Olin usein nähnyt Ortèguen tekevän leikkauksia. Olin alilääkärinä
ollut osallisena noissa kirurgisissa voimannäytteissä, joita hän
mielellään suoritti hämmästelevien kilpailijainsa nähden. "Ne
eivät ole leikkauksia", sanoi eräänä päivänä Poncet, lyonilainen
taituri, "ne ovat veikanlyöntiä." Ja Poncet lisäsi, suvaitsevainen
hymynsä huulillaan: "Mutta hänpä ne kaikki voittaa!" Tämän miltei
ihmeentekijä-ylemmyyden salaisuus piili tavattomassa anatomian
tuntemuksessa, johon yhtyi yhtä harvinainen katseen tarkkuus ja
sorminäppäryys. En ollut milloinkaan yhteisleikkauksissamme päässyt
näkemään Ortèguea sen loistokkaampana, sen rohkeampana ja onnekkaampana
leikkausveitsitaiturina kuin näiden ensimmäisten haavoittuneitten
äärellä sekä niiden, joita heidän jälkeensä nopeasti tuli ylen
suuret joukot. Viikko ensimmäisten saapumisen jälkeen olivat kaikki
neljätoista vuodettamme käytännössä. Kuta lukuisammiksi kävivät
esimerkit vammoista, jotka hänen taitoaan tottelivat, sitä enemmän
elpyi kirurgi "isännässä". Hänen tieteellisen nuoruutensa into
syttyi uudelleen tuossa kuolemaantuomitussa miehessä. Minua, joka
tiesin totuuden, ei tämä ammatillisen innon uusi kevätaika alkavan
voimattomuustilan ohessa päässyt pettämään. Morfiini alkoi työnsä,
yhtä tuhoisan kuin syöpä. Tuo elpymys antoi leiman tälle ensimmäiselle
myrkytyskaudelle. Mitä tuskallisinta oli todeta rouva Ortèguen
levottomuuden heltiävän. Hän oli tietämätön turmiokkaasta tavasta,
johon hänen onneton miehensä oli antaumassa. Hän näki hänen innostuvan
erinomaisista tapauksista, kertovan niistä, väittelevän niistä. Hän
saattoi päätellä parantumisen mahdolliseksi, jos tämä riutumus johtui
pelkästään neurasteniasta, ja sitäkin suuremmalla syyllä, kun Ortèguen
kaikissa sielunkyvyissä samalla tapahtui nousu, esimerkiksi hänen
uhrautuvaisuudessaan. Hän oli aina tuhlannut alttiiksiantavaisuuttaan
onnettomien palvelukseen. Kun hän pyysi Moreau-Janvillen tapaiselta
mieheltä viisikymmentätuhatta frangia leikkauksestaan, hän lausui:
"Rikkaat maksakoot köyhien puolesta!" Hänen suhteensa tuo lause piti
tarkoin paikkansa. Hänen ilmaiset neuvonantonsa ja leikkauksensa olivat
lukemattomat. Oli siksi johdonmukaista hänen luonteeseensa katsoen
tuo, mitä hän toisti meille noina elokuun loppupuolen ja syyskuun alun
aikoina:
"En tiedä mitä minusta olisi tullut, jollen olisi voinut olla hyödyksi
tämän sodan kestäessä. Me siviili-ihmiset emme koskaan saa velkaamme
sotilaille tarpeeksi maksetuksi. Nuo ihmiset kuolevat puolestamme, sitä
ei saa lakata meille yhä uudelleen toistamasta -- sinulle, Catherine,
Teille, Marsal, ja minulle, Ortèguelle, itselleni. Eilen tuo mies,
jolta vedin luodin pois korvan takaa ja joka jää eloon, kiitti minua
kyynelin. 'Kiitokset, poikani, minä olen sinulle velkaa', vastasin
hänelle. En lisännyt, että hänet oli onnekseen lähetetty tänne. Ihan
kauhistaa mitä kaikkia tyhmyyksiä saan lääketieteellisistä lehdistä
lukea hermokirurgiasta. Kunhan sota loppuu, niin saattepa nähdä,
Marsal, minkä kirjan me kirjoitammekaan!"
Hän oli hyvässä luottamuksessa -- oman diagnoosinsa jälkeenkin! Miten
ihmeellisiä ovatkaan nuo harhakuvitelmamme, joihin ymmärryksemme
ei todellisuudessa yhdy, ja joista kuitenkin hetken puhumme, aivan
kuin niihin uskoisimme! Muutoin eivät nämä vakuuttelut, niin oudot
itseään niin ankarassa kurissa pitävän tiedemiehen ja niin riutuvan
sairaan suusta, epäilemättä olleet muuta kuin uusia morfiinin
vaikutuksia. Ei ollut kulunut kahtakaan viikkoa, kun tätä onnellista
kautta seurasi rappeutumisen kausi. Joko Ortègue lisäsi annostaan tai
taudinmyrkky alkoi yhtyä lääkemyrkkyyn -- joka tapauksessa huomasin
kauhukseni äkillisiä merkkejä hänen siveellisessä olemuksessaan
tapahtuvasta tuskallisesta muutoksesta. Hänet, jonka aina olin
tuntenut niin ankaraksi vähäisimmistäkin totuuden vääntelyistä,
hänet yllätin valehtelemasta, ilmeisestä patoloogisesta valheesta.
Hän sanoi esimerkiksi olleensa kävelemässä puutarhassa, kun
olikin jäänyt toimistohuoneeseensa ja päinvastoin. Hän väitti
lukeneensa sanomalehteä, jota ei ollut lukenut. Tähän vähäpätöiseen
jutunkeksimiskiihkoon liittyi jo todellista tahdon herpaantumista,
morfiinin levottomuutta herättävimmät poltinmerkit. Nykyään saattoi
tapahtua, että hän aamulla puki ylleen työtakkinsa ja esiliinansa,
mutta jäikin sohvalleen makaamaan sanoen minulle:
"Marsal, suorittakaa Te sairaskäynnit. Teette sitten minulle selkoa..."
Eikä hän edes puolustaunut väsymyksellään! Lakkaamatta hän, joka
kymmenen, kaksitoista ensi päivää oli ollut niin toimelias, lausui
nyt tapauksissa, jotka vaativat nopeaa leikkausta, aivan kuin laiska
kirurgi aikaa voittaakseen: "Teemme leikkauksen huomenna." En yksin
minä todennut näitä rappion oireita. Lyhyen helpoituksen-ajan jälkeen,
josta huomautin, ilmeni rouva Ortèguen katseessa uudelleen entinen
levottomuus, johon tuli lisäksi kummastus. Hän ei enää tuntenut tuota
etevämmyyden miestä, jota hän oli ihaillen rakastanut. Enkä minäkään
häntä tuntenut. Tiedossani tuo kaksinainen vaikutus, joka hetki
hetkeltä ehdytti hänen antoisan tarmonsa muinoin tyhjentymättömän
lähteen, pelkäsin romahdusta voimatta kuitenkaan täysin aavistaa sitä
odottamatonta muotoa, johon se oli pukeutuva, yhtä vähän kuin sitä
vallan ammattiimme kuuluvaa tapahtumaa, joka oli merkitsevä tämän
murhenäytelmän toista näytöstä.