Tämän niin lyhyen, mutta minulle kauhean kohtauksen keskeytti sen
ainoan henkilön tulo, jonka läsnäollessa se kyllä olisi voinut
jatkuakin, hän kun näet oli pappi, nimittäin apotti Courmont, joka
saapui, kuten hänen ensi sanoistaan sain selville, Le Gallicin
lähettämänä, kuolevan miehen, jota hän juuri oli ollut valmistamassa.
Hän astui sisään ja käsitti heti tämän kohtauksen, joka olikin hänelle
ylen valaiseva kaiken sen pohjalla, mitä äskeinen ripitettävänsä
varmaan oli hänelle ilmaissut: sohvalla makaava vainaja; minä, kovin
liikutettuna ja pyytävässä asennossa; rouva Ortègue nojatuolin turviin
paenneena ja hurjassa puolustusasennossa puristaen myrkkypulloa itseään
vasten.
"Koska kerran olette täällä, herra apotti", huudahdin, "niin auttakaa
minua."
Ojennetut käteni osoittivat kyllin selvästi, minkälaista apua häneltä
pyysin. Tahdoin saada takaisin pullon ja vallan heti paikalla, peläten,
että tuo onneton särkisi sinetin ja surmaisi itsensä silmäimme edessä:
hyppysellinenkin tätä jauhetta nyt heti, ja loppu olisi käsissä. Käytin
-- värisen vieläkin sitä näin kaukaa ajatellen -- keinoa, joka olisi
voinut kaikkein varmimmin jouduttaa ratkaisua, jota juuri tahdoin
estää. Hillitsemättömän raivon valtaamassa ihmisessä kiihkeys on omiaan
yhä vain yllyttämään kiihkeyttä. Mutta pappi puolestaan ei ollut
kadottanut kylmäverisyyttään. Hän ymmärsi kaiken ja oivalsi vaaran.
Kun toistin: "Auttakaa minua..." kääntyi hän rouva Ortèguen puoleen ja
sanoi, minulle vastaamatta:
"Hyvä rouva, olen kuullut tästä hirveästä onnettomuudesta. Olen tullut
rukoilemaan rakkaan vainajanne ruumiin äärellä. Sallittehan sen, eikö
niin?" Rouva Ortègue teki myöntymyksen merkin. Pappi kysyi: "Ettekö
tekin tahdo rukoilla kanssani?"
Rouva Ortègue kielsi pudistaen hurjana päätään. Apotti Courmont ei
ruvennut itsepintaiseksi. Hän polvistui sohvan jalkopäähän, teki
ristinmerkin ja alkoi rukoilla. Minä pidin yhä silmällä rouva Ortèguea.
Isämeidän-rukouksen lauseet, joita pappi toisti, sattuivat hänen
korviinsa, samoin kuin minunkin, katkonaisina: "... _Tapahtukoon
Sinun tahtosi... Anna meille velkamme anteeksi... Äläkä saata meitä
kiusaukseen_..." Näin, että hänen kätensä hieman hellittivät otteestaan
ja että pari suurta kyyneltä vierähti pitkin hänen poskiaan. Mikä
voima oli häneen vaikuttamassa? En tiedä siitä mitään. Virtasiko tuo
voima henkisestä lähteestä, hänen ulkopuoleltaan? Kenties. Myönnän
tällaisen vaikutuksen mahdolliseksi. Vai lähtikö papista suggestiota?
Myönnän senkin. Etäiset lapsuusvaikutelmatko, ehkä uudelleen ja
voimakkaasti kutsuivat häntä takaisin elämään papin tuossa polvistuessa
ja mumistessa rukousta kuolleen vierellä? Myönnänpä vielä senkin.
Taas totean tosiasioita, voimatta niitä selittää. Tämä tosiasia sitä
paitsi todistaa minulle, että uskonnollisen kurin muovailema äly voi
osoittautua harvinaisen kykeneväksi kohta oivaltamaan ja käsittelemään
todellisuutta. Apotti Courmont oli tavannut oikean keinon, millä murtaa
tuon onnettoman naisen itsemurhakiihko. Kuinka pitkäksi aikaa?
Pappi nousi rukoilemasta ja lausui lempeän vakavalla äänellään:
"Rukoilin hänelle rauhaa, rouvani. Hän on tehnyt niin paljon työtä,
kärsinyt niin paljon, rakastanut niin paljon. Jumala on hyvä. Hän
näkee mitä me emme näe. Hän on antava hänelle rauhan. Jos vain..." Hän
pysähtyi ja sanoi vieläkin lempeämmällä äänellä, miltei rukoillen:
"Rouvani, tulin toisenkin asian vuoksi. Kerätkää rohkeutenne. Serkkunne
Ernest on hyvin, hyvin sairas... Hänen hetkensä ovat luetut, ehkäpä
minuutitkin. Hän halusi tavata Teitä..."
Rouva Ortègue pudisti päätään kuten tuonoin, kun hän antoi hurjan
kieltonsa.
"Älkää kieltäkö, rouva", vetosi pappi häneen. Ja osoittaen kuollutta
hän sanoi: "Jollei muuten, niin hänen tähtensä. Hänestä juuri, sen
tiedän, herra Le Gallic tahtoo puhua kanssanne."
Rouva Ortègue toisti: "Hänestä?" Sitten hän kääntyi minuun:
"Marsal, tapasivatko he toisensa tänään?"
Pappi otti vastatakseen:
"Tapasivat kyllä, rouva."
"Pitkästikö?"
"Niin, pitkästi. Menkää Te sinne, rouvani. Minä jään tänne kuollutta
valvomaan."
"Minä menen", sanoi tämä hetken vaitioltuaan.
Hän oli ottanut nenäliinan pyyhkiäkseen kyyneleensä. Huomasin, yhä
häntä silmistäni päästämättä, että hän kääri siihen cyancaliumpullon.
Hän teki tuon liikkeen kulkiessani hänen perässään porraskäytävässä.
Hän astui huoneeseen, ja minä valmistausin jäämään käytävään ottaakseni
kunnioittavasti huomioon tämän viimeisen kohtaamisen salaluontoisuuden.
"Ei hän ainakaan surmaa itseään Le Gallicin nähden", ajattelin. Mutta
sairas mies, huomatessaan minut rouva Ortèguen takaa, kutsui minut
kädeneleellä sisään. Hänen epäsäännöllinen hengityksensä ei sallinut
enää yhtämittaista puhetta. Se milloin kiihtyi ja sitten taas hidastui,
jopa toisinaan miltei pysähtyikin. Lomassa hän sai puhutuksi sanoen
Quenautille ja Renardille, jotka oleilivat hänen vierellään:
"Hyvät herrat, minulla on puhuttavaa serkkuni kanssa. Tohtori Marsalin
tahtoisin myös pitää täällä."
Tämän halun salaisen vaikuttimen ymmärsin heti. Tiesin asioista
riittävästi, jotta hän saattoi puhua rouva Ortèguelle määrätyin sanoin
tarvitsematta tehdä minulle mistään selkoa, mutta minun läsnäoloni oli
myös kyllin estämään häntä joutumasta kiusaukseen lausua toisia sanoja.
Renard ja Quenaut poistuivat, mutta jälkimmäinen ei malttanut olla
sanomatta ääneen:
"Me jäämme tuonne käytävään, hyvä luutnantti. Älkää väsyttäkö itseänne
liikaa."
Ja minulle hän sanoi aivan hiljaa ollessaan lähellä ovea:
"Ei voi enää tehdä mitään. Sairaus iskeytyy pidennettyyn selkäytimeen.
Asia on ratkaistu."
* * * * *
"Catherine", alotti kuoleva upseeri, ja hänen katkonainen esityksensä
kävi vielä tuskallisemmaksi kuulla kuin hänen lausumansa sanat, hänen
kun piti aina välillä huohottaa. Hän puhui todella kuolemantuskassa.
"Catherine, olen selvittänyt asiani Michelin kanssa tohtori Marsalin
kuullen. Hän kertoi minulle, mitä olet ollut aikeissa tehdä... Tiedän,
että häneen nähden kaikki on lopussa. Pelkään, että sinä yhä vieläkin
aiot olla elämättä hänen jälkeensä... Catherine, sinun täytyy elää.
Hänen tähtensä sinun täytyy. Minä, kuoleva mies, vakuutan sinulle, että
on olemassa toinenkin maailma. Tunnen sen yhä läheisempänä.
"Näen sen. Kosketan sitä... Tiedän, että tuossa toisessa maailmassa
voidaan kärsiä. Kärsiä omien erehdysten tähden ja myöskin niiden,
joihin olemme toisia johtaneet. Elossa olevien hyvä tahto, hyvät teot
voivat tuottaa lievitystä... Sinä et tiedä, onko se totta. Et voi
olla liioin varma, ettei se pidä paikkaansa. Samaa sanoin miehellesi
tänään... Ajattelehan, että jos tämä on totta, niin sinun itsemurhasi
laskee Michel raukkasi harteille kauhean taakan, rajan toisella puolen.
Jos se on totta, niin ajattelehan sitäkin, että elämäsi voi olla
hänelle hyödyksi, hyväksi... Näet siis, että sinun tulee elää... Jos
se on totta, ei yksikään hetki, jonka elät kärsivällisenä, nöyränä,
rakastavana, mene mieheesi nähden hukkaan. Ei mikään, minkä uhraamme,
mene hukkaan. Mitä tänä hetkenä kärsin, mitä jo olen kärsinyt, se
ei ole hukassa, koska se on uhri, jonka kannan. Uhraan kuolemani
sinun hyväksesi, jotta sinä saisit valoa ja puhdistuisit, jotta sinä
eläisit..."
Hän sanoi vielä:
"Catherine parka! Minä, joka saan poistua, ymmärrän hyvin, että sinun
tehtäväsi on paljon raskaampi ja vaikeampi kuin minun. Ihmisen on
niin helppo antaa kaikkensa yhdellä kertaa... Mutta katsos, minä olen
kärsinyt paljon, ennenkuin olen päässyt tähän hetkeen... Tiedän, että
syvimmässään kaikkinainen kärsimys, johon alistumme, kätkee omaa suurta
lohdutustaan... Hyvästi, Catherine; en pyydä sinulta lupausta. Mutta
sinä et salline, että turhaan olen uhrautunut sinun tähtesi. Hyvästi,
jätä minut nyt kahden Hänen kanssaan, Surujen miehen..."
Hän puristi ristiinnaulitunkuvaa rintaansa vastaan, tuon liikkeen
kertoessa samaa äärimmäistä turvautumista kuin äsken rouva Ortèguen
puristaessa myrkkypulloaan.
"Hyvästi", sanoi tämä, ja kumartuen haavoitetun upseerin otsan yli hän
painoi sille suudelman. Le Gallic loi häneen kiitollisen, pyytävän
katseen. Hänen huulensa sammalsivat "kiitoksen", joka enää oli vain
henkäys. Koska taintumus uhkasi, juoksin ovelle kutsumaan Quenautia ja
Renardia:
"Pitäkää te huolta hänestä", sanoin heille. "Täytyy koettaa
lanteen-lävistystä. Tulen kohta takaisin suorittamaan sitä kanssanne.
Renard, pankaa tarvittavat aseet kuntoon."
Yhä puhuen vedin mukanani rouva Ortèguea, joka seurasi minua
koneellisin askelin. Kun olimme saapuneet hänen miehensä työhuoneeseen,
missä apotti Courmont yhä rukoili kuolleen vierellä, tartuin hänen
käteensä, joka yhä puristi nenäliinaan käärittyä pulloa. Sormet
hellittivät. Myrkky oli käsissäni.
"Te aiotte siis elää?" kysyin häneltä. "Aion", hän vastasi.