Tämän hänen luonteenpiirteensä tuntemus sai minut työntymään aivan
väärille jäljille tuon "pikku Le Gallicin" käynnin jälkeen -- kuten
hänen lannionilainen maanmiehensä häntä nimitti. Olin läsnä, kun nuori
upseeri astui sairaalaan, Ortèguen työhuoneeseen. Rouva Ortègue oli
hänkin siellä. Teimme juuri professorille selkoa eräästä vähäpätöisestä
toimiimme kuuluvasta sivuseikasta, joka oli saanut hänet miltei
sairaalloisesti kiihdyksiin. Oli kyseessä muuan kloroformilasku, jonka
tavaranhankkijat olivat suurentaneet vastoin suullista sopimusta. Tuo
kiihtymys tuntui vielä siinä miltei närkästyneessä liikkeessä, millä
hän kohotti päätään uuden tulokkaan saapuessa, ja piilipä juuri kuin
pistopuheen sala-ivaa hänen ensi sanoissaan:
"Tekö, Ernest?... Sodankäynti käy Teiltä hyvin, vai mitä? Näytättepä
tosiaan sellaiselta, jolla on ollut menestystä..."
Tämä kaksimielinen kohteliaisuus tuskin vastasi nuoren luutnantin
ulkomuotoa. Joskin hänen sotilaallisista kasvoistaan joka piirrettä
myöten, harjaannutetun ruumiin koko ryhdistä huokuikin voimaa, jopa
iloa, oli tämän voiman ja ilon lähteellä tyyssijanaan jokin muu
seikka kuin terveys. Jo ränsistyneessä puvussaan, vastikään alkaneen
soodan ahavoittamana ja vähimmiltäkin liikkeiltään, en tiedä, samalla
sekä pingoittuneena että sulavana, hän teki todella sen vaikutuksen,
että oli sodan työmies, joka tuli vaaroista ja vaaroihin taaskin
palasi. Hänen kirkkaat bretagnelaiset silmäteränsä, väriltään miltei
samanlaiset kuin serkkunsa harmaan sinivihreät silmät, liekehtivät.
Mutta se liekki ei ollut elämän onnenhehkua, vaan päättäväisen tahdon
tulta. Entisen saint-cyriläisen epävarmat, kehittymättömät piirteet
olivat kauttaaltaan miehistyneet ja hilliintyneet. Näiden kasvojen
yksinkertaisuus ja yhtenäisyys -- en tapaa sen oikeampaan osuvaa
sanontaa -- kertoi ihmisolennosta, joka oli täydelleen sopusoinnussa
itsensä kanssa. Le Gallicin otsa oli leveä, nenä kaareva, silmät
pitkänomaiset, kulmakarvat suoraviivaiset, suu voimakas ja totinen.
Ajellut kasvot lyhyeksi leikatun tukan alapuolella näyttivät
entistäänkin vielä koskemattomammilta. Varreltaan keskikokoisena
hän oli hahmoltaan niin sotilaallinen, että hänestä miltei virtaili
turvallisuutta herättävä tunne.
"Olenhan niin onnellinen, serkku hyvä", hän vastasi Ortèguen kitkeriin
sanoihin. "Olen saanut elää loistavia päiviä. Elsassiin tulomme oli
perin liikuttava, ja kuinka se miehiimme vaikuttikaan! Ranskalaisia
ei tunne, ennenkuin on saanut johtaa heitä tuleen. Se tuli on jo
lämmittänyt. Se on lupaavaa. Meille sattui pari tehtävää -- en ole
oikeutettu Teille sanomaan missä -- mutta tuollapahan päin vain --
vakavaa ja innostuttavaa!... Jos sitä jatkuu samaa menoa, saatte pian
kuulla meidän kulkeneen Reinin yli."
"Ah, kuinka hyvä on kuulla sinun puhuvan noin!" sanoi rouva Ortègue, ja
kääntyen taas professorin puoleen: "Näethän, ystäväni, että teet väärin
ollessasi pessimistinen."
"Tekö, serkku hyvä, pessimisti?" kysäisi upseeri. "Sepä ei ole Teidän
tapaistanne. Soisin, että olisitte ollut läsnä, kun lopettelin
valmisteluitani Riomissa. Käskyläiseni sanoi: 'Luulisipa, että Teistä,
hyvä luutnantti, on hauska lähteä sotaan.' -- 'No, tietysti, eikö
sinusta sitten?' -- 'Oh, minähän olen tyytyväinen missä vain, kun saan
Teitä seurata. Ja sitä paitsi tiedän, että tällä kertaa saamme heidät
käsiimme.' Sellaisia ne ovat miehemme. Ja me tavoitamme heidät, serkku
rakas. Kuuletteko, olen siitä varma! Tahdotteko että sanon Teille,
miksi? Ei se ole vain meidän mielijohteitamme, vaan näen sen niin
selvästi, etten voi vaieta. Voitettuna joutuisi Ranska perikatoon,
eikä se saa joutua perikatoon, sillä se on katolisuuden suuri maa.
Niin juuri, huolimatta hallituksestaan, valitsijoistaan, laeistaan,
sanomalehdistään, huolimatta kaikesta. Katsokaas, ennen Riomista lähtöä
pidettiin messu. Melkein koko rykmentti oli läsnä. Puolet siitä nautti
ehtoollista. Messun piti muuan meikäläisistä. Voin vakuuttaa, että
ylpeä on vaikutelma messupaidan poimuihin katoovista punahousuista!
Mikä ihme joka tapauksessa, serkku hyvä, -- Te, joka ette sellaisiin
usko -- että tuo laki 'reppuselkäisistä papeista', jonka oli määrä
tuhota uskonto, johtaakin vain uskonnolliseen propagandaan armeijan
keskuudessa! Muutama päivä sitten, hetkenä, jolloin ensi kerran
kohtasimme vihollisen, sanoi päällikkömme, joka on harras kristitty,
miehillemme: 'Lapset, ne jotka haluavat synninpäästöä, laskeutukoot
polvilleen. Pastori sen antaa meille.' No niin, kaikki polvistuivat.
Kun kerron Teille, serkku, tämän sivukohtauksen, en pyri sillä
käännyttämään Teitä. Tiedättehän, että vältän puhua Teille näistä
asioista, mutta Te elätte sotaa kauemmin, ja tahdon jo nyt antaa
Teille todistukseni. Te, joka ette usko muuhun kuin kokemukseen,
älkää sulkeko silmiänne tältä kokemukselta, sitä pyydän Teiltä! Me
tulemme voittamaan, siksi että Jumala on oleva kanssamme." Ortègue oli
kuunnellut tätä puhetta sitä keskeyttämättä, pureskellen viiksiensä
päätä hampaankärjillään. Tunsin tuon hänen tavakseen hermostumisen
hetkinä, kun hän esimerkiksi nähdessään jälleen iltapäivällä aamuisen
leikkauspotilaan huomasi hänen ruumiinlämpönsä odottamattoman
korkeaksi. Tuohon haltioituneen uskon tunnustukseen hän vastasi
äänellä, joka oli yhtä pistävä kuin hänen kirurgisten aseittensa terä:
"Jos voitamme, rakas ystävä, johtuu se yksinkertaisesti kanuunaimme,
pyssyjemme, kenraaliemme ja sotilaittemme paremmuudesta." Ja
sitten hän, toisen tehtyä kädellään torjuvan eleen, mutisti suunsa
virnistykseen ja katkaisi muitta mutkitta keskustelun toistaen pari
säettä, jotka oli epäilemättä oppinut ylioppilasvuosinaan, sillä
tuskinpa hän lienee tuhlannut aikaansa runoilijain lukemiseen:
-- "Se sikseen!" lausahti mies. "Jo nään,
on toinen kuin mulla Teill' laatu pään."
Ja kääntyen äkisti vaimonsa puoleen hän virkkoi:
"Catherine, tämä kloroformijuttu on saatava heti päättymään. Marsal
sanelee sinulle kirjeen, jolla sen järjestämme. Nakuttelet siitä pari
jäljennöstä... Niin, rakas Le Gallic, serkkunne opettelee soittelemaan
tätä kauppiaitten soittokojetta..." Hän osoitti kirjoituskonetta. "Hän
saa toimia sairaalan sihteerinä sodan aikana. Näette, että mekin kaikki
olemme palvelemassa, kukin voimainsa mukaan. Ja hyvää työtä syntyy,
sen vakuutan, ja hyödyllistä, vaikka olemmekin täällä 'Pyhän-Vilhon'
kadun varrella pelkkiä maallikoita esimiehestä ja -miehettärestä alkaen
hoitajattariin asti... Mutta Teillä on varmaan hetkinen meillekin
omistaa. Näytänpä teille, miten olemme laitoksemme järjestäneet. Se ei
ole hullumpi."
Hän veti mukanansa upseerin, ja kuulin hänen jatkavan käytävässä:
"Katsokaas. Joka ovelle olen antanut maalata kukkakimpun ja antanut
joka huoneelle nimen kukkien mukaan: neilikkahuone, sireenihuone,
ruusuhuone... Eivätkö nämä sorjat nimet ole yhtä hyvät kuin pyhän
Laurentiuksen, joka palauttaa muistiin parilan, tai pyhän Labren, joka
ei suinkaan tuo mieleen aseptiikkaa...?"