"Kiiruhtakaa etsimään käsiinne Renard", sanoi Ortègue minulle, kun
tuskin olimme tulleet huoneesta ja ovi oli sulkeutunut jälkeemme.
"Istukoon hän Le Gallicin vierellä. Toivoakseni ei tuo pyörrytys
merkitse mitään, mutta kun haavoittuma on päässä, sattuu joskus ilkeitä
yllätyksiä, piileviä tarttuma-aineita, jotka siirtyvät aivoainekseen.
Ja kun kerran pidennetty selkäydin joutuu alttiiksi!... Lyhyesti, on
varovaisinta pitää häntä silmällä. Joutukaa ja tavoittakaa minut taas
työhuoneessani."
Tuskin olin saanut käsiini opiskelijamme ja saattanut hänet
tarpeellisin ohjein haavoitetun luo, kun jo uudelleen kolkutin
työhuoneen ovea. Mustasukkaisuuden houre ei ollut vielä kokonaan ohi.
Ortègue oli alkava uudelleen kyselynsä. Minua odotellessaan hän oli
taas ryhtynyt järjestämään papereitaan. Olen usein huomannut, että
käännekohdissa toimimme täten automaattisesti, ja sitä koneellisemmin,
kuta rajummat ne ovat. Eiköhän luonto, joka pitää alempaa sielullista
olemustamme tasapainossa, puolustautune tällä tavoin korvatakseen
ylemmän sielullisen olemuksemme sekasortoisuuden? Täydellinen mullistus
päättyisi joko kuolemaan tai mielenhäiriöön. Hänen hansikoidut kätensä
jatkoivat yhä järjestelyä, kun hän kysyi minulta:
"Marsal, miksi menitte tuonne États-Unis torin varrelle?"
"Siksi että tiesin kaikki, rakas opettaja..."
Tunnustin silloin kaiken: että olin oven takaa kuunnellut hänen ja
hänen vaimonsa keskustelua; että rouva Ortègue oli vaatinut minua
pysymään vaiti; mitä kaikkea olin siitä lähtien tuntenut mielessäni;
kuinka olin toivonut, että hän itse kohdaltaan olisi luopunut tuosta
hirveästä suunnitelmasta; heränneestä huomiostani, kun hän oli
kiirehtänyt minua muutamassa tunnissa laatimaan valmiiksi sairaalan
muistiinpanot; asianajajan käynnistä ja yhä kasvavasta epäluulostani
rouva Ortèguen poissaolon johdosta... Minä lopetin:
"Sanoin itselleni: jos asia on varma, on hän kotonaan. Mitäs muuta,
läksin sinne. En sopinut asiasta kenenkään kanssa. En kysynyt neuvoa
keneltäkään. Teitä ei suinkaan ympäröi mikään salaliitto. Sellaista ei
ole ikinä ollutkaan."
"Eikö mitään salaliittoa?" hän huudahti. "Entä tuo vaitiolo, jota
hän Teiltä vaati? Mainitsittehan siitä itse," Sitten, äärettömän
katkerasti: "Kuinka yksin ihminen onkaan!"
Hän pysäytti vastaväitteenä ja kysyi uudelleen urkkivasti:
"No niin, kun saavuitte kotiimme États-Unis torin varrelle, oliko hän
siellä?"
"Oli, yläkerran pikku-salissa. Hän kirjoitteli."
"Hän jätti haltuunne minulle tulevan kirjeen? Antakaa, antakaa toki..."
"Rakas opettajani, hän ei kirjoittanut mitään kirjettä. Hän ei jättänyt
haltuuni mitään Teille tulevaa."
"Mutta Te puhuitte hänen kanssaan. Kyselitte häneltä. Hän vastasi
Teille. Te lähditte pois hänen luotaan -- palasitte tänne ja etsitte
minua. Sanokaa suoraan, jättikö hän Teille jonkun sanoman minulle
tuotavaksi? Minkä? Tahdon sen tietää."
"Hän ei jättänyt minulle mitään tehtäväksi. Tuskin hän puheli minulle
paria kolmea sanaa enempää. Hän oli peräti masennuksissaan. Hän oli,
niinkuin suuren ahdistuksen hetkinä sattuu, piirtänyt paperille
muutaman lauseen. Hän näytti ne minulle, kun ei kyennyt puhumaan. Luin
tuon paperin. Pujahdin tieheni ottaen sen mukaani. Tuon sen Teille.
Mutta, sanon sen vielä kerran, hän ei lähettänyt sitä Teille. Hän olisi
pyytänyt sen takaisin, jos hänellä olisi ollut siihen voimaa. Sitä
hänellä ei ollut. Siinä on huuto, hänen huutonsa, ja sen täytyy päästä
Teidän korviinne."
Olin ottanut taskustani tuon paperiliuskan. Ortègue tempasi sen
käsistäni ja alkoi lukea sitä huudahtaen hurjasti:
"Viimeinkin saan sen tietää!" Minulle oli kerran eläissäni sattunut
inhoittava uteliaisuuden puuska: halusin nähdä teloitusta. Läksin
paikalle. En nähnyt itse toimitusta. En nähnyt kirveen laskeutumista,
en pään putoamista. Juuri tuona hetkenä sulkeutuivat silmäni. Sama
kauhu valtasi minut Ortèguen edessä hänen lukiessaan vaimonsa
kirjoittamia epätoivoisia sivuja, ja minä käänsin pois katseeni. Minun
oli täytynyt antaa hänelle tuo isku. En voinut katsella häntä, kun se
hänet kohtasi. Olin väärässä. Ei hivenenkään olisi ollut annettava
mennä hukkaan viime opetuksesta, jonka monien entisten lisäksi sain
tältä harvinaiselta mieheltä: opetuksen jalosta sydämestä, joka
arvosteli itseään, tuomitsi itseään ja täten, jalosti peräytymällä,
myönsi olevaksi kokonaisen tosiasiain käsitepiirin, tosiasian, jotka
hänen älynsä oli kieltänyt. Niin -- todella liikuttavan selvityksen
saivat nuo kuuluisat sanat: "Sydämellä on järkisyynsä, joita järki ei
tunne." Tämä ehdoton deterministi tunnusti, itseään määrätyistä teoista
soimatessaan, -- joskaan hän ei sitä tehnyt itselleen selväksi --
velvoituksen ja vapauden. Tämä ilmiöitten mies, jolle ajatus ja tunne
olivat pelkkiä tapahtumia, julisti, itse sitä ymmärtämättään, sitä
kunnioitusta, jota yksilö on velkapää osoittamaan toiselle yksilölle.
Tämä henkisen maailmankaikkeuden kieltäjä liikkui kuitenkin tällä
hetkellä yksinomaan sen piirissä, huolimatta tuskantäyden ruumiinsa
taakasta, huolimatta pitkällisen myrkytyksensä orjuudesta.
Odotin hänen puoleltaan kohtaavani kapinaa, vihaa, rajuutta, kaikkea
tuota surkeutta, jonka hän oli päästänyt näkyville Le Gallicin
vuoteen vierellä. Mutta hämmästyksen valtaamana kuulin hänen puhuvan
minulle tavattoman tyynesti ja äänellä, johon hänen vaimonsa
muisteleminen sai enää vain hellyyttä -- epäitsekästä, olin sanoa,
ruumiista irroittunutta, hellyyttä. Sillä haudan tuolta puolen tuli
tuo ääni, joka nytkin sitä muistaissani niin liikuttaa minua! Juuri
aikoessani tuoda tiedoksi nämä hänen viime sanansa, hänen varsinaisen
jälkisäädöksensä, jonka hän halusi minun keräävän muistiini, täytyy
minun keskeyttää. Kynä näet vapisee kädessäni.
"Marsal", hän alkoi stoalaisen älyniekan äänellä, jolla hän oli
aikaisemmin tässä samassa työhuoneessaan minulle esittänyt syöpänsä
diagnoosin. "Eikö minulla koko elämäni ajan ole ollut kyllin syytä
uskon tosiasioihin? Tosiasia -- miten varman pohjan se antaakaan
jalkain alle! Viikkokausia olen nyt rehkinyt epävarmuudessa,
mielikuvitelmissa. En ole tietänyt. Nyt tiedän. Olen vapautunut. Koska
olette kuullut keskusteluni vaimo parkani kanssa, ymmärrätte kaiken:
epäilin hänen rakkauttaan, hän tahtoi antaa minulle siitä todisteen, ja
minä, minä halusin nähdä hänen antavan sen. Hän sen antoikin, vaan ei
sitä, minkä minun silmäni näkivät. Se oli tuon ylevän sydämen puolelta
säälinpurkaus -- ihailtavan säälin. Se ei ollut rakkautta. Ja sitten
epäilin taas ja tuon epäilyni vuoksi tein rikoksen, niin, rikoksen. En
sillä että otin vastaan hänen kaksoisitsemurhan tarjouksensa. Siitä
en soimaa itseäni. Rakkaudentarjous oli minulla oikeus ottaa vastaan.
Meille lyhytikäisille, voisi miltei sanoa harhakuvamaisille olennoille
edustaa kärsimys pahaa; hyvää taas on onni ja varsinkin rakkaus,
rakkaus, jonka avulla jokainen meistä voi astua oman olemuksensa rajain
ulkopuolelle, yhtyä toiseen olentoon ja hänen kauttaan siihen, mikä
on kaikki-käsittävää. Nähkääs, Marsal, äly, se kehittyy sukupolvesta
sukupolveen eikä vieläkään ole kuin tuskin hahmoiteltu. Rakkaus taas
on hetkellistä, mutta täyttä, uhkuvan runsasta omistamista -- kaiken
sen omistamista, mikä on omaa itseämme ylempää. Silloin me elämme
iäisyyshetkemme. Olennosta, joka meille tämän kaiken antaa, emme
voi luopua. Hän on silmäimme terä, luittemme ydin, tyhjentymätön
ja yltäkylläinen onnemme. Ja että hän haluaa, jos hän kerran meitä
rakastaa, kuolla kun mekin kuolemme, niin onhan se niin luonnollista,
niin oikeutettua. Ei. En soimaa itseäni, että sanoin vaimolleni:
'kiitos!' ja että otin vastaan hänen tarjouksensa. Rikokseni on
se, että ennakolta aavistaessani, ettei hän minua enää rakkaudesta
rakastanut, vaadin tuon lupauksen täyttämistä. Miksi? Pannakseni hänet
koetukselle. Ja se, nähkääs, oli inhottavaa, kurjaa. Hänen surmansa
vastaanottaminen, jopa sen avustaminen, jotta saisimme toisiamme
rakastaen yhdessä kuolla, sehän oli onnemme korkein hurmio. Mutta mies,
joka uskaltaa, mitä minä uskalsin panna panokseksi, Marsal: sen, että
hän olisi surmannut itsensä säälistä minua kohtaan, valheen vallassa,
johon minun epäluuloni oli hänet pakottanut, -- se mies on murhaaja."
"Olkaa siis loogillinen, rakas opettajani", pujahutin lomaan. "Ette
siis enää suvaitse tuota ajatusta, että hän kuolisi kanssanne?..."
"Ettekö sitten ole minua ymmärtänyt?" hän keskeytti.
"Olen kyllä, rakas opettaja, ja juuri siksi, että olen Teidät
ymmärtänyt, sanon Teille: tehkää vielä enemmän kuin että vain
vapautatte hänet tuosta mielettömästä lupauksesta. Auttakaa häntä --
Tehän sen voitte -- tulemaan moraalisesti terveeksi tulemalla itsekin
samoin terveeksi."
"Te ajattelette tuota mustasukkaisuuden kohtausta, jonka panin toimeen
Le Gallicin nähden -- minä, hänen lääkärinsä, haavoitetun potilaani
nähden! Uskokaa pois: kadun sitä katkerasti. Olin silloin mieletön..."
"Ei ole kysymys Le Gallicista. On kysymys Teistä itsestänne.
Tunnustakaa, että Teidän kaltaisenne sairas, ruumiillisesti sairas
ihminen, mutta moraalisesti terve, olisi jo aikoja sitten hakenut
parannusta tautiinsa."
"Siihen ei ole parannusta. Te tiedätte sen hyvin."
"Onhan muuan tilapäinen parannuskeino. Itse olisitte sitä neuvonut ja
määrännyt sen heti kohta potilaallenne, josta olisitte tehnyt saman
diagnoosin kuin itsestänne."
"Leikkausko?" hän kysäisi olkapäitään kohauttaen.
"Niin, leikkaus. Puhuitte siitä kerran minulle, hyläten sen ja vieläpä
sellaisin sanoin, etten ole uskaltanut sitä enää ottaa puheeksi. Tänään
uskallan vaikka mitä. Tuo leikkaus on tehokas, väitittepä sitten mitä
väititte. Muistatteko Dieulafoyn kahta ihanaa luentoa haimasyövästä
ja tuota juttua hänen portugalilaisestaan, joka sai leikkauksen
tapahduttua nauttia pitkällistä ja täydellistä terveyttä? Luvatkaa,
että neuvottelette virkatovereittemme kanssa, ja että jos he -- itse
tietysti valitsette heidät -- arvelevat, että leikkaus olisi pantava
toimeen, Te sallisitte sen tapahtuvan?"
"En vastusta enää", hän vastasi. "Ja miksikä, tosiaankin?... Mutta
muuan toinen toimi on kiireellisempi, Marsal, vaimo raukkani
rauhoittaminen. Ajattelen kuolemantuskaa, jota hän parhaillaan kokee.
Hän ei palaja tänne. Teidän täytyy lähteä häntä hakemaan. On muutoin
parempi, että Te näette hänet ennenkuin minä ja puhutte hänelle. Minä
en voi nyt heti ja näin monien tunneliikutusten vallassa... Marsal,
mitä ajattelemmekaan! Ottakaamme ensin selvää, onko hän siellä."
Hän oli jo tarttunut työpöydälleen sijoitettuun irtopuhelimeen ja
tiedusti États-Unis torin portinvartijalta, oliko rouva Ortègue kotona.
"Hän ei ole lähtenyt sieltä", hän sanoi. "Käykää Te puhelimeen,
Marsal", ja hän ojensi minulle toisen kuulotorvista. "Pyytäkää hänet
puheisiin. Hänellä on puhelin omassa pikku-salissaan. Te voitte hänet
kohta rauhoittaa. Säästätte häneltä siten vielä suuremman ahdistuksen.
Sanokaa hänelle, että olette antanut minulle hänen kirjeensä, sillä
kirje se tosiaankin oli, vaikka hänellä ei vain ollut rohkeutta
lähettää sitä. Sanokaa hänelle, että olen sangen tyyni, että odotan
häntä, ja että Te tulette häntä noutamaan kertoaksenne hänelle, minun
pyynnöstäni, kaikki."
"Voinko näin ollen sanoa hänelle, että olette päättänyt suostua
leikkaukseen, jos se tunnustetaan mahdolliseksi?"
"Voitte kyllä, jos haluatte. Mutta rauhoittakaahan häntä."
Meidän vaihtaessamme keskenämme nämä muutamat sanat oli portinvartija
yhdistänyt johdon palatsin sisähuoneisiin. Ääni, jonka hyvin tunsin,
vastasi minulle -- rouva Ortèguen ääni. "Hän on tullut", olin
sanomaisillani Ortèguelle, kun näin hänen jo tarttuneen toiseen
kuulotorveen. "Jospa hän ei vain vastaisi mitään, mikä tekee pahaa
Ortèguelle", ajattelin, "ja kuitenkaan en voi häntä pysäyttää!" Ääneen
sanoin:
"Tekö, rouvani? Olen puhunut professorille. Olen antanut hänelle
sen, minkä kirjoititte. Hän on sen lukenut ja pyytää Teitä olemaan
tyyni... Hän lähettää minut noutamaan Teitä. Saavun heti. Kerron Teille
keskustelumme. Se on tekevä Teille hyvää... Siihen asti, sanon sen
vielä kerran, olkaa rauhallinen..."
"Entä hän, kuinka hänen laitansa on?" hän kysyi liikutuksen
tukahuttamana.
"Hän voi paremmin. Tuo lukemansa toi hänelle vapautuksen. Niin hän on
itse sanonut. Hän iloitsee saadessaan jälleen nähdä Teidät."
"Saakaa hänet vielä kerran puhumaan", sanoi Ortègue minulle aivan
hiljaa, "jotta vielä kerran kuulen hänen äänensä. Selittäkää hänelle,
miksi en itse puhu hänelle. Keksikää jokin syy."
"Oletteko vielä puhelimessa, rouva? Professori pyytää kysymään,
oletteko jo rauhoittunut hänen suhteensa?"
"Olen, olen? Entä hän?"
"Hän tahtoisi kyllä mielellään itse haastella kanssanne puhelimessa,
mutta käskee minun sanoa, ettei hänellä ole siihen voimaa. Hän on
liiaksi liikutettu. Hän pyytää, ettette olisi levoton siitä ettekä
mistään muustakaan."
"Ah! Kiittäkää häntä, ja tulkaa pian."
* * * * *
"Kuinka usein, Marsal", sanoi minulle Ortègue ripustaessaan kuulotorven
paikoilleen, "olenkaan tullut tähän, tämän puhelimen ääreen kahden
leikkauksen väliajalla, kutsuttanut hänet puheilleni, kuunnellut hänen
ääntään kuten äsken ja tuntenut, että hän oli kodissamme, onnellisena
ja minua ikävöiden! Vain pari sanaa hänen suustaan -- kuinka ne
virkistivätkään! Mutta menkää nyt, Marsal. Odottavalle ovat sekunnit
vuosia, muistelevalle vuodet sekunteja. Lähtekää nopeasti, niinkuin hän
pyysi."