Tuo tapahtuma sattui täsmälleen maanantaina, elokuun 28:ntena.
Määrätystä syystä muistan tuon päivämäärän. Edellisenä päivänä
oli saksalainen lentokone heittänyt neljä pommia Pariisiin osuen
kolmentoistavuotiaaseen pieneen tyttöön.
"Kuinka sattuma sentään on typerä!" sanoi Ortègue minulle tuona
maanantaiaamuna, näyttäen minulle lehdestä uutista tuosta
hyökkäyksestä. "Miksi en minä ollut Trocadéro kadulla tuon lapsen
sijasta?"
"Entä Dufour", vastasin, "kukapa hänet sitten leikkaisi?"
Tämä Dufour oli muuan tykistökapteeni, joka edellisellä viikolla oli
tuotu luoksemme, selkäytimen paikkeilla kuulan tekemä hirvittävä
haavoittuma. Hän ei voinut enää kävellä. Tarkan tutkimuksen tehtyään
Ortègue oli päätellyt olevan kyseessä puristuksesta johtuvan lamauksen,
joka oli korjautuva, kunhan luoti poistettaisiin.
"Olette oikeassa, Marsal. Kukapa hänet leikkaisi?" hän toisti. "Ei. En
ole unohtanut tuota onnetonta raukkaa enkä sitäkään, että määräsimme
tämän aamun yrittääksemme pelastaa häntä. Kuta pikemmin, sen parempi.
Olemme liiaksi viivytelleet. Sellainen kuin tuo lovi on -- on ehkä
kysymys vain tunneista. Tahdotteko ystävällisesti antaa käskyn, että
hänet kuljetetaan saliin?" Ja palatessani hän virkkoi: "Kolmeen päivään
en ole hänen tähtensä enää käyttänyt morfiinia. Ah, kärsin jälleen
julmasti! Mutta on jotain tätäkin kärsimystä pahempaa. Tuossa se vaiva
piilee", hän osoitti päätään, "ajatus, joka pakenee käsistäsi, sakea
seinä itsesi ja toiminnan välillä, sisäinen liikkumattomuus... Olen
pelännyt, kun olen nähnyt tämän Dufourin leikkauksen välttämättömänä
edessäni, pelännyt, etten ole enää oma itseni, ja jollen tämänlaisessa
tapauksessa voi toimia, merkitsee se Ortèguen kaltaiselle miehelle
kaiken sikseen heittämistä... Mutta minä olen luvannut itselleni,
etten enää ota ruisketta, ja lopetin paikalla. En ole puolitien mies,
sen tiedätte... Tein itselleni selväksi, etten pääse perille annosta
vähentämällä... Mutta minussa on kaikki äkkinäisen ehdottomuuden
klassilliset oireet: unettomuus, kutkutus, kylmänväreet ja tavaton
herkkätuntoisuus. Mutta kaikki, kaikki mieluummin kuin tämä maahan
masentava painostus, tämä lyijypuristin tahdollani... Marsal, minä
tahdon, että Dufour voi jälleen kävellä, ja hän on kävelevä... Tulkaa,
hän lienee valmis..."
Muutamaa minuuttia myöhemmin astuimme leikkaussaliin, hän hyvin
hermostuneena ja jännittyneenä, minä toivoen hartaasti, että uhkarohkea
yritys, johon hän aikoi antautua urhean, onnettoman Dufourin hyväksi,
olisi onnella ohi. Totesin levottomana, että Ortèguen jännitys yhä
kasvoi, sitä mukaa kuin toiminnan hetki läheni. Ennen vanhaan oli ollut
päinvastoin. Pelkkä esiliinaan ja kumihansikkaisiin pukeutuminen pystyi
tyynnyttämään hänet. Tuona aamuna hän puhui, puhui, niin pitkältä kuin
käytäviä riitti, hänen sanatulvansa oli vallan sairaalloista! Muistan
selvästi kaksi hänen lausumaansa -- toisella hän pidätti minut miltei
jo salin kynnyksellä, osoittaen minulle puutarhasta kenttäpapin hahmoa
tämän laskeutuessa alas ulkoportaita:
"Apotti Courmont tulee morfiiniaan jakamasta -- kenties Dufour
raukallemme. Se myrkky on vielä tylsyttävämpi kuin tuo toinen."
Toisen lausunnon näyttämönä oli itse leikkaussali ja kuulijakuntana
hoitajain ja hoitajattarien parvi, ympäröiden haavoitettua, joka
leikkauspöydällä makaavana juuri oli nukutettu:
"Saatte olla läsnä ihmeenteossa", sanoi heille Ortègue, "mutta
todellisen ihmeen, tieteellisen ihmeen. Tämä rampeutunut mies nousee
kävelemään. Avaan häneltä selkäydinkanavan ja saan käsiini luodin.
Oi, tämä leikkaus on suurenmoinen! Siitä on teille hyötyä, nuoret
miehet! Kahden kuukauden aikana te tulette jo olleeksi läsnä kolmessa
laminektomialeikkauksessa! Kysykää Marsalilta. Hän ei ole niitä nähnyt
sen enempää koko alilääkäriaikanaan."
Moinen leikkisä hilpeys, jolla hän ilmoitti verisimmästä leikkauksesta
mitä voi tapahtua, todensi mitä muuan humoristi herjaavassa
komparunossaan meistä väitti, että me nimittäin rupeamme kirurgeiksi
vain saadaksemme rankaisematta tyydyttää teloittajanvaistojamme. Kuinka
vähän olikaan hänen tapaistaan tuo äitelä iloisuus, yhtä vähän kuin
äkillinen katseen tiukkuus, jolla hän tarkasti minua sivellessäni
jodilla haavoittuneen selkää tämän maatessa vatsallaan! Huomasin
myös, että hänen tavallisesti niin vakavat sormensa vapisivat hieman,
kun hän kolmihaaraisella harpilla varustettuna ja röntgenlevyn
ohjaamana, jolle luoti heijastui, merkitsi kolme viivaa tuohon nyt
kellertävään ihoon -- sen keltaisempi se ei ollut kuin hän itse oli
kasvoiltaan. Kun nämä valmistelut olivat päättyneet, hän alkoi ryhtyä
paljastamaan selkänikamia tekemällä selkärankaan asti ulottuvan,
syvän, suoraviivaisen leikkauksen. Olinko itse hermostunut? Minusta
näytti, ettei leikkausveitsen työnnössä ollut hänen tavallista
päättäväisyyttään. Minulla ei ollut aikaa miettiä tuota merkkiä. Tätä
paljastamista seurasi, kuten aina, runsas verenvuoto, joka uhkasi
hälventää näkyvistä koko leikkauspinnan. Olin tarttunut niihin kahteen
eristäjänäpittimeen, joilla oli määrä pidellä koholla haavan reunoja.
Käytin itse toista ja ojensin toisen Ortèguelle. Näin hämmästyksekseni,
ettei hän ottanut kädenliikkeestäni vaaria. Hän työskenteli yhä
eteenpäin tuossa veritulvassa, mutta epäröivin, epävarmoin käsin.
Äkkiä hän hellittää leikkausveitsen kahvasta. Näen hänen taintuvan,
silmät harhaten, piirteet vääntyneinä. Tuskin ennätimme saada hänet
jakkaralle, jolle hän lysähti änkyttäen käheällä äänellä:
"En näe sitä!... En voi!..."
Ja kesken tämän äkkiheikentymisen, joka jätti ammatillisen
kunniantunnon yksin jäljelle muitten sielunkykyjen himmetessä,
oli hänellä vielä voimaa työntää minut pois ja sanoa osoittaen
leikkauspöytää, jolla potilaamme makasi verissään:
"Hän, Marsal! Ottakaa Te hänet huostaanne. Vetäkää luoti ulos..."