Olin vavahtanut kuullessani hänen kutsuvan tuota kristittyä miestä
näkemään hänen kärsimystään -- ja kuolemaansa, oli hän lisännyt. Le
Gallic sovellutti sen sanan vain Ortègueen. Minä olin ymmärtänyt, että
hän sovitti sen itseensä. Hänhän oli täten vain uudelleen vakuuttanut
haluavansa tuota itsemurhaa, ja minä olin jäänyt toimettomaksi --
varovaisuudesta, johon yhä enemmän sekoittui omantunnonnuhdetta. Näin
äkkiä haavoittuneessa upseerissa välikappaleen työn suorittamiseksi,
johon minä tunsin itseni kykenemättömäksi. Hän oli rouva Ortèguen
läheisin sukulainen, lukuunottamatta äitiä, joka oli ollut poissa
Pariisista elokuun alusta asti. Olin hetken tuuminut kirjoittaa
entiselle rouva Malfan-Trévisille. Siitä ajatuksesta luovuin, kun en
tahtonut saattaa tämän niin poikkeuksellisen aviodraaman yhteyteen
tuota itsekästä ja lahjatonta naista. Muistin, mikä oli minulle
selvinnyt rouva Ortèguen tunnustusta kuunnellessani: että harkinta
on voimaton kiihkotunnetta vastustamaan, ja että hillitöntä sielua
hallitsemaan tarvitaan toisen sielun vaikutus, apostolimainen voima.
Tuo voima oli nyt edessäni. Minun tarvitsi vain luoda katseeni upseerin
lujiin kasvonpiirteisiin, hänen silmiinsä, joista kärsimyksenkin halki
loisti sisäinen tuli, muistaakseni taas hänen puheensa poislähtiessään
ja hänen äskeiset sanansa. Uskoessaan sen, minkä uskoi, ja niin
vilpittömästi, hän varmastikin kauhistuisi kaksoisitsemurhaa. Mitäpä
hän ei tekisikään estääkseen sitä! No niin. Minulla ei ollut oikeutta
kertoa siitä hänelle, ei oikeutta ilmaista salaisuutta, jonka olin
yllättänyt oman puolittain tahdottoman tahdittomuuteni kautta, mutta
josta en ollenkaan itseäni kunnioittanut. Mutta kukapa tietää, eikö hän
itse arvanne totuutta? Ne muutamat sanat, jotka hän lausui serkkunsa
poistumisen selvitykseksi, ilmaisivat todella tuon luonteen syvällistä,
miltei aavistuksellista tuntemusta. En sitä myöhemmin enää niin
hämmästynyt tietäessäni, kuinka suuresti Le Gallic oli häntä rakastanut.
"Entä Te, tohtori Marsal", hän minulta ensin kysyi, "mitä Te
ajattelette? Oletteko Tekin täydellisen kieltämisen kannalla?"
"En", vastasin hänelle, "mutta en myöskään myöntämisen. Siihen
nähden, mikä koskee sielullista elämänpiiriä, olen jo aikoja
ottanut mielilauseekseni erään keskiaikaisen padualaisen lääkärin
hautakirjoituksen. Se kuuluu näin: 'Olen elänyt kahdeksankymmentä
vuotta, olen lakkaamatta opiskellut ja olen ainakin oppinut yhden
asian: etten ole tietämätön omasta tietämättömyydestäni... _ignorantiam
meam non ignorare_.'"
"Nöyryys", sanoi Le Gallic, "on jo puoli uskoa. Mutta serkku raukkani
-- kuulittehan hänen sanansa? Hän pyytää minua näkemään hänen kärsivän,
ja näittehän, kuinka hän pujahti pakoon. Mitä pakoon? Kärsimystään;
niin vähän on hänellä voimaa sitä kestää. Vain ylpeys voi kärsiä yhtä
tyynen naamarin varjossa kuin usko. Mutta se on vain naamari, ja sen
taakse kätkeytyy epätoivo. Catherinen oppi on ylpeyden oppia; hän
itse ei ole ylpeä. Nuorena tyttönä hän ihaili isäänsä. Hän ajatteli
hänen tavallaan. Nyt hän rakastaa miestään. Hän ajattelee samoin kuin
miehensä. Hänen persoonallisuudellaan on aina muihin nojautumisen
tarve. Hän on nainen. Mitä hänestä tullee, kun Ortèguea ei hänellä enää
ole?"
Sairaanhoitajattaren tulo keskeytti tämän keskustelun. Rouva Ortègue
toi hänet mukanaan. Me poistuimme tällä kertaa yhdessä, hän ja minä.
Hänen äskeiset sanansa olivat tuoneet taas sydämeeni sen levottomuuden,
jota olin tuntenut Ortèguen työhuoneen oven takana tuon kauhean
kohtauksen päivänä. Oli kuin olisin kuullut hänen juhlallisesti
uudistavan itsemurhasopimuksensa, ja, niinkuin silloin, oli minun
nytkin mahdoton vaieta.
"Mennään Röntgen-saliin", hän oli sanonut minulle, "levyjä
järjestämään."
Seurasin häntä, ja tuskin kynnyksen yli tultuamme virkoin äkillisesti:
"Pyysitte serkkuanne näkemään Teidän kärsimystänne ja kuolemaanne."
Toistin: "Ja kuolemaanne. Pysytte siis yhä hirvittävässä
päätöksessänne?"
Hän ei edes katsahtanut minuun, ja mennen pöydän ääreen, joka oli
täpötäynnä levyjä, hän alkoi niitä pidellä, vastaten vain:
"Pysyn."
Huomasin, että hänen näennäisestä tyyneydestään huolimatta hänen
kätensä hieman vapisivat. Tuo liikutuksenväre rohkaisi minua jatkamaan,
varsinkin, kun hän ei ollut minua jyrkästi pysäyttänyt.
"Suonette minulle sen tunnustuksen, rouva hyvä, että olen pitänyt
lupaukseni. En ole koskaan puhunut asiasta professorin kanssa. Ja
Teidän kanssanne en ole kertaakaan edes yrittänyt uudelleen solmia
keskusteluamme, josta on jo kolme viikkoa."
"Se on totta", hän sanoi, "olette käyttäytynyt kuten ystävä ainakin.
Olen sen tuntenut, ja olen Teille siitä kiitollinen."
"No niin, rouva Ortègue, palaan samaan, mitä silloin Teille sanoin,
nimittäin, ettei henkenne tällä hetkellä ole Teidän yksinomaisuuttanne.
Olette kuullut serkkunne Le Gallicin sanat. Olette nähnyt hänet. Olette
hänen kauttansa voinut vielä paremmin kuin muitten haavoittuneiden
päästä selville siitä tunteesta, joka elähyttää kaikkia noita meidän
puolestamme taistelevia miehiä. Ettekö Tekin tunne, että yksilöllinen
sydändraamanne on ylen pieni tuon suuren draaman rinnalla?"
"Mahdollista kyllä", hän keskeytti, "mutta se on minun draamani."
"Ah!" jatkoin, "ettekö tunne varsinkin sitä, ettei Teillä ole oikeutta
ajatella tuolla tavalla, oikeutta irroittautua suuresta yhteisestä
draamasta, johon meidän on kaikkien viimeiseen saakka otettava osaa?
Tahdoitte tuottaa miehellenne hiukan iloa, koska hän on niin onneton?"
"Enkö ole sitten tuottanut hänelle iloa?" hän vastasi.
"Olkoon menneeksi. Mutta kuvitelkaapa joka tapauksessa mielessänne
tulilinjaa, joka ulottuu Dunkerquesta Belfortiin saakka. Kuvitelkaa
mielessänne noita ihmisiä, joita siellä on sadointuhansin. Näillä
miehillä on vaimo niinkuin Teillä on miehenne. Heillä on lapset, äidit,
isät. Heillä on tulevaisuutensa. Sen kaiken he antavat alttiiksi.
Heidän ruumiinsa kärsii. He makaavat liejussa, granaattisateessa.
Heidän sielunsa kärsii, kun he ajattelevat kaukaisia rakkaitaan, ja
he itkevät salaa. Ja mennä täytyy. Muistatteko erään haavoittuneemme
sanoja: 'Kun lähtee kapuamaan ylöspäin juoksuhaudan tikapuita, on
kuin nousisi mestauslavalle.' He kapuavat niitä sittenkin. Miksi?
Ranskan tähden. Mutta Ranska -- onhan se vain yhdistelmä ranskalaisia
kohtaloita! Ranska on me, toistan sen vielä: koko maaseutumme, kaikki
kaupunkimme, Pariisi ja kaikki talot, jotka sen muodostavat, tämä
Saint-Guillaume kadun sairaalamme, Teidän palatsinne États-Unis
torin varrella. Tätä kaikkea nuo miehet puolustavat verensä hinnoin.
Kysykää itseltänne täysin omantunnonmukaisesti: sitäkö varten he
tekevät suunnattomia sankarillisia ponnistuksia, jotta tuollaiset
kiihkotunteiset seikkailut kuin tämäkin näiden seinäin sisällä
hankkeissa oleva kaksoisitsemurha kävisivät mahdollisiksi? Me teemme
kukin osaltamme nuo ponnistelut tyhjiksi, jollemme tahdo niiden vuoksi
olla sen arvollisempia."
"Voitte olla satakertaisesti oikeassa", hän vastasi, "mutta minä olen
antanut lupaukseni."
Hän ei tahtonut voida vastata. Kuinka olisin ollut ajattelematta: jos
tuo vapaus annettaisiin hänelle takaisin, hän olisi pelastettu. Mutta
tuo "annettaisiin", kuka sitä edustaa? Sama mies, joka piti häntä
vaikutuksensa alaisena ja jonka askelet juuri tällä hetkellä kuulin
käytävästä. Eikö nyt tarjoutunut tilaisuus saada heidän välillään
aikaan sellaista selvittelyä, jolloin kolmannen henkilön läsnäolo on
ikäänkuin mittapuuna, jos niin voisi sanoa, ja todistaja voi estää
kahden kiihtyneen ihmisen villiintymisen -- ihmisen, jotka kohdatessaan
vain kiihoittaisivat toinen toistaan? Mutta tuskin oli "isäntä" avannut
oven, kun jo hänen katseestaan arvasin hänellä taas olleen vaikean
kohtauksen ja kuulin hänen sanovan minulle:
"Marsal, olen tuuminut asiaa. En luule, että on odotettava huomiseen
saakka Röntgenkuvaan nähden -- saatte soittaa siitä Langelille -- eikä
liioin tuohon vähäiseen tutkimukseenkaan, löytyisikö luunsiruja. Mitä
leikkaukseen tulee, niin olen siitä yhä epätietoinen. Niin peräti
turmiolla koko mies!... Vaikka kun on tekemisissä hänenlaisensa
tyynen vekkulin kanssa... Oh, hänellä ei ole tosiaankaan hermoja.
Hänen aivonsa eivät ole heränneet toimimaan. Niin perin rauhalliset,
yksitoikkoiset perheolot, kirkollinen koulu, Saint-Cyrin sotaopisto,
kasarmi. Aina yhtä säännönmukaista. Ei minkäänlaisia aloitteita.
Ei vaikutelmain vaihtelua. Tuollaiset ihmiset ovat varsin omiaan
ylläpitämään itsessään vanhoja jätteitä. Hän tarjoo meille omituisen
esimerkin määrätyn ajatustavan atavistisesta säilymisestä; se on
hänessä käynyt pysyväksi, ja hän sovelluttaa sen joka asiaan. Se on
hänelle nyt hyväksi."
"Mutta jos se nyt kuitenkin on hänelle hyväksi, rakas opettajani?..."
uskalsin inttää vastaan.
"Oh!" sanoi Ortègue, "kyllä minä kartan koskemasta hänen henkiseen
koneistoonsa. Muutoin, kyllä minä pulaan joutuisinkin. Mahdotonta on
kohottaa moisia aivoja tieteelliselle näkökannalle, mikä itsessään
on jotakin persoonatonta. Le Gallicin tapaiset sitä vastoin eivät
kysy muuta kuin ihmisyksilöitten kohtaloita. Siihen nojautuu koko
uskonnollinen ajatustapa. Tieteen perustana on rajattomuuslain
tajunta. Tieteen silmissä me olemme pelkkiä sivu-ilmiöitä. Le
Gallicin kaltaiselle on se, mitä hän sanoo sielukseen, pääasiallisin
todellisuus. Ei siis mitään keskinäisen ymmärtämyksen mahdollisuutta."
"Kärsivä ja kuoleva ihmisolento on varmasti kuitenkin todellisuus",
sanoi rouva Ortègue.
"Se on vain muuan ajankohta hänen elimistönsä tilassa",
vastasi Ortègue, "ja nuo elimet itse edustavat vain vähäisten
fyysillis-kemiaalisten toimintojen sarjaa, jotka tuhoaa muuan
liikehtiminen, jolla ei ole alkua ja joka samoin on oleva loputon...
Mutta perinnöllisyys, Marsal, se vasta voima! Katsokaa vaimoani! Hän
tietää isänsä kautta, hän tietää minun kauttani, että on olemassa
kaksi fyysillisen ja moraalisen maailmankaikkeuden kuvaa: uskonnon ja
tieteen. Hän tietää, että noista kuvista toinen on unelmain, toinen
luonnon pohjalla maalattu, ja että ne ovat yhteensovittamattomat.
Jos toinen on tosi, on toinen erheellinen. Hän tietää sen, ja nyt
hän tapaa jälleen sukulaisensa, jonka kera hän on kasvanut. Tämä on
haavoittunut. Hän liikuttuu. Lapsuusvaikutelmat heräävät. Hetkeksi
hänen viidentoista vuoden takainen persoonallisuutensa painaa varjoon
hänen nykyisen persoonallisuutensa, eikä hän enää tajua poika paran
mietteitten inhokkuutta, tämä kun kuvittelee, että hyvän Jumalan käsi
-- hän sanoo Häntä hyväksi! -- johti hänet tuohon juoksuhautaan saamaan
itseensä seoksen, joka muka vasituisesti oli hänen varalleen Essenissä
valmistettu! Tunnusta, ystäväiseni", hän kääntyi nyt vaimonsa puoleen,
"että se on hullutuspa, sulaa hullutusta!"
Kun hän viimeisiä sanojaan lausuessaan nauroi ilkkuvaa nauruaan, näin
hämmästyksekseni rouva Ortèguen puhkeevan nyyhkytyksiin.
"No mutta, Catherine", mies huudahti, "mikä sinut panee itkemään?...
Antakaa anteeksi, Marsal, tämä pieni perhekohtaus... Mutta mikä sinun
on?"
"Tuo maailmankatsomus on liian ankara", vaimo vastasi, "siinä kaikki.
Se koskee minuun liiaksi."
"Lapsi raukkani, sitä vartenhan olemme tässä sairaalassa, että
tekisimme sen hiukan vähemmän ankaraksi... Marsal, soittakaa toki heti
Langelille tuosta Röntgen-kuvasta. Se on varminta."