_Silminnäkijän kertomus_.
Hän kuoli sankarina. Hän oli lapsuudentoverini, veljeni,
viimeisen viikon kersanttinani. Pikku raukka!
Ah, hyökkäyksemme oli ihana! Kaikki oli mitä tarkimmin
valmisteltua.
Osastopäällikköjen kellot oli asetettu käymään toistensa mukaan.
Viideltä aamusella oli meidän määrä lähteä juoksuhaudasta ilman
että annettiin raketilla merkkiä. Miehet ilman reppujaan.
Jokaisella kaksisataa patruunaa. Ruokalaukussa leipäkyrsä ja
viisi käsikranaattia. Kenttäpullot täynnä vettä ja kahvia.
Selkään köytettynä viisi tyhjää hietapussia valloitettujen
juoksuhautain telkeiksi.
Ennen lähtöä oli jokaisen, käyttämällä muuatta kannikkeeseemme
kiinnitettyä työkalua, kaivettava itselleen porrasastin
voidakseen sitä nopeammin hypätä vallin toiselle puolen. Sitten
ei pyssynlaukaustakaan. Kokonaan pistinten varassa. Perille
päästyä käsiksi kranaatteihin ja väkipuukkoihin!
Kymmentä vaille viisi sanoin: "Nyt matkaan. Kaikki valmista?
Reilaan!"
Silloin kerran vielä tunsin tuota sisälmysten puristusta, tuota
kaikissa jäsenissä tuntuvaa kosteaa lämpöä, jotka ovat vain
pelon merkkejä, mutta joita ei ihmisvoimin millään voi hallita.
Ei ihmisvoimin, mutta kyllä Jumalan voimin! Delanoë ja minä
olimme edellisenä iltana nauttineet pyhää ehtoollista. Hän oli
vierelläni ja sanoi minulle aivan hiljaa:
"Minä saan surmani tänään, olen varma siitä."
"Peloittaako sinua?" sanoin nauraen.
"Ei. En ole koskaan syvemmin tuntenut elämän arvoa. Se on niin
kaunis, kun sen voi uhrata pyhälle asialle! Eikä minun ole
koskaan ollut helpompi kuolla, sillä en ole milloinkaan tuntenut
Jumalaa niin läheiseksi."
Hän oli puhuessaan, päivän verkkaan ja kelmeänä selkenevässä
valossa, kuin unikuva, kaunis kuin ilmestys. Tuo valo
karkoitti tieltään, ympäriltämme, pehmeätä, kosteaa usvaa,
joka näytti soluvan kuin kääreliina pitkin rautalankaverkkomme
silmukkakuutioita. Yöllä olivat miinanlaskijat johtaneet sen
halki reittejä, jotka erotin selvästi.
Delanoë sanoi minulle äkkiä:
"Kuulehan, kotipuolen lintu!"
Kuulin leivon tervehtävän tätä ensi syksymme kylmänä heräävää
aamua.
* * * * *
Kaikki näytti minusta harmaalta, etäiseltä. En nähnyt ollenkaan
matkamme määrää. Noin kolmensadan metrin päässä arvasin _heidän_
juoksuhautansa piilevän maanpinnassa ammottavina, mustina
aukkoina. Piilossa olevat ja tarkoin kätketyt ampumareiät
lävistivät savensekaisen täytesoran. Edellisenä päivänä olin
kiikarillani ottanut alueesta tunnusmerkkejä. Tiesin täsmälleen,
minne oli sijoitettu heidän neljä kuularuiskuaan, jotka
ympäröivät heidän puolustusasemiaan ja tekivät lähestymisen
miltei mahdottomaksi.
Jollei raskas tykistömme pahaksi onneksi hyökkäyksen hetkellä
voisi kehittää mahdollisimman suurta työtehoa, ja jos heidän
piikkilankaverkkonsa yhä kesti, niin oli matemaattisen varmaa,
että meidät niitettäisiin maahan joka mies.
Delanoë tiesi sen yhtä hyvin kuin minäkin. Hän sanoi minulle
vielä:
"Kolmesataa metriä pistinten varassa, se on sula mahdottomuus.
Mutta katsos!"
Hän osoitti minulle noin kahdensadan metrin päässä olevaa tuskin
huomattavaa maanpinnan poimuuntumaa, joka muodosti tarpeeksi
suuren koveran kulmauksen suojatakseen maassa makaavia miehiä.
Siinä oli mahdollisesti pelastuksemme: aikaa antaa toisen
apujoukkoaallon vyörähtää meidän tasallemme, ennenkuin taas
lähtisimme eteenpäin! Hän lisäsi: "Meillä on onni matkassamme."