Haavoittunut upseeri makasi selällään ja kirjoitteli parhaillaan
stylografikynällä. Kuten edellisenäkin iltana oli hänen kauniilla
riutuneilla kasvoillaan erinomaisen arvokkuuden ilme ja vilpitön loiste
kirkkaissa, uneksivissa silmissään. "Yllätänpä teidät itse teosta,
herra upseeri", sanoi Ortègue. "No mutta, Te kurin mies, eikö lääkärin
määräyksiä otetakaan lukuun? Vastatkaa suoraan, enkö ole määrännyt
Teille ehdotonta lepoa? Ja te teette työtä!..."
"Ei tämä ole työtä eikä mitään", sanoi Le Gallic. "Olen
vain jäljentänyt muutamia mietteitä liitettäviksi eräästä
lapsuudenystävästäni piirtämääni 'Muistokuvaan'. Sinä ehkä muistat
hänet, Catherine, François Delanoën, joka osasi hoitaa niin hyvin
purjeita?"
"Miksen muistaisi! Onko hän kuollut?"
"Sai surmansa sankarina, aivan vierelläni, kahdeksantoista päivää
sitten. Kirjoitin pienen kertomuksen hänen kuolemastaan muuatta
Rennesin sanomalehteä varten. Hän oli ollut asianajajana tuossa
kaupungissa. Sitten tuntui kyhäelmäni minusta liian muodottomalta,
karkeatekoiselta, enkä sitä lähettänytkään perille."
"Tuoko se on?" rouva Ortègue kysyi.
"Tämä", hän sanoi. "Oh, ei se ole mistään kotoisin!"
Hän otti esiin muutamia lehtiä salkusta, joka oli laskettu hänen
vuoteelleen Uuden Testamentin ja jonkun rukouskirjan väliin.
"Sinä voit ne lukea ääneenkin", hän lisäsi ojentaessaan paperit.
"Tuosta kertomuksesta näette, Ortègue serkku, mitä väkemme oikein
on miehiään, ja Te myöskin, tohtori Marsal. Nähkääs, heitä täytyy
rakastaa. Heidän tehtävänsä on vaikea, sen saatte nähdä, ja entä millä
mielellä he sen suorittavat! Kuulin erään sanovan juoksuhaudassa
toiselle: 'Jos palaan tuleen, saan kunniaristin.' -- Tai puuristin',
sanoi toinen. Johon edellinen vastasi: 'Samantekevä.' Mutta luehan,
Catherine."
Rouva Ortègue levitti paperikäärön ja alkoi lukea. En luule, että koko
sodan aikana mikään on vaikuttanut minuun niin liikuttavasti kuin tuo
hurja hyökkäys, jonka kuvan tämä pehmeä, värähtelevä naisääni loi
mukanataistelleen silmäin eteen -- ah, hänen kuolemansa aattona! Tuo
ääni sai vaivoin esiin teknilliset oppisanat, joita upseeri oli tullut
vallan luonnollisesti käyttäneeksi, kun tuo tapahtuma taas nousi näkynä
hänen sieluunsa sellaisenaan, koko karkeudessaan. Se heltyi, tukahtuen
liian vaikeissa kohdin. Mutta kas tässä nuo sivut otsakkeineen, jonka
Le Gallic oli kirjoittanut alkuun isolla, suoraan eteenpäin kulkevan
toimen-miehen käsialalla.