieraanvaraisessa kodissa. Aterian

jälkeen siirtyi koko seurue tilavalle kuistikolle järjestyen ryhmiin.

Meille suomalaisille tarjottiin taasen kunniapaikat. Hindenburg

sijoitti minut itsensä ja Ludendorffin väliin. Vanhus oli mitä

parhaalla tuulella. Kysyin häneltä, eikö hän ala tuntea itseänsä

väsyneeksi. "Ei juolahda mieleenikään", vastasi hän. "Toisinaan olen

surrut sitä, etten saanut elää kolmikymmenvuotisen sodan aikana." Tuota

ei kumminkaan ollut käsitettävä niin, että hän olisi halunnut sodan

jatkuvan kauemmin kuin oli välttämätöntä. Koruttomalla, vaatimattomalla

tavallaan hän kertoi kuuntelevalle piirille Tannenbergin taistelusta

— vihollinen oli silloin lähenemässä hänen omia Itä-Preussissa

sijaitsevia tiluksiaan — Lodzin luona käydystä taistelusta ja

itärintaman sotatoimista yleensä sinä aikana, jolloin hän oli siellä

ylipäällikkönä. Vastustajistaan, venäläisistä kenraaleista, hän puhui

suopeasti ja hyväntahtoisen armahtavasti. Kun Ludendorff säännöllisen

tapansa mukaan poistui klo 1/2 10 työskennelläkseen vielä pari

tuntia, lausui Hindenburg, että Ludendorff on oivallinen, korvaamaton

mies, jolla on lannistumaton työkyky. Hän kertoi sitten, kuinka he

olivat toisiinsa tutustuneet tavatessaan toisensa Hannoverissa,

mistä Hindenburg keisarin kutsumana oli äkkiä lähtenyt Itä-Preussiin

venäläistä karkoittamaan. Sittemmin nuo kaksi miestä ovat aina

seuranneet toisiaan. "Ludendorff on sotarouvani", sanoi Hindenburg,

ja tätä "sota-avioliittoa" ei ollut vielä koskaan mikään eripuraisuus

häirinnyt. Sill’aikaa kun seurustelimme kuistikolla tuli aivan pimeä.

Hindenburg pyysi anteeksi, että meidän täytyi istua pimeässä, mutta

hän sanoi olevan parasta olla sytyttämättä tulia, koska lentäjiä

toisinaan leijaili öiseen aikaan seudun yläpuolella heittelemässä

räjähtäviä terveisiänsä. Klo 11 me sanoimme hyvästi ja aloimme lähteä

asemalle. Hindenburg hyvästeli meitä sydämellisesti, tulipa hän vielä

automobiilin luo, jossa Ignatius ja minä istuimme, ja puristi kättämme.

Yötä myöten me matkustimme takaisin Spahan. Siellä meidät majoitettiin

pieneen mutta erittäin hyvässä kunnossa olevaan hotelliin, ja meillä

oli vapaus käyttää aikamme miten mielimme. Mitään virallisia tehtäviä

ei ollut enää suoritettavana. Me kuljeskelimme, tarkastelimme

lähemmin paikkakuntaa, katselimme katuelämää ja teimme ostoksia.

Siellä oli saatavissa yhtä ja toista, mitä Berliinissä ei ollut. 60

markkaa maksava paahdettu kahvikilo oli tervetullut tuliaislahja.

Päivälliselle meidät oli kutsuttu yleisesikunnan kasinoon Grand Hotel

Britannique'iin, erääseen kylpypaikan hienoimpia hotelleja,[13] jossa

me vietimme hupaisen hetken upseerien seurassa. Oikeanpuolisena

naapurinani oli Saksan tukholmalainen sotilasattashea, eversti von

Giese, johon olin tutustunut oleskellessani Tukholmassa edellisenä

syksynä. Hän oli tullut Spahan samana päivänä. Klo 5 nousimme junaan,

jossa meillä oli melkein yksin käytettävänämme upea makuuvaunu ja

jonne ystävälliset yleisesikunnan isännät olivat salaa kuljettaneet

runsaat eväät. Seuraavana aamuna, elokuun 2 päivänä, olimme jälleen

Berliinissä. Muistorikas retki oli suoritettu.

Berliini, elokuussa 1918.

Hallitsijakysymys ensimmäisessä vaiheessaan.

Jo sodan ensimmäisenä vuotena kiinnittivät ne piirit, jotka uskalsivat

toivoa Suomen vapautumista, huomionsa myöskin Suomen tulevaa

hallitsijaa koskevaan kysymykseen. Näissä piireissä näet kallistuttiin

ehdottomasti monarkisen valtiomuodon kannalle edellyttäen, että Suomi

pääsee itsenäiseksi. Se saksalainen ruhtinas, jota tällöin lähinnä

ajateltiin, oli Mecklenburgin herttua Adolf Friedrich. Tiedettiin,

että Suomi oli herättänyt hänessä suurta mielenkiintoa ja että hän oli

kelpo mies. Tieteellisissä piireissä hän nautti kunnioitusta Afrikaan

tekemiensä tutkimusmatkojen ja niihin perustuvien maantieteellisten

teostensa nojalla. Sen miehen, joka ensimmäisinä sotavuosina edusti

Saksassa — silloin Berliinissä oleskelevien suomalaisten valtuuttamana

— Suomen etuja, nimittäin Wetterhoffin, oli onnistunut päästä

herttuan tuttavuuteen ja saada hänet harrastamaan Suomen ja varsinkin

suomalaisen jääkäripataljoonan asiaa. Epäilemättä herttuassa jo

silloin heräsi Suomen kruunun saavuttamista koskeva ajatus. Myöskin

Badenin prinssi Max oli maininnut Mecklenburgin herttuan sinä Saksan

ruhtinaana, jota vapaan Suomen olisi lähinnä ajateltava valitessaan

itselleen hallitsijaa. Kun syksyllä 1917 kohtasin Tukholmassa Sven

Hedinin, puolsi hän lämpimästi herttua Adolf Friedrichiä pitäen häntä

erittäin sopivana Suomen tulevaksi kuninkaaksi.

Kun Suomi sitten oli julistautunut itsenäiseksi ja muut vallat

olivat tunnustaneet sen suvereenisuuden, ei monarkiaa ja tasavaltaa

koskeva kysymys ollut enää erikoisesti huomionalainen. Itsenäisen

Suomen tasavallan aate oli jossakin määrin syrjäyttänyt monarkista

ajatusta. Punainen valta teki kumminkin lopun tasavaltaisesta

unelmasta, ja vapaustaistelun aikana monarkinen ajatus jälleen kasvoi

voimakkaaksi kansassamme. Professori Mikkolan käydessä Sofiassa

hankkimassa Bulgarian tunnustusta Suomen itsenäisyydelle oli kuningas

Ferdinand antanut herttuasta ja hänen sopivaisuudestaan Suomen

valtaistuimelle hyvin edullisen lausunnon, siltä varalta, että maassa

päätettäisiin valita monarkia. Kuninkaan välityksellä kohtasivat

herttua ja professori Mikkola toisensa Berliinissä helmikuun lopussa

tai maaliskuun alussa, ja pian senjälkeen kävi herttuan puheilla

professori Erich. Luonakäynnit uudistuivat muutamia viikkoja myöhemmin.

Molemmat maanmiehemme saivat herttuasta mitä parhaimman käsityksen

ja käyntiensä jälkeen he lausuivat tyytyväisyytensä siitä, että

ruhtinas näytti olevan sekä halukas että hyvin sovelias ryhtymään

kysymyksessäolevaan vaikeaan toimeen, olemaan Suomen kuninkaana. Hänen

ja Erichin välisessä keskustelussa ei hänen ehdokkuuttansa koskevaan

kysymykseen oltu suoranaisesti kajottu, mutta luonnollisesti se oli

edellytetty tietyksi. Virallisen asemani vuoksi minä jonkin verran

arkailin ryhtyä keskustelemaan herttuan kanssa, sitäkin enemmän,

kun valtiomuotoa koskeva kysymys vielä oli aivan epäselvä ja vielä

vähemmän oli olemassa mitään yleistä mielipidettä tulevan hallitsijan

persoonaan nähden. Tapasin herttuan ensimmäisen kerran vasta hiukan

myöhemmin, huhtikuun 5 päivänä 1918. Minut ja Erichin oli kutsunut

päivällisille parooni von Brandenstein, herttuan luottamusmies, ja

vieraiden joukossa oli myöskin herttua puolisoineen. Me keskustelimme

pitkän aikaa, osalta kahden kesken, Suomessa vallitsevista olosuhteista

ja mahdollisuuksista, että siellä päätettäisiin valita monarkia.

Herttuan mieltä näytti kiinnittävän mahdollisesti tarjoutuva tehtävä

ryhtyä Suomen hallitsijaksi, ja hän näytti käsittävän oikein sen

kannan, jolle kuninkaan olisi asetuttava demokraattisessa maassamme.

Hän teki minuunkin hyvän, sympaattisen vaikutuksen ja tuntui olevan

viisas ja luja persoonallisuus. Herttuatar, jonka pöytänaapurina

olin, oli ulkonäöltään miellyttävä ja luottamusta herättävä ja hän

puhui ja esiintyi koruttomasti ja vaatimattomasti. Tutustuttamisemme

tarkoituksena oli ilmeisesti se, että minä saisin henkilökohtaisen

vaikutelman herttuasta ja hänen puolisostaan siltä varalta, että

herttuan ehdokkuus tulisi kysymykseen. Siihen nähden en sitoutunut

mihinkään, en silloin enkä myöhemmin, vaan pysyttelin varovaisena,

vaikka herttua luonnollisesti tiesi, että minä omasta puolestani

suhtauduin siihen myötätuntoisesti. Me kohtasimme toisemme

sitten kevään kuluessa muutaman kerran, koska hän tahtoi seurata

hallitsijakysymyksen kehittymistä. Hänen omasta ehdokkuudestaan

ei paljoa puhuttu. Kerran hän oli kutsunut minut, Sven Hedinin ja

ruotsalaisen kreivi Douglasin sekä pari muuta henkilöä päivällisille

Kaiserhofiin. Keskusteltiin m.m. siitä, millaisia ominaisuuksia

hallitsijalla tulee olla ja miten hänen tulee esiintyä saavuttaakseen

pohjoismaissa kansan myötätunnon. Herttua lausui silloin varsin

järkeviä ajatuksia. Kerran hän kävi luonani asunnossani ja minä

kävin pari kertaa tapaamassa häntä Continental-hotellissa, jossa hän

Berliinissä ollessaan asui. Se vaikutelma, että hän oli sovelias

"meidän kuninkaaksemme" lujittui minussa yhä enemmän.

En tiennyt ketään muuta ehdokasta vakavasti ajateltavankaan. Tosin

olin kuullut prinssi Oskarin nimen mainittavan ja olin von Hülsenln

avulla saanut hänestä lähempiä tietojakin, jotka olin lähettänyt

hallitukselle, mutta en aavistanutkaan, että kotimaassa toimittiin

ponnekkaasti prinssin ehdokkuuden hyväksi. Itseäni arvelutti kovin se

ajatus, että Hohenzollernin prinssi astuisi Suomen valtaistuimelle.

Tästä kysymyksestä minä olin usein keskustellut erään Berliinissä

olevan virkatoverini kanssa, joka oli prinssi Oskarin ehdokkuuden

suosija, mutta sitä en tiennyt, että hän harjoitti asiassa omaa

politiikkaansa, jolle hän oli saanut hallituksen kallistamaan

korvansa sekä otti toimeliaasti osaa aloitettuun taisteluun, joka ei

tarkoittanut ainoastaan prinssi Oskarin puoltamista vaan suuntautui

suoranaisesti herttuaa vastaan. Sitävastoin tiesin kyllä, että

ensinmainitun ehdokkuudella oli kannattajia Suomessa olevan saksalaisen

sotaväen keskuudessa.

Saksan ulkoasiainministeriö oli osoittautunut sangen passiiviseksi

hallitsijakysymykseen nähden; en ainakaan minä ollut voinut havaita

sitä siellä mitenkään erikoisesti harrastettavan. Suomen ja Ruotsin

poliittiseen lähenemiseen pani saksalainen diplomatia näinä aikoina

paljon painoa ja katsoi asiaa voitavan edistää valitsemalla

ruotsalainen prinssi Suomen kuninkaaksi. Kesäkuun 3 päivänä kävi

puheillani kreivi Douglas, joka oli vast'ikään palannut Ruotsista. Hän

oli käynyt kuninkaan luona keskustelemassa hallitsijakysymyksestä ja

voi nyt ilmoittaa ulkoasiainministeriölle, ettei mikään ruotsalainen

prinssi voinut tulla kysymykseen Suomeen hallitsijaa valittaessa

ja että kuningas oli selvästi lausunut myötätuntonsa herttuan

ehdokkuutta kohtaan. Siten oli poistettu arveluttavin seikka, joka

saksalaisella taholla oli estänyt asettumasta varmalle kannalle

hallitsijakysymyksessä. Kreivi Douglas kävi jälleen luonani pari päivää

myöhemmin. Hän oli ollut puhuttelemassa ulkoasiainministeriä von

Kühlmannia, joka oli selittänyt, ettei Saksan hallituksella ole mitään

sitä vastaan, että Adolf Friedrich kutsutaan Suomen kuninkaaksi. Mitään

mielipiteiden eroavaisuutta ei v. Kühlmannin tiedonannon mukaan ollut

tähän asiaan nähden olemassa valtakunnan hallituksen ja korkeimman

sotilaallisen johdon välillä. Jos sotilaalliselta taholta toimittiin

prinssi Oskarin hyväksi, johtui se puhtaasti persoonallisista

aloitteista. Kühlmann halusi keskustella minun kanssani kysymyksestä.

Nyt vedottiin minuun ensi kerran tässä asiassa virallisena henkilönä

ja siitä syystä katsoin olevani velvollinen sähköteitse pyytämään

toimintaohjeita ulkoasiaintoimituskunnasta. Vastaus kuului, ettei minun

pitänyt ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin hallitsijakysymyksessä, ja

minä tietysti noudatin määräystä.

Minun täytyi kumminkin kesäkuun 14 päivänä käydä tapaamassa

v. Kühlmannia saadakseni keskustella hänen kanssaan eräistä

ulkoasiainministeriön Suomeen kohdistuvan taloudellisen politiikan

ikävistä ilmauksista. Siitä sukeutui pitkänlainen poliittinen

keskustelu, joka koski varsinkin itä-karjalaisia suunnitelmia. Kühlmann

alkoi itse puhua myöskin hallitsijakysymyksestä minun ollessani, mikäli

mahdollista, mykkänä kuuntelijana. Hän ilmoitti keskustelleensa asiasta

valtakunnankanslerin kanssa ja sanoi Saksan hallituksen suhtautuvan

varsin myötätuntoisesti herttua Adolf Friedrichin ehdokkuuteen, sen

jälkeen kun kysymys Ruotsin kuningashuoneen jäsenen valitsemisesta

Suomen hallitsijaksi oli rauennut. Prinssi Oskarin ehdokkuuden ei

katsottu poliittisista syistä voivan tulla kysymykseen. Kun huomautin,

että sitä kumminkin kannatettaneen sotilaspiireissä, vastasi v.

Kühlmann samoin kuin Douglasille, että siinä tapauksessa kannattajina

esiintyivät yksityiset sotilashenkilöt eikä sotilasjohto.

Vähän ennen kotimaahan lähtöäni kävin ulkoasiainministeriössä

puhuttelemassa salaneuvos Nadolnya, joka ilmoitti keisarin esittelyssä

selittäneen, ettei mikään hänen huoneensa prinssi voinut tulla

kysymykseen Suomen hallitsijaa valittaessa, koska täytyi välttää kaiken

dynastiapolitiikan varjoakin Suomeen nähden, ja että hän mielellään

näkisi herttua Adolf Friedrichin tulevan Suomen kuninkaaksi. Seuraavana

päivänä — luullakseni kesäkuun 29:ntenä — oli v. Kühlmann kutsunut

minut puheilleen. Hän ilmoitti saman kuin Nadolny ja antoi tehtäväkseni

asian esittämisen hallitukselleni. Kesäkuun 30 päivän iltana palasi

von Bonsdorff käynniltään kotimaasta ja hänen mukanaan saapui eräs

senaattori. Mikäli myöhemmin sain tietää, oli heidän tehtävänään

työskennellä Berliinissä prinssi Oskarin ehdokkuuden hyväksi, ja tämän

piti tapahtua sikäläisestä lähetystöstä välittämättä.

Aikaisemman sopimuksen mukaisesti minä matkustin heinäkuun 1

päivänä Tukholman kautta kotimaahan. Samalla kertaa lähti parooni

v. Brandenstein Suomeen tutkimaan hallitsijakysymyksen tilaa ja

antamaan siitä tietoa herttualle ja ulkoasiainministeriölle. Hän oli

pyytänyt saada matkustaa kerallani, enkä minä voinut sitä silloin

pitää sopimattomana. Minulla oli sitä vähemmän syytä vastustaa hänen

matkaansa tai oikeammin neuvoa häntä jättämään se tekemättä, kun

prinssi Oskarin ehdokkuus äskenmainittujen tiedonantojen mukaan ei

voinut enää tulla kysymykseen. Tukholmassa me viivyimme ainoastaan

aamusta iltaan. Me murkinoimme Gripenbergin luona ja söimme päivällistä

Rosenbadissa Sven Hedinin seurassa. Heinäkuun 3 päivän iltana saavuimme

Helsinkiin, missä von Brück oli ottamassa vastaan Brandensteiniä.

Kun esitin asianomaisille Saksan hallitukselta saamani tehtävän,

kohtasi sitä suuri tyytymättömyys ja melkoinen epäluuloisuus, jotka

minua kovin kummastuttivat. Tahdottiin väittää, että prinssi Oskar

on saatava ja että hallitsijakysymyksen onnellinen ratkaisu olisi

kerrassaan riippuvainen hänen ehdokkuudestaan ja että herttua Adolf

Friedrich ei voisi ollenkaan tulla kysymykseen. He näyttivät luulleen,

että herttuan ja hänen ystäviensä ponnistukset olivat syynä niihin

vaikeuksiin, joita prinssi Oskariin nähden oli ilmennyt. Heille oli

nähtävästi uskoteltu, että ensinmainittu kynsin hampain toimi tai

sai muita toimimaan oman ehdokkuutensa puolesta ja keisariprinssin

ehdokkuutta vastaan. Herttuan persoonastakin oli kuulunut alentavia

arvosteluja ja juoruja. Oli selvää, että herttuaan kohdistuvaa,

ulkoapäin johtuvaa salaista vastustustyötä oli tehty. Se oli

vaikuttanut hallituksemme jäseniin, joille Saksan henkilöt ja

olosuhteet olivat tuntemattomat. Minua syytettiin siitä, että olin

toiminut hallituksen ehdokasta vastaan, jona sanottiin olevan ja

pysyvän prinssi Oskarin. Väitettiin, että ainoastaan Hohenzollern-suvun

jäsen voi taata meille Saksan suojan; joku pikkuruhtinas muka ei

merkinnyt mitään. Berliinissä olevat herttuan vastustajat saivat

aikaan, että Brandenstein otettiin vastaan jokseenkin ynseästi. Minä

havaitsin, että toisaalta tuleva vaikutus oli hallituspiireissä

kokonaan herpaissut minun vaikutukseni hallitsijakysymykseen ja voin

ainoastaan valittaa, että hallitukselle oli annettu aivan väärä käsitys

sekä kysymyksen todellisesta tilasta että minun suhtautumisestani

siihen. Ne yksityiset, eri puolueisiin lukeutuvat poliitikot, joiden

kanssa asiasta keskustelin, olivat paljoa vapaammalla kannalta kuin

hallituksen jäsenet. Heillä ei tuntunut olevan mitään varmaa käsitystä

henkilökysymyksestä. Pääasia heille — kuten minullekin — oli, että maa

saisi kunnollisen hallitsijan ja saisi sen mahdollisimman pian.

Sillä välin olivat Berliiniin lähetetyt valtuutetut toimineet siellä

innokkaasti siihen suuntaan kuin heidän tehtävänsä viittasi. He olivat

olleet yhteistyössä Suomen kysymystä harrastavien sotilashenkilöiden

kanssa, mutta olivat vähät välittäneet ulkoasiainministeriöstä,

jolla kumminkin on ratkaisuvalta tai joka ainakin on tärkein

tekijä luonteeltaan yleispoliittisissa kysymyksissä. Tämä Saksan

ulkoasiainministeriön syrjäyttäminen olikin siellä pantu pahakseen.

Mihinkään positiiviseen tulokseen eivät valtuutetut prinssi Oskarin

ehdokkuuteen nähden olleet voineet päästä, mutta he tahtoivat kumminkin

asianomaisissa yhä pitää yllä sitä käsitystä, että hänet voitiin

saada, ja samalla oli heidän onnistunut saattaa mecklenburgilainen

yhä huonompaan huutoon heidän keskuudessaan. Hänen "salajuoniensa"

katsottiin olevan toisen ehdokkaan tiellä.

Muutamia päiviä senjälkeen, kun heinäkuun keskivaiheilla olin

palannut Berliiniin, sain kutsun saapua alivaltiosihteeri von dem

Busschen puheille, joka ilmoitti minulle keisarin jälleen lausuneen

hallitsijakysymyksestämme siihen suuntaan, ettei kukaan hänen

pojistansa voinut tulla kysymykseen. Bussche toivoi, että tämä vieläkin

ilmoitettaisiin Suomen hallitukselle. Epämieluisasti sen tein,

kaiken sen jälkeen, mitä oli sattunut, mutta minulla ei ollut mitään

oikeutta jättää sitä lähettämättä, vaikka voinkin edellyttää, että

sitä käytettäisiin aseena minua ja — mecklenburgilaista vastaan. Se

kerrassaan perusteeton käsitys, että minä — senvuoksi, että minulla

oli asiasta toinen mielipide — harjoitin hallitsijakysymykseen nähden

politiikkaa, jonka tarkoituksena oli tehdä tyhjäksi hallituksen aikeet,

lujittui todellakin tämän johdosta.

Saksan ulkoasiain johdon selvää selitystä, ettei keisari suostuisi

siihen, että kukaan hänen pojistaan tulisi Suomen hallitsijaksi, ei

kuitenkaan voitu tinkiä olemattomaksi, ja aljettiin älytä, että oli

vähän toiveita saada prinssi Oskar. Keisari oli kumminkin rajoittanut

torjuvan suhtautumisensa omiin poikiinsa, joten muut Hohenzollern-suvun

prinssit jäivät saavutettaviin. Saksalaiselta sotilastaholta asetettiin

silloin Preussin prinssi Friedrich Wilhelm ehdokkaaksi n:o 2, kuten

sain kuulla poliittisesta jaostosta. Asia oli ilmeisesti viety

keisariin saakka. Kuten toisessa yhteydessä jo olen maininnut, lausui

keisari heinäkuun 30 päivänä, suomalaisen lähetystön käydessä Spassa

hänen puheillaan, minulle siihen suuntaan, että jos Suomi halusi

preussilaisen prinssin kuninkaakseen, olisi äskenmainittu ehdokas

sopiva, korostaen erikoisesti, että prinssi oli lujaluonteinen ja

kokenut hallintomies. Kun seuraavana päivänä kävimme Avesnes'issa antoi

Hindenburg minulle ja Ludendorff von Bonsdorffille varsin edullisen

lausunnon uudesta hallitsijaehdokkaasta. Minulla oli täysi syy uskoa

prinssin soveltuvan kysymyksessäolevaan korkeaan toimeen, mutta

hänen puolisonsa katolisuus minua kumminkin arvelutti. Lähetin heti

hallitukselle sähkösanoman, jonka allekirjoitimme von Bonsdorff ja

minä, niistä keisarin ja molempain sotapäällikköjen lausunnoista, jotka

koskivat prinssi Friedrich Wilhelmiä.

Prinssin ehdokkuus oli ilmeisesti saatu aikaan ja keisarin hyväksymäksi

ulkoasiainministeriön siitä mitään tietämättä. Kuten von dem Busschen

ja Nadolnyn puheilla käydessäni kuulin, ei siellä oltu ollenkaan

tyytyväisiä uuteen ehdokkaaseen. Häneen nähden oli olemassa samoja

epäilyksiä kuin prinssi Oskariinkin nähden, nimittäin osaksi

sisäpoliittisia, osaksi ulkopoliittisia epäilyksiä. Pian saatiinkin

kuulla, ettei prinssi Friedrich Wilhelm ollut toivottavissa. Jo

silloin, kun minä päämajassa käytyämme olin kunniatervehdyksellä uuden

ulkoasiainministerin von Hintzen luona, tiesi hän kertoa prinssin

epäröivän, ja pian kuultiin hänen asettuneen kielteiselle kannalle

ehdokkuuteen nähden. Silloin asetettiin ehdokas n:o 3: Hessenin prinssi

Friedrich Karl, keisarin lanko. Hänen sopivaisuudestaan ei silloin

vielä tiedetty mitään, mutta sillä taholla, joka tahtoi määrätä Suomen

kuningaskysymyksen, oli tunnuslauseena: kuka hyvänsä, kunhan ei

mecklenburgilainen. Omasta puolestani minulla ei ollut mitään uusinta

ehdokasta vastaan edellyttäen, että hän vastasi vaatimuksiamme ja oli

halukas ottamaan toimen vastaan.

Eduskunta oli ratkaissut valtiomuotokysymyksen monarkiseen suuntaan, ja

hallitus oli saanut tehtäväkseen ryhtyä valmistaviin toimenpiteisiin

vuoden 1772 hallitusmuodon 38 §:n nojalla tapahtuvaa kuninkaanvaalia

varten. Tähän sisältyi sekin, että hallitus oli valtuutettu panemaan

ehdolle soveliaan ehdokkaan, mutta harjoitetun politiikan vuoksi oli

henkilökysymys epäselvempi kuin koskaan ennen. Tulokset olivat olleet

kielteisiä. Kallis aika oli mennyt hukkaan.

Olin vihdoinkin elokuun 6 päivänä päässyt lähtemään lomaretkelle

Ylä-Baijerin vuoristoon, mutta jo muutaman päivän kuluttua minut

kutsuttiin takaisin Berliiniin. Sinne odotettiin erikoista lähettiä

tai lähetyskuntaa, jonka tehtävänä sanottiin olevan etsiä lopullinen

hallitsijaehdokas. Von Bonsdorff oli saanut määräyksen jäädä

toistaiseksi Berliiniin, vaikka hänen toimensa Suomen lähetystössä

olivat loppuneet jo elokuun 1 päivänä. Itse asiassa olikin tarkoitusta

varten päätetty valita virallinen lähetystö, ja oli sen jäseniksi

määrätty senaattorit Talas, Frey ja Nevanlinna sekä v. Bonsdorff.

Elokuun 1 päivänä, jokseenkin samaan aikaan kuin lähetyskunnan jäsenet,

saapui kaksi Suomen hallituksen jäsentä inkognito Berliiniin. Heidän

tehtävänään oli pyrkiä keisarin puheille esittämään hallituksen

toivomuksia tulevan hallitsijan persoonaan nähden ja ottaa täysi selko

siitä, kuinka keisari suhtautui ehdokaskysymykseen. Käynti keisarin

luona, joka silloin oleskeli Wilhelmshöhessä, määrättiin elokuun 26

päiväksi.

Audienssipäivän edellisinä päivinä minä pysyttelin tuota huomionalaista

kysymystä koskeviin neuvotteluihin nähden aivan passiivisena.

Keskustellessani toisen hallituksen jäsenen kanssa selvitin sentään

kantani. Huomautin, etten ollenkaan halunnut toimia hallituksen

suunnitelmia vastaan, vaan suostuin kannattamaan mitä kelvollista

saksalaista prinssiä tahansa, mutta että minua kuohutti se tapa,

jota oli käytetty herttua Adolf Friedrichiä vastaan sodittaessa.

Sanoin myöskin pitäväni epäviisaana jättää hänen ehdokkuutensa

huomioonottamatta, koska voimme joutua varsinkin ikävään asemaan, jos

hylkäisimme todella kelvollisen ehdokkaan, ennenkuin toinen samanlainen

oli varmasti saatavissa. Koko asian heittäminen alun pitäen yhden

ainoan Hohenzollern-kortin varaan oli minusta näyttänyt arveluttavalta

sekä Saksassa vallitsevaan ajatussuuntaan että yleiseen poliittiseen

asemaan nähden. Varatuomari Hj.J. Procopé, joka oli heinäkuun alusta

alkaen oleskellut Berliinissä ja jolla oli ollut tilaisuutta tarkoin

seurata kuningaskysymyksessä pelattua peliä, voi hänkin avustaa

asianomaisia tärkeillä tiedonannoilla. Asia oli kumminkin jo edennyt

niin kauas, ettei ollut muuta tekemistä kuin noudattaa viitoitettua

ohjelmaa.

Elokuun 23 päivänä kävi toinen senaattori tervehtimässä von

Hintzeä, joka antoi herttuasta edullisen lausunnon ja huomautti

lähinnä sisäpoliittisten syiden vaikuttavan, ettei Saksan hallitus

suhtautunut myötätuntoisesti aikeeseen valita joku Hohenzollern Suomen

hallitsijaksi. Se herättäisi tyytymättömyyttä sekä ruhtinaitten että

enemmistöpuolueiden piireissä.

Wilhelmshöhen retkelle minä en lähtenyt mukaan, vaikka se oikeastaan

olisi kuulunut asiaan. Lähetyskunnan takia jätin sen tekemättä.

Hallituksenjäsenet palasivat käynniltään Wilhelmshöhestä 27 päivänä.

Asia ei ollut luonnistunut toivomusten mukaisesti, mutta käynti

tuli kuitenkin ratkaisemaan hallitsijakysymyksemme. Keskustelu

keisarin kanssa oli antanut tulokseksi, että kumpaakaan hallituksen

aikaisempaa ehdokasta, prinssi Oskaria enempää kuin prinssi Friedrich

Wilhelmiäkään, ei voitu saada Suomen hallitsijaksi. Kolmatta, Hessenin

prinssin ehdokkuutta, keisari ei ollut vastustanut, ja se siis oli

vielä avoinna. Keisari oli ilmeisesti alakuloinen. Mikäli myöhemmin

sain tietää, ei luonakäynnin ajankohta ollut keisarille sovelias.

Tunnettua oli, että hänen puolisonsa oli silloin pahasti sairaana,

mutta sitä ei vielä tiedetty, että elokuun 8 päivänä länsirintamalla

kärsitty tappio ja sitä seuraava peräytyminen oli Saksan sodanjohdossa

herättänyt mitä vakavinta, sodan koko myöhempään kehittymiseen

kohdistuvaa huolehtumista.

Seuraavana päivänä kävin tapaamassa molempia hallituksen jäseniä Hotel

Edenissä, jossa he majailivat. Koko lähetyskunta oli kokoontunut sinne

konferenssiin, ja minua kehoitettiin olemaan mukana. Mieliala oli

painostava. Sitä epätyydyttävää tulosta, joka oli saavutettu keisariin

vetoomalla, pidettiin herttuan ja hänen kannattajainsa toiminnasta

aiheutuvana, ja eräältä taholta viittailtiin sen seikan vaikuttaneen

epäedullisesti, että minä, Suomen virallisena edustajana, olin

tunnetusti herttuan ehdokkuuden puolella. En saanut selville, mille

perusteille tuollainen teoria oli rakennettu. Kaikkialla kummitteleva

herttuan ehdokkuus oli nyt saatava poistetuksi, ja sen tuhoamisen tuli

tapahtua Berliinissä olevan lähetystömme avulla. Mihinkään peruutukseen

minä en voinut suostua, mutta jos hallitus käski minua selittämään,

ettei se kannattanut herttuan ehdokkuutta, oli luonnollisesti

velvollisuuteni julkaista sellainen selitys.

Samana päivänä kävimme, aikaisemmin mainitsemani senaattori, Talas

ja minä, von Hintzen puheilla. Senaattori ilmoitti v. Hintzelle,

että hallituksen oli täytynyt jättää herttuan ehdokkuus lopullisesti

huomioonottamatta sisäpoliittisista syistä, jotka saattoivat johtaa

nykyisen hallituksen eroamiseen, ja että oli asetettu uusi ehdokas,

nimittäin Hessenin prinssi. Oivallista poliittista taidokkuutta

osoittaen v. Hintze huomautti, ettei Saksan hallituksen mieleen voinut

juolahtaa sekaantua Suomen sisäisiin asioihin. Hessenin prinssin hän

uskoi kelpo mieheksi ja lupasi ryhtyä hänen kanssaan keskusteluihin

valmistellakseen lähetyskunnan luonakäyntiä. Hessenin prinssi

ilmeisesti ei herättänyt sellaisia epäilyksiä kuin joku Preussin

prinssi, vaikka hän olikin keisarin lanko. Hintzen tiedonanto kohotti

jälleen lähetyskunnan mielialaa, ja hallituksen jäsenet olivat kotiin

lähtiessään paljoa toivehikkaampia kuin keisarin luota palatessaan.

Suomen lähetystön selitys, ettei se lähetyskunta, jonka asiana oli

valmistella ehdokaskysymystä, ottanut herttua Adolf Friedrichin

ehdokkuutta huomioon, jätettiin Wolffin toimistoon elok. 27 päivän

iltana. Kun ei sitä seuraavana päivänä näkynyt sanomalehdissä,

tiedusteli varatuomari Procopé syytä ja sai vastaukseksi, että se

johtui syistä, joille toimisto ei mahtanut mitään. Iltapäivällä

julkaistiin lehdissä selitys, ettei herttua tulisi ottamaan vastaan

Suomen kruunua, jos se hänelle tarjottaisiin. Kreivi Douglasilta, joka

asian johdosta kävi puheillani, kuulin herttuan selityksen syntyneen

seuraavalla tavalla. Wolffin toimistoon jätetty lähetystön tiedonanto

oli heti ilmoitettu ulkoasiainministeriöön. Silloin oli von dem

Bussche kutsunut luokseen vapaaherra Brandensteinin, joka oli herttuan

luottamusmiehenä kirjoittanut mainitun kieltäytymisen ja jättänyt sen

sanomalehtiin. Uutinen ei ainoastaan herättänyt suurta kummastusta

Saksassa vaan myöskin pettymystä Suomessa, mikä seikka parhaiten

osoittaa, kuinka perusteeton oli se väite, ettei herttuan ehdokkuutta

siellä kannatettu. Tätä pettymystä ilmaisevia uutisia näkyi Saksankin

sanomalehdissä. Lähetyskunta sähkötti tämän johdosta hallitukselle

valittaen, että Suomen sanomalehdistön sallittiin julkaista tuollaisia,

lähetyskunnan toimintaa vahingoittavia lausuntoja. Hallitus vastasi

syyn olevan siinä, etteivät sanomalehdet olleet saaneet oikeita tietoja

"todellisesta tilanteesta" ja lupasi pitää huolta, ettei sellaista tule

enää tapahtumaan. Sitten ei herttuasta enää puhuttu.

Lopullinen ja ainoa ehdokas oli siis Hessenin prinssi Friedrich Karl.

Tulisiko hän antamaan myöntävän vastauksen? Siitä ei vielä tiedetty

mitään. Audienssilupa oli saatu syyskuun 6 päiväksi, ja päivää

aikaisemmin lähti lähetyskunta sekä varatuomari Procopé sen sihteerinä

Frankfurt a. M:iin. Minä ilmoitin lähdön Hessenin lähettiläälle ja

selitin etten ottanut osaa tähän tervehdyskäyntiin, koska se oli

pikemmin yksityisluontoinen. Kohta kun prinssi antaisi myöntävän

vastauksen lupasin olla hänen käytettävissään.

Ottaessaan lähetyskunnan ensimmäisen kerran vastaan prinssi vielä

kovin epäröi. Koko kuningaskysymys, lausui hän, oli tullut kuin kivi

taivaasta — joskin kallis kivi. Hän oli levoton senvuoksi, ettei maassa

vallinnut yksimielisyys valtiomuotokysymykseen ja tulevan hallitsijan

persoonaan nähden. Hän halusi vielä neuvotella keisarin kanssa, koska

tahtoi saada takeita Saksan kannatuksesta. 9 päivänä lähetyskunta

otettiin jälleen vastaan. Sillävälin prinssi oli käynyt Wilhelmshöhessä

tapaamassa keisaria ja ulkoasiainministeriössä Berliinissä.

Lähetyskunnalta saapuneen sähkösanoman mukaan prinssi nyt selitti

olevansa halukas ottamaan kuningaskruunun vastaan, jos vaali osoittaisi

riittävää kannatusta, ja sanoi olevansa valmis kohta astumaan

hallitukseen. Senaatti valtuutettiin julkaisemaan hänen suostumuksensa.

Tästä annettiin seuraavana päivänä valtionhoitajalle tieto

kaukokirjoittajan avulla. Julkaiseminen tapahtui Helsingissä syyskuun

11 päivänä, ja seuraavana päivänä kertoivat Berliinin lehdet tämän

suuren uutisen. Lähetyskunta palasi Berliiniin 12 päivänä. Sen jäsenet

olivat erittäin ihastuneet tulevan hallitsijan persoonallisuuteen

ja hänen perheeseensä. Hänen hyvyyttään ja älykkyyttään ei sopinut

ollenkaan epäillä. Ei tiedetty vielä ollenkaan, oliko hän muuten

hallitsijaksi sopiva. Joka tapauksessa täytyi ratkaisua pitää

ilahduttavana. Jos prinssi olisi vastannut kieltävästi, olisi

kuningaskysymyksemme ollut umpikujassa. Mutta valitettavaa on, että

kysymyksen esihistoriassa on tumma täplä, jota ei käy poishivuttaminen:

hyvän ja voimakkaan hallitsijan syrjään sysääminen juonien avulla.

Berliinissä syyskuulla 1918.

Käynti Friedrichshofissa.

Hallituksen valitsema lähetyskunta — kuninkaanetsijät, kuten joku sitä

nimitti — oli palannut Frankfurtista Berliiniin mukanansa Hessenin

prinssin Friedrich Karlin myöntävä vastaus. Kirjoitin heti prinssille,

lausuin iloni sen johdosta, että hän oli suostunut Suomen hallituksen

toivomukseen ja ilmoitin olevani tulevan kuninkaan käytettävissä.

Sunnuntaina syyskuun 15 päivänä sain näin kuuluvan sähkösanoman:

"Kiitän vilpittömimmin Teidän Ylhäisyyttänne ja olen iloinen

toivoessani saada tervehtiä Teitä täällä. Poikani Wolfgang, joka

haluaa tavata Teitä huomenna sunnuntaina 11 ja 12 välillä, ilmoittaa

lähemmin. Friedrich Karl." Nuori 22-vuotias prinssi — Suomen tuleva

perintöruhtinas — saapui luokseni mainittuun aikaan ja me juttelimme

tuttavallisesti puolisen tuntia. Hän teki miellyttävän koruttoman

vaikutuksen; hänen käyttäytymisensä oli vaatimatonta, melkein ujoa.

Kuningaskysymys oli tullut koko perheelle kovin äkkiarvaamatta, eikä

hän ollut vielä oikein perehtynyt uusiin tulevaisuudennäköaloihin.

Nuori prinssi oli palaamassa Bukarestiin, jossa hänellä oli toimi

saksalaisessa esikunnassa. Noin 10 päivän kuluttua hänen oli määrä

tulla takaisin valmistuakseen lähtemään uuteen kotimaahansa pohjolaan.

Hän toi isänsä terveiset ja sanoi, että olin milloin hyvänsä

tervetullut Friedrichshofiin.

Sähkötin heti prinssin kamariherralle, parooni von Flotow'lle, että

tulisin käymään prinssin luona syyskuun 17 päivänä, ja lähdin 16

päivänä illalla Frankfurtiin, luutnantti Ström attasheanani. Hotellissa

oli parooni v. Flotow'n lähettämä kirje, jossa ilmoitettiin Hänen

Korkeutensa odottavan minua klo 1 ja toivovan, että jään linnaan

seuraavaan päivään. Matkustin sitten v. Flotow'n seurassa junalla 35

minuutin matkan päässä kaupungista Taunus-vuoristossa sijaitsevaan

Cronbergiin, josta meitä vastaan lähetetty automobiili muutamassa

minuutissa vei meidät Friedrichshofin linnaan. Linnan on rakennuttanut

1890-luvulla keisarinna Friedrich, joka asui siellä leskenä kuolemaansa

asti, jonka jälkeen sen, hänen toivomuksensa mukaisesti, otti haltuunsa

vävy, prinssi Friedrich Karl, johon hän oli ollut hyvin kiintynyt.

Linnan sisustus osoittaa erinomaista taiteellista makua. Suuret

huoneet ovat täynnä kauniita antiikkisia huonekaluja ja taideteoksia.

Keisarinna, joka kovin rakasti taidetta, oli pitänyt asianaan koota

linnaan ylhäisen taiteen ja taideteollisuuden tuotteita, ja prinssi

Friedrich Karlilla on tässä suhteessa sama maku ja intohimo kuin

hänellä. Linnaa ympäröi laaja, tuuhea, englantilais-ranskalaista

sekatyyliä oleva puisto. Maaperä on hyvin kumpuista.

Kun olimme saapuneet perille, vietiin minut kohta prinssin

työhuoneeseen. Tervehdittyämme toisiamme keskustelimme hetkisen

siitä, mikä kummankin mieltä lähinnä kiinnitti, nimittäin siitä

odottamattomasta tilanteesta, mihin prinssi oli joutunut, kun hänelle

oli tarjottu Suomen kruunu. Prinssi, viidenkymmenen vuoden ikäinen

mies, on hieman keskikokoa pitempi, solakkavartaloinen, pää hiukan

etukumarassa, kasvot kapeat, nenä käyrä, viikset pienet, lyhyiksi

leikatut. Hänen ulkonäössään ori jotakin väsynyttä tai raskasta ja

rasittunutta, mikä osaksi riippunee hänen likinäköisyydestään. Mutta

saman vaikutuksen tekivät myöskin hänen liikkeensä ja puheensa. Hän

sanoi kumminkin olevansa terve ja oli täysin toipunut sen jälkeen kun

hän syksyllä 1914 haavoittui vaikeasti Marnen taistelussa.

Hetken kuluttua antoi prinssi esitellä itselleen luutnantti Strömin,

ja sitten astui huoneeseen hänen puolisonsa, prinsessa Margarethe,

jolle prinssi esitteli meidät. Hänen kuninkaallinen korkeutensa on

keskikokoinen, kasvot punakat, älykkään ja vilkkaan näköiset. Hän

muistuttaa hieman, ei erikoisemmassa määrässä, veljeänsä, keisaria.

Hänenkin olemuksessaan oli jotakin alistunutta, surunvoittoista.

Sota oli vienyt häneltä kaksi poikaa. — Menimme sitten ruokasaliin

aterioimaan. Paitsi meitä oli läsnä ainoastaan kaksi hovinaista,

paroonittaret von Nesselrode ja Dittfurth. Mitään tavallisten

porvarillisten tapojen yli meneviä jäykkiä seurustelusääntöjä ei

ollut havaittavissa. Tarjoilua ei toimitettu niin nopeassa tahdissa

kuin korkeain herrasväkien pöydässä yleensä on tapana. Keskustelu oli

luontevaa ja sangen vilkasta. Se liikkui nykyisessä ja tulevaisessa

ajassa, kosketteli poliittisia asioita, Suomen oloja, vieläpä

henkilökohtaisiakin kysymyksiä.

Kun olimme aterian jälkeen hetkisen istuneet kauniissa hallissa,

erkanivat prinssi ja prinsessa muusta seurueesta ja pyysivät minua

astumaan prinssin työhuoneeseen, jossa me kolmisin keskustelimme

tunnin ajan. Sekä prinssi että prinsessa tekivät joukon kysymyksiä,

jotka koskivat heidän matkaansa Suomeen, vastaanottoa siellä sekä

muita uuteen, korkeaan toimeen liittyviä seikkoja. He olivat molemmat

ilmeisesti jonkinlaisen tuntemattomaan tulevaisuuteen kohdistuvan

levottomuuden vallassa. Huomasi, että he olivat useita kertoja

keskustelleet toistensa kanssa näistä asioista. Puolisoonsa vedoten

virkkoi prinssi, että olihan heillä paljonkin suomalaiselta vieraaltaan

kysyttävää, mutta nyt hän oli osan unohtanut. Vastasin kysymyksiin

niin hyvin kuin osasin ja annoin tietoja parhaan ymmärrykseni mukaan,

huomauttaen samalla, että me olemme hovielämään kuuluviin tapoihin,

menoihin ja seurustelusääntöihin nähden aivan tottumattomia, vailla

kaikkea kokemusta. Prinssi korosti vieläkin, kuinka täysin yllättävänä

kuningasajatus oli hänet saavuttanut. Hänen mieleensä ei ollut johtunut

harrastaa Suomen hallitsijakysymystä. Hän oli aina kuullut vain herttua

Adolf Friedrichiä mainittavan Suomen hallitsijaehdokkaana, ja sitten

hän saikin yht'äkkiä eräänä iltana Frankfurtissa ollessaan tiedon

omasta ehdokkuudestaan. "Mistä tämä kaikki on johtunut, miksi on

käännytty minun puoleeni", kysyi hän. Sanoin hänelle tosin tuntevani

kysymyksen koko esihistorian, mutta pyysin, ettei minun nyt tarvitsisi

tehdä siitä selkoa. Myöhemmin voisin sen tehdä, jos hän tahtoisi.

Prinssikin piti parhaana, jos nyt sai olla "katsomatta oikeaan tai

vasempaan" voidakseen paremmin suunnata katseensa siihen päämäärään,

jonka hän oli itselleen asettanut. Hän sanoi olevansa kiitollinen

saadessaan myöhemmin kaikki kuningaskysymystä koskevat tiedot. Hän

tuntui näkevän ehdokkuudessaan korkeampaa johdatusta, sillä itse hän

ei ollut tehnyt mitään sen hyväksi. Nyt jälkeenpäin hän oli muistanut

eräitä asian enteitä, satunnaisia kosketuksia Suomen kanssa yhteydessä

oleviin seikkoihin, joihin hän ei ollut aikaisemmin kiinnittänyt

huomiota. Keskustelun kuluessa kosketeltiin myöskin sotaa ja Itävallan

hiukan aikaisemmin tekemää rauhanaloitetta. Siinä yhteydessä lausuivat

sekä prinssi että prinsessa — kummastuksekseni — etteivät he

omaksuneet suursaksalaista käsityskantaa eivätkä tunteneet myötätuntoa

Vaterland-puoluetta kohtaan, jonka toiminnan he katsoivat koituneen

Saksan onnettomuudeksi. Tämän kanssa oli sopusoinnussa, ettei prinssi

myöskään ollut Suur-Suomea tarkoittavain suunnitelmain ystävä. Nykyinen

Suomi oli hänen mielestään homogeeninen. Toisten kansanheimojen siihen

yhdistäminen vain vaikeuttaisi maan sisäistä ja ulkonaista asemaa.

Varsinkin hän varoitti liittämästä Viroa Suomen hallitsijan valtikan

piiriin.

Tuttavallisen keskustelumme jälkeen prinssi kysyi, enkö haluaisi levätä

hetken aikaa, ja saattoi minut erääseen vierashuoneeseen yläkertaan,

pieneen aistikkaasti sisustettuun huoneeseen, jonka ikkunat olivat

puoleksi muratin peitossa. Siellä minä lepäsin hetken, kunnes minut

herätti palvelija, joka ilmoitti, että "die hohen Herrschaften" olivat

pyytäneet minua nauttimaan heidän seurassaan teetä klo 5. Teepöydässä

oli seurue vielä suppeampi kuin aterioidessamme, mutta eräs perheen

jäsenistä oli tullut lisäksi, nimittäin prinssi Richard, toinen perheen

kaksoisveljeksistä. Veljekset käyvät vielä lukiota (reformilukiota)

Frankfurtissa. Prinssi Richard on pitkä nuorukainen, ulkonäöltään ja

käytöstavaltaan ujostelematon. Teetä nautittuamme ehdotti prinssi,

että lähtisimme kävelylle suureen, kauniiseen puistoon. Me käyskelimme

lähes tunnin ajan pitkin kiemurtavia käytäviä, aluksi kaikki yhdessä,

sitten parittain. Prinssi liittyi minun seuraani, Ström oli prinsessan

kavaljeerina. Prinssi pysähtyi usein puhumaan, joten toinen pari

vihdoin hävisi näkyvistämme ja me käyskelimme kahdenkesken. Prinssi

puhui paljon siitä tehtävästä, joka häntä odotti, ja tavalla, joka

osoitti, kuinka vakavasti hän tahtoi käydä sitä toteuttamaan. Hän

sanoi, että hänen toimintaansa on aina johtava Suomen menestyksen

ja etujen silmälläpito eivätkä saksalaiset näkökohdat. Hän tulisi

suomalaiseksi ja lakkaisi olemasta saksalainen prinssi. Hän tuli

maininneeksi Ruotsin valtaistuimella olleen hesseniläisen ruhtinaan

Fredrik I:n, jonka aikana Suomi menetti melkoisen osan aluettaan.

Tuntui melkein siltä kuin hän olisi ajatellut, että hänellä oli siinä

jotakin sovitettavaa. Hänelle oli ollut vaikea kysymys, kumpi hänen

vanhemmista kaksoispojistaan nimitettäisiin perintöruhtinaaksi. Hän

piti nuorempaa, Wolfgangia, taipumuksiltaan ja luonteeltaan sopivampana

astumaan tulevaisuudessa kuninkaan toimeen kuin vanhempaa.

Prinssin pyynnöstä annoin tietoja Suomen puolueoloista ja luonnehdin

niitä. Keskustelun aikana kosketeltiin vielä erinäisiä muita Suomen

kysymyksiä. Hän puolestaan kertoi sotilasurastaan, osanotostaan sotaan

ja kuinka hän oli ollut kuoleman kielissä maatessaan sairaalassa

Frankfurtissa verenmyrkytyksen vuoksi. Hänen puhettaan verhosi

jonkinlainen raskas vakavuus ja toisinaan hän painui sanattomaksi

katseen suuntautuessa jäykästi eteenpäin. Olin aikaisemmin toisessa

yhteydessä maininnut mahdollisesti ottavani lyhytaikaisen loman

mennäkseni Elmauhun tohtori Johannes Müllerin luo. Kävellessämme

prinssi lausui äkkiä: "Kun tapaatte Johannes Müllerin, niin esittäkää

minun tuntematon, kunnioittava tervehdykseni. Eräs hänen Frankfurtissa

pitämänsä esitelmä, jota olin kuulemassa, teki minuun voimakkaan

vaikutuksen." Tämäkin lausunto ja tapa, jolla se esitettiin, todisti

minulle, etteivät syvät elämänkysymykset olleet hänelle vieraita.

Palasimme linnaan, merkitsimme nimemme vieraskirjaan ja sanoimme hetken

kuluttua jäähyväiset herttaiselle ruhtinaspariskunnalle. Erottaessa

minä lausuin vakaumuksenani, ettei prinssin tarvitsisi katua sitä

askelta, jonka hän oli päättänyt ottaa. Hän vastasi itsekin olevansa

siitä vakuutettu. Me palasimme illalla Frankfurtiin, jonne jäimme

yöksi, kun emme saaneet makuupaikkoja yöpikajunaan. Edellisenä yönä

oli Frankfurtissa ollut vierailemassa vihollislentäjiä, jotka olivat

pudottaneet pommeja. Niitä odotettiin tänäkin yönä, kuutamo kun oli.

Yörauhaamme ei kumminkaan häiritty.

Ensimmäisen kohtaamisemme nojalla sain prinssistä sen vaikutelman,

että hän on itseään tarkkaava, vakavaluontoinen, erittäin

velvollisuudentuntoinen, tunnontarkka ja vilpitön mies. Tämä vaikutelma

vakaantui, kun seuraavana päivänä jälleen odottamattani kohtasimme

toisemme. Meidän piti matkustaa Berliiniin klo 8 aamulla, mutta kohta

7:n jälkeen parooni Flotow soitti ja ilmoitti prinssin toivovan,

että lykkäisin matkan tuonnemmaksi, koska hän halusi vielä puhutella

minua. Klo 9 saapui prinssi hotelliin ja vei minut automobiilissaan

kaupunkiasuntoonsa Untermainkain 8:nteen, porvarilliseen

yksityistaloon, josta hän oli vuokrannut kaksi huoneistoa. Ne olivat

yksinkertaisesti, mutta taiteellisesti sisustetut, seinillä Angelin,

Menzelin y.m. maalaamia muotokuvia. Hän ilmoitti minulle saaneensa

pian senjälkeen kun olin lähtenyt Friedrichshofista pitkän kirjeen

tohtori G. Schaumanilta ja haluavansa sen johdosta keskustella

kanssani. Schauman oleskeli Berliinissä suorittamassa poliittista

tehtävää maalaispuolueen valtuuttamana. Kirjeen sisältö oli häntä

huolestuttanut koko yön ja hän tunsi tarvetta saada kuulla minun

mielipiteeni. Hän luki kirjeen, joka sisälsi asiallisesti oikean,

mutta tasavaltaisesti väritetyn kuvauksen 1917 jälkeen sattuneista

tapahtumista ja päättyi siihen, ettei nyk. eduskunnalla ole oikeutta

ryhtyä valitsemaan kuningasta ja että maalaisliitto tulee pidättymään

vaalista. Kirjeenkirjoittaja kehoitti prinssiä vaatimaan uusia vaaleja

tai kansanäänestystä kuningaskruunun vastaanottamisen ehtona. Prinssin

mieltä ei kuohuttanut itse kirje, joka oli hyvin ja kohteliaasti

sommiteltu, vaan hän oli huolestunut sen sisällön johdosta. Hän

oli jälleen alkanut mietiskellä, eikö hän kenties sittenkin tehnyt

väärin ottaessaan vastaan hänelle tarjotun kruunun ja eivätkö hänelle

hallituksen taholta annettuihin tietoihin ollut vaikuttanut kiihkeä

kuninkaan saamisen toivo. Jos sosiaalidemokraattien jo jäätyä pois

vielä maalaisliittolaisetkin samoin pidättyisivät vaalista tulisi

— arveli hän — ainoastaan eduskunnan vähemmistö valitsemaan hänet.

Mikään "Minderheitskönig" hän ei tahtonut olla. Hänen omanarvontuntonsa

ei sallinut hänen tulla tekoteitä Suomen valtaistuimelle. Hänen

sukunsa oli kerran ollut pakko luopua (Hessen-Casselista), eikä hän

voinut panna sitä toista kertaa alttiiksi samalle vaaralle. Preussi

oli silloin anastanut vaaliruhtinaan vallan hänen maassaan; hän ei

halunnut olla anastamassa kuningaskruunua. Huomautukseeni, ettei

voinut tulla kysymykseenkään mikään anastus hänen puoleltaan, vastasi

hän mahdollisesti kumminkin joutuvansa anastusteon välineeksi, jota

nyk. hallitus käyttäisi vastoin kansan tahtoa. Osoittaakseen, kuinka

suurta painoa hän alusta pitäen oli pannut kansan tahtoon, hän luki sen

sähkösanoman, jonka oli lähettänyt keisarille viimeksimainitun annettua

myöntävän vastauksensa sekä Svinhufvudille kirjoittamansa kirjeen.

Hänen mielialansa todellakin teki syvän levottomuuden ja sielullisen

ristiriidan vaikutuksen, jota vielä vahvisti hänen omasta olemuksestaan

ja sisäisen yhteyden tarpeestaan antama kuvaus. Hän ei sanonut voivansa

jakautua, hänen täytyi kaikessa mitä teki toimia sisäisesti eheänä.

Kaikessa hänen toiminnassaan täytyi sydämen olla mukana. Hän oli

velvollisuudentuntoinen, mutta ei ainoastaan ulkonaisessa vaan myöskin

sisäisessä merkityksessä, uskollinen itselleen ja sille, minkä tiesi

tai tunsi oikeaksi. Hän saattoi näyttää epäröivältä ja hajanaiselta

— lausui hän — mutta kerran antauduttuaan kokonaan jollekin asialle

hän toimi kiinteästi ja voimakkaasti sen toteuttamiseksi. "Jos ja kun

kerran on tultu niin kauas, että olen tehnyt valan noudattaakseni

Suomen valtiosääntöä", hän sanoi, "niin pidän sen järkähtämättä".

Omasta kehityksestään hän lausui m.m. seuraavaa: "Isäni täytyi luopua

vaaliruhtinaan valtaistuimesta, vaikka dynastiamme oli samassa tasossa

kuin Preussin kuninkaan. Isääni tuo katkeroitti, — prinssin omat

huulet vavahtelivat, kun hän tämän lausui — mutta hän kasvatti meidät

ehdottomasti Preussille uskollisiksi, sillä Preussin hegemonia oli

välttämätön Saksalle. Samaten olen minä velvollisuuteni mukaisesti

preussilaisena sotilashenkilönä palvellut uskollisesti sitä maata, joka

ryösti dynastialtamme sen oikeuden."

Prinssin itsestään antama kuva ja se mieliala, jonka vallassa hän oli,

vaikuttivat minuun syvästi. Kiitin häntä siitä suuresta luottamuksesta,

jota hän oli osoittanut minulle, vieraalle henkilölle, ja koetin

parhaani mukaan hälventää hänen epäilyksiään ja levottomuuttaan sekä

asiallisin että inhimillis-henkilökohtaisin todistein ja onnistuinkin

kenties jossakin määrin. Ainakin sanoi prinssi tuntevansa itsensä

tyynemmäksi saatuaan purkaa sydämensä. Hän huomautti puolusteekseen,

että hän tunsi itsensä ihan yksinäiseksi ja ettei hänellä ollut ketään,

jonka kanssa olisi voinut neuvotella.

Prinssi tahtoi asettaa hallitsijaehdokkaana pysymisensä ehdoksi, että

maalaisliittolaiset ottavat vaaliin osaa. Minä sain hänet kumminkin

tuosta luopumaan, ja hän määritteli kantansa siten, että hänellä tulisi

olemaan täysi oikeus harkita vaalin tulosta, ilmaisiko se kansan

kannatusta siinä määrin, että hän voi hyvällä omallatunnolla ottaa

vastaan kuninkuuden ja toivoi, ettei mitään lähetyskuntaa lähetettäisi

hänen luokseen, ennenkuin hän oli antanut lopullisen vastauksen.

Lupasin ilmoittaa tämän hallitukselle. Hän tahtoi vielä huomauttaa,

ettei hän halunnut väistää kohtaavia vaikeuksia; hänen sydämensä oli

jo kiintynyt uuteen tehtävään ja kaikki hänen tähän asti suomalaisista

saamansa vaikutelmat olivat olleet hyviä, mutta hän ei tahtonut tulla,

ellei ollut varma siitä, että menetteli oikein ja että se vastasi

kansan todellista toivomusta. Hän uskoi voivansa ylvästelemättä

vakuuttaa, ettei ketään hallitsijaehdokasta elähdyttäneet omat

laskelmat vähemmän kuin häntä itseään. Hänen oikeamielisyytensä

ilmauksena on mainittava, että kun minä hänen kysyttyään, mitä

Schaumanin kirjeeseen oli vastattava, arvelin ettei suoranainen

vastaaminen kenties ole tarpeen, niin hän huomautti vastaamisen

olevan välttämätöntä, koska kirje todisti rehellistä vakaumusta, oli

asiallinen ja kohteliaasti kirjoitettu.

Prinssi saattoi minut hotelliin, puristi jäähyväisiksi lämpimästi

kättäni ja jätti minuun vakaantuneen vaikutelman rehellisestä,

oikeamielisestä, tunnontarkasta persoonallisuudesta. Seuraavalla

junalla, joka lähti klo 12 päivällä, matkustimme Berliiniin.

Vilpittömän lojaalisin tuntein, mutta jossakin määrin levottomana

niihin vaikutelmiin nähden, joita tulisin saamaan tulevasta

hallitsijastamme, olin saapunut Friedrichshofiin. Palatessani olin

täysin levollinen, vieläpä tunsin syvää kunnioitusta prinssin luonnetta

ja olemusta kohtaan ja olin todella häneen mieltynyt. Minulla ei

ollut mitään aihetta ryhtyä vertailemaan häntä siihen mieheen,

jota aikaisemmin oli yleisesti pidetty tulevana hallitsijanamme.

Viimeksimainitun sopivaisuutta ja kelpoisuutta koskevaan ajatukseeni ei

tarvinnut muuntavasti vaikuttaa sen lämpimän myötätunnon, jota prinssi

Friedrich Karl oli minussa herättänyt.

Matkalta palattuani kirjoitin prinssille kirjeen kiittäen sekä

Friedrichshofissa-olosta että hänen minulle osoittamastaan

arvokkaasta luottamuksesta. Muutamia päiviä myöhemmin sain seuraavan

vastauskirjeen, inhimillisen todistuskappaleen, joka hyvin kannattaa

säilyttää jälkimaailmalle. Kirjeen lähtökohdan eli esilauselman

ymmärtämiseksi on mainittava, että minä olin kirjeessäni ilmaissut sitä

"persoonallista kiintymystä", jota prinssin persoonallisuus ja olemus

oli minussa herättänyt. Kirje kuului:

Eure Exzellenz!

"Persönliche Anhänglichkeit"

Wenn ein Mann, der mit der diplomatischen Vertretung seines Ländes

bei einer fremden Regierung betraut ist und in seiner Heimat,

neben der hohen Stellung, die er einnimmt, allgemeine Achtung und

Zuneigung geniesst, welcher überdies die Erfahrung seiner Jahre für

sich hat, eine andere, ihm bis zu diesem Tage fremde Persönlichkeit

seiner persönlichen Anhänglichkeit versichert, so ist dies etwas so

ungewöhnliches, dass diese Persönlichkeit sich darauf etwas einbilden

darf.

Ich danke Ihnen! Ich nehme Ihre Worte, wie sie gesprochen sind,

und freue mich des Geschenkes, das Sie mir damit machen. Dass mir

Ihre Anwesenheit und die Art, wie Sie mir entgegenkommen, wohlgetan

hat, werden Euere Exzellenz verstanden haben. Die Bekanntschaft mit

Ihnen ergänzte den Eindruck, den Ihre Landsleute auf mich machten,

in vollkommenster Weise und gab mir Mut auf dem beschrittenen Wege

vertrauensvoll weiter zu gehen. Manches mag eine etwas andere Gestalt

annehmen, als es anfänglich schien, aber dessen können und müssen Sie

versichert sein, dass ich, was an mir liegt, tun werde, damit wir

zusammenkommen, Ihr Volk und ich!

Unterstützen Sie deshalb, was ich mir vorgesetzt habe und womit ich

hervortreten werde, davon Finnland bedarf, um nicht im trüben Wirbel

republikanischer Utopie und Korruption zu versinken, denn nach allem,

was ich sehe, ist es noch eins der wenigen Länder, deren Volk im

Herzen rein und unberührt ist.

Dass mir von hier aus _nicht mir_ von sozialistischer Seite

Schwierigkeiten kommen, werden Sie aus den Blättern sehen. Für _mich_

will ich nichts, für _Finnland_ das Rechte und Beste. Das glauben Sie

und däran halten Sie fest. Zeitungslärm berührt mich nicht.