Kynnyksellä rouva Ortègue kääntyi. Hän loi minuun silmäyksen, joka
merkitsi: "Nyt on sopiva hetki. Koettakaa." Tuo aviollista huolta
puhuva katse, 'serkkunsa seurassa poistuvan Ernest Le Gallicin
täydellinen luonnollisuus, se yksinkertainen tapa, millä Ortègue
tarjosi nuorille kahdenkeskisen jäähyväishetken, se kaikki lopullisesti
kumosi ensimmäiset kuvitteluni. Myöhemmin ymmärsin näiden eri
kohtausten salaisen ja ristiriitaisen sisällön: toisaalta rouva
Ortèguea enää kiinnitti mieheensä pelkkä aviouskollisuus, kiitollisuus,
jota seikkaa hän kieltäytyi itselleen tunnustamasta, samalla kuin
Ortèguen terveydentilan arvoituksellisuus oli hänelle liiaksi
tuskallinen, jotta hän levottomuudessaan olisi kiinnittänyt huomiota
toisen tunteisiin. Toisaalta rakasti Ernest Le Gallic serkkuaan,
mutta hänen rakkautensa oli liian kauan pidätettyä, jottei hän jo
olisi kyennyt sitä hillitsemään, ja kuinka olisi hän haltioituneen
hurskasmielisenä uskaltanut lausua ainuttakaan sanaa, joka olisi
voinut antaa tälle viime käynnille rikollisen luonteen? Hän oli
suonut itselleen vain äänettömän hyvästijätön. Ja viimein Ortègue,
hän tukahutti poveensa salaisen traagillisuuden, samalla kuin hänen
veristävää sydäntään pikemmin kalvoi kateus kuin mustasukkaisuus hänen
verratessaan omaa riutumustaan upseerin ylimieliseen nuoruuteen.
Viedessään hänet pois vaimonsa ulottuvilta hän oli antanut myöten
pikkumaiselle tunteelle. Nyt hän sitä jo punastui. Kuinka nämä
piilopohjat nyt selviävätkin minulle! Sillä hetkellä minua vallitsi
yksi ainoa vaikutelma: hetki oli tiedustelulleni edullinen ja samalla
vaikea. Ortèguen takaisin tulo ja äkillinen sydämenpurkaus ilmaisivat
sisäistä levottomuutta, jota oli viisasta käyttää hyväksi. Mutta kuinka
sittenkään rohkenisin? Tämän tieteen mestarin olemus vaikutti minuun
niin hypnotisoivasti, että aristuin ihan "tyhjiin", jos niin voi sanoa.
"Catherine oli oikeassa, tässä on todella liian paljon virheitä", hän
virkkoi silmäiltyään kirjeen ensimmäistä jäljennöstä. Jälkimmäinen
retkotti keskeneräisenä rullalla. Hänen huomautuksensa osoitti hänen
kuulleen sanat, jotka oli vaihdettu hänen astuessaan huoneeseen. Hän
lisäsi: "Missä lienevätkin hänen ajatuksensa todella olleet?"
Hänen kuopalle painuneet kasvonsa vetäytyivät taas kokoon kuten
äsken. Epäilemättä hän tunsi jälleen tuota epäluulon pistävää tuskaa,
joka on niin vihlovaa silloinkin kun se jää epämääräiseksi. Se näkyi
minulle selvänä, mutta kun hän istuutui nojaten kädellään pöytään,
ilmaisi hänen asentonsa niin huonosti peitettyä puhtaasti ruumiillista
kärsimystä, että vaistomaisesti huudahdin:
"Voitteko pahoin, rakas opettaja?"
"Kuinka niin?" hän vastasi, ja hän nosti taas arabialaisen
ruhtinaspäänsä pystyyn hänelle ominaisella ylhäisellä liikkeellä.
"Koska te näytätte kärsivän." Olin antautunut leikkiin, ja jatkoin:
"Aivan niinkuin kymmenen minuuttia sitten, kun palasitte, kädet tässä."
Matkin hänen kumaraa, linkkuun taipunutta asentoaan ja vatsantaipeeseen
puristettuja käsiä.
"Ah!" hän sanoi muuttuneella äänellä, nousten seisomaan. "Te siis
huomasitte sen?"
Hän otti muutaman askelen huoneessa. Sitten, tullen suoraan minua
kohden, hän laski kätensä olkapäilleni ja iskien katseensa minun
silmiini sanoi:
"Marsal, voitteko luvata kunniasanallanne, että mitä nyt Teille uskon,
jää meidän väliseksemme, ehdottomasti, ettette siitä kenellekään kerro
sanallakaan, varsinkaan ette vaimolleni..."
"En voi antaa Teille tuota sanaa, rakas opettaja", vastasin, "ennenkuin
tiedän... Aiottehan puhua minulle tilastanne, eikö niin?..."
"Aion", hän sanoi hämmästyneenä.
"Mutta kun äsken rohkenin kysellä Teiltä, tapahtui se siksi, että rouva
Ortègue huolehtii terveydestänne. Hän se pyysi minua ottamaan tämän
asian puheeksi kanssanne..."
"Hänkin!" hän vaikersi, ja hänen äänensävynsä viilsi sydäntäni. Hän
painoi pään käsiinsä ja jäi hetkeksi tuskan kurtistamaksi. Sitten hän
taas otti ohjat käsiinsä, ja paljastaen minulle otsansa, silmänsä,
suunsa sen tahdon tulen kirkastamina, jonka niin usein olin nähnyt
hänestä välkehtivän ylen vaarallisten leikkausten aikana, hän sanoi:
"Näin piti käydäkin. Voitte kyllä sitoutua sanomaan hänen kysellessään
yksinkertaisesti, että totesitte minut sairaaksi, mutta että ette
tiedä, mikä minua vaivaa. Tuota sanaa, tuota hirveätä sanaa, ei saa
hänelle lausua. Luvatkaa minulle kunniasanallanne, ettette ilmaise
mitään sen varmempaa Minä puolestani tunnen pakottavaa tarvetta saada
uskoutua Teille. Voin tehdä sen ainoastaan tällä ehdolla..." Ja
rukoilevasti -- hän, Ortègue, rukoili! -- hän virkkoi: "Kuolevilla on
oikeutensa, Marsal, ja minä kuoleva mies..."
"Se ei ole totta, rakas opettajani", huudahdin; "vakuutan Teille..."
"Se on totta", hän keskeytti. "Lupaatteko siis minulle?"
"Lupaan", änkytin vastaan.
"Kiitos", hän sanoi ilmeisesti huojentuneena. Ja tyyntyen hän lisäsi:
"Ystäväni, minulla ei ole kolmea kuukauttakaan elonaikaa." Hän
pysähdytti minut kädenliikkeellä: "Saatte itse päättää."
Tutkimuksia varten varattu leposohva täytti kokonaan tuon pienen
huoneen nurkkauksen. Hän ojensihe sille, avasi liivinsä, nosti polvensa
koukkuun ja sanoi ohjaten kättäni:
"Kas tuossa, valhekylkiluitten alapuolella, tunnustelkaahan. Tunnetteko
siinä maksan reunan ja siinä tuon pienen irrallisen kovettuman?...
Eikö niin? Nyt etsikää käsiinne sappirakko... Johan löysitte?...
Ottakaa vaari tuosta päärynänmuotoisesta ajoksesta; sen on aiheuttanut
sappi, joka ei enää pääse jatkamaan kulkuaan. Palauttakaa mieleenne
Courvoisier-Terrierin antama tuntomerkki. Rakko on laajennut. Ei siis
ole kyseessä sappikivi... Pysähtykää..."
Hän oli työntänyt pois käteni ja kohottautunut pystyyn. Hän räpytti
hetken silmäluomiaan.
"Tuotin Teille kipua", huudahdin yhä järkyttyneempänä.
"Ette Te", hän vastasi hyvin lempeästi, "vaan kasvannaisen valtaamat
hermosäikeet." Hän osoitti viimeisen selkänikaman tasalla olevaa
kohtaa. "Tässä se tuska tuntuu, syvänä, kalvavana, vihlovana. Siitä
se säteilee kaikkialle. Minä saan sen hiukan tyyntymään ainoastaan
taivuttamalla vartaloani eteenpäin; sehän liike kiinnittikin
huomiotanne. Yksin ollessani paneudun tälle sohvalle kyyryssä kuin
ammuttu koira. Siten kipu menee ohi. Säästän Teiltä muut oireet. Ne
ovat liian nöyryyttävät. Olen ne kaikki itse huomannut, toisen toisensa
perästä. Muistanette keltataudin-kohtaukseni? Se oli lievä, pian
ohimenevä. Mutta se uusii ajoittain. Kun tämän liittää kaikkeen muuhun,
ei voikaan erehtyä. Rakas Marsal, olen saanut syövän mahasylkirauhasen
kärkeen. Olen mennyttä miestä."
Runsaimmin kättentaputuksin palkituilla yliopistoluennoillaan hän
ei ollut koskaan ollut niin selvä sanonnaltaan, katseeltaan niin
päättäväinen, vakuutuksissaan niin varma. Kuullessani tuon: "Olen
mennyttä miestä", muistin suurta Trousseauta, joka aivan samoin
sanoin lyhyesti määritteli tohtori Peterille oman tautinsa. Näin
hengessäni tuon alistuvan surumielisyyden, josta Peter puhuu.
Trousseau sitä tunsi. Ortègue samoin. Noina minulle unohtumattomina
hetkinä antoi tieteellinen toteamus nerokkaalle kirurgille sen
älyn tyyneyden, mistä vanha stoalaisuus ammensi voimansa. Niinkuin
Trousseau hänkin irroittautui omasta persoonallisesta kohtalostaan
nähdäkseen itsessään toteutuneena vain kappaleen sisäispatologiaa.
Hänen määrittelyään taudistaan en epäillyt, yhtä vähän kuin Peter
epäili Trousseaun. Kyseessäolevassa tapauksessa se merkitsi samaa,
kuin jos olisi asetettu salakirjoitukselle sen lukuristikko, joka
tuo kirjoituksen koko sisällön ilmi matemaattisella tarkkuudella. Ne
epämääräiset huomiot, jotka olin tehnyt, tai pikemmin, jotka itsestään
olivat minussa syntyneet näinä viime aikoina, kirkastuivat nyt kolkon
varmassa valossa. En edes yrittänytkään väitellä tämän sankarillisen
ja säälimättömän tiedemiessielun kanssa. Siinä seisoin, voisinkohan
sanoa, ihailun tyrmistyttämänä. Ortèguen odottamaton tyyneys, hänen
ilmaistessaan tällaisia asioita, verhosi hänet minun silmissäni
liikuttavaan, jopa majesteettiseen suuruuteen. Tartuin hänen käteensä
ja puristin sitä sanatonna. Hän vastasi puristukseeni katseella, joka
merkitsi uutta "kiitos'ta", ja hän jatkoi:
"Ymmärrätte nyt, miksi äsken tunsin milteipä vihaa, kun Le Gallic
parka rupesi meille pitkin puhein tarjoomaan epäpätevää optimismiaan.
Että hän hämmästyttää omaa itseään kuvittelemalla sieluelämää ilman
hermoston välitystä, se on anteeksiannettavissa. Hän ei ole koskaan
suorittanut ruumiinleikkausta. Mutta hän tuli sotatanterelta, ja
hän palaa jälleen sotatanterelle. Tuota hirvittävää sanaa _sota_
ovat hänelle jo muutaman päivän tulkinneet kauhunnäyt, jotka hän
lisäksi tietää _todellisiksi_: ruhjotut jäsenet, auki ammutut vatsat,
halkaistut kallot, koko tuo ihmisessä irtipäässyt isiltä-perityn
pedonluonnon julmuus, kirkuna, ulvonta, henkitoreinen korina ja
röhinä ja lopulta -- luu-tarha. No niin, ja sille veitikalle eivät
nuo kaikki kauheudet ole saaneet opetettua mitään, hänelle ne eivät
tuo mitään mieleen. Hän ei perästäpäin ajattele näitä asioita sen
enempää, aivan kuin ei niitä olisi koskaan kohdannutkaan. Ja hän
rupeaa meille puhumaan Jumalan hyvyydestä! Hän on itse nuori ja
vankka -- kaunis poika muuten -- näittehän Te hänet. Hän voi saada
surmansa huomenna, ja tällä hetkellä on Europassa miljoonittain
hänenlaisiaan nuoria miehiä, jotka tyhjän vuoksi syöksyvät tähän
verilöylyyn, koska mieletön valloituksenajatus on tunkeutunut
muutaman rappeutuneen ihmisen aivoihin, joka sairastaa märkivää ja
parantumatonta korvatulehdusta. Te ja minä selitämme yksinkertaisesti
tämän raivon johtuvan ihmisen eläimellisestä alkuperästä, valtavan
apinaihmisen uudelleen ilmaantumisesta kulttuuri-ihmisessä. Mutta
hän -- kuulittehan hänen puheensa -- hän uskoo raudanlujasti, että
kaikkivoipa ja täydellinen Olento, hänen Jumalansa, johtaa tätä
joukkoteurastusta. Tuon Jumalan oikeudenmukaisuudesta ja hyvyydestä hän
on sille saavinaan muka jonkin tarkoituksen! Hotel-Dieun sairaalassa
oli minulla muuan alilääkäritoveri, joka huvittelihe kauhistuttamalla
erästä vanhaa nunnaa näillä sanoilla: -- 'Jos Jumala olisi, sisar hyvä,
olemassa, hän olisi ansionsa mukaan pantava rangaistussiirtolaan.'
Marsal, hän oli oikeassa. Sillä otaksutaanpa, että hän on olemassa,
tuo Jumala, ja otetaanpa minun kohtaloni esimerkiksi... Mitä siis? Hän
on hyvä. Hän on oikeudenmukainen. Ja hänkö olisi luonut minut, Michel
Ortèguen, jotta minulta viisikymmenvuotiaana, ollessani rikas, kuuluisa
ja naimisissa naisen kanssa, jota jumaloin, koko tämä onni julmasti
ryöstettäisiin, vaikken koko olemassaoloaikanani ole muuta tehnyt kuin
lievittänyt kurjuutta, parantanut kuolemaan tuomituita? Sehän juuri on
hermokirurgiaa. Ja tuo isku kohtaa minua hetkenä, jona voisin parhaiten
hyödyttää! Nykyaikaiset, murha-aseet saavat aikaan paljon runsaammin
aivo- ja selkäydinhaavoittumia tässä sodassa kuin yhdessäkään muussa.
Ja ihmisiä kuolee, ihmisiä jää halvatuiksi ja tylsämielisiksi, ja tulee
sokeiksi, koska Michel Ortègue, joka olisi heidät pelastanut, itsekin
kuolee samaan aikaan inhoittavaan syöpään, joka aiheutuu -- mistä?
Mitä typerimmästä sattumasta, auton kumirenkaan halkeamisesta lähellä
Versaillesia minun ja virkatoverini Salvanin ollessa matkalla yhteiseen
lääkärineuvotteluun. Ajopelit kaatuvat. Muistanette sen kyllä.
Sanomalehdet kertoivat asiasta siihen aikaan. Kuljettaja suoriutuu
ehein nahoin. Salvan samoin. Minä saan ankaran iskun palleaan.
Epäilemättä oli minulla joitakin ennakkotaipumuksia, ja tällaiseksi nyt
olen tullut!..."
Kapinamieli jyrisi nyt hänen äänessään ja vanha, miltei persoonallinen
viha, jota olin aina todennut hänen kantavan kaikkea uskonnon
lohdutusta vastaan. Pysyin yhä vaiti. Jos äsken olin tuntenut hänen
suhtautumisensa kauheaan taudinselvitykseensä kauniiksi, niin en nyt
enää tuntenut muuta kuin tuon samaisen määrittelyn traagillisuuden.
Se ajankohta, jossa elämme, uhkaava osallistumisemme hirvittävään
sotaan, se löi vielä kauhistavamman leiman tämän kuolemaniskun saaneen
ja siitä tietoisen kuuluisan kirurgin tuskaan. Säälin aalto kuohahti
sisimmästäni, ja tarttuen uudelleen hänen käteensä toistelin pakostakin:
"Opettaja raukkani, opettaja raukkani!..."
Tällä kertaa hän tempaisi kätensä irti. Hän pudisti kärsimättömästi
päätään. Surkuttelu oli hänelle vastenmielistä. Ylpeys antoi hänelle
saman voiman kuin hetki sitten tiede, ja hän voitti itsensä niin että
saattoi jatkaa:
"Puhuin Teille kuin lapsi, Marsal, ja melkein yhtä typerästi kuin
Le Gallic. Maailmassa ei ole mitään järjetöntä, koska kaikki on
sellaisekseen säädettyä. Mutta kun emme kahden tapahtumasarjan
risteillessä käsitä ilmiöiden yhteenkuuluvaisuutta, sanomme tuota
niiden kohtaamista sattumaksi. Lausumme silloin sanan 'mysteerio'.
Sattuma ei ole sen mystillisempi kuin kuolemakaan. Olemme
tietämättömiä, siinä kaikki. -- Mutta jättäkäämme tämä sikseen. Kun
olen pitänyt tarpeellisena uskoutua Teille, rakas ystävä, on syynä
siihen ollut, että minun on pyydettävä Teiltä muuatta palvelusta.
Raha-asiani eivät ole sellaiset kuin ne voisivat olla. Olen ansainnut
paljon, mutta paljon myös tuhlannut. Olen intohimoisesti rakastanut
elämää, Marsal. Olen tahtonut nautinnossa tunkeutua yhtä syvälle kuin
tieteessä, toteuttaa itsessäni ehjän ihmistyypin, olla joka suhteessa
aikani kuningasyksilöitä. En ole koskaan tehnyt laskelmia. Tunsin
voimani, olin varma huomispäivästä. Se karkaa käsistäni. Viidenkymmenen
tuhannen frangin leikkaukset ovat ollutta ja mennyttä. Jos minun
onnistuu saada hiukan työskennellyksi tässä sairaalassa, niin siinä
onkin kaikki; ja kuinka monta viikkoa! Olin tehnyt eräitä suuria rahain
sijoituksia, jotka uhkaavat joutua vaaraan näinä levottomina aikoina.
Omaisuuteni varmin osa on tämä Saint-Guillaume kadun palatsi, jonka
onneksi lopullisesti maksoin viime talvena, sekä tämä sairaala, minun
oma sairaalani. Kun minä olen poissa, niin mikä on sen kohtalo? Marsal,
kun minua ei enää ole, tulee Teidän koettaa säilyttää se vaimoani
varten. Minun olisi liian kovaa jättää Catherine niukentuneisiin
oloihin. Jo pelkästään tämä talo tietää hänelle, kunhan nykyinen
vaiheaika kerran on ohi, hyvin hoidettuna melkoista riippumattomuutta.
Näiden tulojen sekä lisäksi henkivakuutukseni varassa hän voi jäädä
asuntoonsa État-Unis torin varrelle. Hänen ei ole pakko supistaa
elämäänsä. Tämän vuoksi tarvitsen jonkun, joka antautuu tälle
sairaalalle, tekee sen omaksi asiakseen ja joka on toimeensa pätevä,
rehellinen mies. Tahdotteko Te olla tuo 'joku'? Älkää vastatko heti. On
kyseessä rahallisesti edullinen asia -- painostan sitä vielä -- jossa
luonnollisesti Teidänkin etunne otetaan lukuun. Jos periaatteellisesti
suostutte, tutustutan Teidät tämän talon tileihin. Saatte tietää sen
menot ja tulot. Laadimme yhtiövälikirjat. Tärkeintä on nyt, ettei
Teillä ole mitään perusteellista estettä. Vai onko Teillä?"
"Ei, rakas opettajani. Voin vain kiittää Teitä ystävyydenosoituksesta,
joka seuranneena niin monia toisia..."
Hän keskeytti minut:
"Huomenna otamme uudelleen tämän ehdotuksen puheeksi. Käväisen
pikimmältään tuolla yläkerrassa katsomassa... Ehkä näette rouva
Ortèguen ennen kuin minä. Muistakaa sitoumustanne. Älkää lausuko tuota
sanaa..."
"Mutta", keskeytin puolestani hänen puheensa ja virkoin, kun
hän oli menossa ovea kohti: "Oletteko ehdottoman varma tautinne
määrittelystä?... Tiedättehän paremmin kuin minä..."
"Ehdottoman varma", hän vastasi. "Muistanette, että sain kuusi viikkoa
sitten kutsun Saksaan erään potilaan luo. Käytin tilaisuutta ja
ulotin matkani aina Berliiniin saakka. Menin väärän nimen varjossa
erään sikäläisen erikoistuntijan luo. Hän ei epäröinyt puhua suutaan
puhtaaksi ja neuvoi minulle tietysti Kehrin kuuluisaa leikkausta, niin
sanottua 'opération en baïonette'a -- 'en _pajonett_'", hän toisti
matkien karkeaa saksalaista ääntämystä.
"No, entä sitten?" kysyin.
"Sittenkö, minä en halua sitä", hän vastasi. "Täydellinen parantuminen
ei ole mahdollinen. Tämä leikkaus voisi kenties taata minulle neljä-,
viisikuukautista elämänpidennystä, jollei leikatessa kuolema tapaa.
Tuohon mahdollisuuteen, että ihan siihen paikkaan kuolisin, en tahdo
antautua. Rakastan vaimoani liian suuresti pannakseni kadottamisen
uhkalle alttiiksi ainuttakaan minulle suotua hetkeä. Tiedän ainakin
varmasti saavani viettää ne hänen kanssaan. Ei, ei, ei", hän toisti,
"tuohon mahdollisuuteen, että minun pitäisi täältä aikaisemmin poistua,
en antaudu. Sitä paitsi tekisi leikkaus minut liikuntokyvyttömäksi.
En voisi suorittaa täällä edes niitä muutamia viimeisiä palveluksia,
joihin tämä inhoittava sota suo minulle tilaisuutta. Tahdon ne
suorittaa. Tahdon olla hyödyksi viimeiseen saakka. Le Gallioille ja
muille mytoloogeille on näytettävä, ettemme tarvitse heidän Jumalaansa
eikä Kristustaan eikä tulevaista elämää tehdäksemme ihmisrakkauden
työtä -- vaikkapa ilman toivoakin. Ei! Minua ei leikata, vaan minä
leikkaan itse, niin kauan kuin tässä kädessä on voimaa pidellä
leikkausveistä... Mutta..." Hän kymärtyi taas kaksinkerroin, keräten
molemmat nyrkkinsä painoksi rintaansa vasten. "Mutta toisinaan kärsin
ylen suuresti. Jos nämä kohtaukset kestäisivät viittä minuuttia
kauemmin, menehtyisin siihen paikkaan... Mutta odottakaapa..."
Näin hänen astuvan pientä kalua kohden, josta avasi laatikon. Hän
otti siitä esille injektioruiskun, sytytti väkiviinalampun ja
hehkutti neulan. Hän oli taas saavuttanut ammatillisen menettelytavan
ja verkkaisuuden. Hän tyhjensi ruiskuun morfiinilasikon, paljasti
käsivartensa, tunki siihen neulan ja painoi mäntää, yhäti yhtä
levollisena, kuin olisi hän tehnyt tuon pistoksen johonkin vieraaseen
henkilöön. Sitten hän pannen paikoilleen nuo hyvätuntoisen, mutta
kohtalokkaan myrkytyksen välineet, sulki laatikon ja sanoi minulle:
"Olen päässyt jo kymmeneen senttigrammaan. Pahaksi onneksi siihen
tottuu, kuten kaikkeen muuhunkin. Vaimoni jääköön tästäkin
tietämättömäksi, eikö niin? Lupaattehan sen minulle?"
"Lupaan."
X
Tämä armeliaan valheen hyve, se on lääkärille ammatin alkeita.
Siihen me kaikki nuoret opiskelijat harjoittaudumme sairaaloissa
heti ensi oleskelustamme lähtien. Sairaitten suhteen sitä on helppo
toteuttaa käytännössä. Heidän itsesäilytysvaistonsa liittoutuu meidän
kanssamme heidän pettämisekseen. Niihin nähden, jotka kuuluvat heidän
ympäristöönsä ja rakastavat heitä, käy tehtävä vaikeammaksi, varsinkin
jos on vainuttava naisen levottomuutta. Äideillä, puolisoilla,
tyttärillä, sisarilla on aavistava aisti, jonka avulla he mitä
luonnollisimmin esittämistämme puheista pääsevät salaamamme perille
ja saavat särökohdan selville mitä avonaisimman katseemme pohjista.
Silloin he eivät enää kysele suoraan, he tekevät huomioitaan, he
vakoilevat. Syntyy kaksintaistelu väijymysten välillä, heidän ja
meidän. Ei sitä elettämme, ei sitä äänensävyä, ei sitä kasvonpoimua,
jota he eivät tutkisi, jolla heidän levottomuutensa ei tulkitsisi
olevan juuri sitä merkitystä, josta tahdomme heidän mielensä kääntää
pois. Tätä kaksintaistelua odotin nyt omalle kohdallenikin. Se alkoikin
samasta hetkestä, jolloin uudelleen näin rouva Ortèguen puolituntia
sen jälkeen, kun olen eronnut professorista. "Ovelinta on olla
näyttelemättä levollista", olin sanonut itselleni. Niinpä luulinkin
hänen ensimmäiseen kysymykseensä: "Oletteko puhutellut miestäni?"
vastanneeni varsin osaavasti:
"Olen häntä puhutellut. Olen häneltä kysellyt Hän ei puolustautunut.
Hän jopa salli minun tutkiakin itseään. Pysyn yhä sanoissani:
epäilemättä huolestuttavaa liikarasitusta, varsinkin kun tietää hänen
ikänsä. Mutta ei minkäänlaista vammaa, ei ainakaan huomattavampaa."
"Entä tuo keltataudinkohtaus muutama kuukausi sitten uusiintumisineen?"
"Aivan tavallinen keltatauti, jolle en anna mitään merkitystä."
"Ettekö mitään merkitystä?" hän virkkoi tarttuen sanoihini.
Tästä huomautuksesta ymmärsin hänen tietävän asiasta enemmän
kuin ilmaisi. Hän pani minulle ansan. "Miksi sitten Dieulafoy
kirjoittaa _Patologia'ssaan_: 'Keltataudin oireisiin nähden on aina
oltava varuilla'? Miksi hän lisää: 'Keltatautia on aina pidettävä
arveluttavana, kun siihen liittyy kuume, tai kun se puhkeaa
heikkoudenoireitten yhteydessä?'... Osaan nämä rivit ulkoa, niin usein
olen yhä uudelleen lukenut tuon luvun. Olen ottanut tämän kirjan
mieheni kirjastosta, sekä muitakin, ja siitä lähtien..."
"Hyvä rouva", keskeytin hänet äänensävyllä, jolla lapsia nuhdellaan,
mutta värisin ajatellessani tuossa samassa käsikirjassa olevia
lauseita, jotka ilmoittavat lievän keltataudin haimasyövän enteeksi.
"Hyvä rouva, olette lääkärin tytär ja lääkärin puoliso. Kuinka
usein lienettekään kuullut sekä isänne että puolisonne Teille
toistavan, että ammattimme vitsauksia ovat lääketieteellisiä kirjoja
lukevat tietämättömät ihmiset? Sallikaa minun sanoa Teille: näin
erikoisluontoisissa asioissa Tekin kuulutte noihin tietämättömiin.
Toistan Teille, ettei tuonlaatuisella keltataudilla, ohimenevällä,
pikimmältäisellä, ole merkitystä, ja pyydän Teitä, juuri miehenne
rauhan nimessä, ettette enää avaa koko käsikirjaa ettekä liioin
yhtäkään muutakaan. Jos uskoisin professorin olevan vaarassa, niin
ensimmäisenä vaatisin häntä hoitamaan itseänsä."
Hän ei vastannut mitään. Olin valehdellut kehnosti. Sen tein
itselleni selväksi. En yrittänyt jatkaa, en liioin uusia tätä liian
vaarallista puhelua naisen kanssa, joka oli kasvanut lääketieteellisten
keskustelujen ilmapiirissä ja kykeni saattamaan häpeään tavalliset
juonemme. Hän itsekin pyrki sekä sinä päivänä että sittemminkin minua
puhutellessaan välttämään vähintäkin viittausta levottomuuteen, joka
yhä häntä kalvoi; aavistin sen hänen liikkeittensä automaattisuudesta
hänen hoitaessaan järjestelyhommiamme. Tämä unissakävijöille
luonteenomainen piirre kävi sitä selvemmin ilmi, kun koko hänen
olennossaan tapahtui äkillinen herääminen, niin pian kuin hän joutui
olemaan samassa huoneessa kuin miehensä. Mutta oliko vain yksi syy
tähän sisäiseen levottomuuteen, jonka tunsin tuon tyynen ulkoasun
takana häntä niin rajusti järkyttävän? Vaikken Le Gallicin käynnin
jälkeen enää uusinutkaan alkuperäisiä epäilyksiäni, en voinut olla
huomaamatta, että hänen levottomuutensa eneni toisin päivin ja juuri
silloin, kun oli saapunut joku Ortèguen itsensä upseerilta pyytämistä
postikorteista. Rintamalta tulleena ei tässä "sotilaspostissa" ollut
mitään paikkoja mainittuna. Se oli pelkkä sovittu lyhyt elossaolon
viesti. Että rouva Ortègue ei voinut liikutuksetta ottaa vastaan tätä
nelisnurkkaista paperia, käden kyhäämää, joka ehkä jo oli kuolon
kangistama hetkenä, jolloin kirje saapui vastaanottajalleen, se oli
ylen luonnollista -- ylen luonnollista oli, että vaara, jolle hänen
läheinen sukulaisensa, lapsuus- ja nuoruustoverinsa oli alttiina,
yhä enemmän järkytti hänen jo ennestään jännittyneitä hermojaan.
Olin siitä vallan selvillä: ei ollut mitään romanttista tuossa aivan
yksinkertaisessa, kokonaan inhimillisessä mielenliikutuksessa. Kuinka
muutoin olisikaan tämä naissydän, niin lujasti, niin todellisesti
elämän draaman ruuvipihtien puristamana, hetkeksikään antautunut
kuviteltuihin tunneliikutuksiin?
Minuakin nämä rautapihdit pusersivat, yhä piukemmin joka päivä. Miten
olisi minulta riittänytkään aikaa monimutkaisten tunnepunoutumain
pohtimiseen, kun joka hetki kolhaisin itseni niin ankaraan
todellisuuteen? Nuo elokuun viikot nousevat taas haudastaan, ja
minä kärsin uudelleen niiden kuoleman tuskaa. Ensimmältä oli nyt
ambulanssimme aineellista puolta tarkoittavien toimien ohella pitkiä
kahdenpuheluita Ortèguen kanssa minun tutustamisekseni sairaalan
vastaiseen hoitoon. Olin luonnollisesti suostunut lopullisesti hänen
ehdotukseensa. Minun tuli käyttää ajatusvoimaani minulle tuntemattomien
käsitteiden ja asiapaperien piirissä. Jokaiselta tuollaiselta
yhteisistunnoltamme uusiutui minussa tunne tuosta patoloogisesta
murhenäytelmästä, johon sattuma oli minutkin sekoittanut. Pääsin
tarkemmin yksityiskohtaisesti perille siitä kauhistuttavasta
työnpaljoudesta, jolla Ortègue oli itsensä loppuun kuluttanut, samoin
kuin siitäkin elämän yltäkylläisyydestä, josta lähestyvä kuolema
oli hänet tempaava. Varsinkin sain kerta kerralta -- minun nähteni
kärsiminen ei häntä enää kiusannut -- olla toteamassa hävitystyötä,
jota miltei hetkestä hetkeen suoritti häntä kalvava tauti sekä
lääke, jota hän käytti sietämätöntä tuskaansa lievittääkseen. Hän
vertasi itsekin alituista syhyämistä, joka häntä vaivasi, elävään
jouhipaitaan, joka hetkittäin oli saattaa hänet hulluksi. Näin
keltataudin uusiintuvan kämmenissä ja sidekudoksissa, valtaavan kasvot,
syventyen paikka paikoin väriltään. Hänen ulkomuotonsa espanjalaisuutta
yhä lisäsi tuo tummahkon viheriäksi painuminen, joka loi häneen
eräänlaista peloittavaa, kaameaa kauneutta, ja tämä kaikki tapahtui
tuon nuoren naisen yhä terävänäköisemmiksi käyvien silmäin edessä!
Tämä tapahtui samoihin aikoihin ja yhtä rintaa sodan hädän kanssa,
joka oli yhä kasvamassa Elsassissa ensimmältä saavutetun menestyksen
luoman mielettömän toivehikkaisuuden jälkeen: ranskalaiset joukot
työnnetty takaisin Nancyta kohti -- belgialainen armeija umpikujassa
Antwerpenissä -- Namuria pommitetaan -- taistelu alkanut Charleroin
luona -- Liège valloitettu -- Dononista ja vuorensolista Saalen
seuduilla luovuttu -- vihollinen Péronnessa -- Longwy vallattu, samoin
Mabeuge -- sitten peräytyminen -- saksalaiset Compiégnessa, Senlisissa
-- hallitus siirtynyt Bordeaux'iin -- Pariisi uhattuna -- lopulta
Joffren päiväkäsky, jonka sanamuoto ilmaisi vaaran vakavuuden: "Maksoi
mitä maksoi, valloitettu alue pidettävä hallussa; paikalle kuoltava",
-- sitten odotusta -- suunnaton toivo, johon emme rohjenneet uskoa --
sitten Ourcq, Grand-Morin, Montmirail -- vihollinen työnnetty takaisin
-- Lunéville, Saint-Dié, Raon, Pont-a-Mousson vapautettu -- viimein
Marnen voitto. Mikä ilo olisikaan tulvehtinut sieluuni jopa kuolevan
Ortèguen nähden, jolleivät nuo vapautuksen päivät ja ensimmäisten
haavoitettujemme saapuminen olisi sattuneet yhteen!
Eräänä tiistaina, syyskuun kahdeksantena, sotilashallinto heidät
lähetti luoksemme. He olivat kaikki vioittuneet päähän tai
selkäytimeen. Ortèguen erikoisala sai aikaan, että heihin nähden oli
Val-de-Grâcessa tehty tällainen valikointi. Heidän tulonsa ilmoitti
meille soittokello, joka oli vasituisesti tähän tarkoitukseen varattu.
Kauan kaikui korvissani tuo ensi kutsu, nuo kolme kimeää, pitkitettyä
pimpahdusta, jotka saivat meidät, Ortèguen ja minut, hypähtämään
paikaltamme, vaikka puhelimitse jo olimme saaneet tiedon. Ja tuossa
tuokiossa oli ambulanssin koko henkilökunta kadulla, hoitajat ja
hoitajattaret ja rouva Ortègue heidän seurassaan. Kolme autoa oli
pysähtynyt oven edustalle, kolme pitkänomaista harmaata vaunua,
Punaisen ristin merkillä varustettuja ja vaatesuojuksen kattamia.
Olemme sittemmin nähneet monien samanlaisten ajoneuvojen seisahtuvan
ahtaalle Saint-Guillaume kadullemme surullisine kuormineen, mutta aina
tunnen sisäistä väristystä tämän ensi tulon muiston palautuessa. Oli
vielä niin lähellä elokuun alku, nuo hehkuvat päivät, jolloin Ranskan
koko nuoriso, sen koko voima läksi matkaan, nauru ja viha huulillaan.
Näimme kaikki itäisen ja pohjoisen suuren rautatieaseman tulivuoren
lailla heittävän ihmislaavaa kohti rintamaa: lämpimimmän, parhaimman
veremme. Näimme kukitettujen vaunujen lähtevän liikkeelle, kuulimme
laulut, jotka veturin savun mukana kiitivät yli seutujen etelästä
pohjoiseen saakka. Olin tuntenut tämän kaiken sitäkin vihlovammin,
kun minun oli sillä ravittava silmiäni kiireimmiten sairaalatoimieni
lomassa ja pakollisen joukostajäämiseni kaipuun kivistäessä. Olin
myös nähnyt kauhun suurentamia naissilmiä, jotka, läpitunkevampina
kuin miesten, ennakolta lukivat tuntemattomia kohtaloita. Vuodenaika
ei ollut muuttunut. Kesäinen aurinko paistaa hellitti kirkkaalta
taivaalta, mutta näköhäiriöisten silmien näyt olivat muuttuneet
todellisuudeksi, veriseksi, välittömäksi, leppymättömäksi. Silmäini
edessä veti parhaillaan pari mieshoitajaa vaunuista ulos paareja,
joilla lepäsi jäykistynyt olio -- sotilasviitta sininen, housut
punaiset, pää käärittynä liinakääreisiin, jotka päästivät näkymään vain
mullan väristen kasvojen alaosan, sinertävän suun ja kuivettuneitten
hampaitten yli pingoittuneet huulet. Ja sitten toiset paarit ja sitten
taas toiset. Yhdeksät niitä hoitajamme sijoittivat alakerran eteiseen.
Ortègue ja minä toimitimme opiskelijamme avustamina haavoitettujen ensi
tutkimuksen. Kiireellinen leikkaus saattoi käydä välttämättömäksi.
Heidän äänettömyytensä kummastutti meitä. Tuntui kuin he olisivat
liiaksi kärsineet ajaa jyryytettyään karjavaunuissa Charleroista asti
pysähtymällä pikku-ambulansseihin, missä ei oltu uskallettu koskea
moisiin haavoihin -- liiaksi kärsineet halutakseen enää puhua! Heidän
repaleisista, oljenkorsien peittämistä vaatteistaan läksi hien ja
veren löyhkä. Heillä oli vielä jaloissa raskaat nauhakengät ja niissä
kiinni-iskostunutta sotatanteren multaa. Totesimme kauhuksemme,
että kaksi heistä oli sokeita, kolmas todella kykenemätön lausumaan
sanaakaan, haavoittuma kun oli riistänyt hänellä puhekyvyn. Muut
näkivät ja kuulivat, mutta heillä oli miltä käsivarsi, miltä sääri
herpaantunut. Eräältä heistä, jo puolitajuttomaksi vaipuneelta,
pääsi aika ajoin tuo aivokalvotulehdusta sairastavien kirkaus, jonka
vihlovuutta et unohda sen kerta kuultuasi.
"Täydellinen näytekokoelma Jumalan hyvyydestä, johon pikkuserkkuni,
Le Gallic, uskoo", sanoi Ortègue ja lisäsi, osoittaen sairainta koko
joukosta, aivokalvotulehduspotilasta: "Jos on jotain heti tehtävissä,
niin tämän miehen hyväksi on toimittava. Kantakaa hänet yläsaliin."