Tämäkin oli niitä sielullisia rakennelmia, joita elämässäni olen niin
usein laatinut. Epäilemättä on tämä kurja rujouteni, ontuva jalkani,
työntämällä minut muista syrjään, tehnyt minusta pikemmin katselijan
kuin näyttelijän elämän suuressa tragikomediassa. Olen paljon
katsellut. Olen paljon mielessäni kuvitellut. Olen usein ja suuresti
pettynyt. Tällä kertaa en. Kauhuni siitä, että näkisin tämän rikoksen
toteutuvan -- sillä nimellä nimitin yhä tuota kaksoisitsemurhaa --
jännitti koko tarkkaamiskykyni; ja että tällöin näin oikeassa valossaan
sen älyllisen harrastuksen, minkä serkkunsa moraalinen kanta oli äkkiä
herättänyt rouva Ortèguessa, siitä sain melkein heti todisteen.
Kuinkahan oli apotti Courmont menetellyt haihduttaakseen Le Gallicin
omantunnonepäilyt? Pitikö hän niitä pelkkänä mielikuvituksena? Vai
arveliko hän, että rouva Ortèguen läsnäolo haavoitetun vuoteen äärellä
mahdollisesti voisi johtaa hänen kääntymiseensä ja, kukapa tietää,
professorinkin? Ainakin tehtiin äänetön sopimus, ja nuori vaimo alkoi
taas suorittaa serkulleen joitakuita hoitajattaren toimiin kuuluvia
palveluksia. Hän auttoi häntä sidottaessa. Hän piti huolta hänen
aterioistaan. Vaikka Le Gallic nähtävästi ei ryhtynyt serkkunsa
kanssa pitkiin puheisiin, tahtoen ne kieltää itseltään, niin ne
harvat sanat, jotka silloin tällöin pääsivät hänen huuliltaan kuvaten
hänen elämäntulkintaansa, arvostelut, joita hän kohdisti asioihin ja
ihmisiin, kirjat, joita tämä näki hänen lukevan, samoin kuin kaikki
hänen rikkaan sielunsa ilmaukset, ne askarruttivat rouva Ortèguea. Se
jo riitti panemaan hänet kaksi vuorokautta hoideltuaan kysymään minulta:
"Marsal, oletteko eläissänne tuntenut monta uskovaista?"
"En muita kuin äitini. Tarkoitan: todella tuntenut. Mutta vilpittömästi
uskovalle ihmiselle on ominaista, että hän kätkee sisimpänsä toisilta.
Sekin on evankeliumin sääntö ja osa tuosta 'eräästä puheesta': _Vaan
sinä, kun rukoilet, mene kamariisi ja sulje ovesi ja rukoile salassa_."
"Mutta niistä, jotka olette tietänyt vilpittömiksi uskoviksi, vaikkette
olekaan heitä hyvin tuntenut, oletteko heistä huomannut, että heidän
uskonsa antoi heille voimaa?"
"En ymmärrä Teitä täysin. Usko sinänsä on voima."
"Annoin kysymykselleni huonon muodon. Tahtoisin tietää tämän:
mitä arvelette, johtuuko se voima, jota serkkuni nyt osoittaa
kärsimyksissään, jotka ovat sangen suuret, sekä äskettäin kuoleman
uhatessa, jota hän niin kylmäverisesti uhmasi, johtuuko tuo voima,
toistan sen, hänen mielipiteistään vai luonteestaan?"
"Molemmista", vastasin, "sillä ne punoutuvat toisiinsa."
"Minua sentään kummastuttaa", hän intti, "että ihmiset voivat saada
voimaa täydellisestä erehdyksestä."
* * * * *
Nyt oli hänessä vasta kummastusta. Mutta muutamaa päivää myöhemmin
kuulin hänen, itsekin suuresti kummastuneena, olevan miehensä kanssa
keskustelussa, joka ylen selvästi paljasti, mikä kehitys oli tapahtunut
hänen mielessään.
"Tiedättekö, mitä Le Gallic äsken sanoi minulle?" alkoi Ortègue.
"'Lyön vetoa tuhannesta' -- hän, upseeri, mies, joka oli mukana --
'että Marnen taistelu oli ihme...' -- 'Miksi niin?' -- 'Siksi että se
ei näytä koskaan olevan strateegisesti selitettävissä.' -- 'No hyvä!'
vastasin, 'sanokaa vain, ettei se ole selitettävissä, ja ettemme
tunne sen vallan riittäviä ja välttämättömiä ehtoja, mutta niitä on
ollut.' -- 'Niin onkin', hän sanoi, 'nimittäin yliluonnollisia.' --
Tunnustakaa, Marsal, olevan kummallista, että joku voi ajatella näin
vielä vuonna 1914. Pelkkää vuosisataista kaavoihin jäykistymistä!'..."
"Onhan maailmassa sentään meille tuntemattomiakin asioita", sanoi rouva
Ortègue.
"Muunlaisia ei olekaan", vastasi mies.
"Mutta silloinhan..."
Hän epäröi. Mies vaati vastausta:
"Mutta silloinhan... mitä sitten?"
"Silloinhan Le Gallicin otaksuma voisi yhtä hyvin olla tosi kuin mikä
muu hyvänsä."
"Mieti vähän", tarttui mies uudelleen puheeseen. "Sinähän et tiedä
tällä hetkellä, mitä on viereisessä huoneessa? Johtuuko siitä, että
sinulla on oikeus ajatella tuossa huoneessa olevan tarunomaisia
eläimiä, esimerkiksi kentaurin tai yksisarvisen? Me emme tiedä, mitä
meille tuntemattomat asiat ovat. Mutta me tiedämme täysin varmasti,
mitä ne eivät voi olla."
"Joka tapauksessa", sanoi rouva Ortègue, "Hertzin aallot ja radiumi,
ennenkuin ne keksittiin..."
"Mihin sinä oikeastaan pyrit?" keskeytti Ortègue.
"Siihen, että maailmankaikkeudessa voi olla työssä voimia, joiden
olemassaoloakaan emme edes aavista. Puhuessaan yliluonnollisista Le
Gallic ei muuta väitäkään."
"Anteeksi, hän ei arvele noita voimia vain mahdollisiksi, hän esittää
ne todellisina."
"Mutta", virkkoi rouva Ortègue, "jollei hänen uskomuksissaan olisi
osittainkaan todellisuutta, minkälaatuista hyvänsä, kuinka hän sitten
niistä voisi ammentaa voimaa? Se, mikä vaikuttaa siihen, mikä on
todellista, on välttämättä itsekin todellista."
"Häneen vaikuttavat hänen mielipiteensä, ja väärät käsitykset määräävät
tahtoamme yhtä suuresti ja joskus voimakkaamminkin kuin oikeat."
Nyt en voinut hillitä itseäni sekaantumasta asiaan. Rouva Ortèguen
vastaväitteet olivat liiaksikin samanlaisia kuin ne, joita näinä viime
viikkoina tavantakaa oli ollut omassa mielessäni. Keskustelu herätti
nyt mielenkiintoani omaltakin kannaltani.
"Onko tuo vallan täsmällistä, rakas opettajani? Tosin vääräkin
mielipide voi saada meidät toimimaan, mutta varsin pian toimintamme
törmää todellisuutta vastaan, joka rangaistukseksi syyttää meitä
valheesta."
"Ja eikö Teistä todellisuus syytä Le Gallicin mystillisiä haavekuvia
valheesta? Jollei muu, niin tämä hirveä sota..."
"Ei minusta, rakas opettaja. Hän osaa sen tulkita itselleen ja
sovittautuu sen mukaan."
"Enkö ollutkin vallan oikeassa!" Ortègue huudahti. "_Primo purgare_.
Taudinmyrkky ilmenee jo Teissäkin. Vetoan teidän molempain älyyn, en
herkkätuntoisuuteenne tai mielikuvitukseenne. Ei toiveitamme eikä
unelmiamme voi ottaa lukuun totuutta etsiessä. On kysymys sellaisen
maailmankäsityksen muodostamisesta, joka on sopusoinnussa tieteellisen
kokemuksen ilmaisemusten kanssa, ilmaisemusten, joita meidän on
uskallettava pitää koskemattomina. Ja kaikista maailmankäsityksistä
vain yksi ainoa ei ole noiden ilmaisemusten vastainen: iäinen, ääretön
voima, joka aina pysyy ainesosiltaan ja laeiltaan samana, voima, joka
luo, hävittää, uudistaa ehtymättömänä, vailla alkua, vailla loppua
ja siis myös vailla päämäärää. Kaikki, mikä on olemassa: yksilöt,
lajit, kiertotähdet, kohoovat esiin tuosta epämääräisestä syvyydestä
ja taas siihen vaipuvat. Emme tiedä tämän voiman valtapiirille mitään
rajaa. Sen lait ovat pysyviä, mutta me emme tunne niitä kaikkia. Siitä
johtuvat epäselvyydet, joita sanomme mysteerioiksi, ja jotka eivät
ole muuta kuin taittumattomien valonsäteitten risteilyä. Niihin me
majoitamme toiveemme ja unelmamme. Kas siinä tuo 'yliluonnollinen'!
Mutta sehän on totta, että puhuipa Le Gallicille taittumattomien
valonsäteitten risteilystä.'... Vaan ehkäpä hän kumminkin tietänee,
että valonsäteitä on olemassa, ja että niiden kohdatessa toisensa valo
himmenee. Onhan hänen täytynyt tutkia hiukan fysiikkaakin päästäkseen
Saint-Cyriin, -- mikäli se hänelle on edullista!..."