Hän elää. Viikko on vierähtänyt toisensa jälkeen, kuusi pitkää viikkoa
siitä päivästä, jolloin olin riistänyt häneltä myrkkypullon hänen
vielä kiireestä kantapäähän vavistessaan tuon kuolemantuskaisen miehen
harrasta manausta. Olin ymmärtänyt, että hän aikoi pitää lupauksensa
ja elää, sillä hän halusi olla loppuun saakka läsnä Ortèguen
hautajaisissa. Kolmea päivää myöhemmin hän oli läsnä Le Gallicin
maahanpaniaisissa. Näillä kahdella juhlamenolla ei ollut muuta yhteistä
kuin hänen läsnäolonsa. Ortègue oli viimeisessä jälkisäädöksensä
lisäyksessä -- mikä nyt selvitti minulle hurskaan asianajajan
hämmästyksen -- vaatinut siviilihautausta. Hänen vastenmielisyydellään
Le Gallicia kohtaan ja tällä halulla lienee varmasti ollut jotain
yhteyttä. Oi, kuinka surullinen oli tuo iltapäivä marraskuun
alkupuolella, jolloin saatoimme hänet Passyn hautuumaalle! Hän oli
jo aikaisemmin -- prameilevana vielä kuoleman jälkeenkin -- antanut
pystyttää itselleen sinne marmorisen, mosaiikkikoristeisen hautakiven.
Ihmisjoukot tungeksivat kuuluisan kirurgin tomumajan jäljissä.
Miten vastakkainen kaikin puolin olikaan tuntemattoman luutnantin
vaatimaton ruumissaatto! Niin sanotun hiljaisen messun perästä, joka
pidettiin kello kahdeksalta Tuomas Akvinolaisen mukaan nimitetyssä
kirkossa, veimme ruumiin Montparnassen rautatieasemalle, josta se
lähti Tréguieriin. Bretagnelainen sotilas oli saava leposijansa
tuolla kaukana, synnyinseudun mullassa, missä jo uinuivat hänen
isänsä ja äitinsä ja kaikki esi-isänsä, joiden elämää hän oli elänyt,
joiden usko oli ollut hänenkin. Verratessani näitä kahta hautausta
toisiinsa näen niissä vertauskuvan. Upseeri oli elänyt yhteiselämää.
Hän kuoli yhteiskuoleman. Hän lepää yhteislevossa. Opettaja parkani
jää kuolemassaan yksin, niinkuin oli ollut yksin elämänsä viimeisinä
traagillisina hetkinä. Kuulen vielä korvissani hänen äänensä, kun hän,
kuoleman ollessa niin lähellä, niin vihlovin sävyin sanoi: "Kuinka
yksin ihminen onkaan!" Kun kuljen Passyn hautuumaan ohi, katselen
sanomattoman liikutettuna tuota suunnattoman suurta tukimuuria, joka
työnnäikse Henri-Martinin valtakadun puolelle. Annan ajatukseni
tunkea tuon korkean multavallin läpi, kuljen, kuljen, kunnes kohtaan
hautaholvin, jossa keskellä kylmää, hiljaisuutta, kuolemaa lahoamistaan
lahoo tuo neronsa ja intohimonsa kuluttama mies, jollainen Ortègue oli
ollut. Minun tulee häntä sääli. Tahtoisin auttaa häntä, ja sitten sanon
itselleni, että jos hän vielä kärsii, ei hän ainakaan tuolla kärsi!
Oli toinenkin, joka sanoi itselleen samaa: hänen vaimonsa. Juuri tänä
hetkenä katselen ikkunasta nurmikenttää, joka viheriöi sairaalamme
kauniitten vanhojen puitten juurella. Sairasten leposohvalla makaa
muuan sotilas. Hänen vieressään on kaksi kainalosauvaa. Side peittää
silmiä. Hän saapui luoksemme sokeana ja reisi murskautuneena.
Pelastimme hänen jalkansa. Emme voineet antaa hänelle näköään takaisin.
Hänen vieressään istuu rouva Ortègue lukien hänelle ääneen. Kuinka
laihtunut ja riutunut hän onkaan! Elämä, jota hän on viettänyt
nämä kuusi kuukautta, selittää ylen selvästi tämän heikontumisen.
Hän on elänyt ja elää yhä, mutta jokapäiväisessä toimeliaisuudessa
tuhlaamalla sen rajattomiin saakka haavoitettujemme auttamiseksi. Sodan
pitkittyessä eivät sairassalimme valitettavasti pääse tyhjenemään. Moni
meistä uupuu. Rouva Ortègue vain ei. Jo ensi päivinä kummastelimme ja
ihailimme hänen alttiiksiantavaisuuttaan. Hänen miehensä kuoltua me
sitä sekä ihailemme että pelkäämme. Näemme hänen valvovan yön toisensa
jälkeen, tarjoutuvan mitä raskaimpiin, mitä vastenmielisimpiin, mitä
vaarallisimpiin toimiin. Jos tarttuvaa tautia vähintäkään epäillään,
on hän heti käsillä. Hän antaa päivänsä. Hän antaa yönsä. Hän antaa
koko elämänsä. Minusta, joka tiedän hänen salaisuutensa, tuntuu usein,
kuin olisi tuossa hänen laupeudentyössään jotakin itsemurhan tapaista.
On kuin hän koettaisi tyydyttää noiden kahden häntä niin suuresti
rakastaneen miehen tahtoa, pyrkien elämään, niinkuin Le Gallic pyysi,
ja kuolemaan, niinkuin hän Ortèguelle lupasi. Hankkiakseni hänelle
hiukan lepoa olen pyytänyt häntä erikoisesti huolehtimaan sokeista
potilaistamme. Vaatimaton tehtävä! "Mutta", niinkuin hänelle sanoi
apotti Courmont, joka myös on levoton hänen uhatusta terveydentilastaan
hänen näin suuresti väärinkäyttäessään voimiaan, "lohduttaminen ei ole
mikään vaatimaton tehtävä." Pappi sai hänet suostumaan. Se seikka, että
tällä oli moinen vaikutusvalta häneen, osoittaa, että rouva Ortèguessa
on sisällinen työ käymässä. Häntä kalvaa uskonnollinen koti-ikävä. Le
Gallicin persoonallisuus vaikuttaa yhä hänen persoonallisuuteensa,
ja tämä ihana sielu -- kuten Le Gallic hänet määritteli -- pysyy
niin uskollisena, niin lojaalisena, ettei Ortègue itsekään, jos hän
äkkiä palaisi elämään, voisi tuota vaikutusta kadehtia. Vain hänen
tähtensähän tämä jalo nainen niin kiihkeästi haluaa uskoa. Vielä eilen
-- sillä hän puhuu minulle avonaisemmin kuin muille -- hän tunnusti:
"Te moititte minua, ystäväni, että teen liiaksi työtä täällä
sairaalassa. Eihän minulla ole muuta viihdytystä. Kun olen ylen
uuvuksissa työskenneltyäni yöt päivät, sanon itselleni: 'Jos Le
Gallicin usko on tosi, jos on olemassa toinen maailma, jos mieheni
sielu ei ole sammunut, jos se on jossakin, missä se kärsii, niin
ehkäpä vähäinen osa siitä avusta, minkä annan muille, tulee hänenkin
hyväkseen.' Se on pelkkä toive ja epäilyntäysi. Mutta kun sen varaan
heittäydyn, syntyy minussa sanomaton tyyneys, aivan kuin olisin jostakin
päin saanut kiitoksen. Mutta mistä?"
* * * * *
Tämän naisen tekemä yksinkertainen kysymys tarkoitti -- ei sen vähempää
kuin kuoleman tuskallisen ja välttämättömän probleemin ratkaistavaksi
asettamista. Mitä Ortèguen onneton leski oikeastaan kyseli mielessään?
Sitä, katkeavatko suhteet ainaiseksi, vai onko olemassa salaperäistä
yhteyttä kuolleitten ja elävien välillä; tyhjentyykö toimintamme
kokonaan nykyiseen piiriinsä vai jatkuuko se jossain muualla henkisessä
maailmankaikkeudessa; mikä on näkyvän maailmankaikkeuden pääperusta,
mikä sen lopullinen selitys? Jos tuollaista jatkumista on olemassa,
saa kuolema toisen tarkoituksen tai pikemmin, sillä on tarkoitusta
ainoastaan siinä tapauksessa, että tuollaista jatkumista todella on
olemassa. Jollei sitä ole, niin kuolema on pelkkä loppu, ja mitä eroa
on silloin kuolemalla ja kuolemalla, kun jätetään lukuunottamatta
tuskat? Kaikki asiat käyvät kuolevalle samanarvoisiksi, koska ne
kaikki tuhoavat hänet yhtäläisesti. Mutta tämän kuitenkin niin
tärkeän probleemin, joka meidän kaikkien täytyy saada ratkaistuksi
tai ainakin pohdituksi, me unohdamme elämän arkikulussa. Ja kuinka
se nykyoloissa vaatikaan huomiotamme, kun yleinen mullistus, tämä
suunnaton ja hirveä sota, asettaa sen joka päivä, joka hetki ja
niin monesti ratkaistavaksemme -- halki koko Europan, miljoonain
ihmisten, taistelevien ja kotona-olevien, kaatuvien ja eloonjäävien,
yksilöiden, perheitten, kansojen, koko ihmiskuntamme ratkaistavaksi!
Onko verellä ja kyynelillä, joita on niin runsaasti vuodatettu, muutoin
minkäänlaista merkitystä? Vai eikö tämä maailmanlaajuinen ristiriita
olekaan muuta kuin yhteinen hurja hourepuuskamme, jonka ainoana
tuloksena on oleva, että lukemattomat ihmiselimistöt ennenaikojaan
joutuvat fyysilliskemiallisten hajoutumisten ja yhdistymisten
tapahtumasarjaan? Tämän pitkän kertomuksen päätteeksi nousee eteemme
juuri sama probleemi. Sen tutkimiseksi olen minäkin tahtonut antaa oman
lisäni. Olen sen antanut. Minkä arvoinen se lienee?
Näitä sivuja aloittaessani sanoin julkaisevani ne "muistelmana",
"vaarinottona". Muistelman tulee ennen kaikkea olla täsmällinen.
Näillä sivuilla on tuo ominaisuus. Sen tunnustuksen voin niille
suoda. Mutta sitä en ole voinut estää, että olen niitä kirjoitellut
mielenliikutuksen vallassa, joka yhä kasvoi, sikäli kuin nuo eri
vaiheet palautuivat muistiini, eikä mielenliikutus, ole tieteellistä
suhtautumista. Kyyneleitten vuodattaminen mikroskooppiin ei ole koskaan
ollut eduksi nähdäksemme selvästi sen läpi. Nyt kun olen aikeissa tehdä
johtopäätökseni, koetan saada takaisin sen kylmä-älyisyyden, joka on
kaiken objektiivisuuden ehtona.
Toistakaamme lyhyesti ne tosiasiat, joiden todentaminen on tämän
"vaarinottoni" tulos. Ne ryhmittyvät kahden pääkohdan alaisiksi. --
Näen toisaalta ylemmyysmiehen Ortèguen, joka oli varustettu kaikilla
älyn aseilla, ja jolle kohtalo oli runsain määrin jakanut kaikkea
suosiotaan. Äkkiä nousee kuolema hänen eteensä. Hän uhmaa sitä
määrätyllä opilla. Hän ei voi siihen mukautua. Kuolema tietää hänelle
koko hänen tunneihmisensä tuhoutumista, ja hänen tunne-elämänsä
syvimmät elinvoimat nousevat kapinaan sitä vastaan. Se tietää hänelle
hänen älyllisen itsensä tuhoutumista. Tosin hänen oppilaansa tulevat
varmasti jatkamaan hänen toimintaansa. Hänen leikkaamansa sairaat
elävät hänen jälkeensä. Hänen muistonsa ei häviä; mutta hänen työnsä
kallisarvoisin saavutus, hänen ajatuksensa harkinnan keräämine
aarteineen, tuo kyky, jonka kautta ihminen tietonsa avulla yhdistää
oman minänsä iäisiin lakeihin, kaikki se sortuu tyhjiinraukeamukseen.
Tähän oman olemuksensa luhistumiseen hän lopulta suostui pateettisen
suurisuuntaisena, mutta se suuruus oli muserretun resignation
suuruutta. Se oli hengen taipumista -- epätoivoisen voimattomuuden
elein -- vastustamattomain, korkeampain voimain painostukseen, voimain,
jotka hänelle olivat hirviömäisiä, koska ne olivat hänet luoneet
vain murskatakseen hänet. Tällainen on ensimmäinen tarkasteluni
alaisista tapauksista. -- Toisaalta näen -- se on noista tapauksista
toinen -- kokoonpanoltaan hyvin yksinkertaisen ihmisen, Le Gallicin,
toiminnan, mutta perin vaatimattoman toiminnan miehen. Se, mitä hän
maailmassa älyllisesti edustaa, tuntuu samoin ylen vaatimattomalta.
Hän ei ole itse muodostanut oppiaan, hän on sen saanut. Ortèguen
kaltaiset miehet häntä siitä halveksivat. Ovatko he oikeassa? Eivätkö
Le Gallicin tapaiset tietämättään tuo myötään elämän selvittämiseksi
vuosisataisen, pitkällisen kokemukseen-perustautumisen lopputulosta?
Hänenkin tielleen nousee kuolema. Tuo perinnäinen oppi sallii hänen
heti suostua siihen, tehdä siitä ponnisteluittensa esineen, luoda siitä
rikastumistilaisuuden sekä itselleen että muille. Hänen tunneihmisensä
sopeutuu siihen kohta, sillä hän saattaa tuon oppinsa mukaisesti kantaa
uhriksi kärsimyksensä ja kuolemantuskansa, vakuutettuna siitä, että
hänen uhrinsa on siirrettävissä niiden hyväksi, joita hän rakastaa.
Hänen älyllinen minänsä samoin mukautuu siihen. Hän itse vakuuttaa
tätä puhuessaan "pelastuksestaan". Pelastus on olemuksemme parhaimman
osan elossa-säilyttämistä. Hänen alistumisensa on innostusta,
iloa, rakkautta. Missä toinen sortuu, hän on voitollinen. Missä
toinen heittää sikseen, siinä hän vahvistuu. Ortèguen kaltaisille
on kuolema käänteentekevä ilmiö, johon sisältyy tavallaan kuin
sala-väijymystä, jotakin kokonaan tolkutonta. Le Gallicin tapaisille se
on täydellistymistä, täyttymystä. Mitä voi siitä päättää? Että näistä
kahdesta otaksumasta kuolemaan nähden -- joiden käytäntöön-soveltamista
olen voinut tarkastaa näissä kahdessa miehessä -- toinen on
_käyttökelpoinen_, toinen ei. Teen selväksi itselleni, että tämä
sanonta on niin yksinkertainen, että se tuntuu lapselliselta. Minulle
puolestani, myönnän sen, omalta erikoiselta älylliseltä näkökannaltani
se on niin monia johtopäätöksiä täynnä! Kliinillinen kasvatukseni
vaatii minua pitämään käytäntöön-soveltamista teoriain ratkaisevana
koetteena. Lääketieteessä myönnän vain todennetun totuuden, s.o.
toiminnassaolevan ja siis kokemusperäisen. Tältä näkökannalta, niin
outo kuin tällaiselle kannalle siirtyminen lieneekin, minusta Le Gallic
tuntuu tieteellisemmältä kuin Ortègue sekä olevan lähempänä Magendieta,
joka näyttäessään muuatta koetta Tiedemannille ja tämän inttäessä
vastaan: 'Entä Bichetin laki?' vastasi: "Minun ei tarvitse välittää
tuosta laista. Se on väärässä, jos kokeeni sen kumoaa."
Vielä suurempaan täsmällisyyteen päästäkseni analysoin minäkin
puolestani vielä kerran kokeeni tulokset ja johdan siitä tämän uuden
sanonnan: kuolemalla ei ole tarkoitusta, jos se on pelkkä loppu;
mutta tarkoituksensa sillä on, jos se on uhri. -- Sivumennen sanoen,
mitä kätkettyjä rikkauksia piileekään kielessä, ja kuinka tuo sana
_tarkoitus_ on syvällinen, kaksinverroin arvokas ilmaistessaan
noita molempia: sekä _merkitystä_ että _suuntaa!_ -- Mutta uhrilla
itselläänkin täytyy olla tarkoitus. Muutamissa tapauksissa luulemme
varsin selvästi käsittävämme tuon tarkoituksen: Delanoët ja Dufourit,
he uhraavat henkensä juoksuhaudoissa maansa puolesta. Noiden
alttiiksiantaumusten yhteissumma muodostaa armeijan. Armeija pelastaa
tämän maan. Muutoin ei voi sanoa muuta, kuin että siinä nykyhetki
uhrautuu tulevaisuuden hyväksi; mutta me emme voi nähdä millä
oikeudella tulevaisuus, jota ei vielä ole, vaatii tätä etuoikeutta,
jollei ole olemassa omantunnon antamaa pakottavaa käskyä, josta se
on saanut ilmaisemuksen muualta käsin. Ja taas on edessämme rouva
Ortèguen kysymys: "Mutta mistä?" Ja entä silloin, kun uhrista ei ole
tuontuokiollista tulosta? Kun se, jonka vuoksi itsensä alttiiksi
antanut suoritti uhrinsa, ei saakaan sitä hyväkseen, ei edes aavista
sitä? Rouva Ortègue oli Le Gallicin vuoteen vieressä ja kuuli, että
tämä antoi henkensä uhriksi hänen tähtensä. Olisi voinut sattua, ettei
hän olisi ollut siellä. Joka päivä merkitään kirjoihin "kadonneiksi"
sotamiehiä, jotka ovat antautuneet kuolemalle alttiiksi toveriensa
puolesta, eivätkä nämä ole siitä tietäneet, ovatpa ehkä menneet hukkaan
tuosta uhrista huolimatta. Uhri on silti ollut olemassa. Jotta sillä
olisi joku tarkoitus, täytyy siis ihmistodistajain puutteessa olla
_joku_, joka sen ottaa vastaan, henki, joka kykenee merkitsemään
luetteloihinsa teon, minkä toinen ihminen teki toisen hyväksi, silloin
kun tästä teosta ei ole mitään tulosta eikä yksikään ihminen siitä
tiedä. Jollei ole tällaista näiden tuntemattomiksi ja tehottomiksi
jääneitten alttiiksiantaumusten todistajaa, niin ne ovat kuin niitä ei
olisi ollutkaan. Koko olemuksemme nousee kapinaan tätä vastaan. Eikö
toisaalta tämä todistaja, tämä omatunto, meidän omantuntomme tuomari
ja ylläpitäjä, eikö se esiinny siinä maailmassa, minkä fyysillinen
kokemus meille avaa? Ja eikö tämä todista, ettei fyysillinen kokemus
ole tyhjentävä todellisuuteen nähden? Mieleeni muistuu muuan sana,
jonka läsnäollessani lausui pitkän, uskonnollista kokemusta koskevan
keskustelun päätteeksi amerikkalainen fysioloogi William James,
tapaamistani tiedemiehistä kaikkein vilpittömin, tosiasian kuriin
alistunein: "Uskon, että Ihanteen yhteyteen tultuamme uusi voima saa
jalansijaa maailmassa ja synnyttää uusia ilmiöitä." Mitä hän tarkoitti
Ihanteella? Voimaa, koska se on voiman lähde. Koska se samalla on älyn
lähde, täytyy sen olla äly. Koska se on rakkauden lähde, täytyy sen
olla rakkaus. Seurauksena ei voi olla sellaista, mitä ei sisällä se,
mikä käy sen edellä. William James sanoi vielä ylemmästä sielullisesta
minästämme, että "se on osa jostakin sitä itseään _suuremmasta_, mutta
samanluontoisesta, jostakin, mikä toimii maailmankaikkeudessa tuon
minän ulkopuolella ja saattaa rientää sille avuksi..."
"Nuohan ovat _uskontunnustuksemme_ alkusanat, vain toisin sanontatavoin
julkituotuina", vastasi minulle apotti Courmont eräänä päivänä, kun
nuo kaksi lausetta hänelle toistin "Tuo meidän: _Minä uskon Jumalaan,
Isään kaikkivaltiaaseen_ -- eiköhän se ole juuri tuo _suurempi, mutta
samanluontoinen?_ Eikö se ole tuo: _joka voi rientää avuksi?_...
William James puhuu uudesta voimasta, joka saa jalansijaa maailmassa.
Mitä muuta on tämä meidän sanamme: _astui alas taivaista meidän
tähtemme?_..."
Kuuntelin häntä. Ja sen jälkeen, kun olen nähnyt Le Gallicin ja
Ortèguen kuolevan sekä sen moraalisen voiman kyllyyden, mikä ilmeni
edellisen, ja sen stoalaisen, mutta niin perin alastomaksi riistetyn
tuskan, mikä tuli ilmi jälkimmäisen kuolinhädässä, en voi enää
_kokemusperäisesti_ sanoa tuon papin olevan väärässä -- sitäkin
vähemmän, kun hän lisää, viitaten rouva Ortèguen mielenlevottomuuteen
-- ja myös omaani, kuten otaksun, sillä hän on perin hienotunteinen:
"Miten tuskaisesti ovatkaan nykyään vaivatut sieluparat etsineet
totuutta, joka oli läsnä, perin yksinkertaisena ja aivan heidän
ulottuvillaan! Mutta tuo etsimisen tuska, eikö se ole samaa kuin
rukous? Kun tunnemme, että meiltä puuttuu Jumala, on Hän itse asiassa
meitä hyvin lähellä."
Pariisi, toukokuulla 1915.