Minulla oli puolestani kyllin aikaa pujahtaa tieheni, siirtyä
takaisin käytävään. Siellä olisin kohdannut rouva Ortèguen aivan kuin
sattumalta. Hän olisi luullut minun tulleen leikkaussalista. Ensi
tunteeni kehoittamana olisinkin vetäytynyt pois. Ja kuitenkin jäin.
Korvissani kaikuivat nuo sanat: "Tänään... Heti..." Jos Ortègue niihin
uudelleen tarttuu voimiensa loppuessa ja taudin uuden käännekohdan
sattuessa? Jos tuo hirveä suunnitelma pannaan toimeen tänä iltana,
huomenna? Voisinko antaa itselleni anteeksi, etten päästänyt heti
huutoa, joka oli kurkustani tulossa tämä rikos tiedossani. Sillä rikos
se oli, tämä raukkamaisuus tuskassa, rikos sen esimerkin kautta,
jonka se antoi kaikille sairaalamme haavoitetuille ja vieläpä tällä
hetkellä. Minun vielä epäröidessäni, tuskin muutaman sekunnin, rouva
Ortègue avasikin oven. Hän oli nähnyt minut. Hän peräytyi tyrmistyksen
järkyttämänä; sitten hän, kehoittaen minua vaikenemaan panemalla toisen
käden huulilleen, toisella osoittaen suljettua ovea ja tarttuen minua
käsivarteen, veti minut mukanaan.
"Olitteko kauan tuolla?" hän kysyi, johdettuaan minut huoneeseen, joka
oli varattu hänelle itselleen -- niin lähellä sairasta! Ja sehän vielä
enensi keskustelumme traagillisuutta, tuo mahdollisuus, että Ortègue
ilmaantuisi haluisa houkuttelemana, saadakseen pikemmin tietää kapteeni
Dufour raukan kohtalon.
"Olin kyllä, rouvani", vastasin. Miksi olisinkaan koettanut valehdella
hänelle? "Tulin ilmoittamaan professorille suorittaneeni leikkauksen
loppuun ja siinä onnistuneeni sekä tuodakseni hänelle luodin."
"Miksi ette siis tullut sisään?" hän kysyi käskevästi. "Miksi
kuuntelitte puhettamme, vakoilitte meitä?"
"Hyvä rouva", keskeytin, "en voi puolustaa itseäni. Minun olisi ollut
joko astuttava huoneeseen tai poistuttava. Se on totta. Olin kuin
naulittu paikalleni."
"Ja nytkö aiotte puhutella häntä, sanoa, ettei hänellä ole oikeutta
vetää minua mukanaan kuolemaan, järkyttää vielä ankarammaksi hänen
suurta tuskaansa, evätä häneltä viime ilon, jonka olen voinut hänelle
antaa? No niin, sitä en tahdo, Marsal. En sitä tahdo... Mutta
vaiti!..." Hän laski taas sormensa suulleen heristäen korviaan. Joku
kulki käytävässä, poistuvin askelin. "Antakaa minulle tuo luoti", hän
sanoi, "jotta saan viedä sen puolisolleni. Kun hän tietää potilaalleen
käyneen hyvin, menee hän levolle. Ei ennen... Ja odottakaa minua."
Viittä minuuttia myöhemmin hän oli tullut takaisin. Minulla oli ollut
ajatuksen aikaa, ja minä se solmin uudelleen keskustelumme ottamalla
hänet vastaan näillä sanoilla:
"Hyvä rouva, en aio puhua herra Ortèguelle. Hän on ylen sairas.
En saata hänelle sen enempää mielenliikutusta. Jo kuukausimääriä
hän on kärsinyt liiaksikin, nythän tekin sen tiedätte. Ja kaiken
huippuna tuo niin tuskallisesti keskeytynyt leikkaus!... Jollemme
olisi sotilassairaalassa, lähtisin tieheni tästä talosta. Nyt en voi.
Hän ei päästäisi minua menemään. Minun läsnäoloni on täällä sitäkin
välttämättömämpi, kun minä professorin oppilaana olen itsemäärätty
hänen ohjeittensa toimeenpanijaksi, jos hän kieltäytyy leikkaamasta,
niinkuin hän sanoi. En siis lähde pois enkä liioin puhu hänelle,
toistan sen vielä. Mutta vaitiolo, johon sitoudun opettajaani nähden,
palvova tunteeni häntä kohtaan, kunnioitukseni Teitä kohtaan, ne
antavat minulle oikeuden puhua Teille itsellenne. Rouvani, tämä
kaksoisitsemurha on rikos. Älkää tehkö sitä rikosta, älkääkä saattako
häntäkään siihen."
"Rikos? Olipa sen laita miten hyvänsä, eikö elämäni ole omani?"
"Ei yksin Teidän omanne, rouva. Ei kenenkään elämä ole hänen
yksinomaisuuttaan. Vaan menkääpä sairassaleihimme, äsken leikkaamani
haavoittuneen huoneeseen. Katselkaa häntä ja kysykää sitten
omaltatunnoltanne. Niin kauan kuin maailmassa on joku kärsivä,
jolle voimme tehdä hitusen hyvää, on poistumisemme karkurin työ,
ja sota-aikana, tässä yhteisessä onnettomuudessamme, on kaikkialla
ihmisiä, jotka kärsivät..."
"Entä jos mieheni tarvitsee minua enemmän kuin kaikki nuo toiset?" hän
keskeytti. "Jollen voi muulla tavoin auttaa häntä kuolemaan? Puhuitte
leikkaamastanne miehestä? Otaksukaa, että hän tällä hetkellä sairastaa
varmasti tarttuvaa ja kuolettavaa tautia. Tulen sanomaan Teille:
'Häntä valvomaan tarvitaan hoitajatarta, minä lähden.' Sekin olisi
itsemurha. Puhuisitteko rikoksesta silloinkin? Marsal, minun tekoni
ei ole toisenlainen, ja omatuntoni on täysin rauhallinen. Muutoin ei
omatuntonne minulle puhukaan, vaan ennakkoluulonne. Olen sen jo kauan
huomannut. Te ette uskalla ajatella totuudenmukaisesti. Minä olen ensin
isältäni, sitten mieheltäni oppinut totuudenmukaisesti ajattelemaan.
Kuulkaas, tahdotteko, että kerron mitä mieheni ajattelee itsemurhasta?
Kaksi vuotta sitten -- silloin hän ei ollut sairas -- eräs
ystävättäremme surmasi itsensä. En mainitse Teille hänen nimeään. Asiaa
peiteltiin - ennakkoluulosta joka tapauksessa. Joku sydämistyi hänelle
siitä. Kuulen vielä mieheni vastaavan: 'Väitteet itsemurhaa vastaan
ovat kylläisten sepittämiä, ihmisten, jotka rakastavat elämää ja
tahtoisivat jokaisen rakastavan sitä heidän laillaan. Eläimellisimmän
vaistomme he ovat keksineet muuttaa hyveeksi.'"
"Mutta itse tuo vaisto", vastasin, "todistaa, että itsemurha on vastoin
luontoa, vastoin järjestystä, vastoin lakia."
"Menkää pohjiin saakka!" hän vastasi omituisen sala-ivaisesti.
"Sanokaa, että Jumala sen kieltää, koska nyt kerran olette näin
pitkällä. Minä hämmästytän Teitä. Siinä olisi ainakin järkeä. Mutta
Jumala! Jos olisi olemassa Jumala, eläisinkö tänä hirveänä hetkenä?
Olenko sen ansainnut?... Entä hyvä ja paha, mitä merkitsevät nuo
sanat? Olen tiedemiehen tytär, tiedemiehen puoliso. Olen koko
elämäni tottunut ajattelemaan. Tiedän, ettei Jumalaa ole. Tiedän,
ettei ole haudantakaista maailmaa. Tiedän, että hyvä ja paha ovat
pitkäaikaisen mukautumis-atavismin tuloksia. Muille naisille ei
näissä sanontatavoissa ole järkevää sisältöä. Minulle niissä on.
Isäni ja mieheni ovat niitä minulle riittävästi selittäneet. Kun tuo
mukautuminen ei enää ole mahdollinen, kun ihmisolento kärsii liiaksi,
kenen nimessä silloin kiellätte häntä vapauttamasta itseään tästä
kärsimyksestä? Se on minun tarinani, Marsal. Minä kärsin liiaksi."
"Entäpä jos joku nykyinen juoksuhautasotilas, joku, jota kunnioitatte,
jota rakastatte, esimerkiksi serkkunne Le Gallic, sanoisi hänkin:
'Kärsin liiaksi' ja surmaisi itsensä, mitä ajattelisitte hänestä?"
"Että hän on pelkuri, raukka, jos hän nimittäin kykenee taistelemaan.
Mutta jollei hän kykene?... Marsal, antakaa minulle keino, jonka
avulla taistella tätä hirvittävää tautia vastaan, joka ottaa minulta
mieheni, riistää hänet minulta. Saattepa sitten nähdä!... Ei. Te
tiedätte liiankin hyvin, ettei ole mitään tehtävissä, että syöpä on
olemassa, leppymättömänä, parantumattomana, ja sen määräaika tulee
yhtä varmasti, kuin yö ja päivä palaavat. Te tiedätte, että mieheni on
mennyttä kalua. En puhunut hänelle äsken valhetta. Kuulitte sanani.
Koko elämäni on hänessä. Jos häntä ei minulla ole, en voi jatkaa
elämääni. En tahdo alkaa sitä uudelleen. Puhuitte ihmisluonnosta? Minun
luonnolleni on olemassaolon koko arvo, sen koko kauneus liittynyt
uskollisuuteen. Kaikki muu: naiset, jotka rakastavat rakastettuaankin,
jotka toistavat toiselle miehelle samat sanat, jotka sanoivat toiselle,
jotka kieltävät oman itsensä ja oman menneisyytensä, se kaikki on
minulle vastenmielistä, kauhistuttaa minua. En tahdo muuttua; ja
jälkeenjäämisessä on hirveintä tuo, että eläessämme vastoin tahtoamme
muutumme. Jo tänä vuonna, mieheni sairastumisesta lähtien, olen
hetkittäin pelännyt, että tunteeni, joka kuitenkin on niin ehjä, niin
yksinomainen, luisuu käsistäni. Muistattehan Vincentin morsiamen, tuon
onnettoman miehen, jonka kasvot murskaantuivat, ja kuinka tyttö pakeni
kauhistuneena tuota sokeaa raukkaa verisine, märkivine kasvoineen
ensin hiivittyään salaa auttamaan sitomisessa, ja kuinka hän kirkui
pitkin käytäviä: 'Tuo ei ole enää hän! Tuo ei ole enää hän!...' Tuo
epätoivo on minunkin epätoivoni. Toisin hetkin tuntuu kuin en enää
tuntisi miestäni. Minua värisyttää ajatus, että hän sai ennen minussa
liikkeelle sellaista, mitä hän ei enää saa liikkeelle. Mutta tuo
väristys se on vielä rakkautta. Se on kiihkeää halua, etten olisi
koskaan ollut olemassa muuta kuin häntä varten ja hänen kauttaan. Kun
poistun hänen mukanaan, täytän tuon haluni. Se merkitsee minulle sitä,
että olen todella elänyt elämäni."
Mitä vastata hänelle? Kenen nimessä todellakin julistaa hänen
olevan väärässä? Näin hänet niin totuudellisena, ja ehdottomasta
vilpittömyydestä virtaa muut pakostakin valtaava voima. Päästessämme
käsittämään ihmisluontoa kaikkein sisimmältä ajatuskulultaan me
samalla annamme sille tunnustuksemme. Suomme hetkeksi oikeutuksen
ajatustavoille, jotka muuten, erillään vaikeroivasta, kärsivästä
yksilöstä, hylkäämme inhoittavina. Emme voi enää häntä tuomita,
niin eläväksi tunnemme hänet. Olin ennenkin kyllä aavistanut rouva
Ortèguessa noiden kahden etevämmyysmiehen vaikutusta, joiden
ilmapiirissä hän oli kasvanut ensin nuorena tyttönä, sitten
aviovaimona. Mutta hänen kauneutensa, hänen loistelias hienoutensa,
hänen ylellisyytensä näennäinen pintapuolisuus, hänen itsehillintänsä
ja tavallinen vaiteliaisuutensa olivat estäneet minua tunkeutumasta
tähän luonteeseen, joka monimutkaisuudessaankin oli niin lujasti
yhtenäinen. Nyt totesin, kuinka suuresti hänen isänsä ja miehensä
ajatustapa hallitsi hänen omaansa. Ei hän syyttä suotta ollut
bretagnelaista alkuperää. Hän oli tarrautunut heidän opetukseensa kuin
uskontoon. Tuo järjetön itsemurhapäätös oli kummunnut esiin tämän
niin keskitetyn olemuksen pohjasyvyyksistä, olennon, joka kykeni
sydämessään sitoutumaan vaikka kaikkein nurjimpaan. Tuo äärimmäisen
alttiiksiantaumuksen halu, jossa oli aivan sekaisin hurmiota ja
harkintaa ja joka oli syntynyt säälinhoureessa kaikkituhoovan
nihilismin selviöiden oikeuttamana, se muodosti kokonaisen ihmiselämän
samalla kertaa niin hehkuvan romanttisen ja ankarasti järjestelmällisen
viimeismäärän, sen loppusumman. Yhtä hyvin olisi voinut teljetä
virran pikkukivistä luodulla padolla kuin skolastisilla todisteluilla
vastustaa näin kiihkeää mielettömyyttä. Sitä rajummin kuohuen se
vyöryttää ne tieltään. Puhtaasti abstraktiset aatteet eivät pysty
pidättämään ihmistä, jonka sielu on siinä kokonaan jännittyneessä
tilassa, jossa ajatuskyky ja tunnekiihko ovat täysin sulautuneet
yhteen. Hän taipuu ainoastaan apostolimaisen valtavoiman alaisuuteen,
toisten yhtä jännitettyjen sielujen vaikutettavaksi. Elämä yksin voi
taistella elämää vastaan. Sisäinen voimattomuuteni, omat älylliset
epäselviöni olisivat joka tilassa jättäneet minut aseettomaksi noin
hillittömästi purkautuvan tarmon edessä. Tässä tapauksessa herpautti
minua toinenkin asianhaara. Aviollisella läheissuhteella on omat
salaisuutensa. Pyhänhäväisyä on, jos kuka koettaa tunkeutua liian
syvälle niihin. Tunsin tänä hetkenä, että olin kuunnellut -- vastoin
tahtoani -- mutta sittenkin kuunnellut sellaista, mitä minun ei olisi
milloinkaan tullut kuulla.
Hänelle oli kuitenkin sanottava jotakin, ja niin lausuin hänelle
tapaamatta muita sanojakuin nämä yksinkertaisimman inhimilliset:
"Kuinka olette onneton, hyvä rouva, ja kuinka Teitä säälin!"
"En ole säälittävä", hän vastasi ylpeydellä, joka muistutti mieleeni
Ortèguen ja hänen päänpudistuksensa, puristaissani hänen kättään
saatuani hänen sisimmän luottamuksensa. Hän oli todella, ikäerosta
huolimatta, tuon miehen vaimo. Hänet osoitti siksi vielä enemmän se
jyrkkä päättäväisyys, joka sai hänet lopettamaan lyhyeen kohtauksen,
joka oli vähällä kääntyä tarpeettoman liikuttavaksi. Hän oli puhutellut
minua ainoastaan ehkäistäkseen ennakolta uuden tunkeutumisen siihen
traagilliseen kaksin-oloon, jota hän halusi viimeisiin asti ylläpitää
itsensä ja miehensä välillä. Häntä jo kadutti, että tämä purkaus oli
ollut hänen tahtoaan voimakkaampi. Näin hänen jäykistyvän, vetäytyvän
kuoreensa, ja kuivalla, katkaisevalla äänellä hän lisäsi: "Tämä on
ajantuhlausta minulta, jonka on päätettävä laskut ennen mieheni
heräämistä, sekä Teiltäkin, jonka on valvottava leikkauspotilastanne.
Käykää hänen luokseen."
Tottelin häntä, mutta tuskin olin päässyt ulos ovesta, kun jo hänen
läsnäolonsa magneettinen vaikutus särkyi, ja minä olin taas oma itseni
ja toistin käytäviä kulkiessani itselleni:
"Minä estän tuon kauhean teon. Minä estän sen. Mutta kuinka?"