Johdun nyt vaiheeseen, joka minulle on näin ennakolta aavistamani
murhenäytelmän varsinaisen alun rajaviittana. Päättymiseensä saakka
sen oli määrä kulkea yhtä rintaa tuon toisen: suuren, hirvittävän
ranskalaisen murhenäytelmän kanssa. Irroittaessani tästä vallan
yksityisluontoisesta tapahtumasta, jonka todistajaksi jouduin, sen
sisäisen merkityksen, luulen voivani nähdä selvemmin, ikäänkuin
vilaukselta, erään niistä opetuksista, joita parhaillaan tätä
kirjoittaessani yhä jatkuva suuri yhteinen koettelemuksemme tarjoo.
Mutta älkäämme tehkö edeltäpäin johtopäätöksiä, joiden tulee perustua
tosiasioihin, yksinomaan tosiasioihin. Palatkaamme siis noihin
tosiasioihin. Olemme yhä elokuun alkupuolella. Sota oli kymmenen päivää
takaperin julistettu. Ne neljätoista lisävuodetta, jotka täyttivät
Val-de-Grâcen taholta vaaditun nelikymmenluvun, olivat kuntoonpantuina.
Elimme historiallisten käännekohtain kuumeisessa levottomuudessa,
jolloin hetket tuntuvat yhdellä haavaa niin pitkiltä ja niin lyhyiltä.
Odotuksen päivistä ei näy tulevan loppua, ja kun sitten jokin tapahtuma
laukeaa, on se niin suunnaton, että hämmästelemme, kuinka se onkaan
voinut niin nopeasti puhjeta esiin. Koimme ensin toivehikkuuden
kuumetta, josta Ortègue yksin oli vapaa. Minun on kuitenkin tehtävä
hänelle sen verran oikeutta, että hän kätki pessimistisyytensä kaikilta
muilta paitsi minulta. Olin ollut hänen mukanaan eräässä Berliinissä
pidetyssä kirurgien kongressissa, ja hän muistutti minua silloisista
vaikutelmistamme:
"Noiden ihmisten järjestämistaito on peloittava", hän sanoi minulle.
"Vuonna 1904, kuten muistanette, palasimme Saksasta kauhistuneina
näkemistämme. He ovat valmistuksissaan kymmenen vuotta meistä edellä
-- ja nyt on siitä kulunut lähes kymmenen vuotta lisää. Tehkää itse
johtopäätös."
"Ettekö miksikään arvosta vapaaehtoisia, siveellisiä voimia?" kysyin.
"Muistelkaa Elsassiin tuloamme."
"Heillä on keskittämiskykyä, siinä koko juttu", hän vastasi. "Ja mitä
siveellisiin voimiin tulee, niin menkääpä niiden varassa heittäytymään
autoa vastaan!"
Sitten hänen laihat kasvonsa kurtistuivat, ja hän kohautti olkapäitään:
"Miksi jaaritella turhia! Lääkärin asiana on tietää totuus, mutta
salata se potilailta."
Tällaisen teeskentelysuunnitelman laatiminen oli paljon helpompi kuin
sen noudattaminen. Italialaisilla on arkipäiväinen, mutta mielevä
sananlasku: "Siihen kieli kolkuttaa, missä hammasta kolottaa."
Ilmaisipa Ortègue jos kuinkakin tahallista ihastusta saksalaisen
kulttuurin tieteelliseen luonteeseen, hän oli sittenkin alatajunnaltaan
kiihkeä ranskalainen -- alatajunnalta, jonka hän kiivaasti kielsi
kaikilla aloilla. Hän ei voinut puhua kenenkään kanssa puhkeamatta
harmiin Belgiaan hyökkäämisen ja ensimmäisten väkivallantekojen
johdosta. Hän, joka ennen vanhaan tuskin malttoi edes avata
sanomalehteä, osti nyt niitä kymmenen, kaksitoista, viisitoistakin ja
heitti meidän kaikkien muiden lailla heti aukaisemansa lehden käsistään
pettyneenä, kun ei siitä koskaan löytänyt muuta kuin osittaista tai
vääristeltyä totuutta.
"Jos lehdet eivät kertoisi muuta kuin minkä varmasti tietävät", hän
virkkoi minulle eräänä päivänä, kun näytin hänelle peruutusta, minkä
muuan iltalehti oli tehnyt aamupainokseensa nähden, "ne ilmestyisivät
'valkoisina', eikä painotarkastusta tarvittaisi. Mutta huomenna
saamme täsmällisiä tietoja. Tunnettehan hyvinkin Ernest Le Gallicin,
vaimoni pikkuserkun. Tapasitte hänet luonani päivällisillä, kun
hän vielä oli Saint-Cyrissä. Nyt hän on erään jalkaväkirykmentin
luutnantti. Oli Elsassissa ja saapuu moniaiksi tunneiksi asioille
Parisiin. Hän ilmoittaa tulevansa meitä tervehtimään tänne sairaalaan,
ennenkuin palaa junalle. Soturi kiireestä kantapäähän, joka ei kulje
kielikellona. Muuten älyltään heikko... Mutta pelkästään hänen
äänensävystään tuntoilemme kyllä, kuinka asiat siellä luistavat."
Olin todellakin usein États-Unis torin varrella olevan talon upeilla
päivällisillä nähnyt pöydän äärimmäisessä päässä Saint-Cyrin sotakoulun
vormuun puetun nuoren miehen hahmon -- varsin yllättävän ilmiön niin
vähän sotilaallisen Ortèguen kodissa. Mieleeni jäi kuva arasta ja
kömpelöstä nuorukaisesta, jonka ääntäkään tuskin lienen sattunut
kuulemaan. Tiesin hänen sukulaisuutensa talossa sen kautta, että kerran
läksin tuollaisilta päivällisiltä parin Ortèguen kirurgi-kilpailijan
seurassa ja kuulin heidän -- sisuni kuohahtaessa -- purkavan kateuttaan
seuraavin lausein: "Yhä hän vain on täällä, tuo pikkuserkku?"
"Millä äänellä sen sanotte! Onhan se kuitenkin vallan luonnollista.
Catherine Ortèguen äiti oli syntyjään neiti Ferlicot, ja pikku Le
Gallicin äiti on Ferlicoteja hänkin. Hän on kuollut. Tunnen nuo
ihmiset, suuret ja pienet. He ovat tréguierläisiä ja itse olen
Lannionista."
"Yhdentekevä. Jos minä olisin ollut niin hupsu kuin nerokas ystävämme,
että olisin ottanut itseäni viittäkolmatta vuotta nuoremman vaimon,
ei hänellä suinkaan olisi 'pikkuserkkua'. Muistattehan tunnetun
laulunpätkän?"
"Vallan hyvin", sanoi toinen nauraen, "se palauttaa nuoruusajat.
Kuvittelen olevani vahtisuojassa." Ja hän hyräili:
"Kolm' meit' on puotineitosta,
kelpo flikkaa, naurunhaluista --
ja kullakin pikkuserkku on,
ain' valmis seuranpitohon."
Tämä pahanilkinen vihjaus pani minut hiukan lähemmältä tarkkaamaan
saint-cyriläisen suhtautumista serkkuunsa. En huomannut siinä muuta
kuin kunnioitusta, sitäkin silmiinpistävämpää, kun siihen liittyi
jonkinlainen käytöstavan tuttavallisuus. Molemmat nuoret sinuttelivat
toisiaan kuten kaksi lapsuustoveria ainakin. Ortèguessa sen sijaan
totesin sydämellisyyttä, joka karkoitti kaikki mustasukkaisuuden
otaksumat; tämä itsevaltias mies osasi huonosti salata vähimpiäkään
mielentilojaan. Yhtä lämpimäksi kuin hänen aulis ihmisrakkautensa hänet
teki niitä kohtaan, joihin hänellä oli mielenkiintoa, yhtä vapaasti
hän päästi ilmoille vastenmielisyytensä tottuneena painostamaan omaa
persoonallisuuttaan, mihin niin helposti johtuu hänenlaisensa esimies,
oikea diktaattori virkatoimissaan.