Minulla ei ollut aikaa jäädä liikutuksen valtaan. Pitelin kädessäni
tuota ainoanlaatuista, viikkokausia etsimääni välikappaletta, jolla
voisin vaikuttaa Ortègueen. Tätä kuolemantuskaista vetoamusta hän
oli noudattava, arvelematta. Niin toiseksi muuttunut kuin hänen
persoonallisuutensa olikin, niin sairauden, myrkyn ja epätoivon
kutistama, oli se sivellinvedoiltaan liian suurisuuntainen, jotta hän
olisi voinut pysyä kylmänä kuolemantuskaisen ihmissielun rukoilevalle
pyynnölle. Katsahdin rouva Ortègueen. Hän yhä itki, käsivarret,
pää, vartalo kuin murskaksi menneinä pöytää vasten, jolla hän oli
kirjoittanut tuon vaikeroivan tunnustuksensa. Hän ei enää nähnyt minua.
Hän ei tietänyt minun olevan läsnä, ei edes, missä itsekään oli.
Miksi koettaisinkaan häntä lohduttaa? Pelastettava hän oli. Lähdin
pikkusalista vaimentaen askeleitani. Sitten syöksyin, niin nopeasti
kuin kurjalta jalaltani pääsin, portaisiin, ulos talosta, autoon.
Huusin kuljettajalle osoitteeksi Saint-Guillaume kadun. Vavisten
pelkäsin, että rouva Ortègue tuntoihinsa tullen seuraa jäljissäni
riistääkseen minulta taas tämän paperin, oman pelastuksensa! -- Luin
uudelleen sen sydäntäsärkevät sanat, keskeyttäen lukuni lakkaamatta
vakoillakseni autosuojuksen nelinurkkaruudusta, rientäisivätkö toiset
ajoneuvot perässäni. Vaan ei. Niin pian kuin olin saapunut sairaalalle
ja kuljettajalle maksaessani totesin, että Saint-Guillaume katu pysyi
autiona. Rouva Ortègue ei ollut seurannut minua, ei ainakaan heti.
Minulla oli täysi toimintavapaus.
Törmäsin pihalla herra Métivieriin. Tuo muototarkka asianajaja,
joka vielä äsken Ortèguen työhuoneessa oli ottanut minut vastaan
etäällä-pysyttelevän kohteliaana, lähestyi nyt minua ensiksi.
Keskustelunsa kuuluisan asiatuttunsa kanssa oli hänet niin
hämmästyttänyt, että hän alkoi siitä puhua minulle senkin uhalla, että
laiminlöisi ammattiinsa kuuluvan vaiteliaisuuden:
"Hyvä että tapasin Teidät, tohtori Marsal. Tiedän, kuinka paljon herra
Ortègue pitää Teistä. Sain siitä juuri äsken todisteen." Ymmärsin
sittemmin tämän viittauksen opettaja parkani testamenttiin, hän kun
jalomielisessä ystävyydessään oli vaimonsa kuoleman varalta säätänyt
sairaalansa minun omakseni. "Ja Tehän myöskin", jatkoi Métivier,
"pidätte hänestä paljon, eikö niin?"
"Varmasti."
"No niin, pitäkää häntä silmällä. Minua ei hämmästyttäisi, vaikkapa
hän hautoisikin turmiokasta päätöstä. Olen pitänyt velvollisuutenani
edeltäkäsin ilmoittaa asiasta herra kenttäpapille. Sillä tietänette,
etten ole mikään vapaa-ajattelija. Uskon sokeasti, ja tapaisin
mielelläni tuolla ylhäällä uskolliset asiatuttuni, varsinkin ne, jotka
ovat toimistoni ylpeytenä, kuten herra Ortègue."
Niin tuskani raatelema kuin olinkin, kummastelin mielessäni, kuinka
samat ajatukset, erilaisten ihmissielujen läpi taittuessaan,
pukeutuvat aivan vastakkaisiin muotoihin. Arvoisan pariisilaisnotaarin
kannalta oli tuonpuoleinen maailma olemassa vain kaikkea hyvää
omaavia ihmisiä varten -- jotka häneltä sekaantuivat hyviin ihmisiin
-- suuren maallisen menestyksen jatkumista. Tämä paratiisi-unelma
hyväoloisesta jälkeis-elosta ei muistuttanut bretagnelaisen Le Gallicin
tuskan-uskontoa sen enempää, kuin arvon porvari itse muistutti nuorta
upseeria. Mutta tämän arkiaikaisen optimisminsa kautta Métivier
sittenkin tunnusti henkisen maailman olemassaolon. Ja Ortègue
samoin, vasten tahtoaankin, kapinoivan pessimisminsä kautta. Hänen
raivonsa, hänen intohimonkouristuksensa, hänen kieltämyskiihkonsa,
hänen epätoivonsa kuoleman lähetessä, joka hänen silmissään oli
olemattomuuteen raukeamus, hänen vihanpuuskansa -- tuo kaikki oli
vain Prokusteen vuoteella makaavan katkotuista jäsenistä tihkuvaa
verta. Hänen oppinsa silpoi hänen sielunsa. Kaikkea tätä mietin nyt
perästäpäin. Sinä hetkenä minulla oli vain yksi ajatus: "Herra Métivier
on puhunut apotti Courmontille. Kunpahan apotti ei olisi jo puhutellut
Ortèguea, ja kunpahan vain en tapaisi tätä ylen kiihtyneenä! Jos
mahdollista, ehättäkäämme ennen..." Ja minä kiiruhdin työhuonetta
kohti, mutta melkein oven kohdalla, eräässä käytävän käänteessä,
tapasin papin itsensä.
"Haetteko professoria?" hän kohta kysäisi minulta. "Hän on herra Le
Gallicin luona. Minä puolestani etsin rouva Ortèguea."
"Tulen juuri hänen luotaan. Onko professori hänestä levoton?"
"Levotonko hänestä!" vastasi apotti Courmont. "Hän tuli äsken herra Le
Gallicin huoneeseen, ja minkälaisessa mielentilassa! Hän ei enää yhtään
voinut itseään hillitä. Hän pani toimeen aika kohtauksen! Hän teki
meidät osaltamme vastuunalaisiksi rouva Ortèguen poissaolosta. Silloin
sanoin lähteväni tiedustamaan. Jätin hänet nojatuoliin vaipuneena. Ah,
hän on hyvin sairas! Jumalan käsi on joskus ylen kova oltuaan niin
armahtavainen, niin avoin. Ja mitäpä ruumiista! Mutta sielu!..."
"Vielä muuan kysymys, herra apotti, jos suvaitsette. Asianajaja on
kertonut Teille pelostaan professorin suhteen, tiedän sen. Hän pelkää
opettaja parkani hautovan itsemurha-ajatuksia. Ette suinkaan ole
ottanut tätä asiaa puheeksi herra Ortèguen kanssa?"
"En", sanoi pappi. "Mutta keskustelumme teki minuun niin järkyttävän
vaikutuksen, että kiipesin yläkertaan puhumaan siitä herra Le Gallicin
kanssa, tämä kun on varsin läheinen sukulainen."
"Kerroitte siis herra Le Gallicille Métivierin ajatuksen?" kysyin.
"Hän oli jo itsekin ajatellut samaa."
"He ehkä puhuvat siitä tällä hetkellä", huudahdin, "ja mitähän he
sanonevat? Sallikaa minun mennä heidän luokseen, herra apotti... mutta
yksin. Se on viisaampaa. Minä tyynnytän professorin hänen vaimonsa
poissaoloon nähden. Hän lähti sairaalasta toimittaakseen erään asian,
ja jos Ortèguen ja hänen serkkunsa välillä on syntynyt väittely,
kykenen minä arvovaltaisemmin välittämään. Pelkästään Teidän pukunne
uhkaisi saattaa herra Ortèguen vihan vimmaan."
"Jätän Teidät, tohtori Marsal", vastasi herra Courmont. "Kun kerran
herra Le Gallic on läsnä, olen minä varsin tarpeeton, uskonnolliselta
kannalta katsoen. Minä saarnaan evankeliumia. Hän tekee parempaa: hänen
elämänsä, hänen kärsimyksensä ovat evankeliumia. Jollei herra Ortègue
pääse näkemään uskonnollista totuutta tämän suuren sielun läpitse, ei
hän voi sitä ollenkaan nähdä; hän on silloin niitä ihmisiä, joita me
jumaluusoppineet nimitämme 'vakuuttamattoman tietämättömiksi'. Vertaus
talenteista sen meille opettaa: Jumala ei vaadi muilta kuin niiltä,
joille Hän on antanutkin... Ja sitä paitsi tulevat köyhät, joita
professori on armeliaisuudesta auttanut, rukoilemaan hänen puolestaan.
Sanoin sen herra Métivierille. Arvatkaapa, mitä hän vastasi minulle:
'He ovatkin varmin palkkio.' Oh, hän ei ole mikään François de Sales.
Mutta joka tapauksessa ei tuo ollut hullumpi sana maallikon suusta.
Mutta minähän pidätän Teitä... Menkää toki... Menkää..."