Tapasin Ortèguen upseerin vuoteen vierellä. Le Gallicin luomet olivat
ummessa, aivan kuin hän olisi nukkunut, sillä välin kuin toisen
levottomat silmäterät säihkyivät vihaa. Molemmat olivat vaiti. Le
Gallic ei päästänyt ilmi vastustushalua, jonka hänessä herätti
serkkunsa miehen ilmeinen ja epäoikeutettu mustasukkaisuus, ja
varmaankin hän soimasi itseään, että edes saattoi sitä tuntea. Ortègue
oli vaitiolostaan tukahtua. Mutta hän ei voinut nuorelle miehelle, jota
hän piti vaimonsa sydämeen nousseena kilpailijanaan, paljastaa sisäistä
martyyriuttaan. Ylpeys vaati häntä kätkemään kauhistavan käännekohdan,
jota hän parhaillaan eli ja joka oli saanut hänet äkkiä asettamaan
tuon kohtalokkaan määrähetken seuraavaksi päiväksi. Kiusautuneena
nähdessään hänen, jota rakasti hulluuteen asti, henkisesti luisuvan
käsistään, ja kiihkeän epäluulonsa menehdyttämänä, jota oli sitäkin
mahdottomampi tyynnyttää, se kun ei johtunut tosiasioista, vaan
tunteista, hän oli tahtonut yrittää epätoivoista vedonlyöntiä: joko
hänen vaimonsa rakasti häntä yhä ja kaksoisitsemurhan sopimus pysyi
lujana tahi vaimo, jollei häntä enää rakastanut, oli peräytyvä, ja niin
hän, Ortègue, saisi asian selville. Vaimo ei ollut peräytynyt, mutta
Ortègue ei ollut sittenkään selvillä. Uuden epäilyn oli nostattanut
tuo suostumus, tuo rouva Ortèguen aivan epäröimättä lausuma myöntymys,
jonka hän myös oli paneva täytäntöön, mutta johon hänet sai --
mikä? Aikoiko hän kuolla Ortèguen kera rakkauden vaiko ainoastaan
kunniantunnon vaatimuksesta? Tämä tuskallinen kysymys kohosi Ortèguen
ratkaistavaksi. Hän ei voinut sitä kestää. Vaimon selittämätön
poissaolo, se kun teki arvoituksen kaksinverroin vaikeaksi, sai hänen
raivonsa, ehkäpä omantunnonnuhteensakin perin yltymään. Miten julma
olikaan tuo lupauksen täyttämisen vaatimus, jonka hän asetti olennolle,
jonka alttiiksiantautuvaisuutta hän oli niin suuressa määrin saanut
kokea! Entinen Ortègue, niin jalo ja ylevämielinen, soimasi nykyistä
harhaanmennyttä Ortèguea tästä vääryydestä. Ja lisäksi, miten suuri
olikaan ristiriita tämän miltei eläimellisen intohimonpurkauksen ja sen
itsehillinnän välillä, josta Le Gallic tänä samana hetkenä antoi tuolle
raivohullulle vakavan, nöyryyttävän esimerkin! Tämä luonteen ylemmyys
oli loukkaus eikä myöskään Ortèguen siedettävissä hänen elättäessään
povessansa nykyisiä tunteitaan upseeria kohtaan. Että hänen vaimonsa
rakasti Le Gallicia, sitä hän pelkäsi kauhulla, kammostuen. Hän epäili
sitä tosin vielä. Mutta hän ei epäillyt, että Le Gallic rakasti hänen
vaimoaan. Itse asiassa, olen siitä jo huomauttanut, hän oli sen aina
tietänyt. Myötätunto, leikkisä suvaitsevaisuus, jota hän niin kauan
oli osoittanut vaimonsa serkulle, oli sitä omanlaatuistaan suopeutta,
jota elämässä jo pitemmälle ennättänyt mies tuntee nuorempaansa
kohtaan, jonka suhteen hänet on asetettu etusijalle -- asia, joka
vastustamattomasti mitä herkimmin hivelee itserakkauttamme. Oli
tapahtunut peräytymys vastakkaiseen suuntaan siitä lähtien, kun Ortègue
ei enää ehdottomasti uskonut tuohon etusijaansa. Le Gallicin hillitty
tunne serkkuaan kohtaan oli mairitellut voitonriemuista puolisoa.
Kuoleva mies siitä ärtyi, loukkaantui. Olen siitä jo huomauttanut: hän
vihasi häntä.
Nämä mietteet ovat nyt hajonneet laajalti ajatusmaailmaani.
Sinä hetkenä käsitin ne kaikki yhdessä väläyksessä, henkisesti
samanaikaisen, potilaitteni kuvaaman tainnuttamisen ensi huumauksen
kaltaisen ilmiön pohjalla: näet kaikkien elämäsi yksityiskohtain
astuvan eteesi, yksi ainoa silmäyksesi käsittää vuosikaudet, ja
kuitenkin on eetterin tai kloroformin sisäänhengitystä kestänyt vain
haihtuvan hetkisen.
"Luutnantti hyvä", sanoin Le Gallicille kynnykseltä, "suonettehan
anteeksi. Minulla olisi professorille erikseen puhuttavaa."
Totesin itselleni, että ääneni hieman vapisi. Epäilemättä olivat
kasvoni muuttuneet. Nämä liikutuksen merkit eivät jääneet huomaamatta
Ortèguelta, joka keskeytti minut kiivaasti:
"On kysymys vaimostani? Mikä on? Mitä on tapahtunut?"
Hänenkin äänensä tukahtui. Luin selvästi hänen silmistään kauhunkuvan,
joka nousi hänen eteensä: hänen kiihkon hullauttama uhrinsa oli
ehättänyt ennen määrähetkeä ja surmannut ensimmäisenä itsensä.
"Rauhoittukaa, rakas opettaja", vastasin, "ei ole tapahtunut mitään.
Tulen juuri rouva Ortèguen luota."
"Hän on siis palannut? Hänen pitäisi tietää, että etsin häntä. Miksi
hän ei ole mukananne?"
"Eihän hän ole palannutkaan takaisin!"
"Te sanoitte juuri tulleenne hänen luotaan. Minne hänet jätitte?"
"Kotiinsa, États-Unis torin varrelle."
"Hän on États-Unis torin varrella? Hän oli pyytänyt Teitä tulemaan
sinne?"
"Ei hän ollut pyytänyt minua tulemaan, rakas opettaja. Menin sinne
itsestäni."
"Miten tiesitte hänen olevan siellä?"
"Otaksuin niin olevan."
"Minkä merkin pohjalla? Miksi häntä etsitte?"
"Koska tohtori Marsal oli levoton hänestä, serkku hyvä. Hän ei rohkene
sanoa sitä Teille, mutta minä arvaan sen."
Le Gallic se nyt ehätti väliin. Ensi kerran hänen sairaalaan tulonsa
jälkeen värisi hänen tavallisesti niin alistuneessa, kaikesta
irroittuneessa äänessään mahtipontinen sävy.
"Niin", lisäsi hän, "ja minä myös olen ollut levoton hänestä hänen
aamullisen käyntinsä jälkeen."
"Hän on siis puhunut Teille?" sanoi Ortègue, eteenpäin kumartuen. Hän
katsoi minuun, katsoi Le Galliciin ja virkkoi molemmille: "Mitä tämä
salaliitto ympärilläni oikeastaan merkitsee?" Sitten rajusti yksistään
Le Gallicille: "Mitä hän on sanonut Teille?"
"Ei mitään. Mutta näin hänet niin levottomana, niin tuskaisena,
niinkuin ihmisen, joka pyristelee irti musertavan tuskanankeuden
syleilystä. Pelkään tietäväni hänen tuskansa syyn."
"Mutta sanokaa... sanokaa toki!" vaati Ortègue vielä rajummin.
"Asia on varsin vakava", vastasi Le Gallic nähtävällä ponnistuksella,
"ja kuitenkin... Rakas serkku, jos Catherinen äiti olisi täällä tai
tämän puutteessa tätimme, joka lähinnä hänen äitiään on hänen likeisin
sukulaisensa, vannottaisin heitä tekemään Teille erään kysymyksen. Kun
he eivät ole läsnä, ja minä yksin edustan sukuamme, ette varmaankaan
loukkautune, jos itse teen tuon kysymyksen. On todella kyseessä, sikäli
kuin pelkoni on oikea -- enkä yksinomaan minä sitä pelkää -- hirvein
suru, minkä Catherine voisi Teidän syystänne joutua kokemaan. Serkku
hyvä, luvatkaa kunniasanallanne, ettette mieti itsenne surmaamista..."
Kuullessani moisen pyynnön, joka sellaisena hetkenä tehtiin
sellaiselle miehelle, vapisin, ja sitäkin enemmän, kun katsahdin
Ortègueen, joka kuunteli sitä yhteenpuristetuin hampain, leimuavin
silmin ja molemmin käsin puristaen tuolin käsinojaa. Olen usein
ajatellut, että tuo onneton raukka, toisaalta mustasukkaisuutensa,
toisaalta morfiinin vaikutuksen alaisena, sai tuossa meidän edessämme
todellisen hourepuuskan ensi oireet. Olisikohan hän ilman sitä koskaan
vastannut tähän ilmeisesti mahdottomaan kysymykseen toisella vielä
mahdottomammalla, joka uhkasi saada aikaan kohtalokkaaksi käyvän
tunneliikutuksen hänen hoitoonsa uskotussa haavoittuneessa? Olisiko
hän varsinkaan lisännyt siihen tunnustusta, joka lopullisesti asetti
hänet niin suureen moraalisen alemmuuden asemaan tuohon nuoreen mieheen
nähden?
"Koska olemme pyytämässä toisiltamme kunniasanoja", hän alkoi, "niin
vastaan kysymykseenne, rakas Ernest, kunhan Te olette vastannut minun
kysymykseeni. Oh! Rouva Ortèguen suvun edustajanako Te luulette
olevanne oikeutettu pitämään silmällä perhe-elämääni? No hyvä! Antakaa
minulle kunniasananne, ettette ole rakastunut vaimooni."
"Serkku!" huudahti Le Gallic, jonka hämmästys ja harmi oli saanut
kohoutumaan vuoteesta. Hän toisti: "Serkku!"
"Hah-hah!" jatkoi Ortègue purskahtaen hurjaan nauruun ja äänessään
julma voitonriemu. "Ette anna tuota sanaa! Ette voi!... Siis rakastatte
häntä!"
"Serkku!..." sanoi Le Gallic kolmannen kerran -- ja millä äänellä!
"Te rakastatte häntä!" toisti toinen, kokonaan poissa suunniltaan.
"Enhän vain tästä päivästä alkaen sitä tiedä, nähkääs. Olen sen
aina tietänyt. Mutta siinä on eroa. Ennen vanhaan Te ette toivonut
mitään. Tunsitte itsenne pikkupojaksi senkaltaisen miehen rinnalla,
mikä minä olin... Mikä olin!" hän toisti. "Kaksi kuukautta sitten,
täällä käydessänne, aloitte sanoa itsellenne -- luin tuon häpeällisen
ajatuksen mielestänne: 'Jospa hän tulisi vapaaksi!' Ja sitten, kun
haavoituitte, toimititte itsenne lähetetyksi tänne minun luokseni
saadaksenne nähdä hänet jälleen. Olen sanonut Teille sen, minkä uskon
todeksi: että Te voitte elää -- sen sijaan että minä... Minuun nähden
ei Teidän tarvitse olla lääkäri tietääksenne, että minä kuolen, ja
silloin... Silloin, kuuletteko, tyhjiin menee aikeenne. Vaimoni ei
rakasta Teitä. Minua hän rakastaa ja poistuu mukanani -- iäksi.
Hän on siihen tarjoutunut. Otin vastaan. Te ette ole häntä minulta
riistävä. Minä saan hänet pitää... Ah, todellakin, Te kuvittelette
puolustavanne häntä minua vastaan? Kun hän palaa, niin pyytäkää häntä
käymään luonanne. Kertokaa hänelle, että minä surmaan itseni, että
olen sen Teille sanonut, että olen sanonut Teille hänen tahtovan
kuolla kanssani, että me olemme tuon sopimuksen yhteisesti tehneet.
Saakaa hänet muuttamaan mieltä. Koettakaa. Valtuutan Teidät siihen.
En tiedä missä lienevät äsken ajatukseni olleet, kun kummastelin,
miksi hän ei ollut täällä. Hän oli mennyt kotiimme États-Unis torin
varrelle tekemään samaa, minkä minä täällä tänä aamuna: panemaan asiat
järjestykseen kuin ainakin matkan varalta... Matkahan tämä onkin, mutta
matka, jolta ei palata... Mutta koska rakastatte häntä, ja koska minä
olen aina ollut Teille suopea, Ernest, olisitte vallan hyvin voinut
olla tulematta tänne pilaamaan meidän viime hetkiämme."
"En tullut omasta halustani, serkku rakas", vastasi Le Gallic, "minut
lähetettiin tänne pyytämättäni. Voin sanoa Teille, että olen sitä
pahoitellut aina tähän saakka."
Hän kääntyi minun puoleeni: "Tohtori Marsal, olkaa hyvä ja antakaa
minulle tuo krusifiksi."
Hän osoitti minulle norsunluista ristiinnaulitunkuvaa -- tekotavaltaan
uudenaikuista ja hyvin vaatimatonta -- jonka hän oli antanut ripustaa
seinälle vastapäätä vuodettaan, jotta se olisi aina ollut hänellä
silmäin edessä. Annoin sen hänelle. Hän tarttui pieneen mustapuiseen
ristiin liittäen kätensä yhteen. Ja hitaasti hän vei sen huulilleen,
suuteli jalkoja lävistävää naulaa sekä sanoi minulle:
"Kiitos, tohtori. Iloitsen, että olette läsnä sekä kuulemassa valaa,
jonka aion tehdä... Michel", hän puhutteli nyt Ortèguea -- veljellisin
nimityksin, jonka odottamaton sulous hämmästytti raivoisaa miestä ja
sai hänet nostamaan päänsä. "Michel, tämän Vapahtajan kuvan nimessä
vannon Teille, etten eläissäni ole sanonut Catherinelle sanaakaan, en
ainuttakaan, jota Te ette olisi voinut olla kuulemassa. Jos mieleeni
lienee koskaan liitänyt ajatus, että hän voisi olla vapaa ja tulla
vaimokseni, niin vannon, että se on tapahtunut vastoin tahtoani,
ja että olen sen ajatuksen karkoittanut pitäen sitä rikoksellisena
kiusauksena, Te kun vielä olette elossa. Tämä Kristuksen kuva
ensimmäisen ehtoollisellakäyntini ajoilta on todistajani, että olen
Häneltä pyytänyt vastustusvoimaa, ja että Hän on sitä minulle antanut.
Ennen vanhaan pyysin Häneltä voimaa voidakseni iloita Catherinen
onnesta, vaikka tuo onni tuli hänen osakseen Teidän kauttanne, ja
vaikka itse rakastinkin häntä kiihkeästi. Sillä totta on, että olen
rakastanut häntä kiihkeästi, yksinomaan häntä. Niin, minä rukoilin,
että Te voisitte tehdä hänet onnelliseksi tässä maailmassa, ja
kuolemani olisin valmis antamaan uhriksi, jotta hän saisi olla
onnellinen toisessa maailmassa, johon uskon. Niin häntä rakastin,
niin häntä rakastan. Ja Te, Michel, tarkastakaapa nyt, miten Te häntä
rakastatte, tekoa, johon aiotte hänet saattaa. Sanotte, että hän
tarjoutui surmaamaan itsensä kerallanne. Tuota tarjousta ette saa ottaa
vastaan. Älkäämme enää seuloko sanojamme. Te teette hänestä hirvittävän
itsekkyytenne uhrin. Te uskotte vain tähän elämään, ja Te riistätte
häneltä ne ilot, joita se voisi hänelle vielä suoda, syystä ettei
hän enää nauttisi niitä Teidän kerallanne!... Ja sitä paitsi, mikä
onkaan tämä elämä!... Vaikka olisi vain yksi mahdollisuus tuhannesta,
kymmenestätuhannesta, miljoonasta, että on olemassa toinenkin elämä,
niin voisitte omasta puolestanne uhitella tuota yhtä mahdollisuutta,
mutta yksinomaan omasta puolestanne. Voitte sanoa itsellenne: 'Minä
surmaan itseni, antaudun alttiiksi tälle uhkalle. Uskon, että kuolema
on tyhjiin raukeamista. Jos Jumala on olemassa ja rankaisee minua, on
se hänen asiansa.' Olkoon niin. Joka tapauksessa ette ole varma siitä,
että kuolema on tyhjiin raukeamista. Se on vain oman mielenne luoma
kuvitelma. Se ei ole mikään kokemus -- ja Tehän ette myönnä todeksi
muuta kuin kokemuksen. Minä sanon Teille, että Teitä odottaa hirveä
rangaistus. Käykää sitä kohti, mutta älkää saattako sen alaiseksi
ketään toista. Jos lienette päättänyt surmata itsenne, Michel, niin
älkää vetäkö myötänne tuohon salaperäiseen kohtaloon, painoksi oman
päänne päälle, sen olennon itsemurhaa, jota olette rakastavinanne.
Älkää saattako kadotukseen tätä ihanaa sielua."
Hän ojentausi taas vuoteelleen murtuneena tämän pitkän, kiihkeän puheen
ponnistuksesta ja lisäsi puoliääneen:
"Kaikki pyörii ympäri, kaikki. Ah! Kuinka se on tuskallista!"
Tämä sairaan ruumiillinen valitus, se kun seurasi heti tuon selvityksen
ja valan korkealentoista mystiikkaa, herätti minut kohdaltani
tietoiseksi hänen fyysillisestä tilastaan, ja kun hän lisäsi: "Ei
haita. Pyörrytys menee ohi", sanoin Ortèguelle:
"Rakas opettaja, lähtekäämme täältä ja antakaamme herra Le Gallicin
levätä."
Ortègue nousi, astui muutaman askelen ovea kohti ja kääntyi sitten
jälleen:
"Minä menen nyt, mutta en ennenkuin olen vakuuttanut kunniasanallani
hänen edessään sekä Teidän, Marsal, että olen jättänyt, jätän ja
tulen jättämään vaimoni vapaaksi joko seuraamaan myötäni tahi olemaan
seuraamatta, sinä päivänä, jolloin päätän tehdä lopun kaikesta. Te
olette kunnon mies, Ernest, mutta tiedän tunnossani olevani kunnon mies
minäkin."