XV

Vissejä sanoja seurannut eräänlainen äänettömyys tekee perin omituisen

vaikutuksen. Kun kahta tuntia myöhemmin taas tapasin rouva Ortèguen,

tunsin, että kaikkinainen viittaaminen keskusteluumme oli mahdoton;

hän oli jo tointunut eikä sallinut minun sitä uusivan. Olimme Ortèguen

luona, joka oli tointunut hänkin. Levähtäneenä, muutaman hetken

nukahdettuaan, hän oli kysynyt minua saadakseen tietää aamullisen

leikkauksen yksityiskohdat.

"Olen tyytyväinen teihin, rakas Marsal", hän sanoi minulle. "Se on

hyvin lohdullista. Luultavasti en enää koskaan tee leikkauksia."

Hän pysäytti vastustavan kädenliikkeeni. "Mutta joskin käsi pettää,

jää diagnoosi jäljelle. Voin vielä tehdä palveluksia -- Teidän

kanssanne. Tunnustakaa, etten ollut väärässä, kun Beaujonissa Teille

toistelin: 'Ruvetkaa kirurgiksi.' Tämä tieteeseen perustuva taito

on niin ihana! Ja miten joutuukaan ajatuskykymme liikkeelle, kun

leikkausveitsi kädessä, vähäisintenkin anatoomisten yksityisseikkain

uudelleen mieleen muistuessa, kirjaimellisesti oksastamme oman työmme

elämän itsensä työhön! Tämä sota tarjoo meille ainoanlaatuisen

tilaisuuden tavallisuudesta poikkeavain kokemusten tekemiseen. Pankaapa

vain tarkoin huomioonne tuo tämänpäiväinen asia ja varsinkin nuo

paikallistuttavat tuntomerkit. Muistattehan ne?"

Hänen täten muutamin valaisevin lausein tehdessään lyhyesti

selkoa vaikuttimistaan, miksi hän kyseessäolevassa tapauksessa

asetti selkäydinpuristus-diagnoosin siihen ensin sovelletun

poikkileikkautumisen-diagnoosin tilalle, hämmästytti minua levollisuus,

joka nyt painoi leimansa hänen kasvoilleen. Koko hänen olennossaan oli

jotain lauennutta, rauhallista, särkyneen lempeätä. Mikä tunnusmerkki

olikaan, että tämä leikkausveitsen mestari voi näin levollisesti

kieltäytyä, tämä kirurgian ruhtinas luopua vallastaan näin alistuvasti!

Tuo kaksoisitsemurhan suunnitelma, harhaanmenneen säälin tarjooma,

erhettyneen epätoivon vastaanottama, tuo houreliitto, se tyynnytti

kuin ihmeen kautta hänen kapinoimishalunsa rajun, kouristavan myrskyn.

Kuoleva mies, joka vimmastui tuntiessaan itsessään ja ympärillään

kaiken luhistuvan, sortuvan kuiluun, sai äkkiä voimaa sanoakseen

jäähyväiset elämälle, johon hänen ei tarvinnut jättää sitä olentoa,

jota rakasti -- ah, niin palavasti, hulluuteen saakka! Tämä rauha

kauhistutti minua vielä enemmän kuin äskeiset mielenpurkaukset.

Eikö siis tämän miehen ja tämän naisen välinen kuolemansopimus

ollutkaan leikkiä, houkan hetken oikkua? Heti sen synnyttyä he

sen omaksuivat vilpittömyydellä, joka oli ehdoton, täydellinen,

vastustamaton. Kun näin heidät tällaisina, miehen niin sairaana,

morfiinin ja tunnekiihkonsa kaksoispäihtymyksen vallassa miltei

hurmiotilaan joutuneena, ja vaimon, katse lumottuna, kävi minulle

ilmeiseksi, että edessäni oli molemminpuolisen silmänlumeilun ilmiö,

johon kaikki avunyritykset ajautuisivat karille. Olin ollut läsnä

tämän itsemurhahalun yht'aikaisesti puhjetessa. He eivät olleet sitä

toisilleen tyrkyttäneet, vaan osallistaneet siitä toinen toisensa

jonkinlaisen tunnetarttuman kautta, joka nyt tällä hetkellä näytti

minusta kohtalolta, ennustelmalta, ja minä värisin olemukseni sisintä

soppea myöten.

Tämä sallimus-ajatus kohtaa lääkäriä lakkaamatta. Ei ole toista,

jota ammattimme opettaisi meitä useammin katsomaan silmästä silmään,

omaksuen sen, kun loppupäätös on äkillinen ja musertava, ja taistellen

sitä vastaan, kun määrähetki, epävarmana tai tuonnemmaksi siirtyneenä,

suo meille aikaa. Aika, se se on meidän taistelukenttämme. Tai

vielä paremmin, se on liittolaisemme. Kuinka usein olemmekaan

nähneet sen verkallisen, salaisen työn parantavan korjaamattomat

haavat, tuovan tapahtumain johdonmukaiseen kuteeseen odottamattoman

aineksen, joka kumoaa varmat laskelmamme! Minulla oli aikaa. Olkoon

se puolustuksenani, etten koettanut kaikkeani, ja heti paikalla,

vastustaakseni kaameaa suunnitelmaa, johon sattuma oli minut

tutustanut. Tiesin, ettei se toteutuisi huomenna eikä ylihuomenna eikä

ennenkuin vasta pitkän ajan päästä. Ortèguen rakkauskiihko oli minulle

siitä takeena: viimeiseen, äärimmäiseen asti hän karttaisi iäisen

eron tuovaa liikettä. Ehkäpä tänä väliaikana omatunto itsestään herää

hänessä? Muuan uusi keskustelu, johon miltei heti jouduimme, osoitti

sen minulle: entisen moraalinsa haaksirikosta oli hänelle jäänyt

tallelle rehellisyydentunto. Hän halusi puolustaa minun silmissäni

tuonnottaista uudelleen-lankeamistaan morfiinin käyttöön.

"Marsal, tunnustakaa, ettette kunnioita minua, kun aloin taas ottaa

ruiskeita? Olette väärässä. En ole pettänyt sanaani. Olin itseeni

nähden sitoutunut kärsimään voidakseni tehdä leikkauksia ja palvella

lähimmäisiäni. Mutta koska en enää voi, olen peruuttanut sanani. Tehdä

leikkauksia? Silloinkaan, kun pyörtymykseni muisto ei minua siitä

estäisikään, ei minulla olisi enää siihen voimaa... Katsokaas, tuskin

jaksan nostaa tätä kirjaa..." Tarkoittamansa kirja oli hänen edellisenä

vuonna julkaisemansa suurteos "Kliinillinen hermokirurgian tutkielma".

Hän avasi sen ja sanoi, osoittaen minulle valkolaitaan lyijykynällä

tehtyjä muistiinpanoja: "Olen oikaissut muutamia pikkuseikkoja.

Jos siitä joskus tulee uusi painos, niin sovittakaa Te siihen

nämä korjaukset. Marsal, tiedemies ei voi milloinkaan olla kyllin

turhantarkka."

Tuo hänen tarkkatuntoisuutensa, sehän ihan pyytämällä pyysi puhumaan

hänelle! Mutta kuinka tunnustaa kuunnelleeni hänen ja vaimonsa

kauhistuttavaa keskustelua aiheuttamatta ehkä ylen rajua vihanpuuskaa,

jollaisia hänellä oli ollut näinä viime viikkoina, sekä väliemme

rikkoutumista? Jos hän ajoi minut tieheni tästä Saint-Guillaume kadun

talosta -- siihenhän hänellä oli valta -- oli minun mahdoton uudelleen

päästä kosketuksiin niiden kahden myötärikollisen kanssa, joiden

rikoksen tahdoin hinnalla millä hyvänsä estää. Niin, minun täytyi

malttaa mieleni, koska minulla, vielä kerran sanoen, oli aikaa. Tuosta

harvinaisesta voimasta, jonka odotus synnyttää, soi hyvän esimerkin

Marnen taistelu, jonka kehittyminen minun kohdaltani yhtyi tämän

raskaan syyskuun kaikkiin tunneliikutuksiin. Puhelipa Ortègue itsekin

siitä lakkaamatta.

"Tiedättekö, miksi Joffre on niin suuri?" hän sanoi minulle. "Siksi,

että hän käy sotaa tieteellisesti."

Hän loihti silmäimme eteen kuvan kenraalista Charleroissa, missä tämä

matemaattisesti mittasi saksalaisen lumivyöryn törmäysvoiman sekä

laski, etteivät hänen omat varajoukkonsa ennätä rintamalle oikeaan

aikaan, ja siksi antoi rintamansa peräytyä lähemmä näitä. Hän päätteli

seuraavasti:

"Sellainen on tavallista tervettä järkeä ja huomiokykyä. _Alista

oma ajatuksesi tosiasioille ja ole valmis siitä luopumaan, sitä

muodostelemaan tai muuttamaan, sen mukaan mitä opit ilmiöitä

vaarinottamalla_, tämä Claude Bernardin lause pitää paikkansa yhtä

hyvin sotaan kuin laboratoorioon nähden. Ihmishengellä ei ole kahta eri

järjestelmää, yksi ainoa kelpaa: todellisuuden vaarinotto sellaisenaan

mukautuaksemme siihen. Tosiasioihin ei voi vaikuttaa muuten kuin

tosiasiain kautta."

Näin hänen tuumivan ja päättelevän näin oikeamielisesti ja järkevästi

ja hämmästyin: niin suuri viisaus yhtyneenä samassa miehessä niin

suureen eksymykseen! Koko päivän, kesken sairaalatoimieni, toistin

ihaillen itsekseni hänen niin osuvaa sanontaansa: "Tosiasioihin ei voi

vaikuttaa muuten kuin tosiasiain kautta." Kahden haavasidonnan lomassa

koetin sitä sovittaa siihen probleemiin, joka alkoi minua vaivata ja

vaivaisi, sen tunsin, koko elämäni ajan, jollei minun onnistuisi sitä

ratkaista ennen Ortèguen määräämää päivää. Tuon tosiasian, jonka olin

yllättänyt: tuon hirvittävän kaksoisitsemurhapäätöksen, millä toisilla

tosiasioilla sen estäisin? Yksinomaan sielullisilla tosiasioilla, sen

tein itselleni selväksi. Kouriintuntuvat tosiasiat luisuivat käsistäni.

Ei ole sitä pakkovaltaa, jonka voimalla ehkäistä tämänlaiset yritykset

ja parantaa Ortèguen terveydentilaa, tämän draaman ensimmäistä, sen

perusaihetta, -- yhtä hyvin voisit ajatella antavasi hänelle takaisin

viisikolmatta vuotiaan Ortèguen turmeltumattoman elimistön! Tuota

toista tosiasiaa kartoin, antautumista selittelyihin hänen kanssaan.

Olen jo sanonut minkä vuoksi. Yksi alue minulle jäi: rouva Ortèguen

sieluntila. Hänkin, ja hän varsinkin, voi muuttua. Elämisen vaisto on

hänen iällään vielä niin voimakas! Niin kyllä, mutta yhtä voimakas on

persoonallinen kunniantunto, tuo tarve, ettemme petä sitoumustamme,

sitäkin vähemmän, kun se on noin hirvittävä ja tuskallinen! Olin ylen

selvästi todennut meidän keskisessä selvittelyssämme, että hän oli

niitä, jotka eivät siedä edes pelon tai peräytymisen epäilystäkään.

Kuinka voisin puhua hänelle pelatessani saavani hänet entistä lujemmin

jäykistymään ylpeyteensä, jota hän tunsi traagillisesta uhrauksestaan?

* * * * *

Päivä liittyi kuitenkin päivään, viikko viikkoon; tuon maanantain,

syyskuun 28:nnen jälkeen tuli maanantai, lokakuun viides, sitten

maanantai, lokakuun kahdestoista. Jos olisin tehnyt päivittäisiä

muistiinpanoja suhteistani Ortèguen perheeseen, olisin saanut joka

ilta kirjoittaa nämä sanat: "Tilanne muuttumaton", nuo sanat, jotka

minut masensivat, liian usein kun ne sain lukea "Sotatiedonannoista".

Sillä sota jatkui perin läheisenä -- kahdeksankymmenen kilometrin

päässä Pariisista -- ja yhä vielä niin epävarmana! Seurasin sen

äkkivaihteluita yhtä suurella tuskanahdistuksella, aivan kuin en olisi

ollutkaan sekaantunut tähän yksityisdraamaan -- joka sittenkin oli

niin vähäpätöinen, niin pieni tuon toisen rinnalla! Ymmärsin perin

hyvin, että tuo ääretön taistelu, joka sillä hetkellä ulottihe aina

Aisneen saakka, oli kahden erehtyneen aviopuolison mahdollisesti

tapahtuvaan itsemurhaan verraten kuin Lissabonin tai Messinan

maanjäristykset kahden muurahaisparan musertumiseen. Kansallisen

levottomuuden ei onnistunut herpauttaa minusta tuota toista

levottomuutta. Ne sekaantuivat toisiinsa, elvyttäen toisiaan. Avasin

aamuisin sanomalehden kiireisen kärsimättömänä saadakseni tietää,

kuinka pitkälle olimme ennättäneet Arrasin, Woevren ja Meusen kukkulain

tienoilla ja taitoin sen kesken lukemisen kokoon Ortèguen ja hänen

vaimonsa lähestyessä vaaniakseni yksinomaan heidän kasvonilmeitään.

Miten pitkälle heidän rikoksellinen suunnitelmansa oli ennättänyt?

Olivatko he uudelleen siitä puhelleet? Tietysti en päässyt selville

muusta, kuin että opettaja raukkani kasvoista luin tuon leppymättömän

taudin tekevän työtään ja hänen toverinsa kasvoilta tämän päättäneen

välttää tiedustelujani. Hän oli nykyjään ylen rasittunut puuhistaan.

Hänen väsymätön toimeliaisuutensa herätti kaikissa hämmästystä. Näin

hänen päivät päästään sukkulana suikahtelevan miehensä työhuoneen ja

sairaalan eri salien väliä, ilmoittaen professorille pienimmätkin

tapahtumat ja saattaen perille määräykset, joita tämä itsepintaisesti

tahtoi jaella leposohvaltaan. Ortègue makasi sillä pitkänään

tuntikaudet polttaen savukkeen toisensa perästä. Kuolemanpäätöksen,

jota nuori vaimo piilotteli kauniitten totisten kasvojensa varjossa,

ja sen uutteran rakkaudentyön välillä, johon näin hänen antautuneen,

vallitsi ymmälle saattava ristiriita. Olin siinä tajuavinani salaisen

katumisen merkin. Hän kun miltei kuumeisesti halusi olla avuksi noille

onnettomille ihmisille, niin tuntui minusta hetkittäin, kuin olisi hän

ennakolta tahtonut sovittaa tekoaan. "Ei ole mahdollista", toistin

itselleni, "ettei hän tuntisi tosiksi sanojani: että itsemurha tällä

hetkellä on karkurin teko. Kerran jo vetosin tähän tunteeseen. Teenpä

sen uudestaan." Odotin yhä antaakseni tämän ilmeisen tosiasian kehittyä

edelleen hänessä. Silloin tällöin hän teki vaatimattomia huomautuksia,

jotka osoittivat minulle, kuinka syvälle sairaalan kurjuus painui hänen

mielikuvitukseensa, ja kuinka paljon arvoa hän pani sen vähäiseenkin

lievitykseen. Muistan esimerkiksi, että kun muuan hänen ikäisensä

ystävätär, erittäin kaunis ja viimeisen kuosin mukaisesti puettu

nainen, tuli pyytämään häntä päivällisille, sanoin hänelle:

"Oikein tyrmistyy kun näkee ihmisiä, jotka eivät aavista, että nyt on

sota."

"Niin, todellakin", hän vastasi. "Hän on sangen hyvä ihminen, mutta

ei näe haavoitettuja. Jos minä hänen laillaan yhä kävisin kaupungilla

syömässä, niin luulenpa, että täkäläiset vieraamme kummittelisivat

aterialla silmissäni ja panisivat minut häpeämään itseäni. Niin kauan

kuin he kärsivät, emme mekään saa elää entiseen tapaamme."

Toisen kerran, eräänä aamuna, kun hän tapasi minut sanomalehteni päähän

päässeenä, ojensin sen hänelle.

"Lukekaahan", sanoin hänelle. "Siinä on muuan hyvin kaunopuheinen

pätkä."

"En", sanoi hän tehden kieltävän liikkeen. "Mitä puhutaan ja

kirjoitetaan, ei herätä harrastustani. Ei ole olemassa enää muuta

todellista kuin näiden ihmisparkojen kärsimykset", -- hän osoitti

pylväskäytävän läpi kulkevia, joilta oli jokaiselta joku jäsen

poisleikattu -- "sekä apu, jota heille voidaan antaa. En ymmärrä,

kuinka Ranskassa kukaan nykyjään ajatteleekaan muuta kuin joko

taistelemista tai haavoittuneiden hoitamista."

* * * * *

Saman päivän iltana, jolloin hän oli tällä ylevämielisellä

uskontunnustuksellaan liikuttanut mieltäni, sain hänestä toisenkin

vilauksen, joka lopullisesti antoi minulle aihetta toivoa, ettei

tuo kaamea aie toteutuisikaan. Läheni lokakuun puoliväli. Taistelu

raivosi Lillestä Verduniin saakka, ja hallinnollisen yhtenäisyyden

sanomattomasta puutteesta oli seurauksena, että haavoitettujen

tulo sairaalaamme oli miltei keskeytynyt. Kello oli lyönyt

viisi. Iltapäivän haavahoito oli päättynyt tavallista pikemmin.

Käytävissä vallitsi sairaskäyntimme jälkeinen hiljaisuus. Oli se

hetki, jolloin toipilaat tulivat pois puutarhasta välttääkseen

joutumasta ensimmäisten syyskylmäin yllättämiksi. Olin asettunut

ikkunaan katsoakseni, ottaisivatko sotilaamme määräyksestä vaarin

ja jäisikö kukaan jälkeen. Näin rouva Ortèguen kävelevän yksinään

tyhjiksi käyneitä lehtokujia. Tuskin häntä ensimmältä tunsin, niin

laahustava oli hänen tavallisesti varma ja ripeä käyntinsä -- kuin

tuiki uupuneen, murtuneen. Hän asteli katsellen puitten harvenneen

kultaisen lehtikatoksen lomitse ihanaa punakeltaista lännen taivasta

vaaleanvihreine kajastuksineen. Ei tuulen henkäyskään värähdyttänyt

ilmaa. Tämä vihanta, tyyni soppi, jatkonaan toiset samanlaiset, loi

tästä suljetusta alueesta pienen puiston, harvinaisen rauhallisen ja

suloisen. Sen yläpuolella kuvastuivat palatsien julkisivut, meidän

palatsimme aikalaisten. Lehdistön aukoista näin niiden virttyneiden ja

epämääräisten värien siellä täällä vilkastuvan ja auringon sattuvan

muutamiin yläkerroksen ikkunaruutuihin. Paikan ja hetken tavaton

hiljaisuus olivat sopusoinnussa sen valkean hahmon kanssa, jonka

näin astuvan yhä väsyneemmin askelin. Tekikö tämä levon ilmapiiri

tuon nuoren naisen kiusaantuneelle sydämelle hyvää, vai kärsikö

hän ympäristönsä rauhallisuuden ja oman ajatuksensa ristiriidasta?

Nurmikenttää koristivat kukkakorit, joiden kukat Ortègue antoi joka

viikko uusia. Tämä kuului hänen sairaalansa aistikkuuksiin, ja

huolimatta sodasta hän jatkoi samaan tapaan noudattaen itserakkautensa

hienoista ylvästelynhalua. Rouva Ortègue pysähtyi tummanpunaisia kukkia

kantavan ruusupensaan eteen. Hän poimi niistä yhden lähentäen sitä

kasvoihinsa. Näin kaukaa ja alkavassa hämärässä en erottanut hänen

piirteitään, mutta miten vertauskuvallisia olivatkaan tuo kädenliike,

tuo asento, tuo kukka, jonka tuoksua hän hitaasti ja hekkumoiden

hengitti, taustanaan lännen leimuava taivas -- tämä nainen, jonka

olin kuullut vihkiytyvän kuolemaan ja joka minulle äkkiä kajasti

legendan nuorena vankina, joka jättää elämälle jäähyväisiään, surren

sitä, surren itseään! Hänen, joka oli jo monta kertaa sairaalassamme

törmännyt kuolemantuskan kylmään ja kamalaan todellisuuteen, kavahtiko

hän kauhistuneena ajatuksissaan sitoumusta, johon oli tarjoutunut

niin hellän, mutta mielettömän säälin kiihtymyksessä? Nousiko luonto

tuossa liian alttiissa sielussa kapinaan lupausta vastaan, jonka oli

pulpahuttanut esiin yli-inhimillisen jännityksen hetki? Äänettömän

draaman, jota siinä mielessäni kuvittelin, teki äkkiä täydelliseksi

Ortèguen tulo.

Näin hänen laskeutuvan ulkoportaitten astimia, epäilemättä etsien

vaimoaan. Hän kulki muutaman askelen käytävää pitkin, ilman että

tämä häiriintyi unelmistaan, joihin oli jäänyt liikahtamattomaksi,

yhä painaen kasvojaan vasten tuoksuvaa punakukkaa. Mies pysähtyi

ja katseli puolestaan häntä, niinkuin vaimo äsken oli katsellut

ruusuja. Taivaanranta oli vaalennut. Auringonkajastus ei enää

leimunnut ikkunaruuduilla. Tuntui kuin olisi Ortèguen tullen tuon

rauhaisen hetken lumous häipynyt. Mitä lieneekään hän itse ajatellut

katsellessaan vaimonsa kaihomielisyyttä, jos hän todellakin yhä aikoi

vetää hänet mukanaan hautaan? Äkkiä hän lähestyi häntä ja laski kätensä

hänen olkapäälleen. Vaimo käännähti kuin pelästyneenä; sitten näin

heidän palaavan taloa kohti hitain askelin, puhelematta toisilleen,

aivan kuin olisivat kumpikin pelänneet toinen toisensa äänen sointua.

Heidän vaiteliaisuuttaan säälien laskeusin alakertaan mennäkseni

heitä vastaan. Kohtasin heidät ulkoportailla, ja aloin puhella heidän

kanssaan sairaalaa koskevista kysymyksistä, jonka varjolla rouva

Ortègue saattoi meidät jättää.

"Minä menen tätä asiaa järjestämään", hän sanoi, "ja palaan sitten."

Hän oli poismennessään laskenut kauniin ruusunsa eräälle pylväskäytävän

pöydälle. Ortègue, joka oli istuutunut, otti kukan, ja nyttemmin aina

hansikoiduilla käsillään -- hän halusi peittää niiden yhä tummuvaa

värittymistä -- hän alkoi riipiä sitä rikki, lehti lehdeltä, julma

ilme pronssinvärisissä laihoissa kasvoissaan ja vihanvälkähdys

leimuavissa silmissään, joiden ruskahtavaa jännekalvoa oli hirveä

katsella. Kun kaikki terälehdet olivat pudonneet lattialle, heitti

hän pöydälle ihanan ruusun surulliset, silvotut jäännökset ja sanoi

vavahduksellisesti naurahtaen:

"Niin pitkälle on tultu, Marsal, että minä kostan kukille, minä, Michel

Ortègue!..." Hän toisti: "Michel Ortègue!" Ja hän katosi samasta ovesta

kuin vaimonsa, minun saamatta esiin sanaakaan vastaukseksi.