Rouva Ortègue oli varmaan tuntenut tämän keskustelun ajan samaa
mielipahaa kuin minäkin. Tämä medisiinarimainen pilanteko ei
ollut sen etevän miehen veroista, joka moiseen antautui, ja ketä
kohtaan? Niin naiivilta kuin Le Gallic ja hänen uskonnollinen
mielenpurkauksensa saattoikin tuntua, palasi hän joka tapauksessa
keskeltä taistelua. Rohkeus, millä hän oli pannut henkensä alttiiksi,
oli niin ylenyltäisenä takeena hänen vakaumuksensa vilpittömyydestä,
että hänellä oli oikeus vaatia toisilta kunnioitusta. Huonosti
peitetty ärtymys, jolle Ortègue oli antanut perään, ei johtunut hänen
puhekumppaninsa mystillisperäisistä selittelyistä. Hänen kaltaisensa
tiedemies, joka luentosalien ja laboratoorioiden tietä on päätynyt
täydelliseen ja lopulliseen kieltämykseen, ei käy kärsimättömäksi
uskovaista ihmistä, yhtä vähän kuin lasta tai puolihupsua kohtaan.
Pelkkä Le Gallicin läsnäolo, eikä hänen puheensa, se se oli tämän
ärtyneisyyden aiheuttanut. Miksi? Tähän kysymykseen johti se outo
levottomuus, jonka näin valtaavan rouva Ortèguen, antamaan perin
todennäköisen vastauksen. Sanellessani hänelle tuolle epätarkalle
tavaranhankkijalle osoitettua kirjettä vapisivat hänen kätensä.
Kirjoituskoneen nakutuksessa syntyvät aukot ja uusimiset olivat
todisteina, samaten kuin sormien harha-iskutkin, ne kun eivät
tavanneet kosketinta. Tuo nuori, kaunis, mielenkiintoinen serkkuko
iäkkään puolison rinnalla sai liikkeelle ylen eloisan kaipuun tässä
naissydämessä? Ajattelin sitä tuona hetkenä. Mutta jos niin olikin
laita, niin varmaa on, ettei hän tahtonut sitä itselleen myöntää. Sillä
minä tunsin, että se kysymys, jonka hän äkkiä teki minulle vetäessään
valmiiksikirjoitetun lehden konerullalta, oli ehdottomasti vilpitön:
"Mieheni ei ollut erittäin ystävällinen serkkuani kohtaan. Tokko
Teistäkään, Marsal? Älkää kieltäkö. Luin kummastuksenne kasvoistanne.
Hän pitää hänestä kuitenkin paljon. Vielä tänä aamuna hän puhui
hänestä mitä suurimmalla hellyydellä. Mutta..." Hän epäröi "Hän ärtyy
nykyään vähimmästäkin seikasta ja toisinaan ihan suunnattomasti.
Tuo virheellinen lasku esimerkiksi oli vallan mitätön asia..." Hän
epäröi jälleen. "Hän oli ennen niin tasainen luonteeltaan! Hän on
muuttunut, hän muuttuu edelleen. Olen sen kyllä huomannut. Se on vallan
fyysillistä väsymystä. Henkisesti, älyllisesti hän pysyy samana...
Pelkään sen vuoksi hänen terveyttään. Te, joka olette lääkäri ja joka
olette niin kauan hänet tuntenut, mitä Te arvelette?"
"Hän tekee paljon työtä", vastasin, "ehkäpä liiaksi. Ja sitten vielä
nämä vakavat tapahtumat..."
"Niin", sanoi hän. "Sanon samaa itselleni, ja pelkään. Toistan sen
Teille: minä pelkään. Pelkään, että hän sairastuu, vieläpä pahastikin.
En saa häntä edes syömään. Hän laihtuu hirvittävästi. Kaikki tämä
keltatautikohtauksesta saakka. Hän ei näytä siitä päässeen."
Sitä mukaa kuin hän kyseli minulta, iskivät hänen silmänsä minuun
tutkivina, läpitunkevina, tavallista suurempina, kummastuneempina,
totisempina. Luin niistä nyt halua päästä totuuden perille ja samalla
kertaa sen ennakkokauhua -- totuuden, joka tuttuna tai tuntemattomana
oli yhtä sietämätön. Minunkin silmiini oli välähtänyt hirveä otaksuma,
joka mahdollisesti selitti Ortèguen liiankin ilmeisen muuttumisen.
Tuon heti ilmestyttyään karkoitetun ajatuksen sai tämän naisen yhä
kasvava tuska uudelleen tunkemaan mieleeni, ja mietteeni ääneen
ajatellen kuulin hämmästyksekseni, kuinka kaikuna vastasin hänen
säikähdyksenhuutoonsa:
"Olen minäkin tosiaan toisin hetkin hänestä levoton..."
"Sepä se!" Ja hän tarttui suonenvedontapaisesti käsivarteeni: "Mikä
häntä oikein vaivaakaan? Sanokaa minulle totuus. Rohkenen kuulla
kaiken."
"En ole milloinkaan kysellyt häneltä enkä tutkinut häntä", vastasin,
puolestani pelästyneenä siitä järkytyksestä, johon tarpeeton ja
varomaton myönnytykseni -- joka lääkärin kannalta oli tuskin
puollettavissa -- oli hänet saattanut.
"No hyvä!" hän jatkoi. "Kysykää häneltä, tutkikaa häntä, eikä vasta
huomenna, vaan jo tänään. Olen aina kuullut Teidän sanovan kaikille,
että ajoissa suoritettu taudin selvittely voi estää äkkiturman..."
"Älkää käyttäkö tuollaisia sanoja, rouva", keskeytin nopeasti, "älkää
ajatelko niitä..."
"Minun rauhoittumiseni on Teidän varassanne", hän vastasi. "Eikö Teillä
itsellännekin ole tarvetta päästä tästä selvyyteen? Sillä Tehän pidätte
miehestäni. Olette niin monin kerroin osoittanut, että hän on Teille
rakas. Teistäkin lienee tämä epävarmuus sietämätön."
"Mutta sellainen kuin professori on luonteeltaan", sanoin, "tulisi
Teidän ottaa lukuun, että moinen urkkiminen..."
"On hyvin vaikea?" hän keskeytti. "Kyllä, otan sen lukuun. Pyydänkin
Teitä vain yrittämään..."
"Hyvä on!" sanoin hänen tartuttavan levottomuutensa voittamana, "minä
yritän."
"Jo tänään", hän sanoi käskevästi. "Tänään on hänelle asiasta
puhuttava. Miksi siirtää toistaiseksi, kun vähinkin viivytys tietää
vaaraa? Ja lisäksi, minä tunnen hänet, hänellä on nyt sellainen hetki,
jolloin hän ei täysin hallitse itseään. Hän ehkä puhuu..."
"Hyvä on, rouva... Yritän tänään, vaikka..." Hän pysäytti minut
katseellaan. Hänen päänsä kallistui kuuntelemaan käytävän puoleen.
Hänen äärimmäinen liikajännityksensä sai hänet tajuamaan kolinoita,
joita minä en vielä kuullut. Hän hellitti käsivarteni, jota hänen
kätensä yhä oli puristanut, ja sanoi hyvin ääneen, tahallisen
hilpeästi, vaikka kuulin äänestä hänen sydämensä värinän:
"En tiedä, missä ajatukseni olivatkaan. Tämä jäljennös on täynnä
virheitä. Alan sen uudelleen, jotten saisi ylen paljon toruja
professorin palatessa."
Hän oli solauttanut puhtaan paperiliuskan koneeseen ja pienten
kosketinten nakutus kulki taas kulkuaan, kun ovi aukeni. Ortègue astui
sisään Le Gallicin seurassa. Vaikka nopeus, jolla rouva Ortègue sai
itsensä hallituksi, vielä kerran näytti minulle, miten hämmästyttävä
itsehillitsemiskyky naisilla on käytettävissään, ei mieleeni
juolahtanut, että hän olisi näytellyt pilaosaa ja pannut aviollisen
huolestumisen laskuun toisen tunteen synnyttämää levottomuutta. Sitä
paitsi oikeutti Ortèguen olemus liiaksikin pahimpaankin pelkoon. Hänen
heiverä hahmonsa näytti tuon niin voimakkaan, solakan nuoren upseerin
rinnalle joutuneena vieläkin haikeammalta, vielä selvemmin läheisen
lopun poltinleimalla merkityltä. Hänen tavallista kellahtavammat,
kuivettuneemmat kasvonsa vetäytyivät kokoon, ikäänkuin ankara
tuskankohtaus olisi samana hetkenä tuottanut hänelle kovaa kipua.
Hänen lopen laihtunut ruumiinsa taipui etukumaraan, ryppyiset kädet
puristuivat vatsan taipeeseen. Tuolla uljaalla olennolla oli kuitenkin
kyllin tarmoa puhutella vaimoaan hymysuin.
"Le Gallicin hämmästys olisi varmaan sinua huvittanut, rakkaani", hän
aloitti. "Hän ei olisi milloinkaan voinut uneksiakaan tämänkaltaisia
varustuksia. Kehoitin häntä kiittelemään sinua eikä minua. Sinä olet
todellakin muuttanut koko sairaalan näiden kymmenen päivän kuluessa
toiseksi. Vanha kappeli sotilaitten makuusuojana -- todella mainio
ajatus sekin!"
"Se on totta, Catherine", jatkoi nuori upseeri kehumista; "professori
ja sinä olette järjestäneet oikean ihanne-ambulanssin tähän
valesairaalaan maalauksin kuvitettuine panellipintoineen, raikkaine
puutarhoineen, kauniine vanhoine puineen, vihreine nurmikenttineen ja
upeine kukkaryhmineen joka ikkunan alla." Sitten hän vakavana muutti
äänensävyään. "Vain yksi moite minulla on sairaalastanne annettavana.
Täällä olisi liian hyvä kuolla."
"Mikä onni, ettette kuulu sanitääriosastoon, kelpo Ernestini", sanoi
Ortègue, nyt varreltaan suoristuneena. Nähtävästi kohtauksen ankaruus
oli lievenemään päin. Ja sitten hän puolestaan kävi totiseksi ja sanoi
omituisen vakuuttavasti: "Tuskaa ei voi koskaan kyllin 'untuvoida'.
Minun määräykseni epätoivoisissa sairaustapauksissa on tämä: 'Tänne
kelpo morfiini!' Sillä lopultakin, miksi hyväksi meidän oikeastaan
pitäisi kärsiäkään?"
"Maksaaksemme", vastasi Le Gallic samaan syvällisen totuudellisuuden
äänensävyyn.
"Maksaaksemme -- mitä?" kysyi Ortègue.
"Synneistämme tietysti", sanoi Le Gallic. Hän epäröi hetken, ennenkuin
lisäsi: "Ja toistenkin synneistä."
"Synneistämmekö -- no, olkoon menneeksi", virkkoi Ortègue. "Ja
sittenkin!..." Hänkin epäröi hetken, mutta jatkoi sitten katkerasti:
"Synneistämme? Niinkuin muka olisimme anoneet elääksemme! Millä
oikeudella siis hän, joka meille elämän tyrkytti, vaatisi meitä
tekemään siitä tiliä?..." Ja kiihkeästi hän lausui: "Mutta toisten
synneistä...?" Hän toisti: "Toisten? Nähkääs, se on hirveätä!...
Anteeksi, rakas Ernest, jos loukkaan Teitä..."
"Ette loukkaa", sanoi Le Gallic, "mutta teette mieleni murheelliseksi.
Koska kaikki elämässä päättyy kärsimykseen ja kuolemaan, niin jollei
tämä vapaaksiosto ole kärsimysten ja kuoleman tarkoituksena, niin mikä
on sitten niiden, mikä elämän tarkoitus?"
"Ei mikään", sanoi Ortègue. Syntyi äänettömyys. Tämä sana, päässeenä
silminnähtävästi sairaan miehen suusta tässä sotilassairaalan suojassa,
upseerin läsnäollessa, joka seuraavana päivänä palasi tuleen, kajahti
sangen oudolta. Sen lausujakin kävi siitä hämilleen. Hän jatkoi
uudelleen puhettaan:
"Juttelemme sitten filosofiasta ja uskonnosta, kunhan palaatte
luoksemme kapteenina ja kunnialegioonan merkillä koristettuna. Älkää
olko pahoillanne epäuskostani sen enempää kuin minäkään Teille
uskostanne. Se seikka, ettei ihmisten aivojen kemiallinen kokoonpano
ole sama, ei ole milloinkaan estänyt kahta sydämen ihmistä rakastamasta
ja kunnioittamasta toisiaan, ja tiedättehän, että minä pidän Teistä
paljon, että suuresti kunnioitan Teitä. Jo ennenkuin Teidät äsken
näin niin uljaana, niin ripeänä, olin varma, että sotakentällä täysin
täytätte velvollisuutenne, jopa teette enemmänkin... Mutta Teidän
on kiire... Kas niin, syleilkää minua, ja sitten onnea matkalle...
Lähettäkää tietoja itsestänne, paljon postikortteja... Catherine, saata
serkkuasi ja kiipeä sitten apteekin puolelle. Siellä on äsken saapunut
kokonainen tavaralähetys huolehdittavana. Minä ja Marsal tarkistamme
kirjeesi ja teemme korjaukset... Hyvästi, Ernest. Tehän annatte minulle
anteeksi, eikö niin?..."