Rouva Ortègue totteli ääneti, ilman kädenliikettäkin. Me jäimme kaikki
kolme kuin tyrmistyneiksi tuosta arvottomasta mielenpurkauksesta, jota
syyllinen jo itsekin häpesi. Hän oli istuutunut, yhä vielä vavisten,
emmekä me katsoneet häneen. Pelkäsin, että myöskin Le Gallic voisi
kiihoittua johonkin hurjuuteen. Hän oli ensin käynyt ihan punaiseksi,
sitten hyvin kalpeaksi, niinkuin ihminen, jota heti-pidätetyn harmin
puistatus kuohahduttaa. Ortègue katkaisi ensimmäisenä kiusallisen
äänettömyyden, lausuen haavoittuneelle, kuin olisi vain tullut
huoneeseen yksinomaan tätä lääkärinalaansa kuuluvaa toimitusta varten:
"Annattehan minun tunnustella valtimoanne, Ernest?"
Hän oli riisunut hansikkaansa. Hänen keltataudin tummentamat sormensa
asettuivat nuoren miehen valkealle ranteelle.
"Ei ole hidastunut", hän jatkoi, "eikä epätasainen. Se on hyvä
merkki... Ei suinkaan Teitä alituisesti pyörrytä, kun makaatte
vuoteessanne? Hyvä sekin... Kuuletteko hyvin mitä sanon? Kuulette
siis... Ei hengenahdistusta? Ei kuvotusta?..."
Kaikki nämä kysymykset ilmaisivat hänen salaisesti pelkäävän, että
pidennetyssä selkäytimessä ilmennyt taudinoireyhtymä voisi äkkiä
osoittaa vakavaksi tilan, joka näennäisesti oli rauhoittava, mutta
täynnä epäilyttäviä mahdollisuuksia.
"Tila muuttumaton", hän päätteli kääntyen minun puoleeni ja pannen taas
hansikkaat käteensä, "ja siis suotuisa. Pysyn yhä ennusteessani: kaikki
parantumisen mahdollisuudet on. Lepoa vain. Yhä vielä lepoa. Alituista
lepoa."
Hän oli noussut, näytti epäröivän ja sanoi sitten, viiksiään
pureskellen, matalalla äänellä, jota ei enää kannattanut mielipidettään
muille pakottavan mestarin vakuuttava ja mahtipontinen sävy:
"Joskus on äänettömyys opiksi, Ernest. Ymmärsin Teidän vaikenemisenne.
Olen hyvin sairas, kuten tiedätte, enkä aina hallitse hermojani...
Tottahan se on, minä otan morfiinia, enkä halua kärsiä. Minun
ajatuskannaltani on siihen syytä yhtä hyvin kuin Teillä on omalta
ajatuskannaltanne syytä tahtoakin kärsiä. Meille monisteille on
kärsimys hyödytön kauhu. En pelkää sitä. En pelkää mitään. Mutta se on
minusta vailla järkeä, siinä kaikki. Tällä edellytyksellä vastatkaa
suoraan, onko vaimoni sanonut Teille, että minä käytän morfiinia?"
"Ei ikinä", vastasi Le Gallic. "Sen vakuutan kunniasanallani."
"Hänet tuntien olisinkin voinut olla siitä varma", tarttui Ortègue
uudelleen puheeseen. "Olen tehnyt hänelle vääryyttä", hän toisti
epätoivoisesti: "hänelle!... Olen toisinaan kurja mies, Ernest, hyvin
kurja mies. En tarvinnut tuota todistetta tietääkseni muutenkin, että
moraalimme on vain elintemme terveydentilan ilmaus. Minulla oli äsken
oikea sielullinen 'puuska'. Nyt se on ohi. Rakas ystävä, osoittakaa
minulle hyvyyttä. Sallikaa serkkunne olla yhtenä hoitajattaristanne.
Pyydän sitä."
"Serkku rakas", sanoi Le Gallic, "sallittehan minun olla teitä kohtaan
aivan suora?"
"Tietysti", sanoi Ortègue. Näin hänen huultensa värinästä, että hänet
taas valtasi äskeinen herkkä-ärtyisyys.
"No niin!" sanoi upseeri äänessään sama miettiväinen, empivä sävy.
"Pyydän, ettette sitä ehdottomasti vaadi. Älkää nähkö pyynnössäni
muuta, kuin mitä itse siihen sisällytän: hartaan toivomukseni, että
viimeiset päiväni saisivat olla kuin yksinäistä hartaushetkeä, ja että
turhat levottomuudenaiheet eivät niitä olisi häiritsemässä. Sillä minä
elän viimeisiä päiviäni, sen tunnen, ja Te itse...", hän keskeytti
Ortèguen epäämiset, "Te itsekin osoititte minulta kysellessänne, kuinka
epäröivä diagnoosinne yhä on. Joka tapauksessa", hän vastasi uuteen
epäykseen, "ei ole mahdotonta, että nämä päivät ovat viimeisiäni. Se on
minulle jo kyllin halutakseni käyttää joka hetken valmistautuakseni.
'_Fiat_' on vasta huulillani; sydämeni ei ole sitä vielä täysin
lausunut. Tarvitsen rauhaa. Tällä hetkellä esitätte minulle jalon kuvan
miehestä, joka annettuaan perään kärsimättömyydelle -- joka on ylen
hyvin selitettävissä -- rankaisee siitä itseään olemalla ylevämielinen.
Olen aina, pitkin elämäni vartta, nähnyt, että tuollainen
jälleenpyrkiminen korkeuksia kohti, hetkisen heikkouden tavattua, on
niin suuressa kuin pienessäkin ominainen jaloille sieluille. Mutta
miksi te kävitte kärsimättömäksi, ärryitte? Siksi että luulitte, että
serkkuni, jolle minä olen läheisempi kuin tavallinen sukulainen,
ainainen ystävä, että hän olisi voinut tutustaa minut koetuksiin, joita
te yhdessä parhaillaan kestätte. Tuo sydämen epäluuloisuus voi Teidät
vallata taas toistekin. Onhan se niin oikeutettu! Joka tapauksessa se
voi Teidät taas vallata uudelleen. Se riittää syyksi, miksi en halua
serkkuani hoitajakseni. Odottakaamme ainakin", -- Ortègue hermostui
nähtävästi yhä enemmän --, "odottakaamme huomiseen. Puhelemme tästä
uudelleen tyynemmin. Asiallahan ei ole kiirettä."
"Ernest, Te annatte minun julmasti tuntea, etten äsken ollut oma
itseni", sanoi Ortègue. "Kristitty ollaksenne puuttuu Teiltä hitunen
armeliaisuutta."
Näin sanottuaan hän lähti. Valmistauduin seuraamaan häntä, mutta
haavoitettu pidätti minut sanoen:
"Tehkää minulle muuan palvelus, tohtori Marsal. Tiedän, että apotti
Courmont lähtee pois tänään iltapäivällä. Jollei hän ole ennättänyt
poistua sairaalasta, toivoisin näkeväni hänet vielä kerran ennen
hänen lähtöään. Jos lähetätte hänet luokseni, niin olen Teille hyvin
kiitollinen."