Esipuhe.
Muistoja sotakesältä 1914.
Vallankumouspäiviltä maaliskuussa 1917.
Itsenäisyyden valmisteluja.
Ensimmäinen käyntini Saksan päämajassa.
Suomen valtiollinen itsenäisyys ja ulkovaltojen sille myöntämä.
tunnustus.
Saksan avunanto.
Keskusvaltojen ja Suomen väliset rauhansopimukset.
P.E. Svinhufvud Berliinissä.
Käynti Saksan päämajassa heinäkuulla 1918,
Hallitsijakysymys ensimmäisessä vaiheessaan.
Käynti Friedrichshofissa.
Matka Tallinnaan prinssi Friedrich Karlin seurassa.
Käynti Preussin prinssin Heinrichin luona Kielissä lokakuussa 1918.
Lokakuun ja marraskuun päivät Berliinissä.
Lyhyt luku Ludendorffista.
Kuninkaanvaalin jälkeen.
Berliinissä oleva Suomen lähetystö.
Ebertin luona käymässä.
Weimarissa helmikuun 6 p:nä 1919.
Eroaminen lähettilääntoimesta Berliinissä.
Viitteet.
Esipuhe.
Esilläoleva teos on jälkimmäinen osa muistelmiani "vaiherikkailta
vuosilta". Se käsittää sotavuodet ja oleskeluni tällävälin itsenäiseksi
tulleen Suomen edustajana Saksassa, kohdistuen siis tapahtumiin, jotka
ajassa ovat meitä hyvin lähellä. Tämä seikka on vaatinut jonkinmoista
varovaisuutta aiheiden valinnassa ja käsittelyssä. Puheeksi on otettu
vain sellaisia asioita ja yksityisiä kysymyksiä, jotka jo on saatettu
päätökseen.
Tässä julkaistut elämykset ja muistot eivät muodosta mitään
yhtäjaksoista esitystä tapausten kulusta, vaan ovat irrallisia
kuvauksia asioista ja kohtauksista, joihin itse olen ottanut osaa
tai joiden kanssa olen joutunut läheiseen kosketukseen. Kuvaukset
ovat puhtaasti kertoilevia ja perustuvat yksinomaan muistiin tai
heti jälkeenpäin tehtyihin kirjallisiin merkintöihin, eivät muihin
lähteisiin. Ne eivät voi olla tyhjentäviä esityksiä puheenaolevista
aineista tai kysymyksistä, koska en ole tahtonut mennä itse-eletyn ja
-havaitun ulkopuolelle.
Eri luvut on kirjoitettu eri aikoina, enimmäkseen tapausten ja
vaikutelmain ollessa vielä tuoreessa muistissa. Myöhemmin en ole
niitä asiallisesti muokannut muuten kuin sikäli, että olen jättänyt
jotakin pois sellaisissa tapauksissa, joissa julkaiseminen on minusta
tuntunut syystä tai toisesta sopimattomalta tai ennenaikaiselta. Missä
asiallista esitystä on kirjoitettaessa täydennetty mietteillä ja
johtopäätöksillä, ovat nämä saaneet jäädä silleen niissäkin kohdin,
missä muuttuneet olot myöhemmin ovat niitä oikaisseet. Kuvaukset ovat
siten säilyttäneet muistelmaluonteensa, joka myöskin on vaikuttanut,
että henkilökohtainen näkökulma on tullut enemmän esille ja että
henkilökohtaiset elämykset ja teot ovat kuvauksessa vallitsevammalla
sijalla kuin mikä soveltuisi objektiiviseen historialliseen esitykseen.
Helsingissä lokakuun 1 p:nä 1919.
_Edv. Hjelt_.
Muistoja sotakesältä 1914.
Totuttuun tapaani olin kesällä 1914 taasen lomamatkalla
Keski-Euroopassa. Vietettyäni erittäin miellyttävän ajan Baijerissa
Schloss Mainbergissa tunnetun elämänfilosofin ja kirjailijan Johannes
Müllerin luona sekä Berchtesgadenissa rouva von Michael-Hanielin
vieraana hänen kauniissa Doris-huvilassaan lähdin heinäkuun alussa
Ala-Engadinissa (Sveitsissä) sijaitsevaan Taraspiin terveysvettä
juomaan. Innsbruckiin asti kuljettiin automobiililla, jonka mainittu
rakastettava rouva oli tarjonnut käytettäväksi. Sieltä jatkettiin
matkaa rautateitse Tyrolin kauniiseen Landeckiin, sitten postiautolla
Sveitsin rajalle ja edelleen — noin 3-4 peninkulmaa — sveitsiläisen
postin mukana määräpaikkaan, jossa hoidin terveyttäni ja tein pitkiä
kävelyretkiä ympärillä olevaan vuoristoon.
Kesäkuun 28 päivästä lähtien, jolloin Itävallan kruununperijä oli
joutunut kavalan murhatyön uhriksi, oli Itävallan ja Serbian välillä
ollut ankaraa jännitystä, mutta asiaanperehtymättömissä piireissä
tuskin uskottiin sodan syttyvän. Mutta tilanne kärjistyi, ja heinäkuun
25 päivänä vastasi Serbia epäävästi Itävallan uhkavaatimukseen.
Taraspin kylpyvieraat, joiden joukossa oli kaikkia kansallisuuksia,
olivat varsin rauhallisia. Sodan mahdollisuutta tosin pohdittiin, mutta
ei kiirehditty poistumaan paikkakunnalta. Ainoastaan itävaltalaiset
lähtivät kotiin.
Hoito oli johtanut hyvään tulokseen, lääkäri oli tyytyväinen, ja minä
päätin palata Saksaan odottaakseni siellä tapausten kehittymistä ja
mahdollisesti kiiruhtaakseni kotiin, jos tilanne kävisi kriitilliseksi.
Matkustin taaskin Landeckin kautta. Säteilevän sään vallitessa
kuljin tuon suurenmoisen vuoristomaiseman halki istuen sveitsiläisen
postivaunun korkealla takaistuimella erään vanhanpuoleisen
saksalaisen tehtailijan vieressä. Keskustelimme Saksan ja Venäjän
kesken mahdollisesti syttyvästä sodasta, mutta aivan teoreettiseen
ja abstraktiseen tapaan. Mies oli liikeyhteydessä suomalaisten
liikkeiden kanssa ja tunsi Suomen kysymystä jossakin määrin. Hänen
mielestään maamme oli tuomittu Venäjän jättiläisen nieltäväksi.
Itävallan raja-asemalla aloimme kuulla kaikenlaisia huhuja, m.m.,
että tsaari oli ammuttu, mikä tiedonanto herätti itävaltalaisissa ja
sveitsiläisissä matkatovereissani äänekästä tyydytystä. Innsbruckissa
huomasi ihmisten olevan vilkkaassa liikkeessä, ja asemalla näkyi
lukuisia rykmentteihinsä rientäviä upseereja, mutta muuten oli jo
julistettu sotatila vain vähässä määrin havaittavissa. Kufsteinin
kautta Müncheniin menevä juna lähti tavallisessa järjestyksessä,
joskin hiukan myöhästyneenä. Saavuin Müncheniin myöhään ehtoolla,
mutta lähdin vielä samana iltana kaupungin keskiosiin päin saadakseni
vaikutelmia mielialasta. Myöhäisestä hetkestä huolimatta oli liikkeellä
suuria ihmisjoukkoja, jotka kulkivat katuja pitkin laulaen "Die
Wacht am Rhein" ja muita isänmaallisia lauluja. Edellisenä iltana
oli kansanjoukko hävittänyt erään Karlsthorin luona sijaitsevan
hotellin ja kahvilan, kun soittokunnan ei ollut sallittu esittää
yleisön vaatimusten mukaista ohjelmaa. Sotainen mieliala teki minuun
voimakkaan vaikutuksen, ja minut valtasi tunne, että elämä oli
liukumassa tavallisilta raiteiltaan, sekä tulevain suurten tapahtumain
epämääräinen aavistus. Ilmautumaan pyrkivät tunteet olivat lähinnä
Itävaltaan — saksalaiseen Itävaltaan — kohdistuvan sympatian tunteita,
mutta niiden pohjalla oli ilmeisesti jotakin enemmän. Vielä myöhäiseen
yöhön kaikuivat kadulta hotellin ulkopuolelta kansanjoukkojen askelten
töminä ja isänmaalliset laulut.
Tarkoitukseni oli ollut viettää viikko Itä-Baijerissa, Bayrischer
Wald'issa ja Böhmerwald’issa, jotka ovat niitä harvoja Etelä-Saksan
seutuja, joissa en ollut aikaisemmin käynyt, sekä retkeillä siellä.
Kärjistyneen poliittisen aseman vuoksi olin kumminkin alkanut epäillä,
oliko tuo suunnitelma toteutettavissa. Seuraavana päivänä suuntasin
matkani Regensburgiin, sieltä mahdollisesti jatkaakseni matkaa
Mainbergiin, jonne olin jättänyt osan tavaroitani ja papereitani.
Kaupunki oli aivan rauhallinen. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja kävin
Walhallassa, Saksan Ruhmeshallessa, joka on pyhitetty sekä sodan että
henkisen viljelyksen kentillä toimineille suurille Saksan miehille.
Tämä valtava, kreikkalaistyylinen marmoritemppeli sijaitsee korkealla,
Tonavaa kohti viettävällä rinteellä, tarjoten näköalan laajaan
Baijerin tasankoon, joka nyt lepäsi auringonpaisteisena tuleentuneine
viljavainioineen.
Kun seuraavan päivän sähkösanomat kuulostivat suotuisammilta —
Venäjän tsaari oli kehoittanut Saksan keisaria ryhtymään Itävallan
ja Serbian välittäjäksi — ja kun olin liiaksi optimisti voidakseni
oikein uskoa maailmansodan syttymiseen, matkustin Bayrischer Wald'iin,
lähinnä Zwieseliin, tämän metsäisen vuoriseudun keskellä sijaitsevaan
pieneen paikkakuntaan. Kahtena seuraavana päivänä tein jalkamatkoja
ympäristön ihmeen kauniisiin metsiin aina Böömin rajalle saakka.
Hiljainen rauha vallitsi noissa syrjäisissä seuduissa. Ihmiset olivat
teeskentelemättömiä ja ystävällisiä, hinnat halpoja. Olisi ollut ihanaa
saada viettää siellä joku aika, mutta mahdollisesti tulossa olevien
tapahtumain odottaminen ei antanut minulle oikeata rauhaa. Olisi
ollut sekä epämieluista että arveluttavaa sodan sattuessa salpautua
näille seuduille. Päätin senvuoksi matkustaa Passauhun, jossa voi olla
suoranaisemmassa yhteydessä ulkomaailman kanssa. Torstai-iltapäivänä
heinäkuun 30:ntenä saavuin Tonavan ja Inn'in välisellä niemekkeellä
sievästi sijaitsevaan paikkakuntaan, joka yleiseltä leimaltaan
melkoisesti muistuttaa Salzburgia.
Sijaiten Itävallan rajalla, missä sodan liekki jo oli leimahtanut
ilmi, tämä kaupunki tuntui olevan ikäänkuin hiljaisen odotuksen
vallassa. Hiljaisina ja vakavina kerääntyivät ihmiset lukemaan uusimpia
sähkösanomia, jotka kuulostivat yhä huolestuttavammilta. Eräs sanoma
tiesi Venäjän varustautuvan sotaan, kertoen m.m., että Suomenlahden
majakat oli sammutettu. Sieltä siis jo häämötti suuren sodan varjo. Nyt
ei ollut enää kysymyksessä ainoastaan diplomaattien välinen noottien
vaihto. Illaksi oli ilmoitettu suuri sotilaskonsertti. Siellä kenties
voisi päästä silmäämään syvemmälle siihen, mitä noiden hiljaisten
ihmisten mielissä liikkui. Sali oli täpösen täysi. Soittokunta esitti
pari kappaletta. Sitten esiintyi eräs siviilihenkilö — ehkä pormestari
— puhuen Itävallan Serbialle osoittamasta kärsivällisyydestä, joka
vihdoin oli loppunut, Itävaltaan kohdistuvasta veljeystunteesta,
Venäjästä germaanien vihollisena. Eräs toinen mies luki sähkösanoman,
joka sisälsi Venäjän valtakunnan länsiosien, m.m. Suomen, sotatilaan
julistamista koskevan, tsaarin julkaiseman manifestin. Soittokunta
alkoi virittää isänmaallisia lauluja, joihin yleisö yhtyi, ja
kokoontuneessa joukossa kävi kuin myrskyn kohina. Nyt minulle selvisi,
mitä oli odotettavissa. En voinut enää rauhallisena jäädä saliin vaan
lähdin ulos ja käyskelin hiljaisena iltahetkenä molempain suurten
virtojen äärillä, joitten yhtyneet vedet liukuivat kuun valossa
äänettöminä ja vinhaa vauhtia kohti tuntematonta kaukaisuutta.
Regensburgiin olin jättänyt osan matkatavaroitani ja odotin siellä
saavani postia. Wienistä tulevalla pikajunalla matkustin seuraavana
päivänä sinne. Kaupunki oli menettänyt tyynen leimansa. Näkyi, että
jotakin oli tekeillä. Upseereja liikkui edestakaisin, ja nuoria
univormu- tai siviilipukuisia miehiä virtasi kasarmiin ihmisjoukkojen
seistessä ulkona torilla. Kotiin päästetyt sotilaat ja kenties
ensimmäiset reserviläiset olivat saaneet saapumiskutsun. Hetken
kuluttua naulattiin näkyviin keisarin käsky, jonka mukaan Saksa
— Baijeria lukuunottamatta — julistettiin sotatilaan. Muutamia
tunteja myöhemmin oli Baijerin kuningas antanut samanlaisen, omaa
maatansa koskevan käskyn. Minun siis oli kiirehdittävä pois — olinhan
vihollismaan alamainen — ja lähimpänä päämääränäni oli Mainberg, josta
matkaa oli heti jatkettava.
Ensimmäisen pikajunan, jota voin käyttää, piti lähteä seuraavana
päivänä, elokuun ensimmäisenä, klo 5 aamulla. Mitään junainkulkuaikoja
koskevaa vakuutta ei kumminkaan enää voitu antaa. Sinä yönä ei
tullut paljon nukutuksi, varsinkaan kun isänmaallinen mieliala
puhkesi kaduilla äänekkäisiin ilmauksiin aina myöhäiseen yöhön
asti. Juna oli melkoisesti myöhästynyt. Nürnbergissä oli muutettava
toiseen junaan, joka kulki Würzburgin kautta Frankfurtiin. Se oli
täpötäysi, ja matkustajat saivat suurelta osalta tyytyä seisomaan
vaununkäytävissä tai käyttämään matkalaukkujansa istuiminaan.
Ravintolavaunussa saattoi kuitenkin hyvässä rauhassa nauttia
kahviaamiaistansa katsellen maisemaa, jonka yllä väräjöi kaunis
aamutunnelma. Siltojen ja viaduktien luona oli jo vahtimiehistöä,
aseistettuja siviilipukuisia vanhanpuoleisia miehiä. Suuremmille
asemille oli sijoitettu sotaväkeä. Würzburgin asemalla oli mylläkkä
jo melkoinen. Siinä vilisi ihmisiä, ja kokonaisia matkatavaravuoria
näkyi asemasilloilla. Matkalaukkuni, joka sisälsi m.m. orgaanisen
kemian historiaa käsittelevän teokseni käsikirjoituksen, oli poissa.
Saksalaista järjestystä on minun kiittäminen siitä, että se myöhemmin
löytyi. Seikkailuitta jatkui matka Schweinfurtiin ja sieltä vaunuissa
Mainbergiin, jossa vastaanotto oli sydämellisen ystävällinen kuten
aina. Tuntui sanomattoman hyvältä, kun oli päässyt tuohon tyyneen
satamaan. Yövalvonta, jännitys ja levottomuus olivat väsyttäneet minut
perinpohjaisesti, ja minusta tuntui tuskin mahdolliselta yrittää
samana iltana jatkaa matkaa Berliiniin. Junain saapumisajoista ei
ollut mitään varmuutta ja rautateillä vallitsi jo pakokauhu. Sanottiin
niinkin, ettei Venäjän valtakunnan alamaisia päästetä matkustamaan
rajan poikki. Minusta näytti viisaimmalta pysähtyä Mainbergiin
odottamaan kotiin matkustamiselle suotuisampaa ajankohtaa. Niinpä
en matkustanutkaan sinä iltana, ja menettelyni osoittautuikin
onnellisimmaksi, joskin oleskeluni Mainbergissa venyi pitemmäksi kuin
olin ajatellut, kolmatta viikkoa kestäväksi, lähinnä siitä syystä,
että henkilöliikenne rautateillä oli melkein kokonaan lakkautettu.
Samana iltana saapui tieto sodan julistamisesta Venäjälle ja Ranskalle
sekä määräys liikekannallepanosta, jonka piti alkaa seuraavana
päivänä. Nyt teki tuloansa se mikä ei ollut vältettävissä. Vaikka
muodollinen sodanjulistus annettiinkin Saksan puolelta, oltiin siellä
kuitenkin vakuutettuja siitä, että tuo tapahtui hätävarjelukseksi ja
että lähin syy sodan puhkeamiseen oli Venäjän. Ranskassa harjoitettu
sotakiihoitus oli sekin herättänyt voimakkaita tunteita. Jaurésin
murha, rauhanystävän, joka halusi sovintoa Saksan kanssa, herätti
täällä ankaraa katkeroitumista ja suuttumusta.
Mainbergin vieraat olivat lähinnä kuluneina päivinä melkoisesti
vähentyneet. Niitä oli enää vain 25—30. Samana iltana matkusti vielä
muutamia kotiinsa Saksaan tai joukko-osastoihinsa. Vietimme iltamme
"Rüstkammerissä" pohtien päivän suurta kysymystä. Klo 10 illalla saapui
linnaan nuori mies, eräs "Wandervogel" selkäreppuineen ja luuttuineen
hakemaan vanhempiansa, jotka kumminkin olivat jo matkustaneet pois.
Häntä pyydettiin jäämään yöksi, mutta hän ei saanut rauhaa. Hän mieli
päästä sotaan, mutta oli valitettavasti liian nuori. Tuo muuten ujo
nuorukainen oli täynnä innostusta. Hänessä ilmeni voimakkaana, joskin
vivahdukseltaan hieman lapsekkaana heijastuksena se suuri tunne,
joka kasvoi äkkiä esiin ja näinä päivinä valtasi Saksan kansan.
Kaikki, jotka voivat, tahtoivat päästä mukaan; vihollinenhan kävi
isänmaan kimppuun ja puolustus vaati kaikkien avustusta. Meille,
Mainbergin ulkomaalaisille vieraille, tämä aseisiintarttumisinnostus
oli ihanuutta ja vierasta, mutta kylmiksi ja välinpitämättömiksi
se ei meitä jättänyt. Saattoi havaita, ettei asia koskenut tyhjiä
lauseparsia ja sapelinkalinaa vaan tunnetta ja tyyntä uskallusta,
joka pohjautui oikeamielisyysvaatimuksiin ja ihanteellisiin arvoihin.
Tämä havainto kehittyi meissä selväksi oivallukseksi ja vakaumukseksi
seuraavana aikana ihmisistä ja tapahtumista saatujen vaikutelmain
nojassa. Yksimielisenä esiintyi Saksan kansa, "ein einig Volk von
Brüdern". Kansallistunto, jota puolueriidat ja aineelliset pyrinnöt
olivat lamanneet, elpyi väkevänä ja terveenä, voimansa tuntevana.
Kaikki olivat valmiit suurimpiinkin uhrauksiin. Oliko tuo ohimenevää
mielialaa? Ei siltä tuntunut.
Mainbergissa oleskeleminen oli tällä kertaa pakollista, mutta kun
kerran oli luopunut välittömän kotiinmatkustamisen ajatuksesta ja
päättänyt jäädä toistaiseksi, niin alussa vallinnut levottomuus häipyi
ja oleskelu muuttui täysin miellyttäväksi. Noina tapauksista rikkaina
ja rauhattomina viikkoina en olisi voinut löytää parempaa pakopaikkaa
"vihollismaassa". Linnassa oli varsin hiljaista ja rauhallista
useimpain ihmisten matkustettua pois. Jäljelläolevat muodostivat
ikäänkuin perheen, jossa harrastukset, toiveet ja elämykset olivat
yhteiset. Me ulkomaalaisetkin otimme osaa saksalaisten ystäviemme
iloon ja huoleen tuntien olevamme täysin solidaarisia heidän kanssaan.
Muutaman päivän kuluttua matkusti vieläkin eräitä vieraita pois
jäljellejäävien onnentoivotusten seuraamina. Mainbergissa oleskelumme
loppupuolella oli linnassa ainoastaan kaksi miespuolista vierasta, eräs
kreikkalainen kirjailija ja minä. Muuten oli siellä, Müllerin perhettä
ja linnaan kuuluvia henkilöitä lukuunottamatta, pari saksatarta, kaksi
suomalaista ja yksi ruotsalainen naishenkilö sekä kaksi hollannitarta.
Müller, jonka asunto oli alhaalla laaksossa, kävi linnassa tavallista
useammin ja vietti siellä varsinkin iltansa. Me istuimme silloin,
eräät joukostamme, hänen seurassaan Mainpengermällä, "Rüstkammerissa"
tai "Oehrenissä" viinipullon tai sitroonalimonaadin ääressä. Hän
oli yleensä varsin luokseenlaskeva ja puhelias, toisinaan hilpeä
ja leikillinen, ja me opimme tämän yhdessäolon aikana tuntemaan
hänet paremmin kuin ennen. Suomen asemaa ja tulevaa kohtaloa hän
keskustelujen kuluessa useinkin kosketteli. Hän vakuutti itse, ettei
hänen maatamme kohtaan tuntemansa mielenkiinto riippunut ainoastaan
siitä, että hän oli tutustunut varsin moneen suomalaiseen, vaan oli
hän jo aikaisemmin ymmärtänyt asemamme ja suhtautunut myötätuntoisesti
sivistyspyrintöihimme sekä tsarismia ja slaavilaista sortoa vastaan
suuntautuvaan taisteluumme. Oli jo olemassa sopimus, että Müller tulisi
syksyllä 1914 pitämään esitelmiä Helsingissä — aiheet ja ajat oli jo
määrätty — mutta paha kyllä täytyi suunnitelman sodan vuoksi raueta.
Nyt hän toivoi ja tahtoi vaikuttaa siihen suuntaan, että meidänkin
maamme kohtalo otettaisiin huomioon sodan loputtua tapahtuvassa
suuressa selvityksessä. Mielessäni herännyt ajatus, että Suomi oli
maailmansodan yhteydessä täysin vapautettava Venäjästä, tuntui hänestä
täysin huomionarvoiselta eikä liian haaveelliselta. Hän tahtoi
herättää asiaan kohdistuvaa harrastusta erittäinkin Badenin prinssissä
Maxissa, joka oli hänen läheinen ystävänsä ja jonka hän uskoi tulevan
vaikutusvaltaiseksi poliittiseksi henkilöksi. Prinssi oli tänäkin
kesänä käynyt Mainbergissa, ja oli minulla silloin ollut tilaisuutta
perehdyttää häntä, joskin pintapuolisesti, Suomen kysymykseen.
Müller piti yhden ainoan esitelmän tämän Mainbergissa oleskelumme
aikana, nimittäin elokuun 2 päivänä puhuen sodasta, jonka suuria
puolia, sekä huonoja että hyviä, hän kuvaili. Hän uskoi tästä
maailmanpalosta sukeutuvan paremman, puhdistuneen ja ennen
kaikkea syventyneen ihmiskunnan. Samalla hän kumminkin oli lämmin
isänmaanystävä, joka voimakkaasti tunsi sen suuren merkityksen, mikä on
germaanien ihmiskunnan edistyksen hyväksi suorittamalla työllä. Itse
hän ei olisi empinyt astua riviin, jos hän olisi ollut fyysillisesti
riittävän voimakas ja harjaantunut. Me kaikki muut olimme aivan
yhtä mieltä, että hän voi paremmalla tavalla hyödyttää maatansa ja
ihmiskuntaa, ja sen hän kyllä tiesi itsekin. Hän suunnitteli myöskin
sodan aikana eri paikoissa pidettäviä esitelmiä, jotka aiheiltaan
liittyisivät ajan suuriin tapahtumiin.
Koko sinä aikana, jonka me nyt oleskelimme Mainbergissa oli sää
säteilevän kaunis, enkä minä ollut milloinkaan ennen ymmärtänyt ja
omaksunut Mainin seutujen erikoislaatuista kauneutta siinä määrin kuin
nyt. Puuhailin tosin joka päivä joitakin tunteja kirjallisissa töissä,
mutta olin myöskin paljon ulkoilmassa ja tein pitkiä kävelyretkiä
lähellä oleviin laajoihin ja kauniisiin metsiin. Linnan vieraat ottivat
myös, kun sattui, osaa puutarha- ja niittytöihin. Maanviljelyksessä
käytettävät työvoimat vähenivät sodan vuoksi melkoisesti, mutta
sato, joka tänä vuonna oli runsas, saatiin sentään vähitellen
korjatuksi suotuisain ilmojen kestäessä. Pari kertaa viikossa
vaelsivat muutamat meistä kuuden kilometrin päässä sijaitsevaan
Schweinfurtin kaupunkiin saadakseen Rabenin hotellissa lukea suurempaa
sanomalehtivalikoimaa kuin Mainbergissa oli tarjona. Tiedot olivat
enimmäkseen hyviä ja rohkaisevia. Belgiaan marssimista, joka tosin
oli muodollinen puolueettomuuden loukkaus, pidettiin välttämättömänä
puolustustoimenpiteenä ja Lüttichin nopea valloitus kohta sodan
ensimmäisinä päivinä lujitti Saksan aseiden vastustamattomuuteen
kohdistuvaa luottamusta. Päämajasta saapuneet lyhyet, asialliset
tiedonannot vaikuttivat luottamusta herättävästi. Ainoastaan Englannin
sodanjulistus aiheutti mielenapeutta ja levottomuutta.
Elokuun 3 päivänä alkoi joukkojen kuljettaminen länsirintamalle
pitkin Bambergin—Würzburgin linjaa, joka kulkee juuri Mainbergin
sivuitse, ja sitä jatkui säännöllisesti lähes kahden viikon ajan.
Muu rautatieliikenne oli äärimmilleen rajoitettu, ajoittain
kerrassaan lakkautettukin. Tämä sotilaallinen matkaanlähtö tapahtui
erinomaisen täsmällisesti. Lakkaamatta, tavallisesti kahdesti tai
kolmasti tunnissa, kulki ohitse pitkiä, 40-50 vaunua käsittäviä
junia sotamiehineen, hevosineen, tykkeineen, automobiileineen,
lokomobiileineen, venheineen, kenttäkeittiöineen ja muine tarpeineen.
Myöhemmin kulki silloin tällöin ohi täysin varustettuja sairaalajunia.
Vastakkaiseen suuntaan kulkivat, yhtä täsmällisesti, tyhjät junat.
Sotilasjunien kulkiessa Mainbergin ohi kokoontui väki viertotielle
huiskuttamaan, hurraamaan ja heittämään kukkia sotilaille. Linnan
pengermältäkin huiskutettiin hiljaisia tervehdyksiä, joihin junista
aina vastattiin. Kokonaisuudessaan tuo oli valtavaa näytelmää, joka
toisaalta todisti sitä erinomaista järjestystä ja kuria, toisaalta sitä
tyyntä innostusta, joka oli vallannut kaikki, sekä sotaan lähtijät että
jäljellejäävät. Kyyneleiden ja hempeämielisten valitusten todistajiksi
emme koskaan joutuneet. Kaikkia elähdytti ihmeellisen tyyni rohkeus,
vakaa ja luottavainen mieliala, joka vaikutti mukaansatempaavasti
meihin sivullisiinkin ja suuressa määrin lujitti saksalaisiin
germaaneihin ja heidän taisteluunsa kohdistuvaa solidaarisuuden
tunnetta. Mitään varsinaista kiihkoisänmaallisuutta emme voineet
havaita. Sotilasjunien vaunuissa tosin oli kaikenlaisia suurisanaisia
kirjoituksia, mutta ne olivat pelkkiä sotilashuumorin ilmauksia: Minua
kummastutti ja samalla pahoitti mieltäni se, että joukkoja vietiin
etupäässä länttä eikä itää kohti. Saksista ja Schlesiastakin kulki
joukkoja siihen suuntaan. Idässähän kumminkin oli päävihollinen, joka
jo hävittäen ja raastaen eteni Itä-Preussissa. Ranskaa kohtaan ei
ollut olemassa, mikäli saatoin huomata, mitään ankaran vihamielisiä
tunteita vaan pikemmin sääliä. Mutta nyt pantiinkin käytäntöön kahdella
rintamalla käytävää sotaa varten sommiteltu Schlieffenin suunnitelma:
oli ensin saavutettava voitto lännessä ja sitten käännyttävä Venäjää
vastaan. Voittoa ei epäilty. Ranska joutuisi pian pois leikistä.
Luultiin sodan voivan kestää korkeintaan kuusi kuukautta.
Mainbergissa oleskeleminen oli häiriintymättömän rauhallista ja
mieltäkiinnittävää, mutta luonnollisesti oli velvollisuuteni matkustaa
kotiin kohta kun olosuhteet sallivat. Virkavapauteni loppui elokuun
10 päivänä. Mitään tietoja kotoa en saanut — ainoastaan muutamista
niukoista sanomalehtiuutisista voi arvata, ettei Suomi jäänyt sodan
koskemattomaksi — enkä osannut päätellä, millaisiksi olot muodostuivat
kotimaassa. Kaikenlaiset selkkaukset olivat ajateltavissa, ja tuntui
ikäänkuin vaativalta velvollisuudelta olla sellaisena kriitillisenä
aikana paikallaan, jos vain oli olemassa mahdollisuuksia päästä
kotiin. Kirjoittamalla ja sähköttämällä tutuille henkilöille Ruotsiin
olin koettanut ilmoittaa kotimaahan, missä oleskelin ja että aioin
ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa tulla kotiin.
Tuon aikomuksen toteuttaminen ei kumminkaan ollut mikään helppo asia.
Minulla ei ollut mitään muita virallisia papereita kuin suomeksi ja
ruotsiksi kirjoitettu passini, jonka esittämistä minun täytyi välttää.
Schweinfurtin "Bezirksamtmann" olikin tohtori Müllerin välityksellä
saattanut tietooni, että sain olla hyvässä turvassa Mainbergin
linnassa, mutta että todennäköisesti joutuisin kokemaan vastuksia, jos
matkustaisin pois. Müllerin pyynnöstä kääntyi eräs vaikutusvaltainen
henkilö, kreivi Selms, pääesikunnan puoleen tiedustellen, olisiko
mahdollista, että pääsisin matkustamaan Ruotsiin. Pian senjälkeen
saapui pääesikunnasta sähkösanomavastaus, jossa ilmoitettiin, että
"jokainen ulkomaalainen voi vapaasti matkustaa puolueettomiin
ulkomaihin, ellei paikallisilla viranomaisilla ole mitään aihetta
kieltää sitä". Müller jätti käytettäväkseni tämän arvokkaan asiakirjan.
Käännyin siis Mainbergin kylän "pormestarin", kelpo ravintolanisännän
ja postimestarin Kressin puoleen, jonka kanssa olin usein tavatessamme
pohtinut päivän kysymyksiä ja tapahtumia. Tohtori Müllerin nauttiman
luottamuksen ansioksi on lähinnä katsottava, että Kress selitti
ole\ansa taipuvainen antamaan minulle ja myöskin Mainbergissa
oleskeleville suomalaisille naishenkilöille tarvittavat todistukset.
Siten avautui mahdollisuus päästä lähtemään. Sotilaallinen
joukkojenvienti oli elokuun 15 päivänä likipitäen loppuunsuoritettu
ja eri liikekannallepanoalueilla järjestettiin muutamia junia
henkilöliikennettä varten. Elokuun 16 päivänä me saimme todistukset,
jotka olin soveliaita lauseparsia käyttäen itse laatinut jättäen ne
pormestarin allekirjoitettaviksi ja Schweinfurtin "Bezirksamtin"
asianmukaisesti leimattaviksi. Lähdimme heti matkaan. Ero Mainbergista
ja sikäläisistä ihmisistä, joiden seurassa olimme viettäneet
tapauksista rikkaan ja mieltäylentävän ajan, tuntui haikealta.
Mainbergiin vielä jäävät "Helferinnen" lauloivat tavanmukaisen
erolaulunsa, ja Müllerin tutunomainen hahmo näkyi vielä kauan
Mainpengermällä, mistä hän huiskutti meille hyvästejänsä. Kylänväkikin
hyvästeli meitä toivottaen "auf Wiedersehen". Milloin ja missä
olosuhteissa tulisimmekaan näkemään jälleen tämän kauniin seudun, tämän
rakkaan linnan ja sen asujamet? Lähdettäessä valtasi meidät ahdistava
tunne, jota lisäsi matkan epävarmuus.
Mitään yhtämittaisesti kulkevia junia ei ollut vielä järjestetty.
Ensimmäinen vei meidät ainoastaan Ritschenhauseniin, ja tämä lyhyt
matka vaati viisi tuntia. Neustadtissa kohtasimme junan, joka kuljetti
keisaria ja hänen sotilaallista seuruettansa länsirintamalle. Asemalle
oli kerääntynyt ihmisjoukko, joiden kasvoista kajasti ajan syvä
vakavuus ja joiden onnentoivotukset varmaan seurasivat ylintä sodan
johtajaa hänen raskaalle matkallensa. Ritschenhausenissa meidän oli
odotettava muutamia tunteja. Seuraavalle pääteasemalle, Erfurtiin,
menevän junan piti lähteä klo 1 yöllä. Asemalla, joka on liikenteen
keskuskohtia, oli voimakas sotilasvartiosto. Odotushuoneessa, samassa
pöydässä kuin me, istui upseereja alkoholittomain olutlasiensa ääressä,
matalaäänisesti keskustellen sodasta. Me herätimme ilmeisesti heidän
huomiotaan ja he havaitsivat varsin hyvin, että olimme muukalaisia,
mutta he eivät kysyneet meiltä mitään, vaan antoivat meidän olla
täydellisesti rauhassa. Matka jatkui sitten halki Thüringin. Useimmilla
asemilla nousi junaan keskellä pimeätä yötä joukottain palvelukseen
kutsuttuja reserviläisiä tai nostoväen miehiä, joita sukulaiset
ja ystävät olivat saattamassa ja jotka lähdettäessä virittivät
isänmaallisia lauluja. Klo 6 aamulla olimme Erfurtissa, ja jo puoli
tuntia myöhemmin lähti juna eteenpäin Berliiniin päin. Arvaamattamme
se kuljetti meidät Saksan pääkaupunkiin saakka. Matkalla me
kohtasimme useita sotilasjunia, ja kaikkialla tervehdittiin sotilaita
innostuneesti. Kaikille suuremmille asemille oli kenttäharmaille
järjestetty maksuton kestitys. Naiset olivat tarjonneet voimiansa
käytettäväksi siten hyödyttääkseen suurta asiaa. Neljätoista tuntia
matkustettuamme saavuimme Berliiniin. Kaikki oli tähän asti sujunut
hyvin. Tulisiko jatko olemaan yhtä suotuisa ja pääsisimmekö ollenkaan
eteenpäin? Siinä oli huomisen huoli, joka etupäässä kiinnitti mieltämme.
Pohjoismaisessa matkatoimistossa saimme seuraavana aamuna kuulla, että
pääsy Ruotsiin Sassnitzin tietä oli vapaa, mutta että venäläisiin
nähden oli olemassa yleinen matkustuskielto, joten suomalaisiakaan
ei päästettäisi menemään. Ruotsin pääkonsulinvirastossa ei voitu
tehdä mitään hyväksemme, mutta varakonsuli Moberg neuvoi minua
henkilökohtaisesti käymään ylijohdon puheilla. Ennen sinne menoa
kävin tapaamassa salaneuvos Harnackia, jonka uskoin tahtovan itseäni
avustaa. Olin kirjoittanut hänelle, ja hän oli kehoittanut minua
käymään luonansa Berliiniin saavuttuani. Löysin hänet upeasta
työhuoneestaan kuninkaallisessa kirjastossa ja esitin asemamme. Hän
piti tuskin mahdollisena, että pääsisimme matkustamaan eteenpäin. Hän
oli itse yrittänyt saada matkustuslupaa Berliinissä oleskeleville
useille baltilaisille, joiden joukossa oli hänen omia likeisiä
sukulaisiaan, mutta onnistumatta, vaikka oli käyttänyt henkilökohtaista
vaikutusvaltaansa asian hyväksi. Kun viittasin siihen, että tuskin
maksoi vaivaa lähteä ylijohdon puheille, neuvoi hän minua kumminkin
koettamaan. Keskustelu koski sitten yleisempiä asioita, itse sotaa ja
sen syitä sekä näiden aikojen Saksassa saamiamme vaikutelmia. Hänen
lausuntonsa todistivat samaa tyyntä, ylevää suhtautumista sotaan
ja Saksan taisteluun, minkä jo aikaisemmin olin oppinut tuntemaan
Müllerissä ja muissa, sielun aateluutta ja lujaa, isänmaallisia
korulauseita karttavaa luottavaisuutta, joka vaikutti voimakkaasti
mieleeni.
Matkan jatkamisen mahdollisuudet näyttivät nyt minusta varsin
pieniltä; olin vakuutettu siitä, että meidän täytyi jäädä toistaiseksi
Berliiniin. Työtä voin siellä kyllä tehdä jonkin aikaa eteenpäin,
mutta sittenkin oli koetettava, jos suinkin mahdollista, päästä heti
matkustamaan kotiin. Lähdin siis — tosin hieman raskain ja epäröivin
askelin — "Oberkommandoon", lähetin korttini ja minut kutsuttiin
sisään. Preussilainen, monokkeliniekka ja erittäin huoliteltu eversti
otti minut vastaan. Esitin lyhyesti asiani ja näytin paperimme. Eversti
vei minut toiseen osastoon, jossa eräs nuori luutnantti esittäytyi.
Katsottuaan papereita kysyi hän: "Oletteko ollut tri Johannes Müllerin
luona?" ja kun vastasin myöntävästi, valautui hänen kasvoillensa
varsin ystävällinen ilme. Hän meni sisähuoneeseen ja palasi hetken
kuluttua mukanaan paperimme, joissa oli Oberkommandon sinetti, ja
pääesikunnasta saapunut sähkösanoma varustettuna merkinnällä: "Lupa
matkustaa pois Brandenburgin provinssista myönnetään." Samalla hän
mainitsi, että lupa tosin muodollisesti koski ainoastaan Brandenburgin
provinssia, mutta että me sen nojalla pääsemme rajan yli. Hän teki
muutamia ystävällisiä kysymyksiä ja toivotti minulle onnellista matkaa.
Kiitin lämpimästi ja lähdin. Ei sanaakaan puhuttu siitä, että olimme
"Venäjän valtion alamaisia", vaikka nuori luutnantti luonnollisesti
tiesi, missä Helsinki sijaitsee. Suomalaista (venäläistä) passiani
minun ei tarvinnut näyttää nyt enempää kuin koskaan muulloinkaan koko
matkan aikana. En saanut milloinkaan selville, mikä tämän välittömän,
ystävällisen auliuden aiheutti, olemassaolevasta matkustuskiellosta
huolimatta — oliko syynä tohtori Müllerin tunnettu nimi, harmaat
hiukseni, vilpittömän saksalaisystävällisyyteni vaistoaminen vaiko
jokin muu seikka. Aikaisempi "preussilaista luutnanttia" koskeva
käsitykseni, joka ei ollut erittäin myötätuntoinen, oli jo varhemmin
melkoisesti muuttunut. Berliinin Oberkommandossa kokemani hieno,
moitteeton kohtelu vaikutti samaan suuntaan.
Tie oli nyt auki matkan jatkamiseen, ja minusta näytti varovaisimmalta
heti käyttää matkustuslupaa. Ilmoitin asian Harnackille, valitin,
etten voinut noudattaa hänen kutsuansa saapua päivällisille seuraavana
päivänä ja ilmaisin hänelle samalla tuttavallisesti ajatukseni
Suomen mahdollisesta vapauttamisesta edellyttämällä, että Saksa
selviytyisi sodasta voittajana. Ajan niukkuuden vuoksi oli minun
valitettavasti pakko rajoittua matkan jatkamiselle välttämättömiin
vierailuihin. Niinpä minun täytyi lähteä Berliinistä tapaamatta
erinäisiä vaikutusvaltaisia henkilöitä, joiden kanssa olisin mielelläni
jutellut niistä sodan yhteydessä olevista asioista, jotka olivat eniten
sydämelläni.
Sattumalta sain kuulla, että professori Hj. Tallqvist perheineen oli
Berliinissä. Kävimme heidän luonansa hotellissa ja saimme kuulla
yhtä ja toista kotimaasta. He olivat saapuneet Etelä-Baijerista
viikkoa aikaisemmin suoritettuaan varsin vaivalloisen matkan eivätkä
olleet saaneet lupaa matkustaa pois, vaikka olivat tehneet kaikkensa
kääntymällä Oberkommandonkin puoleen, joten heidän oli jäätävä
toistaiseksi Berliiniin. Muitakin suomalaisia oli Berliinissä samassa
tilassa kuin herrasväki Tallqvist, mutta emme tavanneet ketään heistä.
Useimpia oli kohdeltu hyvin eikä poliisi ollut laisinkaan rettelöinyt.
Ainoastaan joitakin nuoria miehiä oli sijoitettu vankileiriin.
Seuraavana aamuna matkusti seurueemme, johon nyt kuului kuusi henkeä,
Stettiner Bahnhofilta lähtevässä junassa. Hitaasti kuljettiin
eteenpäin, mutta meillä ei ollut hätää missään suhteessa. Ei kukaan
kysellyt meiltä mitään. Noin kaksitoista tuntia matkustettuamme
saavuimme Stralsundiin, jossa otaksuin matkustajia jotenkin
tarkastettavan, mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Paria tuntia
myöhemmin istuimme taas junassa matkalla Sassnitziin, jonne saavuimme
klo neljän tienoissa aamulla. Oli jo sangen valoisaa, ja meri
levittäytyi näkyviimme varhaisessa aamunsarasteessa. Kuljimme hotelliin
tarkoin määrättyä tietä, jossa tapasimme rajavahdin, upseerin ja
muutamia sotilaita. Upseeri pyysi nähdä papereitamme. Ruotsalaisiin
passeihin nähden hänellä ei ollut mitään muistutettavaa, mutta meistä
suomalaisista hän sanoi, että "Venäjän valtion alamaiset" eivät
päässeet rajan taakse. Viittasin silloin Oberkommandon sinettiin ja
sanoin meille vakuutetun, että pääsisimme rajan yli. Hän salli meidän
mennä yöksi hotelliin, koska meidän kumminkin täytyi seuraavana päivänä
jälleen kulkea rajavahdin ohi laivalle tullessamme. Hän lupasi silloin
antaa meille tiedon asian ratkaisusta.
Aamulla istuimme hotellin kuistikolla tyyni, aurinkoinen meri
edessämme ja kirjoitimme kirjeitä saksalaisille ystävillemme ennenkuin
Saksanmaan jätimme. Klo 12 ajoissa kuljimme tiheänä ryhmänä satamaan,
missä ruotsalainen alus "Malmö" jo oli odottamassa. Jossakin määrin
levottomina lähestyimme rajavahtia. Otin esiin paperimme, mutta
upseeri ei niihin katsonutkaan, sanoihan vaan: "Tehän olitte täällä
jo aamulla, olkaa hyvä" ja osoitti kädenliikkeellä, että pääsimme
menemään. Selviydyttiin siis taaskin enemmittä vaikeuksitta. Kuljimme
edestakaisin rannalla ja vihdoin meidät päästettiin laivaan, jossa
paperimme vielä kerran esitettiin. Nyt ei se seikka, että olimme
suomalaisia, enää aiheuttanut mitään hankaluuksia. Omituisen sekavat
tunteet risteilivät mielessä: oli ikävä jättää Saksa, mutta samalla
tuntui ihanalta saada matkustaa vapaasti minne tahtoi. Kapteenilta
saimme kuulla m.m., että oli järjestetty säännöllinen liikenne
Tukholman (sekä Geflen) ja Rauman välille. Meidän siis ei tarvinnut
matkustaa Tornion kautta. Muitakin Suomea koskevia "uutisia" hän tiesi
kertoa. Illalla saavuimme Trelleborgiin, luimme ahmien Ruotsin lehtiä
ja jatkoimme matkaa Malmöhön, jossa päätimme viipyä päivän lepäämässä.
Vietimme miellyttävän päivän Malmössä, jossa meillä oli tilaisuutta
perinpohjaisesti tarkastella baltilaista näyttelyä, joka sodasta
huolimatta oli vielä avoinna. Muutamia tunteja sen jälkeen kun olimme
saapuneet Tukholmaan, matkustimme ruotsalaisella Svithiod-laivalla
Raumalle. Parissa kohden Ruotsin vesillä komennettiin kaikki
matkustajat kannen alle. Tarkoituksena oli pitää salassa miinaesteitä,
joiden ohi kuljimme. Aikaisin seuraavana aamuna saavuimme Raumalle.
Rannalla seisoi venäläisiä santarmeja, jotka tutkivat passejamme
— venäläiset passit tulivat nyt ensi kerran käytäntöön — ja
matkatavaramme joutuivat lievän tullikäsittelyn alaisiksi. Muutamia
tunteja meidän oli vielä vietettävä tuossa pienessä kuolleessa
kaupungissa, josta oli äkkiä tullut läpikulkupaikka lännestä itään
matkustaville. Juna kuljetti meitä sitten hitaasti kohti Helsinkiä.
Tapasimme joitakin tuttavia matkan varrella, mutta he eivät
vaikuttaneet virkistäviltä. Kaikki näytti olevan pientä ja harmaata.
Myöhään illalla saavuimme perille. Tunsin kaipausta ajatellessani sitä,
mikä oli mennyttä. Voimakkaasti vaikuttavain elämysten kausi oli nyt
pelkkää muistoa. Mutta nuo elämykset eivät toivottavasti koskaan pääse
mielestä haihtumaan.
Seuraavana päivänä tapasin Ranskan konsulin. Hän kysyi osaaottavin
ilmein, oliko minua kovin "pahoinpidelty" Saksassa oleskellessani.
Selitin hänelle, että minua päinvastoin oli kohdeltu erittäin
hyvin ja että olin voinut mainiosti. Vastaus ei soveltunut hänelle
ollenkaan, hänen osaaottava ilmeensä muuttui tuokiossa halveksivaksi,
hän mutisi jotakin barbaareista ja meni menojaan. Saksalaisiin
kohdistuvat parjaushyökkäykset olivat jo alkaneet, ja minä saatoin
valitettavasti todeta, että ne olivat kantaneet hedelmää omien
maanmiestenikin joukossa. Sotaan suhtauduttiin vielä silloin laajoissa
yhteiskuntapiireissä aivan takaperoisesti.