Eräänä aamuna, kun tapani mukaan olin menossa hänen makuusuojaansa
jättääkseni hänelle yöhoitajattarien tiedonannot, sain kuulla
hänen nousseen ja olevan työhuoneessaan. Tapasin hänet siellä
kirjoituspöytänsä ääressä parhaillaan tarkistamassa kirjepinkkaa,
toisia rikkirepien, toisia järjestäen, toisia heittäen roihuavaan
valkeaan. Tein heti itselleni selväksi, että nämä olivat viimeisiä
valmisteluja. Tunsin tuon pitkänomaisen jykeän mahonkilippaan, joka
tavallisesti mahtaili hänen työpöydällään, États-Unis torin varrella.
Tiesin, että hän säilytti siinä kirjevaihtoaan. Hän tuskin heitti
silmäystäkään papereihin, jotka hänelle ojensin. Tavallisesti hän ne
hyvin tarkoin tutki.
"Se on totta", hän kysyi minulta, "kuinka pitkälle ovat muistiinpanonne
edistyneet?"
Hän oli todellakin pyytänyt minua pitämään päiväkirjaa sairaalassamme
sattuneista mielenkiintoisimmista tapauksista. Hän jatkoi puhettaan:
"Olen lujasti sitä mieltä, kuten Teille jo olen sanonut, ettei
työni täällä ole ollut sitä, miksi sen olisin tahtonut -- nimittäin
aineellisiin tuloksiinsa nähden. Minä olen joka tapauksessa", hän
oikaisi sanansa: "me olemme joka tapauksessa tehneet kunnon työtä. Sen
on tultava tieteen hyväksi. Kuinka monta vaarinottoanne nuo kaikkiaan
sisältävät?"
"Noin viisikymmentä."
"Ja Teillä on vielä niitä puhtaaksikirjoitettavana?"
"Yksi- tai kaksitoista."
"Oivallista!" hän sanoi. "Olette ollut minulle suureksi avuksi näinä
vaikeina hetkinä, rakas Marsal. Tahdotteko nyt olla oikein kiltti
poloiselle opettajallenne? Kirjoittakaa nuo yksitoista, kaksitoista
viimeistä vaarinottoanne lopullisesti puhtaaksi huomenaamuun..."
"Entä virkatoimeni..."
"Quénaut ja Renard riittävät niihin kaikkiin. Annan heille määräykseni."
Quénaut oli muuan kirurgi, jonka hän oli ottanut apulaisekseen
pyörtymiskohtauksensa jälkeen -- varsin taitava mies suorittamaan
leikkauksia -- ja joka muutoin lakkaamatta kiusasi minua puhumaan
Ortèguelle hänen syöpänsä leikkaamisesta. Mestarimme edessä hän
kutistui samanlaiseksi pikkupojaksi kuin minäkin. Renard oli sama
kykenemätön opiskelija, joka oli ja yhä vieläkin on alilääkärinämme.
"Siis tästä huomisaamuun on päiväkirja kokonaisuudessaan valmiiksi
laadittuna", vastasin.
"Kiitos. Soisin, että nämä muistiinpanot jätetään lääketieteellisen
akatemian ensi istuntoon, mutta minun täytyy ne tarkistaa. Eihän tiedä,
kuka tässä elää, kuka kuolee, ja tilani ollessa tällainen..."
Noita sanoja lausuessaan oli hänen huulillaan hymy, joka sai minut
lopullisesti vakuutetuksi, niin katkera ja kärsimätön se oli. Hänen
luotaan lähtiessäni minua kylmäsi, polveni vapisivat. Olin saanut
selvyyden siitä, että hän oli _tehnyt päätöksensä_. Vielä selvemmäksi
se kävi minulle kohdatessani rouva Ortèguen. Hän oli kalpea, kasvojen
ilme kuin jäykistynyt, luomet räpyttivät miltei suonenvedontapaisesti
ja silmät tuntuivat enää näkevän vain kauhunkuvan, joka oli asettunut
hänen ja kaikkien esineitten välille. Jos kerran näin oli laita ja
määrähetki käsissä, niin en saanut enää epäröidä; ja että määrähetki
oli tullut, siitä sain kolmannen ja epäämättömän todisteen erään vallan
yksinkertaisen tapahtuman kautta. Että se sattui samaan aikaan, jolloin
Ortègue oli pyytänyt minua laatimaan valmiiksi muistiinpanoni, se
lopultakin haihdutti epäilykseni. Puoli kymmenen tienoissa professori
kutsutti minut uudelleen luokseen. Hänen seurassaan oli juhlallisen
näköinen henkilö, jonka olin jo ennenkin tavannut hänen luonaan, ja
joka itse asiassa oli hänen asianajajansa.
"Unohdin sanoa Teille, rakas Marsal", hän ryhtyi puheeseen, "että herra
Métivierin piti tulla tänään, kun on allekirjoitettava tuo sopimus,
jolla määritellään Teidän asemanne täällä sitten kun minua ei enää ole."
"Taasko noita päähänpistoja!" penäsi vastaan paksu lakimies, varmasti
satulaansa sijoittunut kuusikymmenvuotias, jonka lihavahko ylensyömärin
ulkomuoto oli tavattomana vastakohtana tuolle kuoleman kanssa
kamppailevalle miehelle, jota hän pyysi lohduttaa. "Näytätte paljon
paremmalta", hän intti. "Muutoin olemme apulaiseni ja minä tehneet
toimistossamme sen huomion, että testamentin laatiminen virkistää
ihmisiä, ettekä Te sitä vielä tarvitse..."
"Olkaa hyvä ja tutustuttakaa tohtori Marsal välikirjan sisältöön",
sanoi Ortègue ottamatta varteen kuluneita lohdutuksen sanoja,
joiden tahdoton sala-iva oli kerrassaan julma. Herra Métivier antoi
käteeni leimamerkillä varustetun paperin, johon heitin muodon vuoksi
silmäyksen. "Hän on haettanut luokseen asianajajansa tarkistaakseen
jälkisäädöksensä", ajattelin, "tämä toinenhan sen jo ilmaisi. Mitä
siis enää odotan?" Ja tuskin olin viimeisen pykälän alle pannut
nimimerkkini, kun nopeasti lausuin hyvästit. Menin suoraan rouva
Ortèguen huoneeseen. Hän ei ollut siellä. Etsin häntä läpi koko
sairaalan löytämättä häntä mistään. Heitin sikseen ja puhuttelin
kirjuria, jonka toimena oli pitää ovella luetteloa kävijöistä.
Häneltä sain tietää rouva Ortèguen lähteneen ulos. Vaistomaisesti ja
äkisti harkiten sanoin itselleni: "Jos itsemurha on päätetty asia,
on hän varmaan mennyt kotiinsa États-Unis torin varrelle pannakseen
järjestykseen yksityispaperinsa niinkuin Ortèguekin äsken omansa.
Kuinka sen saisin tietää? Puhelimitse? Silloin hän jättäisi minulle
vastaamatta, jos hän siellä on! Mennäkö sinne? Yllättää hänet?
Koettakaamme..."
Tuskin sain riisuttua sairaalapuseroni, pukeuduttua seurustelutakkiini
ja tilattua vuokra-auton, kun jo ajaa jyryytin Saint-Germainin
boulevardia, rantalaitureita, Avenue Marceauta ja Bizet katua pitkin
kohti tuota palatsia, missä niin usein olin käynyt tervehtimässä
muotiin tullutta kirurgia hänen onnellisempina päivinään. Miten
sekasortoisia olivatkaan ajatukseni matkan kestäessä ja mikä liikutus
minut valtasi portinvahdin vastattua kysymykseeni:
"Rouva on ollut täällä jo tunnin verran. Ilmoitan tulonne, herra."
"Ei maksa vaivaa", sanoin saadakseni miehen tieltäni. "Hän odottaa
minua."
Syöksyin portaisiin varmana siitä, että jos hän parhaillaan järjesti
yksityisasioitaan, tapaisin hänet toisen kerroksen pikku-salista. Ensi
kerroksen suojat olivat varatut potilaille ynnä vastaanottoihin. Koko
ympäristöni toi siinä astimia kavutessani mieleeni kuvan Ortèguesta
ennen hänen sairastumistaan. Hän oli kiihkeässä huutokaupassa, eräässä
kuulussa myymätilaisuudessa kilvoitellut omakseen Italian renessanssin
aikuisen kuvapatsaan, jota säilytettiin eteishallissa. Pitkin
seinäviertä levitetyt espanjalaiset gobeliinit olivat prameilleet
eräässä suuressa muinaisesineitten näyttelyssä varustettuina
hänen kerääjänimellään. Hänen henkiin pelastamansa amerikkalaisen
miljoonamiehen kiitollisuudenosoitteena oli suunnaton fajanssimaljakko
uudenajan taiteen näytteenä: sitä kannattamassa oli yhtä suunnattoman
suuri veistoksin koristettu puujalusta, joka sijaitsi porrasaskelmalla.
Asumuksen hiljaisuus ikäänkuin kylpi vanhanaikuisista ikkunoista
tulvivassa lämpöisessä, pehmeässä valossa -- mutta ainaiseksi oli
sen jättänyt hän, jonka ylpeydenesineistä talo vielä kertoili. Tämä
autio, äänetön porraskäytävä lisäsi apeuttani. Fyysillisesti minusta
tuntui aivan kuin olisin käynyt haudalla, ja että Ortègue jo oli
kuollut!... Mutta oli muuan, joka vielä eli ja jonka tuli elää: tuo
onneton nainen, joka oli hänkin kavunnut näitä astimia voitonriemuisten
päiväin varjokuvien keskitse. Olin pikku-salin oven edessä. Kolkutin
sanomattoman liikutuksen vallassa. Muuan ääni vastasi: "Sisään!" Hänen
äänensä!
Niinkuin miehensä äsken -- mikä ilmeisesti todisti, etten ollut
erehtynyt -- istui hänkin kirjoituspöytänsä ääressä, ympärillään
kirjeitä, joita oli ryhtynyt järjestämään. Sitten hän oli keskeyttänyt
työnsä kirjoittaakseen. Luullen puhuvansa portinvahdille hän sanoi
vain: "Tekö, Joseph?...", ja kynä kulki edelleen. Hän käännähti, näki
minut ja nousi huudahtaen:
"Te, Marsal! Mitä on tapahtunut? Mieheni kutsuu minua? Onko hänen
tilansa huonontunut?"
Ensi kerran pitkästä aikaa näin hänet toisessa puvussa kuin
sairaanhoitajattaren. Hän oli yhä entispäiväin kaunis rouva Ortègue,
mutta kuinka muuttunut! Nämä tuskanviikot olivat tehneet hänen
jalomuotoiset kasvonsa piirteiltään ohuemmiksi, kokoonpuristetummiksi,
kuopallisemmiksi, ikäänkuin julman metallipakotuksen muovailemina.
"Ei, hyvä rouva", vastasin, "eikä hän edes tiedä Teidän
poislähdöstänne. Jätin hänet herra Métieverin, asianajajansa, seuraan."
"Olette siis käsittänyt kaiken?" hän sanoi.
Käsiään selän takana pidellen hän nojausi niiden varassa pöytään, pää
alaspainuneena, hervottomana riippuen. Kun yllätyksen sävähdys kerta
oli ohi, ei läsnäoloni häntä enää hämmästyttänyt. Kuinka ja miksi olin
tullut États-Unis torille, minkä ennakko-aavistuksen vetämänä, sitä
hän ei kysynyt. Olin läsnä. Olin osa siitä unenhorroksesta, josta hän
ponnistelihe irtautuakseen; ja tuijottavin silmin, suu puoliavoimena,
hän virkkoi:
"Niin, huomiseksi se on määrätty. Olen luvannut, ja minulta puuttuu
rohkeus..."
Hän oli sanonut nuo sanat matalalla äänellä, kuin itselleen. Sitten hän
katsahti minuun:
"Marsal, en voi puhua miehelleni. En voi uhmata hänen ylenkatsettaan.
Kas tässä..." Hän kääntyi ja osoitti vapisevalla kädellä tullessani
keskeytynyttä sivua: "Kirjoitin tuohon sen, mitä minulla ei ole voimaa
sanoa hänelle. Ottakaa tämä paperi, Marsal, ottakaa se..."
Hän vaipui tuolille, ja kuin murtuen hän antoi hitaasti käsivartensa
soljua pöydälle ja päänsä käsivarsilleen ja alkoi itkeä sanomatta enää
sanaakaan. Otin paperin ja luin:
"Olen vilpittömästi luullut, että rakkaus oli koko elämäni, koko
olemukseni. Sanoin hänelle niin, eikä se olekaan totta.
"Olen luullut, että jos hän kuolisi, olisi minun luonnollista,
välttämätöntä kuolla hänen kerallaan Minusta tuntui, että jos
hänet minulta otettaisiin, minäkään en enää olisi olemassa.
Kuin olisi sielu irroitettu ruumiistani. En voinut kuvitella
mielessäni hänen kadottamisensa tuskaa. Se olisi ollut liian
hirveä. En voinut. Kuvittelin mielessäni, kuinka autio, kuinka
tyhjä hänen elämästään eroitettu elämäni olisi -- kuin silmät,
joilta valo on riistetty, kuin sydän, josta veri on kuiviin
juoksutettu. Niin suuresti olin hänen läpitunkemansa, niin
suuresti hän minua hallitsi! Hänen äänensä, katseensa, henkensä
olivat tunkeutuneet minuun, tehneet minusta uuden olennon.
Tuo niin lämmin, värisevä katse, niin hohteentäysi -- tuo
hieman ankara ääni, joka minusta oli kuin älyn ja rakkauden
oma ääni -- tuo väsymätön henki, jonka rohkeus tempasi minut,
luottamukseni hurmiossa, mukaansa -- ah, minussahan ei ollut
kerrassaan olemassakaan mitään muuta! Olin kuin jäljennös
sinusta, heijastus sinusta! En koskaan toisten naisten tavoin
ajatellut omia kasvojani, jäseniäni, joita niin suuresti
rakastit. Kun suljin silmäni, loisti katseesi yhä silmäluomieni
allakin minut omistaen. Michel, Michel, haihtuuko rakkautemme?
Nyt pelkään sinua! Kärsin sanomatonta häpeää ja tuskanahdistusta.
Päivästä päivään, hetkestä hetkeen minusta tuntuu, että sinä
soljut käsistäni, että väistyt minusta kauemmaksi, että sinusta
eristäytynyt elämäni muodostuu uudelleen. Halajan sellaista, mikä
ei ole sinua. Halajan ilmaa ja aurinkoa ja lakeuksia, joilla
on niin hyvä kuljeksia! Halajan ottaa osaa taistelevan kansani
innonhehkuun. Halajan haavoitettujen kiitosta, niiden, joille
teen hyvää. Oi Michel! Halajan tuota kaikkea, ilman sinuakin.
"Michel!... Mutta en koskaan uskaltaisi puhua hänelle. Kuinka hän
minua ylenkatsoisikaan! Olisiko hän milloinkaan jättänyt minut
yksin vaaraan, kärsimyksiin?
"Ja minä, minä elän, minä jätän hänet yksin... Tuota kauheaa
polkua, jolla minä vaivun, hän kulkee yhä eteenpäin hetki
hetkeltä. Hänen täytyy mennä eteenpäin. Hän ei voi pysähtyä, tuo
onneton! Ei kukaan muu maailmassa kuin minä voisi häntä auttaa
kulkemalla hänen kerallaan, laskeutumalla hänen vierelleen
hautaan.
"Ah, Michel, en voi! Lupasin liikoja; vapauta minut! Jos tätä
vaadit, niin ruumiimme saa yhdistää arkku, mutta henkemme
erkanevat toisistaan jo ennen kuolemaa. Tämä koetus on liian
kammoittava. Se musertaa minut. Se murskaa rakkauteni. Salli
minun elää. Rikkirevittynäkin, jopa mäsäksi piestynäkin tahtoisin
elää. Tiedän kyllä, että olen aina oleva kurja noiden ihanien
vuosien jälkeen, joihin sinä minut tutustutit. Ah, jospa voisin
toivoa sinun kerallasi astuvani toisen maailman kynnyksen yli,
jos rakkautemme voisi jatkua jossakin taivaassa tai helvetissä!
Mutta kuolema on kaiken loppu. Rukoilen sinua, Michel: kukkasen,
jota rakastit, anna sen olla..."
Suonenvedontapaisesti vedetty viiva päätti tuon äkkiä keskeytetyn
lauseen, jonka tuore muste ei vielä ollut täysin kuivunut. En enää
toiste elämässäni ole tunteva liikutusta sellaista kuin nyt saatuani
katsahtaa, koskettaa ihmissieluun sen sisäisen haavan ollessa
vertavuotavin.