Hän oli sanonut tuon viime pikku lauseensa niin purevasti, että
keskustelu päättyi lyhyeen. Mustasukkaisuus raateli taas hänen
sydäntään. Hänen vaimonsa oli varmasti siitä yhtä selvillä kuin
minäkin. Huomasin, että tämän kohtauksen jälkeisinä päivinä
alkoivat hänen käyntinsä haavoitetun huoneessa harveta. Hän
lähetti sairaanhoitajattaren joka toinen kerta tilalleen. Sen
sijaan hän kävi yhä useammin tapaamassa miestään. Lakkaamatta hän
palasi uudelleen työhuoneeseen professorin levätessä. Olikohan
Ortègue vain siellä? Hän ei päästänyt miestään silmistänsä, tuli
levottomaksi hänen vähimmästäkin kärsimättömyydestään ja pyrki kaikin
mokomin riistämään häneltä aseet noudattamalla hänen pienimpiäkin
mielijohteitaan. Huomasin myös, että tämä lisääntynyt huomaavaisuus
näytti enentävän Ortèguen herkkä-ärtyisyyttä, sen sijaan että olisi
sitä lieventänyt. Hänestä tuli kiittämätön potilas, joka syyttää
hoitajiaan sairaudestaan. "Ketä Oidipus enin inhoo?" kysyi minulta
kerran muuan keuhkotautipotilaani, jota moitin hänen kovuudestaan
erästä sukulaistaan kohtaan, joka tuhlaamalla tuhlasi hänelle alttiita
palveluksiaan. "Antigonea, koska tämä joka hetki hänelle todistaa,
että hän on sokea!" Tahtomattani muistin tämän kyynillisen selityksen
nähdessäni Ortèguen käyvän yhä kohtuuttomammaksi vaimolleen, ja minä
tunsin, että tuossa oudossa mielijohteessa valitettavasti piili
surullinen inhimillinen totuus.
Mutta oliko Ortèguessa muutakin kuin pelkkää kohtuuttomuutta? Oli kyllä
sen silmissä, joka pani huomionsa vain tekoihin. Ken pohjia myöten
tuntee perheolot, niinkuin minä heidän olonsa tunsin, sille eivät teot
merkitse mitään. Tunteet ovat kaikki kaikessa. Jos rouva Ortègue olisi
vältellyt sairaalaa voimatta kestää miehensä rappeutumista, olisi
sairaan mieleen jäänyt vähemmän kaunaa. Hän olisi voinut sanoa: "Hän
kärsii liiaksi nähdessään minut tällaisena. Hän rakastaa minua vielä."
Mutta hänen silmissään, niinkuin minunkin, tuli noista lisääntyneistä
pienistä aineellisista huolenpidoista ilmi alituinen tahallinen
ponnistus. Varsinkin tuo hänen järjestelmällinen pakonsa, serkkunsa
karttaminen, osoitti hänen taistelevan vastaan. Mitä vastaan? Kenties
ei uuden rakkauden, mutta kyllä uuden harrastuksen tunkeutumista
sydämeensä. Hänelle alkoi elävöityä toinenkin miehinen persoonallisuus.
Kieli on perin karkeaa hepreaa silloin, kun on tulkittava
tunnevivahteita, ja sen sanontatavat haihattelevat tuollaisiksi vain
likipitoisiksi, niin etten tapaa täsmällisiä sanoja tulkitakseni
moraalista tilannetta, jonka hirveät vaihekohdat taisin niin selvästi
erottaa, tuota ihmissielun draamaa, sielun, joka oli toiseen sieluun
nähden tullut jonkinlaiseen kyllästyksen tilaan, huomaten kauhein
omantunnontuskin muinaisten helläin tunteitten loppumisen. Kyllästys
on liian teknillinen, liian karkea sana. Mutta se ilmaisee niin
perin täsmällisesti sen mahdottomuuden, johon rouva Ortègue oli
joutunut, kun miehensä ei enää kyennyt saamaan häntä kokemaan uutta
tunneliikutusta! Sitä vastoin olivat kokonaan uusia ne tunteet, joita
lapsuudentoverissa äkkiä ilmitullut elämänrunous hänessä herätti.
Hän oli tuntenut tämän kilttinä lapsena, kelpo nuorena miehenä,
varsin ansiokkaana saint-cyriläisenä, uutterana upseerina. Uudelleen
tavatessa hän kohtasi "ristiretkeilijän", ja vieläpä hetkenä, jolloin
hänen rakkautensa miestään kohtaan, oltuaan aina enemmän kuviteltu
kuin todellinen, oli olemassa enää vain hänen tahdossaan. Kun hän
tuossa traagillisessa kohtauksessamme ilmaisi kauhunsa, inhonsa naisia
kohtaan, jotka rakastavat jo kerran rakastettuaan, jotka itse kieltävät
menneisyytensä, oli häneltä päässyt tämä tunnustus: "Jälkeenjäämisessä
on hirveintä se, että me eläessämme vastoin tahtoamme muutumme."
Hän jo silloin puolustihe tunneherkkyytensä ehtymistä vastaan.
Hänen mielettömän kuolemaan tarjoutumisensa vaikuttimena ei ollut
yksinomaan vastustamaton halu lohduttaa kauhistavassa ahdistuksessa
olevaa. Hän oli tahtonut antaa itselleenkin todisteen siitä, että hän
oli ehdottomasti sokeasti uskollinen rakkaudelleen. Kuinka hän enää
voisi luoda itselleen tuollaista harhakuvaa, nyt kun sen rinnalla oli
yhä kasvamassa toinen tunne, sitäkin voimakkaampi, kun siitä johtui
eloonheräämistä? Tuo hurskas nuori tyttö, joka hän oli ollut, ennenkuin
isän ajatusten hypnoottinen vaikutus teki hänestä uskottoman, virkosi
hämärästi hänen sydämessään. Hän tapasi siitä samalla uudelleen jälkiä
vähemmän todella koetusta kuin uneksitusta sydämen levottomuudesta sekä
entispäivinä syrjääntyöntyneen, äkkiä vironneen muiston viidennentoista
vuotensa hiljaisesta lemmentarinasta. Niissä puheissa, joita hoitajatar
ja haavoitettu vaihtoivat keskenään minun ja Ortèguen kuullen, aina
olosuhteitten mukaan, nuo sanat: 'Muistatko sinä?' lakkaamatta kulkivat
edes takaisin. Muinaiset leikkikumppanukset palasivat muistoissaan
kohtauksiin, jotka olivat merkityksettömiä kaikille muille paitsi
heille itselleen. Ortègue niistä puuttui, mutta eiköhän se vain liene
ollut hänen vaimolleen tuon entisten esiinloihtimisen viehätyksiä? Hän
sai siinä lepoa parast'aikaisesta painajaisestaan.
Ehkäpä siinä oli myös -- jäljennän tämän ajatuksen pelkkänä otaksumana
-- jonkinlaista vaikutusta tuosta henkisestä ympäristöstä, joka aina
uudelleen palaa mieleeni. Mistä merkeistä tunnemme jonkin voiman,
esimerkiksi sähkön, läsnäolon? Siitä, että se vaikuttaa meihin
suoranaisesti, tai että se muuttuu toiseksi voimaksi, joka vuorostaan
vaikuttaa meihin. Valo ja lämpö kuuluvat edelliseen ryhmään, sähkö
jälkimmäiseen. Me emme voi sitä havaita, ja tästä selviää, miksi
se on kauan pysynyt tuntemattomana. On siis mahdollista, että on
olemassa psyykillinen, hermokeskuksista riippumaton keskus, josta
jälkimmäisetkin ammentavat voimansa. Eiköhän Blainvillen sanontaan,
että aivot ovat ajatuksen _pohja_ eivätkä ajattelemisen _elin_,
sisältyne sama otaksuma, jonka itse olen omaksunut? Mutta minä joudun
pois aineestani. Tahdoin ainoastaan liittää yleislaatuisempaan lakiin
telepatia- tai oikeammin sanoen telestesia-ilmiön, jossa olen ollut
myötä. Myers määritteli sen näin: 'Kaikenlaatuisten vaikutelmien
siirtyminen aivoista toisiin, kokonaan riippumatta kaikista tunnetuista
tuntemuksia välittävistä teistä.' Goethe, joka oli tieteellinen
suurnero, sanoi hänkin: "Sielut voivat pelkän läsnäolonsa kautta
voimakkaasti vaikuttaa toisiin sieluihin." Tuo moraalinen valtaus,
jota Le Gallic alkoi saada aikaan rouva Ortèguessa, eikö se ollut
juuri tämänlaatuista toimintaa? Hän oli rakastanut häntä ja rakasti
häntä vieläkin kiihkeästi, sen sain sittemmin tietää, antamatta
tunteelleen oikeutusta. Epäilemättä hän liitti hänet yhtämittaisiin
puheluihinsa Jumalan kanssa, ja se pidensi hänen rukouksiaan ja
hartausmietiskelyjään rajattomiin. Kaikki tapahtui, aivan kuin olisi
tästä salaisesta rakkauden syttiöstä virtaava säteily ympäröinyt
tuon nuoren naisen, tehonnut häneen. Aivan kuin olisi magneettinen
virta yhdistänyt kaksi napaa! Mutta missä on virta, siellä on myös
johtokeskus. Kenties lopultakin -- siirryn näkökannalle, jolle Le
Gallic itsekin olisi asettunut -- olin mukana vain ihmeessä, joita
uskomattoman silmä ei näe, mutta jotka uskolle ovat jokapäiväisiä?
Niin, kenties haavoitetun soturin palava rukous pääsi käsiksi siihen
lumouksen kiroon, joka jo viikkokausia painoi tuota onnetonta naista.
Kukapa tietää?
Nämä otaksumat kiihoittivat ajatuksiani näihin aikoihin. Vieläkin ne
kiinnittävät mieltäni. Mutta mitä merkitsivät kuolemantuskaiselle
puolisolle hänen vaimonsa kehityksen syyt ja tuon vaikutuksen
perusteet, tälle vallanhimoiselle ja kiihkotunteiselle Ortèguelle,
jonka sairaus teki herkkä-ärtyiseksi ja jonka mustasukkaisuus
kohta oli tekevä sydämettömäksi? Tuon hänen niin kauan omistamansa
naissydämen levottomuus ja tämän aihe ei voinut jäädä huomaamatta
hänen tarkkanäköisyydeltään, joka oli sitäkin terävämpi, kun hänen ja
Le Gallicin väliseen tunnekilpaan liittyi toinenkin. Ortègue oli näet
yhtä kiihkeä epäuskossaan kuin rakkaudessaan. Että hänen kilpailijansa
oli näin harras uskovainen, enensi hänen kiusaantumistaan. Kun
sitä nyt ja näin etäältä katsoen muistelen, värisyttää minua
ajatellessani marttyyriutta, jollaiseksi muodostuivat Ortèguen
vaitiollen vietetyt viime päivät. Sain sittemmin tietää, ettei edes
hänen vaimonsa onnistunut moneen tuntiin saada häneltä sanaakaan.
Niinkuin sortuneesta linnasta korkea vahtitorni yksin jää pystyyn
todistamaan hävitetyn rakennuksen muinaista mahtavuutta, niin jäi myös
siitä voitonriemuisesta Ortèguesta, jonka olin tuntenut, jota olin
ihaillut, ylpeys yksin jäljelle. Rouva Ortèguen puheitten lomasta
pääsin ymmärtämään, ettei tuo raju kohtaus, jonka uhriksi hän joutui
minun läsnäollessani Le Gallicin vuoteen äärellä, enää uusiintunut.
Ei hän liioin koko tänä aikana, jota kesti lähes kaksi viikkoa,
milloinkaan puhunut vaimolleen heidän itsemurhasopimuksestaan, vaikka
hänen yhä edistyvä laihtumisensa ja keltataudin yhä huomattavampi
kiihtyminen kertoivat sairauden heltymättömästä kulusta. Hän nousi
makuulta enää vain muutamaksi tunniksi, mutta kieltäytyi yhä luopumasta
sairaalastaan, huolimatta ammattitoveriensa moitteista, kun nämä
tulivat häntä katsomaan ja rohkenivat antaa hänelle neuvoja. Ilmeisesti
hän kärsi yhä enemmän ja otti morfiiniruiskeita yhä tiheämmin.
Moista tilaa ei voinut jatkua, ei fyysillisesti, ei moraalisesti,
sen ymmärsin. Yhtyneinä kaikki huomioni ilmaisivat, että ratkaiseva
käänne oli lähellä. Sairaan voimat olivat lopussa, mutta miehen
mustasukkaisuus ei. Sen hän oli vielä osoittava.