Muuan hoitajatar, jonka tapasin portaissa, sanoi kohdanneensa
kenttäpapin pihalla. Joudutin kulkuani. Hän oli jo ennättänyt ulos
portista. Saavutin hänet vasta Saint-Guillaume ja Grenelle katujen
kulmauksessa. Apotti parka teki hämmästyneen liikkeen, kun näki minun
tulevan häntä kohti paljain päin ja sairaalatakissani.
"Onko luutnantin tila käynyt huonommaksi?" hän kysyi, osoittaen siten,
kuinka suuresti hän otti osaa "sadanpäällikkönsä" kohtaloon.
"Ei", sanoin minä, "mutta hän haluaa tavata Teitä." Vetosin
haavoittuneen hellittämättömään, miltei tuskalliseen pyyntöön,
kertomatta tietystikään ikävästä kohtauksesta, joka oli sattunut sitä
ennen ja, sen käsitin, myös aiheuttanut sen.
"Minä tulen", pappi ainoastaan virkkoi. Uteliaisuuteni sai nyt
vastaansa tuollaiset ilmeettömät kasvot, jotka olivat minulle niin
tutut -- samanlaisethan ovat meidän lääkärienkin sairasneuvotteluissa.
Käydessäni hänen rinnallaan kysyi hän odottamatta:
"Luuletteko, herra tohtori, että luutnantin voisi vaaratta siirtää
johonkin toiseen sairaalaan?"
"Ei, herra apotti. Professori ei sitä koskaan sallisi. Miksi niin?"
"Koska vakaumusten ollessa niin erilaiset ja kun herra Ortègue on
niin hermostunut, pelkään syntyvän ristiriitaa heidän välillään. Le
Gallic on suuri sotilaana. Siitä huolimatta tai juuri siksi hän on niin
herkkäsydäminen!"
Näillä sanoin, jotka olivat merkitykseltään varsin epämääräiset,
hän jätti minut. Näin niissä, samoin kuin tuossa siirtämisen
mielijohteessa, merkin siitä, että niin hyvin rippi-isä kuin
epäilemättä nuori sotilas itsekin levottomina suhtautuivat sairaalassa
oleskeluun. Oikeuttikohan mahdollisena kajastava mielipiteitten
ristiriita hänen ja serkkunsa miehen välillä upseerin pelon,
sekä varsinkin sen, että hän oli sen ilmaissut papille? Miksi
hän kutsutti tämän luokseen heti Ortèguen tarjouksen jälkeen?
Hänen harras hurskautensa teki hänet kai alttiiksi kaikenlaisille
omantunnonepäilyille. Näin äkkiä taas edessäni hänen perin totisen
ilmeensä kuullessaan tarjouksen. Kuulin tuon miltei rukoilevan
äänensävyn, jolla hän puhui viimeisinä päivinään tarvitsemastaan
rauhasta. Ei, uskova nuori mies ei pelännyt jumalankieltäjän ja
omain mielipiteittensä ristiriitaa. Hän pelkäsi omaa sydäntään.
Minäkin muistin tuon "erään vuorella pidetyn puheen", niinkuin
Ortègue sanoi. Olin lukenut itse hyvin usein Matteuksen evankeliumin
viidennen, kuudennen ja seitsemännen luvun, tuon klassillisen palan
"suunnattomasta kirjakauppamenestyksestä", käyttääkseni vielä kerran
sala-ivaisen Ortèguen sanoja. Johtui mieleeni muuan säe, jonka syvää
sielullista ymmärtämystä olin aina ihaillut kuin valojuovaa, jonka
annetaan langeta ajatuksen ja teon välisiin suhteisiin: "Mutta minä
sanon teille: jokainen, joka katsoo naista himoiten häntä, on tehnyt
aviorikoksen hänen kanssaan sydämessään."
"Se on varsinainen syy. Hän rakastaa serkkuaan."
Tuskin olin lausunut mielessäni nuo sanat, kun ne jo muuttuivat
varmuudeksi, ja kulkiessani huoneesta huoneeseen -- oli iltapäivä --
todetakseni, että aamulliset määräykset oli pantu toimeen, harhaili
mielikuvitukseni varsin kaukana näistä sairaalan surkeuksista. Se
vei minut Tréguieriin, tuohon vanhaan hurskaaseen, katedraalinsa
ylevöittämään kaupunkiin ja Bretagnen maaseuduille, missä Ernest
Le Gallic ja Catherine Malfan-Trévis olivat viisitoistavuotisina
yhdessä kuljeksineet. Entiset otaksumani noiden kahden serkuksen
entisyydestä saivat taas muodon. Ne tarkistuivat. Aavistin etäistä,
viatonta idylliä, joka tytössä oli muuttunut himmeäksi muistoksi,
nuoressa miehessä kasvanut kiihkotunteeksi. Viisitoistavuotisina
ovat nuorukainen ja nuori tyttö todella samanikäiset. He rakastavat
toisiaan tai luulevat rakastavansa. Kahdenkymmenen korvilla on tuo
samanikäisyys enää vain päivämäärissä. Nuori tyttö, joka voi mennä
naimisiin, perustaa kodin, tulla äidiksi, on jo saapunut elämän
pysäyskohtaan, joka on paljoa pitemmällä kuin se, missä vielä viipyy
nuori mies, joka tuskin on opintonsa päättänyt ja jonka elämänura ei
vielä ole alkanutkaan. Tuo äsken hahmoiteltu idylli näyttää nuoresta
tytöstä vain lapsellisuudelta. Hän tuntee nyt vetäymystä mieheen, joka
voi olla hänelle tueksi, kypsän miehuuden voimakkuus hänet tenhoo.
Hän unohtaa naiivin lemmentarinan, joka oli pelkkää unelmaa, jossa
ei lausuttu sanaakaan rakkaudesta, ja jonka ainoina välikohtauksina
olivat liian nopeat sydämentykytykset, liian kauan pitkitetyt kävelyt,
saadut kukkakimput, puku, jota tuli pidettyä liian usein, koska se
niin hyvin soveltui. Noita alkeellisia tunneliikutuksia ajatellessaan
nuori nainen hymyilee tuntematta niissä enää omaa itseään. Nuori mies
puolestaan ei unohda niin nopeasti, ja jos hän on Le Gallicin tapainen
uskollinen ja uneksivainen, arka ja itseensäsulkeutunut bretagnelainen,
johon aika kaivertaa vaikutelmat syvemmälle sen sijaan että ne
haihduttaisi, hän rakastaa viidennentoista ikävuotensa pikku lemmittyä
yhä enemmän aristuvalla ja kasvavalla kiihkotunteella. Se on hänessä
vertavuotavana haavana, jonka hän kätkee, varsinkin sen aiheuttajalta.
Hän pahastuisi itseensä, jos soimaisi tai valittaisi, ja hän tuntee
tuskan hekkumaa pysyessään sitä uskollisempana, kuta vähemmän häntä
ymmärretään. Jos he eivät olisi sukulaisia, niin poissaolo hänet
parantaisi; mutta nyt hän näkee tytön alituisesti. Jos hän antautuisi
kuten toverinsa aistillisen nautinnon pyörteeseen, kuihtuisi hänen
sydämestään tuo romanttinen kukka niinkuin näistäkin; mutta hän on
Le Gallic ja uskovainen kristitty. Hänen puhdasmielisyytensä elättää
hänen hehkuvaa rakkauttaan. Siitä, jota hän rakastaa, on tullut toisen
vaimo. Hän ei voi antaa anteeksi itselleen, että hän yhä hellii häntä
mielessään, muuten kuin kieltämällä itseltään merkityksettömimmätkin
tuttavallisuudenosoitteet. Kuinka selvisikään täten Le Gallicin koko
käytös ja sen rinnalla Ortèguen koko esiintyminen! Ken rakastaa
vaimoaan niin tulisesti kuin hän omaansa, se aavistaa tunteet,
joita tämä herättää. Ortègue tiesi sisäisnäkemykseltä Le Gallicin
salaisuuden, josta rouva Ortègue oli tähän asti ollut tietämätön.
Ymmärsin vielä senkin, että tämä nainen oli aina pitänyt serkkuaan
vielä miltei lapsena ja varsin suuressa määrin yksinkertaisena
sieluna. Vaikka olikin puoliso ja tiedemiehen tytär, ei hän ollut
koskaan huomannut sitä, minkä minä aavistin jo upseerin ensimmäisestä
sairaalassa käynnistä saakka, ja jonka äsken olin todennut hänen
sairasvuoteensa äärellä: tuota sisäiselämän harvinaista laajuutta,
jonka hänen uskonnollinen uskonsa hänelle soi. Aikoiko hän päästä siitä
selville nähdessään näin suurta sankaruutta, alistuvaisuutta, rakkautta
ja varmuutta? Ortègue sitä nähtävästi pelkäsi. Se selitti hänen
mustasukkaisuudenpuuskansa sekä myös haavoitetun lausuman toivomuksen,
että hänet säästettäisiin tältä äärimmäiseltä koetukselta. Mikä
kiusaus, mikä voimakas kiusaus, kun viimeinkin tunnet olevasi tunnettu,
ymmärretty, kenties rakastettu!