Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin olin États-Unis torin varrella.
Palatsin portilla vakoili rouva Ortègue tuloani. Kun ajoneuvoni
kiersivät puistikon ympäri, tunsi hän minut ruudun lävitse ja tuli
minua kohti. Hän oli nyt kuin aivan toinen nainen. Jo pelkästään
hänen katseestaankin saatoin päättää, että koko hänen elintarmonsa
oli noina muutamina tunteina keskittynyt yhteen ainoaan syvään ja
nöyrään tunteeseen, eläimelliseen kuolemanpelkoon. Hänen silmistään,
jotka äsken vielä olivat ihan mielettömät tuskasta, läksi nyt
lämmin, salaperäinen hohde. Hän saisi elää. Hänen puoliavoin suunsa
näytti hengittävän ahnaasti vapautuksen ilmaa. Tuskin olin huutanut
kuljettajaa pysäyttämään, kun hän jo oli noussut vaunuun antaen itse
osoitteeksi Saint-Guillaume kadun. Hän jäi hetkeksi vaiti, ja sanoi
sitten pelokkaalla sävyllä, jossa värisi levottomuuden viime jäte:
"Hän siis haluaa tavata minua?"
"Niin, rauhoittaakseen Teitä, tukeakseen Teitä, sanoakseen ymmärtävänsä
Teitä. Ah, jospa olisitte ollut läsnä, kun hän luki nuo sivut!"
"En olisi voinut. Olisin ollut liian häpeissäni."
"Eihän toki. Kirjoittaessanne ne Te olitte totuudellinen, ja siten
palautitte hänetkin totuuteen."
"Senkö vuoksi, että hän sallii minun pettävän sanani? Sanotte siis
pelkuruuttani totuudeksi! Hän varmasti kovin halveksii minua, Marsal."
"Hän ei ole milloinkaan Teitä rakastanut näin suuresti, ja todisteena
siitä on, että hän tahtoo yrittää elää. Tiedättehän, ettei hän tätä
ennen edes suostunut ajattelemaankaan leikkausta."
"Hän on siis päättänyt alistua siihen?"
"Niin on. Ymmärtänette kyllä, että Te olette hänen päänsä kääntänyt."
"Leikkaus! Se on totta. Miksi en ole sitä ennemmin ajatellut?..."
hän sanoi ristien kätensä. "Miksi en ole puhunut hänelle siitä? Niin
paljon aikaa on hukattu! Elimme kuin painajaisen ahdistamina, kuin
mielihoureessa. Kukapa tietää, vaikka se olisi nyt jo myöhäistä? Mutta
eihän se ole, eihän? Ah, miksei sitä ole jo tehty? Kun hän minulle
kertoi kaiken, samana päivänä, jolloin tuo Dufourin asia sattui, oli
hän vielä niin hyvissä voimissa. Niin hän olikin aina, kun ei ottanut
morfiinia. Tuo myrkky se hänet tuhoaa. Siitäkin hänet parannetaan. Saan
hänet takaisin joksikin aikaa, ehkä pitkäksikin, ja minä näytän hänelle
kyllä, etten ole lakannut rakastamasta häntä. Mutta minähän olen vain
nainen. Minussa ei ole hänen henkensä suuruutta. Hän odotti minulta
liikoja. Syy on minun. Odotin itse liikoja itseltäni. Niin on myös
käsitteitteni laita. Muistattehan kai sen kerran, jolloin itkin? En
tiedä enää mitä ajattelen, mitä uskon. On hetkiä, jolloin tuntuu siltä
kuin jokin meitä voimakkaampi vyöryttäisi meitä eteenpäin. Olemme kuin
suuren aallon pohjassa. Suljemme vain silmämme ja annamme sen viedä
itseämme."
Näin hän puheli, ja minä sain sen vaikutelman, kuin olisi vierelläni
ollut vain pieni lapsi, jota minun täytyi rakastaa, kaikkea tuota
heikkoutta, tuota niin jännittyneeksi tuntemani tahdon hämminkiä, tätä
vaiston varaan jättäytymistä. Olin vallan varma, että tämän epävarman,
yksinjääneen olento paran läsnäolo kävisi Ortèguelle ylivoimaiseksi.
Hän säälisi häntä, ja tuo sääli oli lopulta hälventävä hänen ylpeytensä
ja epätoivonsa pahat unet. Valitettavasti oli hänen uhri parkansa
aavistus osunut oikeaan. Oli liian myöhäistä.
* * * * *
Saavuimme Saint-Guillaume kadulle. Kun työnsin auki suuren ajoportin
toisen puoliskon päästääkseni sisään rouva Ortèguen, niin ne kolme
sairaanhoitajatarta, jotka vilkkaasti keskustelivat palatsin pihalla,
katkaisivat äkkiä puheensa meidät nähtyään. He siirtyivät syrjään
ja seurasivat toveriani katsein, joka pani minut pelkäämään. En
voinut kysellä heiltä, kun en tahtonut jättää silmänräpäykseksikään
vaimo parkaa, joka miltei juoksi panematta huomiota tuohon pieneen
tapahtumaan. Näky, mikä tarjoutui eteiskäytävässä, oli siksi tavaton,
ettei hän olisi heti kysynyt: "No mutta, mitä onkaan tapahtunut?"
Siellä oli haavoitettuja, hoitajattaria, potilaitten vieraita, puhellen
keskenään sellaisella järkyttyneellä kiihkeydellä, joka kiehuu ja
kuohuu äkillisten onnettomuuksien ympärillä. Hekin vetäytyivät tieltä
mitään vastaamatta. Hän juoksi yhä edelleen ja tuli pieneen suojaan,
joka oli Ortèguen työhuoneen edessä. Hän törmäsi tohtori Quenautiin,
joka tuli huoneesta ja pysäytti rouva Ortèguen sanoen hänelle:
"Älkää menkö sisään, rouva. Professori on juuri äsken saanut
pyörtymyskohtauksen. Renard hoitaa häntä. Hän tulee kyllä taas
tuntoihinsa. Ei, älkää menkö sinne. Marsal, estäkää rouvaa menemästä
sisään."
Rouva Ortègue päästi läpitunkevan huudon: "Hän on kuollut!" Ja työntäen
vastustamattomalla voimalla tieltään Quenautin ja minut hän syöksyi
työhuoneeseen.
* * * * *
Ortègue makasi pitkänään sohvalla, jolla muistin häntä tutkineeni
kaksi kuukautta sitten -- suu oli puoliavoin, mutta ei hengähdystäkään
siitä enää kulkenut -- luomet raollaan, mutta ei ainutkaan katse enää
kirkastanut hänen lasimaisia, silmäteriään. Rouva Ortègue päästi
toisen huudon, äskeistä vielä vihlovamman, heittäytyen miehensä ylitse
ja alkoi häntä syleillä peittäen suudelmillaan ja kyyneleillään nuo
liikkumattomat, tuhoutuneet kasvot, joiden ääretöntä surullisuutta
hänen hyväilynsä eivät enää voineet hälventää.
"On parempi jättää hänet yksin", sanoin Quenautille ja Renardille,
jotka vielä viipyivät epäröivinä. Muut olivat vetäytyneet pois. Työnsin
heidät molemmat viereiseen huoneeseen ja kysyin hiljaa:
"Miten on asia tapahtunut?"
"Emme tiedä siitä juuri sen enempää kuin Tekään", sanoi Quenaut.
"Olimme yläkerrassa, Renard ja minä, luutnantti Le Gallicin luona,
jonka laita, sivumennen sanoen, on huonosti. Teidän onkin sinne heti
kavuttava, Renard. Tapaamme toisemme taas siellä. Muuan poika syöksyy
ihan poissa suunniltaan kertomaan kuulleensa vaikerrusta kulkiessaan
Ortèguen ikkunan alitse sekä menneensä sisään ja tavanneensa
professorin tajuttomana. Laskeusimme alakertaan. Onneton mies oli jo
tiedoton. Hän kuoli melkein heti. Tiedätte, että hän käytti morfiinia
kohtuuttomasti. Hän oli antanut itselleen liian väkevän ruiskeen.
Sellaistahan sattuu... Mutta vaimo parka!..."
Korviimme ennätti viereisestä huoneesta niin raju nyyhkytys, että kävin
levottomaksi:
"Palatkaa Tekin luutnantin luo, rakas virkaveli", sanoin Quenautille.
"Minä menen koettamaan, voisinko lohduttaa häntä."
Minulla oli omat syyni, miksi laitoin tieltäni tämän todistajan.
Pelkäsin näet, että rouva Ortèguelta voisi tuskanhoureissa päästä
ilmiantava sana. Tämän tuskallisen aviodraaman oli kuolema äkisti
ratkaissut. Kunnioitus Ortèguen muistoa kohtaan vaati, että sen julma
käänne peittyi ikuisen salaisuuden verhoon. Onneksi Quenautissa
ammatillinen velvollisuudentunne voitti uteliaisuuden.
"Jätän siis Teidät", hän sanoi. "Sitäkin suuremmalla syyllä,
kun tilanne tuolla yläkerrassa on vakava: valtimonlyönti hidas,
tuskanahdistusta, pyörrytystä, kalpeutta, Cheyne-Stokesin
tekohengitystä, ja kaiken päälliseksi ilmiselvä taudinoire-yhtymä
pidennetyssä selkäytimessä. Ortègue sitä muutoin jo pelkäsikin.
Minähän olisin leikannut hänet heti tultua. Luodit, jotka aivoihin
jääneinä muka ovat siedettävissä, ovat teoriaa. Ortèguen itsensäkin
olisin leikannut. Puhuin siitä Teille usein, ja oikeassa olinkin.
Olisin yhdistänyt hänen sappirakkonsa johonkin suolenosaan. Hänen
keltatautinsa olisi poistunut. Hänen tuskansa olisivat hävinneet
ainakin kuukausiksi. On ennenkuulumatonta, että hänenlaisensa mestari
mieluummin valitsi morfiinin tylsytyksen ja sen aiheuttamat vaarat...
Mutta kuulkaa, kuinka rouva parka vaikeroi. Ah, miten suuresti hän
rakastikaan miestään!"
* * * * *
Tuskin hän oli mennyt ovesta, kun riensin työhuoneeseen. Rouva
Ortègue syleili yhä ruumista. Tartuin häntä käsivarteen ja koetin
irroittaa hänet siitä. Hän salli sen tapahtua, aivan kuin ensi hetken
hermojännitys olisi lauennut passiivisuudeksi, jonka tuskanahdistus ja
mielenhuume teki sitäkin peloittavammaksi. Kun poistin hänet sohvan
luota, jolla Ortègue makasi, käänsi hän yhä päätään miestään kohti,
hänen kouristuneisiin kasvoihinsa, hänen tuijottaviin silmiinsä, ja
toisti lakkaamatta:
"Hän on surmannut itsensä. Hän on surmannut itsensä minun tähteni.
Hän kuoli epätoivoisena -- minun tähteni. Syy on minun. Minun kauhea
pelkuruuteni tuotti hänelle kuoleman. Ah Marsal, miksi näytitte hänelle
nuo paperiliuskat? En pyytänyt Teiltä sitä, en tätä."
"Ei ei, hyvä rouva, ei hän surmannut itseään", vastasin -- valehdellen
tahallani. Ymmärsin nyt hyvin, miksi Ortègue oli karkoittanut minut
luotaan, sekä myös hänen traagillisen päätöksensä tehdä itsemurhansa
yksin, hiljaisesti, niin että se saattoi käydä luonnollisesta
kuolemasta jopa minunkin silmissäni ja erityisesti hänen vaimonsa
silmissä. Tämä ei rakastanut häntä enää niin, kuin hän halusi olla
rakastettu. Hän oli saanut siitä todisteen. Äkkiä hän oli päättänyt
tehdä heti lopun kaikesta näkemättä enää vaimoaan. Mieleeni muistui
kädenliike, jolla hän oli tarttunut puhelintorveen kuullakseen kerran
vielä tuon ihaillun äänen, ja tuo muisto jäyti sydäntäni, jatkaessani
kuitenkin hyödytöntä petostani.
"Ajatelkaahan toki, rouva hyvä. Jos hän olisi surmannut itsensä, olisi
hän jättänyt jälkeensä jonkun sanasen -- tänne, nähtäviin..." Osoitin
hänelle pöytää ja sanoin, papereita siirrellen: "Näettehän itse, ettei
ole mitään."
"Miksi hän olisi kirjoittanut minulle? Mitä hänellä oli minulle
sanottavaa?"
"Mutta olisihan hän tahtonut tavata Teitä", intin vastaan.
"Hän ei jaksanut sitä kestää. Olin häntä liiaksi haavoittanut. Ah,
miksi näytitte hänelle nuo paperiliuskat?"
"Liiaksi haavoittanut? Mutta olisittepa kuullut, kuinka hän puhui
Teistä ne luettuaan -- miten hellästi, miten kärsimättömänä toivoen
Teitä luokseen, saadakseen tyynnytellä Teitä!" Kun taas johdin mieleeni
suvaitsevan lempeyden, jolla Ortègue tosiaan oli suhtautunut asiaan,
niin kuinka syvästi tajusinkaan hänen sankaruutensa ja martyyriutensa!
Tunsin myös, etten voisi pettää tätä naista, joka kuunteli sanojani
silmät yhä vainajaan kiinnitettyinä. Kuitenkin intin yhäti: "Ei. Hän ei
ole surmannut itseään. Emme kumpikaan, Quenaut ja minä, vielä tiedä,
miten hän on kuollut. Mutta ilmeistä on, että kyseessä on vain muuan
hänen tautinsa vaihe. Veritulppa, verentungos aivoissa, sydämenhalvaus
-- onhan tuhansia mahdollisuuksia..."
"Saan sen helposti tietää", hän sanoi, ja käsistäni livahtaen hän
kävi piironginlaatikolle, jonka tunsin hyvin ja johon Ortègue piti
morfiiniaan lukittuna. Avainkimppuun kiinnitetty avain oli vielä
suulla. "Nähkääs nyt", hän huudahti, "hän on avannut laatikon. Siinä
oli myrkkymme."
Rajusti hän vetäisi avaimesta. Eräässä lokerossa hän huomasi pienen
pullon, johon hän tarttui, ja joka sisälsi valkoista jauhetta. Hän
nosti sitä ikkunasta tulevaa valoa vasten. Saatoin lukea nimilipusta
tuon peloittavan kaavan _KCN_. Se oli cyankaliumia. Pullo oli ääriään
myöten täysi ja suljettu sinetöidyllä tulpalla. Rouva Ortègue mutisi:
"Meidän myrkkymme! Hän ei ole siihen koskenut!"
Onneksi hän ensi epäluulonsa toteamisinnossa ei huomannut, minkä minä
puolestani kauhistuen äkkäsin: suurikokoista injektioruiskua, takaisin
lokeroonsa pantuna. Siinä näkyi vielä hiukan nestettä. Tuo neste oli,
kuten sittemmin totesin, morfiinia. Quenaut oli asiaan nähden osunut
oikeaan, käsittämättä kuitenkaan sen sisintä merkitystä. Ortègue oli
käyttänyt yksinkertaisinta itsemurhatapaa, jonka perille oli vaikein
päästä: hän oli ruiskuttanut itseensä kauhistavan annoksen tavallista
myrkkyään. Hänellä oli ollut voimaa panna takaisin paikoilleen tuo
surma-ase, pukea taas ylleen ja laskeutua sohvalleen. Kaikki nämä
yksityiskohdat rakentuivat uudelleen ajatuksissani niin ilmiselvinä,
kuin esiinmanattuina, että olin päästää huudon minäkin. Hillitsin
kumminkin liikutukseni, ja kuin koneellisesti työntäen laatikon kiinni
sanoin rouva Ortèguelle:
"Näette, että pullo on koskematon -- sehän on todisteena."
"Hän on surmannut itsensä jollakin toisella tavalla. Hän on toivonut,
etten ymmärtäisi, että uskoisin onnettomuuden sattuneen. Hän on ollut
yleväsydäminen kuten aina. Mutta hän ei tahtonut nähdä minua jälleen."
Hän oli lysähtänyt nojatuoliin. Molemmin käsin hän puristi pikku
pulloa, ja kuulin hänen vaikeroivan:
"Tai hän ei ehkä tahtonut sitä myrkkyä, minkä valmisti meidän molempain
varalta."
Lähestyin häntä ja sanoin hänelle hyvin lempeästi:
"Annattehan haltuuni tuon pullon, rouvani?"
Hän ei vastannut, ja päätään pudistaen hän painoi rintaansa vasten
molempia käsiään, jotka yhä olivat sulkeutuneina pullon ympäri. Olin
hellittämätön:
"Hyvä rouva, Teidän täytyy antaa tuo pullo minulle. Pyydän sitä
miehenne nimessä, jonka viimeinen tahto, juuri täällä, minun
läsnäollessani noin tunti sitten lausuttu, oli, että Te eläisitte."
Hän kavahti pystyyn, asetti nojatuolin itsensä ja minun väliin ja sanoi
minulle, puristaen pulloa vielä lujemmin:
"Luulisinpa, ettette ota sitä minulta väkivalloin!"