Velvollisuuttani en voinut epäillä: hänet oli ensin leikattava.
Sillä välin kuin kaksi hoitajista kuljetti pois voitetun kirurgin
tukien häntä, koetin minä puolestani pysäyttää verenvuotoa. Mutta
entä sitten? Tuliko minun tukkia haava, samalla kuin korvissani
kaikui tuo hirvittävä sana: "On ehkä kysymys tunneista."? Tuliko
minun jatkaa leikkausta umpimähkään ja luottaen yksinomaan Ortèguen
ilmoittamaan diagnoosiin? Valitsin jälkimmäisen, aivan kuin tuo
suuri nero, jonka himmenemisen kuitenkin juuri äsken totesin,
olisi minut siihen pakottanut. Annoin myöten varsinkin siksi, että
tunsin tarvetta hankkia hänelle siihen ahdistuksen tuskaan, johon
voimattomuutensa hänet vaivutti, sen ainoan lohdun, minkä hän kykeni
vastaanottamaan. Hänen ensi sanansa jälleen kohdattuamme tulisi
olemaan kysymys: "Entä Dufour?" Mikä lohdutus, jos voisin vastata
hänelle: "Luoti on hallussani. Oli tosiaankin kyseessä pelkästään
selkäytimen puristus. Hän on pelastettu!" Kesken näiden ajatusten
sekasorron annoin tainnuttajalle -- hän oli noussut paikaltaan hänkin
-- määräyksen, että hän laskisi naamarin uudelleen haavoitetun
suulle, sillä tämän vaikerrus ilmaisi heräämisen lähenevän; sitten
suoriuduttuani erittäjänäpittimistä rupesin jälleen tutkimaan aluetta,
jolla muutaman millimetrinkin harhaus uhkaa käydä kohtalokkaaksi. En
muista koko lääkäriajallani suorittaneeni työtä, joka olisi minusta
tuntunut kestäneen niin kauvan. En liioin ollut, halki kaikkien
näiden luunmurtamisten ja -avaamisten tuskallisten yksityisseikkain,
syvemmin tuntenut tuota tunnetta, josta muuan lääketieteen mestareista,
Jean-Louis Favre, niin taidokkaasti puhuu _Kirurgin sielu_ nimisen
tutkielmansa kaunopuheisilla sivuilla. Hän osoittaa siinä, kuinka
kirurgi tuntee värinän kulkevan lävitseen, innostaen, kohottaen,
antaen hänen olemukselleen uutta voimaa. Yhä kulkiessani syy syyltä
tuon vertavuotavan, elävän lihan läpi ihailin mielessäni vielä kerran
Ortèguen ohjeitten varmuutta ja hänen aavistelevaa katsettaan. Luoti
oli täsmälleen hänen mainitsemassaan paikassa. Sain sen käsiini. Vedin
sen pois. Selkäytimen puristus alkoi hälvetä ja sen mukana lamaantumus.
Ihme tapahtui. Haavoitettu oli pelastettu. Sivumennen sanoen, hänen
pelastuksensa oli niin täydellinen, että hän läksi sairaalasta
seuraavalla viikolla hankkiakseen itselleen toipumisloman, koko aikana
yhtään aavistamatta, millaisten odottamattomain tapausten kuluessa
hänen vapauttamistyönsä oli tullut suoritettua. Jean-Louis Favre on
myöskin sanonut tainnutetusta, että tämä on ainoa välinpitämätön siinä
näytelmässä, jota näytellään leikkauspöydän äärellä. Ei ole milloinkaan
tämä lause minusta tuntunut niin todelta kuin tämän sivukohtauksen
aikana, jonka onnelliseen päättymiseen en rohjennut uskoa apulaisteni
kantaessa pois tuota yhä nukuksissa olevaa, mutta elämään palautettua
miestä.
* * * * *
Tuskin maltoin pestä pois käsiäni ja kasvojani peittävän veren.
Esiliina vielä tahraisena syöksyin kohti Ortèguen työhuonetta,
puristaen sormieni välissä, kuin mitäkin aarretta, luotia, jonka aioin
ojentaa hänelle ennenkuin mitään sanoisinkaan.
"Professori on tullut jälleen tajuihinsa", sanoi minulle hoitajatar,
jonka tapasin. "Hänelle on pyynnöstään annettu morfiiniruiske. Hän
halusi, että jättäisimme hänet yksin. Hän lepää sohvallaan. Rouva
Ortègue on häntä valvomassa."
"Hän on langennut uudelleen", ajattelin. "Sepä oli turmioksi. Mutta
sittenkin ehkä parempi. Tuo pyörtymys kesken leikkausta, näön
häiriintymisineen ja jalkojen pettämisineen -- sen aiheutti morfiinin
äkillinen poisjättäminen. Se olisi voinut johtaa kuolemalla päättyvään
tajuttomuuteen. Minun täytyy ottaa selkoa hänen tilastaan... Mutta
entäpä jos hän nukkuu?... Käyn ainakin hänen työhuoneensa viereiseen
suojaan. Jos hän nukkuu, vetäydyn pois. Muutoin olisi tieto leikkauksen
onnistumisesta parhain lääke..."
Avasin siis ensimmäisen oven niin hiljaa kuin mahdollista ja
varpaillani kulkien. En ollut vielä astunut kynnyksenkään yli,
ennenkuin korviini ennätti kovaäänistä puhetta työhuoneesta, jonka
odotushuoneena tämä suoja oli. Lähenin kolkuttaakseni toista ovea
ja ilmoittaakseni läsnäoloni. Muuan lause, jonka selvästi kuulin,
naulasi minut siihen paikkaan, niin se minut tyrmistytti, ja kas
tässä se hirveä keskustelu, jota kuuntelin, liikkumatonna, todellisen
halvauksen tapaamana. Ortègue ei äärimmäisessä tuskassaan ollut enää
kyennyt vaikenemaan salaisuudestaan. Hän oli juuri ilmaissut vaimolleen
sairautensa nimen ja kaiken muun. Ja rouva Ortègue huudahti:
"Mutta jos sinä kuolet, en minäkään voi elää sen jälkeen! Sinä et saa
kuolla!..."
"Lapsi raukkani", vastasi Ortègue, "sinä elät jälkeeni, ja niin on
oikein. Et ole vielä kolmeakymmentä. Sinulla on oikeus elää..."
"Ei ilman sinua."
"Älä puhu niin. Älä saata minua kiusaukseen!... Älä saata minua
kiusaukseen!" hän toisti. Arvasin siirretyn tuolin kolinasta, että hän
nyt käveli huoneessa. "Aivan niin. Minulla oli hirveä ajatus: että
vetäisin sinut kanssani pimeyteen, kylmyyteen, tyhjyyteen. Siitä saakka
kun tiesin olevani tuomittu mies, nousin, en vain kerran, vaan kymmenet
kerrat öisin kuunnellakseni nukkumistasi. Kuulin tyynen, raikkaan,
säännöllisen hengityksesi. Sytytin kynttilän, jota varjostin kädelläni,
jotten herättäisi sinua. Näin sinut niin kauniina, niin nuorena!
Ah, nuoruus, mikä sana! Näin sinut vuoden päästä, kahden, kymmenen,
viidentoista, alati yhtä kauniina, ja itse silloin niin kaukana
poissa!... Sanoin itsekseni: 'Minä olen silloin vain pelkkä varjo. Hän
on minut unohtava...'"
"En koskaan", vaikeroi rouva Ortègue rajusti.
"Kyllä", väitti mies yhtä rajusti... "Kaikki unohtuu... Ja silloin
syttyi epätoivo, mustasukkaisuus, raivo. Ja minä ajattelin: 'Mitä
jos tappaisin hänet tuohon, hänen nukkuessaan, ilman että hän sitä
tuntee?... Voin vain valita sopivan keinon. On olemassa paljon
tappavia myrkkyjä. Minulla on niitä.' Ja sitten minua kauhistutti.
Polvistuin vuoteesi viereen ja pyysin anteeksi. Et voi aavistaa,
kuinka sinua rakastan. Enhän pelkää kuolemaa. Kuolema ei ole mysteerio
muuta kuin niiden silmissä, jotka ovat tietämättömiä, jotka eivät
ole nähneet totuutta. Minä, minä kyllä tiedän, mitä on tuo suuri
uni. Mutta, Catherine, kun siihen on astuttava sinusta luopuen!
Jättäen sinut toisille!... Mutta miksi kerron sinulle koko häpeäni,
raukkamaisuuteni?... Saan sinut kauhistumaan minua..."
"Sinäpä et aavista, kuinka suuresti minä rakastan sinua", vaimo vastasi.
"Ei", sanoi mies, "sinä et voi enää rakastaa minua. Ei voi rakastaa
tällaista haaskaa, mikä minusta on tullut. Kun katson itseäni peilistä,
ja kun näen nämä kaameat kasvot, nuo laihtuneet posket, tuon vihertävän
ihon, ymmärrän hyvin, ettei minua enää voi rakastaa. Ei voi enää.
Se on ollutta ja mennyttä... Tähän aamuun asti oli minulla oikeus
ajatella: 'Älykäs kuin on, isänsä kaltaisen tiedemiehen tytär, voi hän
vielä löytää minussa sellaista, mihin voi mieltyä: taitoni, tieteeni;
nähdessään minun työskentelevän tässä sairaalassa, kaikkien ihailemana,
hän voi olla minusta ylpeä, ylpeä saadessaan kantaa nimeäni...'
Tämä ajatus minua ylläpiti, innosti. Sen voimasta olen saanut näin
tavattomia aikaan näinä viime viikkoina. Salli minun antaa itselleni
tämä tunnustus, aivan kuin antaisin sen vainajalle. Sekin kaikki on nyt
mennyttä, mennyttä!... Pyörryttyäni tänä aamuna en uskalla koskettaa
ainoatakaan työaseistani. Pelkäisin liiaksi joutuvani murhaajaksi...
Olenkin ehkä murhaaja, jollei Marsal ole onnistunut... Silloin olet
sinä, tieteeni, taitoni, mennyttä, kaikki mennyttä, kaikki... Katsos,
kauheata on, kun kaikki, mitä rakastit, menee menojaan, haihtuu,
häviää, ja kun täytyy se nähdä, tuntea, itse poistua mukana, ja
minkälaiseen kuolemaan!..."
"Mutta minä en poistu, Michel!" Millä äänensävyllä hän päästikään tuon
huudahduksen!... "Minut sinä säilytät! Minua et kadota. Rakastan sinua,
kuuletko, rakastan sinua."
"Älä käytä sellaisia sanoja." Millä äänensävyllä myöskin Ortègue
vuorostaan väitti vastaan!... "Ne tekevät minun ylen kipeää... Sillä se
ei ole mahdollista!... Sinä et rakasta minua. Sinä vain säälit minua.
Ja tosiaan olenkin hyvin säälittävä."
"Minä rakastan sinua", vaimo rukoillen pyyteli. "Koko elämäni on
sinussa. Rakastan sinua... En tiedä, liekö se mahdotonta, mieletöntä.
Tiedän vain, että niin on. Rakastan sinua yhtä hellästi kuin sinä
päivänä, jolloin pyysit minua vaimoksesi ja jolloin annoin sinulle
myöntymykseni. Sinä päivänä annoin sinulle koko sieluni. Se on sinun,
etkö tunne, että se on sinun? En ole koskaan sinulta mitään pidättänyt,
en mitään. Mutta sano minulle, että ymmärrät minun rakastavan sinua,
että tunnet sen. Sano se minulle..."
"En voi sitä tuntea", mies sanoi. "Se ei ole enää mahdollista..."
"Siksikö, että kärsit, että olet onneton?... Et ole siis ymmärtänyt,
miksi sinua rakastan, miksi koko elämäni on sinussa, toistan sen
sinulle vielä? Niin, koko elämäni. Sillä minä en myönnä, että voimme
rakastaa kahdesti, tai että lakkaamme rakastamasta. Varsinkaan en
myönnä, että voisimme alkaa elämämme uudestaan. Sitähän en ole
milloinkaan voinut antaa äidilleni anteeksi. Olit minua paljon
vanhempi. Olen aina tietänyt, että tulet vanhenemaan ennen minua, ja
jo siitäkin syystä olen rakastanut sinua sitä enemmän. Isäni kasvatti
minut tieteen palvojaksi. Hän oli minulle kertonut ajatuksensa sinusta,
tiedemiesarvostasi. Sinun elämäsi runous, tuon niin monen kovan halki
totuudelle pyhitetyn elämän, se se veti minua puoleensa, kaikki, mikä
tuossa niin karkealta näyttävässä työssä on ylevää, hyvää. Sanoin
itselleni: 'Kun hän alkaa vanheta, olen hänen luonaan. Olen hänen
sairaanhoitajattarensa, jos niiksi tulee.' Muut naiset uneksivat
äitiydestä. Minustakin olisi tullut äiti sinun kauttasi. Se olisi
tehnyt minut ylen onnelliseksi. Minusta ei tullutkaan äitiä. En sitä
sure. Mutta jollet tunne tätä juuri tällä hetkellä, jolloin sinulla on
tarve se tuntea, niin mitä luulet minustakaan tulevan? Mistä luulet
minun saavan voimaa? Jollen auta sinua tässä viime koetuksessa, niin,
silloin on kaikki mennyttä. Mutta minä olen ylläpitävä sinua, auttava
sinua'..." Ja uudelleen, rajusti: "Sinä aioit surmata minut? Vastaa."
"Olen sen jo sanonut sinulle."
"Vastaa vieläkin: oletko myös aikonut surmata itsesi?"
"Olen sitäkin ajatellut."
"No hyvä! Tahdotko, että kuolemme yhdessä? Uskotko silloin, että
rakastan sinua?..."
Syntyi äänettömyys.
"Onko se ihan totta?" kysyi mies.
"Tottako? Katsohan toki minuun!"
"Ah!" sanoi mies, ja minä värisin todetessani, että hänen äänensä
muuttui ja että sen epätoivoista sävyä seurasi haltioitunut, ihastunut,
hurmaantunut sointu. "Niin, minä uskon, että rakastat minua... Oi
kiitos, kiitos! Ensi kerran viikkojen takaa irtaudun painajaisestani,
tunnen hiukan hengittämisen, tuntemisen suloa. Niin, nyt tunnen,
että sinä rakastat minua. Kuinka suloista se onkaan! Mikä tyyneys
sydämessäni! Mikä jännityksen laukeaminen!... Kuinka rakastanetkaan
minua, kun voit minulle näin puhua!"
"Viimeinkin!" huoahti vaimo. "Niin, rakastan sinua kiihkeästi,
ehdottomasti. Katsos, minun ei tarvitse ponnistella erotakseni
maailmasta, jossa sinua ei enää ole. En minäkään pelkää kuolemaa.
Minäkin tiedän sen tuoksi suureksi uneksi. Milloin tahdot, että siihen
vaivumme? Tänäänkö, ettei sinun ruumisraukkasi tarvitse enää niin
kovasti kärsiä? Hetikö, tällä hetkellä, kun olemme niin yhtä, niin
läpinäkyvät toinen toisellemme? Tahdotko? Olen valmis."
"Ei vielä", mies vastasi. Miten tuskaisesti odotinkaan noina kauheina
silmänräpäyksinä vastaankuohahduksen huutoa hänen puoleltaan, tuon
miehen, jota olin tottunut niin suuresti kunnioittamaan, kieltävää
elettä tämän mielettömän alttiiksiantaumuksen tarjouksen kuultuaan!
Tuota huutoa hän ei päästänyt. Tuota liikettä, sen aavistin, hän
ei yrittänytkään. Se todisti, sen pahempi, että hänen sielunsa oli
yhtä sairas kuin hänen ruumiinsa. Hän otti vastaan tuon hirveän
kaksoisitsemurhan ehdotuksen, panematta sitä edes keskustelun
alaiseksi, houreen vallassa, joka osoitti, että tuo rakkaus oli
hänenkin koko elämänsä. Ja hän jatkoi: "Olen ylen onnellinen tällä
hetkellä. En tahdo tätä onnea kadottaa. Niin kauan kuin minulla on
silmät sinut nähdäkseni, kädet käsistäsi pidelläkseni, yksikin ajatus
tietääkseni sinun olevan olemassa, tahdon elää, en tahdo kadottaa
sinua hetkeksikään, en silmänräpäykseksikään. Morfiini pelastaa minut
ylen suurista kärsimyksistä. Pelkäsin sitä, koska se esti minua
työskentelemästä. Se ei estä minua sinua katselemasta, kuulemasta
hengitystäsi, tuntemasta että elät. Minulla on vielä viikkoja jäljellä,
ehkäpä kuukausia. En tahdo niitä menettää."
"En minäkään", sanoi vaimo. "Mutta lupaa minulle eräs asia. Vanno
minulle kautta rakkautemme, että tämä on vain tuonnemma siirtämistä,
ettet lähde ilman minua, että olemme tehneet liiton keskenämme, aivan
niinkuin sinä päivänä, kun pyysit minua omaksesi. Muistathan?... Olet
lääkäri. Tunnet hyvin lopun oireet. Kun ne ilmaantuvat, ilmoitat
minulle siitä sekä myös keinot minunkin varaltani. Minulla on kyllä
silloin oleva rohkeutta. Soljumme yhdessä pimeyteen, kylmyyteen,
tyhjyyteen, kuten sanoit. Katsos, tulisi olemaan jotain vielä
pimeämpää, kylmempää, tyhjempää: kotimme ilman sinua. Michel", hän
juhlallisesti lausui sanoistaan hellittämättä, "tiedän, ettet ole
koskaan ollut pitämättä antamaasi sanaa. Lupaa tämä minulle?"
"Minä lupaan", hän vastasi. "Kiitos", sanoi vaimo. Sitten mairitellen,
puhuen hänelle kuin sairaalle: "Koeta nukkua hetkinen, rakkaani.
Kaipaat unta. Sinun on säästellen pideltävä sitä vähää, mitä meillä on
jäljellä, sen olet minulle velkaa. Kuuletko? Sinun on nukuttava."
"En ennenkuin tiedän leikkauksen tuloksen", mies vastasi, äänessään
palava levottomuus. "Olen ollut niin järkytetty! Olen unohtanut
onnettoman Dufourin. Jospa vain Marsal olisi hänet pelastanut!..."
"Menen kuulustelemaan", vastasi rouva Ortègue, "ja palaan sitten."