Puoltatuntia myöhemmin hän kutsui minut työhuoneeseensa. Hänellä oli
kädessä sähkösanoma, jonka ojensi minulle. Muuan rintamalääkäri,
hänen entinen oppilaansa, ilmoitti hänelle Saint-Guillaume kadun
sairaalan haltuun luovutettavaksi luutnantti Ernest Le Gallicin, joka
oli vaikeasti haavoittunut päähän Albertin tienoilla sattuneissa
taisteluissa:
"Tahtoisin, että valmistaisitte Catherinea", hän sanoi minulle.
"Minulla ei ole enää voimaa mihinkään. Menen nukkumaan."
Hänen silmäterissään häilehti unenhorros, joka, samoin kuin puolitiehen
kiinnityönnetty morfiinilaatikkokin, todisti minulle hänen juuri
ottaneen ruiskeen. Hän ei ollut tällä kertaa halunnut huumata
ruumiillista tuskaansa. Koko äskeinen kohtaus oli saanut hänen
mielensä liika suureen sekasortoon. Mihin kuiluun hän olikaan vajonnut,
miten riutunut siitä kuitenkin niin äskeisestä päivästä lähtien,
jolloin hän tässä samassa työhuoneessa oli vastaanottanut Le Gallicin
tosin kimppuun-hyökkäävin sanoin, mutta koko olemukseltaan vielä niin
varmana! Muistin, kuinka hän veti minut mukanaan käytävään ja laski
leikkiään kukkain nimistä, jotka oli pantu pyhimysnimien tilalle.
Muistin myös ensimmäiset pian-kumotut epäluuloni rouva Ortèguen itsensä
ja sen harrastuksen suhteen, minkä serkkunsa hänessä herätti. Sain
todeta, kuinka oikein silmäni olivat nähneet, kun en ollut antanut
noille epäluuloille myöten, sekä että tämä naissielu oli liian
uskollinen suvaitakseen naimisestaan lähtien itsessään tunnetta, jota
hänen olisi tarvinnut punastua.
"Ernest parkani!" hän sanoi yksinkertaisesti luettuaan sähkösanoman, ja
suuret kyynelet virtasivat hänen poskilleen. Hän ei yrittänyt niitä sen
enempää salata kuin vilpitöntä liikutustakaan, joka pani ne valumaan.
"Sitä odotinkin", hän jatkoi. "Se ei ollut vältettävissä. Parhaimpiin
aina osutaan. He ovat urhoollisimmat ja panevat itsensä alttiiksi
ollakseen muille esimerkiksi. Ja serkkuni oli niin urhea! Sellainen
hän oli jo lapsena. Näen hänet edessäni kymmenvuotiaana, koululomalla,
jonka yhdessä vietimme Tréguierissä. Luostarissa tehtiin korjauksia,
ja siellä oli telineet, jotka ulottuivat katolle asti. Muuan pieni
sen kaupungin poikanen oli, Jumala ties kuinka, hilautunut ylimmille
parruille tavoittaakseen paperileijansa. Ylös päästyään hän jäi siihen
paikkaan, kahdareisin, kauhun valtaamana, liikahtamatta eteen- tai
taaksepäin. Hän äkkää meidät ja huutaa apua. Ennenkuin hoitajatar, joka
oli mukanamme, ehti estää, Ernest oli jo syöksähtänyt sinne, kiivennyt
lankku lankulta ja kävelee parrua pitkin huutaen pikku pojalle:
'Katsos, ei tämä ole ollenkaan vaarallista.' Hän tarttui häntä käteen,
toi hänet alas ja palasi sitten ottamaan kiinni leijaa, koko aikana
ollenkaan kyykistymättä. Olen kuulevinani hänen sanovan minulle: 'Etpä
usko, Catherine, kuinka hauska on pelätä ja sittenkin mennä vaan!' Hän
rakasti vaaraa. Sitä vain pelkään, Marsal, kun hänellä on tuo haava
päässä, ettei hän ole enää tajussaan, ei järjissään. Miten surullista,
kun ihminen ei enää ole oma itsensä!"
"Mutta miksi pelätä?" kysyin häneltä.
"Siksi että hänet lähetetään tänne", hän vastasi, ja lisäsi väristen:
"Kaikkeen täällä sairaalassa tottuu paitsi siihen. Ajattelin sitä viime
yönä makuusalissa valvojana ollessani. Noina valvontaöinä panee aina
muuan hetki tunteeni liikkeelle; se hetki, jolloin sinervä aamusarastus
tunkee huoneisiin. Koko yön olet kuullut epätasaista hengitystä,
sekavia huokauksia, sanalla sanoen, tuskaa. Tuona hetkenä sen näet;
mutta se on samalla hetki, jolloin tuska melkein aina tyyntyy; ja
nuo kärsivät ruumiit silmäisi edessä, jotka kaikesta huolimatta
ovat nukahtaneet, alat taas toivoa. Sanot itsellesi, että jo tuokin
uni on pieni lepo. Katselet heitä, vuode vuoteelta. Tunnet heidän
haavoittumansa. Sanot itsellesi: 'Kahden, kolmen, viiden kuukauden
perästä he ovat parantuneet.' Ja sitten katse pysähtyy yhteen niistä,
joille ruumiillinen parantuminen vain merkitsisi surkastunutta,
hävitettyä elämää, ilman muistia, ilman puhekykyä. Toivot, etteivät
he enää koskaan heräisi. Ah, jos minun täytyy nähdä Ernest parka
sellaisena!"
"Älkää aavistelko pahinta, hyvä rouva", pyysin. "Ei se ole hyväksi."
"Olette oikeassa", hän sanoi. "Muutoin emme jaksaisikaan." Hänen
katseensa synkistyi vielä enemmän, kun hän lausui nuo arvoitukselliset,
mutta minulle niin selvät sanat. Ja sitten, itsensä hilliten: "On
pantava kuntoon huone, jonne hänet sijoitamme, sama, joka tuli tyhjäksi
tänä aamuna, ensimmäinen oikealla toisen kerroksen käytävässä,
tiedättehän. Minun tulisi sanoa 'kielohuone'. Mutta kukkanimet tuntuvat
tänään liian kaameilta noista suojista."
* * * * *
Niiden välillä oli tosiaankin tavaton ristiriita: kevätajatusten,
kevään raikkauden, keveän kevätiloisuuden, jotka heräävät kielon, tuon
laakson liljan, _lilium convalliumin_ mieleen johtamina, ja sen miehen
ulkonäön välillä, jonka sanitäärit seuraavana päivänä toivat luoksemme.
Vaikka Le Gallic saattoi kävellä, kannettiin hänet käsipaareilla häntä
ensimmäiseksi hoitaneen kirurgin, ohjeitten mukaan, tämä kun nähtävästi
pelkäsi vähäisimmänkin liikkeen seurauksia. Moninkertaiset harsositeet
oli kääritty hänen päänsä ympärille. Niiden jatkona oli leukanauha.
Näistä puitteistaan hänen tarmokkaat kasvonsa kuvastuivat kalvenneina,
kuopalle painuneina, silmät suurentuneina ja surumielisyyden täyttäminä
-- kuin eläimellä, jos niin voisin sanoa. Kaksi sotakuukautta
oli pyyhkäissyt innokkaan luutnanttimme yli, joka elokuun alussa
lähti vielä murtumatonta voimaa uhkuen. Hän palasi luoksemme sekä
haavoittumansa että liiallisen väsymyksen ja myös ylenmääräisten
mielenliikutusten tyystin uuvuttamana. Mutta rouva Ortèguen ilmilausuma
pelko ei ollut ainakaan toteutunut. Tässä ankaran iskun saaneessa
ruumiissa oli henki säilynyt koskematonna, uljuus entisellään,
toivehikkaisuus samana. Sen osoittivat hänen ensi sanansa, kun hän
tuskin oli sijoitettu huoneeseensa ja näki serkkunsa kyynelsilmäisenä:
"Ei pidä itkeä, Catherine. Minun tähteni se ei maksa vaivaa. Nyt ei ole
muuta surtavaa kuin yksi ainoa asia: saksalaisten voitto -- ja he ovat
lyödyt. Minä puolestani en ole koskaan mitään niin hartaasti pyytänyt
hyvältä Jumalalta kuin sitä, että saisin oikeamielisessä sodassa kaatua
aivan vihollisen nähden." Hän hymyili: "Hän on minua hemmoitellut, kun
soi minulle kaupanpäällisiksi sen armon, että sen itse tajuan."
"No, kas niin, pikku Ernest", sanoi Ortègue, joka oli ottanut
valvoakseen haavoitetun siirtämistä, "älkää puhuko liiaksi. Haluaisinpa
tietää, kuinka oikein on tuon pikku pipin laita tuossa. Ottakaa
pois kääre, Marsal, ja Te, Ernest, vastatkaa minulle, yksin tavuin
vain, ettette väsytä itseänne. Ja ensinnäkin, kuinka monta päivää on
täsmälleen siitä, kun haavoituitte?"
"Kuusi."
"Entä missä kipu tuntuu? Tuossa?...Tuossa?... Tuossa?..."
Hän seurasi kädellään oman niskansa rakennetta. Le Gallic pysäytti
hänet, kun hän osoitti takaraivon hermojen kulkusuuntaa.
"Siinä."
"Onko tuska kova?"
"On."
"Sisäseinämän hermot -- katkenneet tai vioittuneet... Eikö pyörrytä?"
"Ei tällä hetkellä."
"Eikä kuumetta?"... Hän oli pannut potilaalle lämpömittarin
kainalokuoppaan. "Ei lainkaan. Teillä ei ole ollut kouristuksia?"
"Ei."
"Oivallista. Ajatuskyky vahingoittumaton... Näettekö sormeni?"
Hän oli asettanut molemmat kätensä pienen välimatkan päähän,
haavoitetun ohimoitten molemmin puolin. Tämä vastasi: "En oikein hyvin."
Olin jo purkanut auki harsositeet. Huomasimme takaraivossa pienen
läven, sitäkin selvemmin havaittavan, kun oli pidetty huolta hiusten
poisajelemisesta sen kohdalta. Ortègue tarkasti kauan haavoittumaa.
"Luulen voivani laatia diagnoosinne", hän sanoi vihdoin. "Niskaluun
vioittuma. Haava tunkee lävitse ja on syvä. Luoti on jäänyt päähän.
Sen pitäisi sijaita oikeanpuolisessa niskaliuskassa... Ei ole syytä
tarttua asiaan, koska Teillä ei ole pyörrytystä, ei kuumetta, ei
kouristuksia. Haavan näöstä päättäen ei siinä ole luusiruja. Se on
todettavissa varovan trepanoimisen kautta. Te voitte parantua. Luoti
jää ruumiiseen vieraaksi esineeksi, joka on helposti siedettävissä.
Lepoa vuoteessa, morfiiniruiskeita ilkeän hermokivun tyyntämiseksi; on
vain vähän liikuttava, jottei luoti siirry paikaltaan. Olette vielä
nuori. Te toivutte kyllä. Teillä on vielä monta ihanaa elonpäivää,
rakas ystäväni."
"Ei sen ihanampia kuin ne, jotka olen elänyt juoksuhaudoissa nämä
viime viikot", vastasi upseeri. "On suurenmoista olla tulessa ja
sanoa itselleen: 'Milloin tahansa voin saada nähdä Jumalan kasvoista
kasvoihin!'"
"Se jäänee toiseen kertaan", puuttui Ortègue puheeseen tahallisen
hilpeällä äänellä. "Meidän lääkärien toimena on noiden kohtaamisten
estäminen. Marsal panee siteenne taas paikoilleen. Minä menen hiukan
lepäämään. Nähkääs, Ernest parka, minä olen ollut hyvin sairas siitä
pitäin, kun viimeksi toisemme näimme. Olen yhä vieläkin sairas. Mutta
en tahtonut jättää kenenkään, en edes hänen huolekseen", hän osoitti
minua, "Teidän tutkimistanne. Huomenna annamme Langelin ottaa Teistä
Röntgen-kuvan, hän on täällä Pariisissa sellaisiin toimiin taitavin.
Hämmästyisin suuresti, jollei hän vahvistaisi diagnoosiani."
Hän lähti, jättäen meidät, rouva Ortèguen ja minut, yksin haavoittuneen
luo. Tämä sulki puolittain silmänsä, keskeneräisestä sidottu pää
liikkumatonna päänalusella.
"No niin!" alkoi rouva Ortègue. "Näethän, ettei asia olekaan niin
vakava. Professori ei usein erehdy, ja koska hän ei ryhdy mihinkään
toimenpiteisiin..." Haavoitetun yhä vaietessa hän jatkoi: "Uskothan
mitä hän sanoi sinulle, eikö niin?"
"Tiedän minkä tiedän", vastasi Le Gallic viimein. "Olen nähnyt
rintama-ambulanssissa erään toverini, jota luoti oli osunut juuri
samaan kohtaan. Hänkin oli, kuten minä, ilman kuumetta, ilman
kouristuksia, ilman ajatushäiriöitä. Ja sitten hän äkkiä kuoli. Se on
oleva minunkin tarinani, mutta minä olen 'selvä', niinkuin ne meidän
kotipuolen merimiehet sanovat, muistathan? Ei puhuta minusta, suostu
pois!"
"Ei toki, puhutaan vain siitä. Sanokaa toki hänelle, Marsal, ettei
koskaan ole kahta vallan samanlaista haavoittumaa. Kuulehan, kerro
meille pikemminkin, miten sait oman vammasi, sen sijaan että
'typeröit'. Sekin on niitä kotipuolen sanoja. Muistat kai sinäkin?"
"Oh, ei siinä ollut mitään sankarillista", vastasi upseeri,
"ei edes mielenkiintoista. Semmoistahan sota on. Olet mukana
parissakymmenessäkin taistelussa. Luodit eivät piittaa sinusta, ja
sitten menet, kuten minäkin, juoksuhautaan määräystä viemään. Ollaan
levolla. Päivä on raukean tyyni. Juuri sillä hetkellä, kun olla
olettelet, tulee granaatti, ja sitten joudut -- kuten minä -- typerästi
kiikkiin, sanoisin, jollei se olisi tapahtunut palvelusta suorittaessa,
ja jollen olisi nähnyt samoissa olosuhteissa niin moneen tavalliseen
sotamieheen osutun ilman että he valittivat. Enkä minäkään valita.
Sodan alusta saakka vallitsi tovereitani ja minua vain yksi ajatus:
ettemme olisi mekään arvottomia miestemme rinnalla. He ovat ihailtavia."
"Sinä myös, siitä olen varma?" kysäisi rouva Ortègue.
"Toivon tehneeni velvollisuuteni", Le Gallic vastasi... "Mutta
puhutaanpa miehestäsi. Hän sanoi äsken olleensa sairaana?..."
Ehätin väliin.
"Hän on jo parempi", sanoin, "ja me toivomme..."
"Emme me toivo mitään", sanoi rouva Ortègue. "Miksi valehdella
serkulleni, Marsal? Ernest näkisi liiankin selvästi mieheni tilan. Hän
kysyisi häneltä, onko hänellä tuskia ja missä. Hän hermostuttaisi hänet
-- tehän tunnette hänet -- ja ihan tyhjänpäiväisesti. Niin, Ernest,
Michel parka on hyvin sairas. Hänen päivänsä ovat luetut. Yksi sana
kertoo sinulle kaiken: hänellä on syöpä."
Haavoittunut katsahti serkkuunsa ensi kerran Ortèguen poistuttua.
Tyynen kärsimyksen ilme vaihtui hänen kasvoillaan sanomattomaksi
sääliksi. Hän mutisi kuin itsekseen:
"_Ristin tapaatte kaikkialta_..." Sitten, kyselevästi: "Syöpä? Onko se
varma?"
"Varma on."
"Ja hän tietää sen?"
"Kyllä, hän tietää sen."
Le Gallic näytti epäröivän ja sanoi vakavasti:
"Salli minun tehdä sinulle yksi kysymys? Miten pitkälle hän on tullut
uskonnollisessa käsityskannassaan?"
"Miten pitkälle sitten tahtoisit hänen tulleen? Tiedäthän hyvin, ettei
noita probleemeja ole hänelle koskaan ollut olemassakaan."
"Eikö nyt edes kuolemankaan uhatessa?"
"Ei kuolemankaan uhatessa", vastasi rouva Ortègue.
Le Gallic epäröi taas ja kysyi, tällä kertaa tuskaisena:
"Entä sinä itse, Catherine? Kun vielä olimme lapsia, oli sinulla uskosi
tallella. Ei ole kuin kymmenen vuotta siitä, kun pääsiäislomallani --
sinä olit silloin jo melkein nuori neito -- näin sinut tuomiokirkossa,
missä vuosisatoja ovat ne käyneet ehtoollisella, joista me polveudumme,
sinä ja minä. Tuo lupaus, johon he uskoivat, johon sinäkin uskoit, eikö
se palaudu mieleesi näin eron aattona -- eron miehestäsi?"
"Mikä lupaus?"
"Iäisen elämän lupaus."
"Ei ole iäistä elämää."
"Vastaan sinulle pyhän Paavalin sanoin, joita muuan pappissotilas, joka
sai surmansa Ypernissä, toisteli meille juoksuhaudoissa: 'Jos me olemme
panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, olemme
kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat!"
"Ei ole kysymys siitä, tiedämmekö olevamme surkuteltavat, vaan siitä,
elämmekö totuuden kannalla."
"Totuus ei voi sisältyä siihen käsityskantaan, jonka varassa ei voi
kärsiä eikä kuolla."
"Katso minua, Ernest, ja katso miestäni", rouva Ortègue sanoi oudon
uhittelevalla äänenpainolla. "Saat nähdä, emmekö me osaa sekä kärsiä
että kuolla." Ja hän lähti huoneesta, lisäten: "Professori soisi,
että puhuisit vain vähän, ja minä tässä panen sinut jaarittelemaan
loputtomiin. Menen hakemaan hoitajatarta, jolle Marsal antaa ohjeet."
Sitten hän, kuin hyvittääkseen rajua pakoansa, hymysi: "Hyvästi,
Ernest, mutta vain vähäksi aikaa!"