Pitkällistä teräsaseitten kalsketta, kolhaistessa nopeita
väläyksiä. Nyrkit pusertuvat kiväärin ympärille. Delanoë ja minä
tarkastamme miehiämme.
Ah, te kaksikuukautisten kärsimysten ja toivojen veljet, te
halvat veljemme, jotka yhdellä ainoalla kädenliikkeellä kohta
heitämme palavaan pätsiin, kuinka tahtoisimmekaan suudella
pronssinvärisiä, kuopalle painuneita kasvoparkojanne!
Kutkahan heistä, täynnä intoa ja nuoruutta, kohta kaatunevat?
Juuri sillä hetkellä -- ja aivan kuin olisi virta vienyt
ajatuksemme yhteen, tunsin hänen tarttuvan käteeni: "Hyvästi,
Ernest." -- "Hyvästi. François", vastasin. Mutta hän sanoi
uudelleen, perin totisesti: "Hyvästi."
Kello on viisi, kello on viisi! "Nyt, pojat. Ranskan tähden,
eteenpäin!"
Yhdellä iskulla ovat kaikki lakit, pistimet ja rinnat kummunneet
esiin pimeästä juoksuhaudasta. Suljetuin rivein lähdetään
liikkeelle, korkean ruohikon polkeentuessa jalkoihin.
_He_ ovat nähneet meidät!
Tik! Tik! Tik! panevat kuularuiskut lakkaamatta. Luotisade
maiskahtaa meille vasten kasvoja. "Nopeammin!" Ah, kuuluu heikkoa
ääntä luotien tunkiessa lihaan, luitten äkkiä murtuessa, kuuluu
tukahdutettu huuto, viereisen miehen viimeinen kirous, kun hän
vierii maahan saksalaista sadatellen!
"Nopeammin!" Kas tuossa nyt heidän sulkutulensa, katkonainen,
mieletön. Shrapnelit pieksevät maata, ne räjähtävät kolme metriä
paistamme. "Nopeammin, lapset, he ovat käsissämme!"
"Maahan!" Se tarjoo suojaa pariksi minuutiksi, "tuo siunattu
multaharja! Litteiksi painuen, äänettöminä, huohottaen, me hieman
hengähdämme."
"Delanoë?..."
Ah, Delanoësta vuotaa verta. Hän on kalpea. Veri virtaa poskelta
vaalealle sotilasviitalle.
"Sattuiko?"
"Leukaluu lävistetty! Ei se mitään..."
"Sinä palaat takaisin sidottavaksi."
"Takaisinko? Sinä lasket pilaa. En ikinä..."
"Sinä menet. Luutnanttinasi sen määrään..."
"Ja minä ystävänäsi jään enkä luovu sinusta."
* * * * *
Joko nyt! Apujoukkorivit, jotka tulevat meitä kohti, ovat
lähteneet liikkeelle. Toisen kerran nyt nousen ja huudan
miehilleni: "Ylös, pojat! Rohkeutta! Eteenpäin!"
Hyökkäys -- vinkuva pilvipyörre. Sata metriä vinhaa vauhtia.
Muutama silmänräpäys. "Eteenpäin, eteenpäin!" Otsa painuksissa,
sydän sykkien, yhteenpuristetuin hampain, kompastellen,
mukaan temmattuina yhä kohti valkoista linjaa, joka syytää
surmaa herkeämättä. "Eteenpäin!... Eteenpäin!... Eteenpäin!"
Ihmisruumiitten yhteentörmäys -- ne hypähtävät ilmaan, putoovat
syvyyksiin, lysähtävät kokoon, pistimen kärki vielä toisten
murskattujen lihassa, armoa anelevia, juoksuhautoihinsa
pakenevia, hirmuista kamppailua rinta rintaa vasten,
veitseniskuin, haavoittuneita, jotka kuristavat toinen toisensa.
"Sulku vasemmalla, nopeasti, nopeasti!..."
"Kamerad! Kamerad!..."
"Murhaajat! Pelkurit! Rosvot! Lou vain! Termonde!... Hietapussit!
Ampumareiät!... Ampumareiät!... Eläköön Ranska!..."
Loistava aurinko, Jumalan aurinko, rauhan, työn, kristikunnan
suurten päiväin aurinko nousi taivaalle. Aivan kuin olisi
se pitänyt juhlavalaistusta voittomme kunniaksi. Kaikkialla
äänetöntä, tuo hirvittävä "jälkeenpäin" tuleva äänettömyys, jota
ei enää koskaan täytä kentälle kaatuneittemme värisevä: "Läsnä!"
[Tarkoittaa nimenhuutoa taistelun jälkeen. Suom. muistutus.] --
niin monien, monien! Tuossa äänettömyydessä huhuilin tuskaisesti,
kurkkuni puristuessa kokoon: "Delanoë! Delanoë! Delanoë!..."
Löysin hänet makaavana kasvot maata vasten. Hänen ylpeisiin
sotilaallisiin kasvoparkoihinsa oli kuolema iskenyt vimmaisesti.
Niiden keskelle sattunut kranaatti oli hänet ruhjonut,
lopettanut, mutta sattumatta skapulaarin kannatinnauhaan, ja hän
lepäsi "Jeesuksen pyhä sydän" sydämellään.
"Cor Jesu, spes in te morientium, miserere nobis."
"Oli minulla toinenkin syy, miksi en tätä julkaissut", sanoi Le
Gallic, kun serkkunsa oli antanut hänelle takaisin paperiliuskat. "En
tahtonut, että äitinsä saisi tietää, kuinka muodottomaksi ruhjoontui
hänen poikansa, jota hän niin suuresti rakasti. Hän se minulle antoi
tuon pienen työn, josta minua nuhtelitte, serkku hyvä. Mutta se on jo
valmis. Rouva Delanoë haluaa lähettää tämän _Mementon_ kaikille hänen
osastonsa miehille. Nyt kun tiedät, kuinka hän on kuollut, Catherine,
pyydän sinua sanomaan, ovatko valitsemani lauseet sinusta soveliaat..."
Hän ojensi rouva Ortèguelle toisen, irrallisen lehden. Tämä luki sen,
tällä kertaa itsekseen. Hän aikoi antaa sen takaisin haavoitetulle,
mutta Ortègue ehätti väliin:
"Saaneeko uskotonkin sen nähdä?"
"Tietysti", sanoi upseeri, "ja tohtori Marsal myös."
Ne ovat nytkin edessäni nuo tekstit, jotka vielä samana iltana
jäljensin itseäni varten. Toistan ne tähän nyt sellaisinaan. Minäkin
haluan, kuten Le Gallic, julkaista silminnäkijän todistuksen. Esitän
todistuskappaleen niistä kahdesta eri tavasta, joilla kuolemisen
probleemi voidaan ratkaista. Nämä tekstit, jotka tuo bretagnelainen
upseeri oli valinnut asetoverinsa _Muistokuvaa_ varten, kuvaavat
toista noista ratkaisemistavoista paremmin kuin kaikki lisäselitykset.
Taistelukertomuksen rinnalle asetettuina ne valaisevat sitä ja saavat
itse siitä valaistusta. Niissä on käsissämme -- minusta tuntuu --
Delanoën ja Le Gallicin kaltaisten koko sielullinen selvitys koottuna
suppeaksi, salat paljastavaksi kuvaksi. Sillä noita "evankeliumin
sadanpäälliköitä", niinkuin pappi heitä nimitti, on armeijassamme
lukemattomia. Le Gallic oli niin perin vilpitön, että hänen
persoonassaan eli ikäänkuin täydellisesti toteutuneena eräänlainen
ihmistyyppi, joiden koko tahto on heidän toiminnassaan, heidän koko
uskonsa heidän rukouksessaan, ja joita rukous johtaa toimimaan,
samoin kuin toiminta johtaa heitä rukoilemaan. Tällaisen sieluntilan
vertauskuvana on miekka -- taiston ase, kun sen käteesi tempaat, risti,
kun sen käyttämättömänä pystytät maahan! Ovatko tuollaiset yksilöt
pelkkiä atavismin tuotteita, niinkuin Ortègue otaksui? Miksi sitten
isänmaa juuri heistä saa ne työntekijät, jotka se kutsuu avukseen
äärimmäisen vaaran hetkellä? Miksi juuri heidän kykynsä vastaavat sen
yhteiskunnan kaikkein tähdellisimpiä elin-tarpeita, jonka jäseniä he
ovat? Miksi juuri heidän tuntemis- ja ajattelutapansa saa kansallisesta
elimistöstä sen, mitä se vakavinta tuottaa?
_Muistokuvansa_ luonnoksen alkuun oli Le Gallic piirtänyt ristin
tarunomaisine tunnuksineen: _In hoc signo_... ja sitten seuraavat
lauseet -- kunkin alkuperä ilmaistuna...
Moriamur in simplicitate nostra.
(Makkabealaisten kirja.)
*
Sillä minä olen itse toisen vallan alla oleva mies, ja minulla on
sotamiehiä käskettävinäni, ja kun sanon tälle: 'Mene', niin hän
menee, ja toiselle: 'Tule', niin hän tulee, ja palvelijalleni:
'Tee tämä', niin hän tekee. (Matteus.)
*
Mutta Hän on haavoitettu meidän syntiemme tähden, runneltu
meidän rikostemme tähden; rangaistus, mikä meille on hankkinut
rauhan, oli Hänen päällään, Hänen haavoistaan me olemme terveyden
saaneet. (Jesaja.)
*
Salli minun nähdä kauniiksi se, mikä muista tuntuu
halpa-arvoiselta, oi sotajoukkojen Jumala! Jos todella olet läsnä
tässä ehtoollisuhrissa, suo armossasi, etten olisi kelvoton, ja
että minäkin olisin arvollinen antamaan henkeni aatteen puolesta.
(_Appel des armes_ teoksesta, ystäväni, luutnantti Ernest
Psicharin, Renanin tyttärenpojan, kirjasta -- kuollut vihollisen
surmaamana rukousnauha käsivarressaan.)
*
Siunattu Hän, joka haudoille laski Toivon!
(Tainen tyttären omakätisesti rukouskirjaan kirjoittamat sanat.)
*
Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset runsain määrin tulevat
meidän osaksemme, samoin tulee meidän osaksemme runsain määrin
myöskin lohdutus Kristuksen kautta. (Paavali.)
*