Mikä kohtaus, ja kuinka suurimerkityksellinen! Minusta oli tuntunut,
että hänen sanoessaan "lapsi raukkani" Ortèguen äänessä oli ollut
säälinväre. Miten pitkälle olivat puolisot todella tulleet hirveässä
aikeessaan? Olivatko he siitä uudelleen puhelleet? Milloin? Millä
sanoin? Miten saisin sen tietää? Kaksi asiaa oli varmaa. Rouva Ortègue
oli vastaukseksi väitteisiini osannut vain huudahtaa "antaneensa
lupauksensa". Mies taas oli heltynyt hänen kyyneleistään, kun hän
valitti tuota maailmankatsomusta liian ankaraksi. Hän oli säälinyt
hänen horjahtamistaan, sitä, että hän "antoi luonnolleen myöten".
Muuan Ortèguen lausetapa sekin. Kuinka monta kertaa olinkaan kuullut
hänen sairaalakierrollamme toistavan minulle uneen vaipuneitten
haavoitettujemme vuoteen äärellä: "Kuinka liikuttava onkaan kärsivä
ihmisolento antaessaan vallan yksinkertaisesti myöten luonnolleen!..."
Eiköhän riittäisi, jos hän näkisi vaimonsa pelkäävän itsemurhaa, ja
eikö hän ensimmäisenä mahtaisi puolustaa häntä kiusausta vastaan, jonka
hän itse oli vaimossaan, kenties tietämättään, herättänyt suostuakseen
sitten siihen hirvittävässä itsekkyyden ja tuskan houreessa? Niin,
tuo kaikki olisi pitänyt paikkansa entisestä Ortèguesta, tuosta
suurenmoisesta tieteen työntekijästä, triumfaattorista, josta
lakkaamatta kuohuili -- olen siitä ja huomauttanut -- ehtymätön,
tyhjentymätön alttiiksiantaumuksen lähde. Se kumpusi esiin hänen
luonnonlaadustaan. Muuan alilääkäri-toverini sanoi hänestä:
"Esimiehemme on jaloa viiniä!" Tuo lause toi mieleeni entispäiväin
Ortèguen. Nykyisellä Ortèguella, tällä riutuneella, kuolevalla
miehellä tuijottavine katseineen, lääkkeen hivuttamalla, vuoroin
unenhorteisella, vuoroin kiivaalla ja epäluuloisella, sekä tuolla
toisella ei ollut muuta yhteistä kuin hämmästyttävän sitkeä älyn
selkeys. Hänen olemuksensa tunnepuoli oli sairas ihan rappioon saakka.
Itsepintaisuudessaan, jota yllytti hänen lopullista virkaeroa karttava
ylpeytensä, hän kieltäysi luopumasta sairaalastaan. Koska auto häntä
liiaksi väsytti, vietti hän nyt yönsäkin täällä Saint-Guillaume kadun
varrella. Tämä jokahetkinen yhdessäolo salli minun ylen selvästi todeta
hänen olemuksensa siveellisen hajoamistilan, joka minulle, hänen
oppilaalleen, oli paljoa apeampi kuin hänen ruumiinsa raukeaminen.
Saatoin seurata päivästä päivään sen kaarta, ja heti totesin, että
Ernest Le Gallicin sairaalaan-tulo osoitti tällä yhä jatkuvalla
rappeutumisviivalla äkillistä putoomusta.
* * * * *
Siitä oli minulla ensimmäisenä todisteena hänen sala-ivansa --
hänen, joka ei ikinä ennen ollut sellaista osoittanut potilailleen!
-- kun seuraavana päivänä ilmoitin hänelle Röntgen-kuvan ynnä oman
tutkimukseni tulokset. "Ei luunsiruja, haava kunnossa -- oivallista.
Luoti oikeanpuolisessa niskaliuskassa, kuten otaksuinkin. Täytyy
odottaa. Le Gallicin olosuhteet ovat mahdollisimman parhaat --
lukuunottaen aivotkin, jotka eivät ole ikinä työskennelleet. Mitäs
jos panisimme hänet ajattelemaan -- ettekö usko, että hän siitä
hämmästyisi?"
Hän puhkesi ivanauruun niinkuin viime elokuussa, upseerin ensi kertaa
pistäytyessä luonamme. Silloin se tiesi vain sairaan hermostunutta
ärtyisyyttä. Hänen tämänpäiväisessä hohotuksessaan ilmaisihe
pahanilkisyyttä, miltei vihaa. Kaksi päivää myöhemmin yllätin vihaa
hänen katseessaankin, ja vielä kiihkeämpänä. Läksimme yhdessä
kielohuoneeseen. Rouva Ortègue oleili sen oven läheisyydessä. Hän tuli
luoksemme:
"Ei nyt juuri", hän sanoi. "Ernest pyysi tavatakseen apotti Courmontia.
Vein tämän hänen luokseen..."
"Kun siis äsken sinua etsin", sanoi hänen miehensä, "olit siellä?"
"Niin olin..."
Ortègue ei jatkanut puhetta. Nojautuneena käytävän korkeaan
ikkunasyvennykseen hän alkoi rummuttaa ruutua silminnähtävästi
kärsimätönnä.
"Marsal", hän kysäisi, "kun toissapäivänä tainnutitte Le Gallicin tuon
pikku joutavuuden vuoksi, oliko hän silloin jo tavannut papin?"
"Oli", vastasin.
"Apotin lienee mieli hyvä!" hän jatkoi olkapäitään kohauttaen ja
virkkoi sitten piloillaan: "Sodasta palaavan soturin tunnustus -- se on
sellainen kuin saattaa ollakin!"
"Ei hänen", keskeytti rouva Ortègue.
"Entä nuo toiset!" rohkenin huomauttaa, "rakas opettajani, säälikää
heitä. Sanoitte eräänä päivänä niin kauniisti: meidän tähtemme he
antautuvat surmattaviksi."
"Enhän minä toki heitä siitä soimaa, että he uudelleen kansoittavat
Ranskan", nauroi Ortègue taas ivanauruaan. "Joka tapauksessa on
Bayardillamme pitkälti kerrottavana harha-askelistaan. -- Kas niin, nyt
se on suoritettu."
"Kielon" ovi juuri aukesi antaen tietä kenttäpapille. Apotti
Courmont oli kuusikymmenvuotias, hyvin lyhyt ja hento, kasvot
raikkaanväriset, kauttaaltaan ruusunpunervat, ja niitä kirkastamassa
kaksi sinistä, lapsellisen ilomielistä silmää kultasankaisten
silmälasien takana. Hänen vaaleat, tuskin harmahtavat hiuksensa
olivat kuin liekkikruununa hänen kasvojensa yläpuolella, jotka
olivat alati-haltioituneen innostuksen elävöittämät. Näiden kasvojen
avomielistä luonnetta sai papillinen neuvokkuus hieman korjattua
silmänurkan vilkutuksin ja hymyilyin, jotka todistivat miehessä varsin
terävää älyä, vastapainonaan pohjaton hyvyys. Hän oli Pariisin papiston
keskuudessa tunnettu vapaamielisyydestään, joka oli hänelle maksanut
apulaispapin paikan Notre-Dame-des-Champsissa. Tästä, syystä oli
Ortègue hyväksynyt hänet sairaalaansa. Hän oli ollut hieman pettynyt
huomatessaan tämän perin suvaitsevaisen papin niin lujauskoiseksi;
mutta tuo suvaitsevaisuus oli lähetyssaarnaajan suvaitsevaisuutta.
Olimme tietäneet hänestä todella apostolimaisen laupeuden piirteen:
armeijan liikkeellepanon aikoina hän oli asettunut eräälle suurista
rautatieasemistamme, puhutellut sotilaita ja näin saanut tilaisuuden
ripittää satoja heistä. Tavallisesti Ortègue tarkasteli tätä kokonaan
toisen vuosisadan olentoa huvitetun uteliaana. Tänään väikkyi hänen
silmissään ja suunsa ympärillä pahansuopa iva, kun tuo kelpo mies sanoi
lämpimän sydämellisesti:
"Ah, hyvä rouva, serkkunne Le Gallic on pyhimys. Hän on todella
evankeliumin mukainen sotilas."
"Oi oi, herra apotti!" sanoi Ortègue. "Sanokaa mieluummin, että
serkkumme on sankari. Se on oikeudenmukaista. Mutta evankeliumi ja
taistotanterelta palaavat sotilaat! En lue usein tuota kirjaa, jota
kumarran hämmästyttävimpänä kirjakauppamenestyksenä. Muistan kuitenkin
erään vuorella pidetyn puheen: _Autuaita ovat rauhantekijät, sillä
heidät nimitetään Jumalan lapsiksi! _... Sellainen kai tuo teksti on?"
"On kyllä", sanoi pappi, "mutta kerrotaan myös sadanpäälliköstä --
eräästä, joka oli luutnantti niinkuin Le Gallic -- jonka palvelijan
Herra paransi, ja jota hän ihaili. Sillä hän ihaili häntä, herra
professori. Hän julisti: 'En ole Israelissakaan löytänyt niin
suurta uskoa.' Pankaa se tarkoin huomioonne. Hän sanoi rikkaille:
Luopukaa rikkauksistanne. Hän ei sanonut sadanpäällikölle: Erotkaa
rykmentistänne. Sadanpäällikkö on sanoillaan: _Domine, non sum
dignus_... antanut leiman messullemme... Nuo sotilaan sanat pappi
toistaa joka päivä alttarilta ennen pyhää ehtoollista. Pyhän Uhrin
sakramentissa on viime sana armeijan."
"Kas siinä evankeliumi, joka on sotilaallistettu niinkuin minun
sairaalani!" vastasi Ortègue. "Samapa se; jos sadanpäällikön
palvelijalla olisi ollut päässään se luoti, jota serkku parkamme
kuljettaa takaraivossaan, olisi nasaretilainen puoskari hukkaan
kuluttanut aikaansa... Älkää panko hampaankoloon, herra apotti.
Te olette tehnyt tehtävänne, me käymme nyt omaamme. Menkäämme
sadanpäällikkömme luo. Tuletko mukaan, Catherine?"
"Saatan herra apottia muutaman askelen", sanoi rouva Ortègue. Luin
selvästi professorin huulilta sanat, joita hän ei päästänyt ilmoille:
"Et suinkaan pyytäne anteeksi minun puolestani, vai mitä?" Hän tyytyi
rypistämään kulmakarvojaan niin hermostuneesti, että hänen vaimonsa
sen varmaan tulkitsi käskyksi. Hän tuskin soi itselleen aikaa vaihtaa
pari kolme sanaa kenttäpapin kanssa ja oli mukanamme, kun astuimme
huoneeseen.