Pysäytän kynäni palauttaakseni muistoissani silmieni eteen tuon nyt
niin onnettoman naisen niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli silloin
itsekin niin onnellisen opettajani morsian. Millä äänen sävyllä tämä
ilmoittikaan tuon tapahtuman, joka tuli meille aivan odottamatta! Hänen
ympärillään leijailevat jutut hänen hyvästä nais-onnestaan eivät oikein
tuntuneet sopeutuvan tämäntapaisten lausumain naiiviin intoiluun:
"Niin, rakas Marsal, nyt menen naimisiin ja olen löytänyt ihanteeni.
Kuuletteko, ihanteeni! Ymmärrätte minua, kun näette Catherinen. Kutsun
häntä ristimänimeltään. Olen tuntenut hänet tuon-korkuisesta, ja keksin
hänet vasta tänä talvena. Sanon joskus itselleni: Olenko hupsu? Hän
olisi voinut mennä toisellekin... Mutta saattepa nähdä hänet..."
Neiti Malfan-Trévis oikeutti tämän innostuksen. Kaksikymmenvuotiaana
hän oli pitkä ja norja nuori tyttö, kasvojen ihonväri vaaleahko,
piirteet miltei klassillisen puhtaat ja päätä verhoamassa erinomainen
tukka, tumman kastanjanruskea vaalein vivahduksin. Hänen jalot, ylpeät
kasvonsa huokuivat yhtä haavaa sekä tunnevoimaa että arvokkuutta ja
suloa. Varsinkin hänen silmänsä, suuret ja miltei kummastelevat,
loivat harmaitten teriensä katseen niin vakavan kiinteänä, että tuli
ajatelleeksi syvän ja hillityn herkkätunteista sielua. Suun, joka
vaiti ollen oli miettiväinen, teki hymy lapselliseksi, ja hieman ylen
täyteläisten huulien takaa paljastui häikäisevä hammasrivi, jonka
ehjyys tiesi tässä vielä hentoisessa olennossa piilevän koskemattomien
fyysillisten voimien varaston ja ennusti tulevata naiseksi-puhkeamista
avioliiton ja onnen huomassa. Noissa kauniissa kasvoissa oli jotakin,
en tiedä, liiankin keskitettyä, joka lisäksi antoi niille liikuttavan
viehätyksen niiden silmissä, jotka tiesivät -- Ortègue ilmaisi sen
minulle heti -- minkä koettelemuksen hän oli kestänyt: hänen isänsä
kuoli äkkiä ja mitä kiusallisimmissa olosuhteissa, ihan keskellä katua,
ja äiti meni uusiin naimisiin vuotta myöhemmin yhtä kiusallisissa
olosuhteissa. Oli liiankin ilmeistä, että rouva Malfan-Trévis vain
rakensi ennalleen hyvin vanhan suhteen. Nuoren tytön sydäntä oli
kylmännyt tämän äidin kodissa, jonka kaikkea vääryyttä hän ei ehkä
ollut ymmärtänyt, mutta kyllä tunteellaan tajunnut. Oliko Ortèguen
rakkaus osaltaan sääliä tätä moraalisesti yksinäistä olentoa kohtaan?
Vai turvasiko hän tähän verukkeeseen puolustaakseen iän epäsuhtaa
tässä liitossa, joka oli mahdollinen vielä vuonna 1908? Entäpä
kymmenen, entä kahdenkymmenen vuoden kuluttua? -- Kiitollisuuttako oli
se innokkuus, jolla orpo turvautui pelastajaansa, tämä kun vapautti
hänet mitä tuskallisimmasta tilanteesta? Rakastiko hän Ortèguea hänen
maineensa, hänen persoonallisuutensa voimakkaan nerokkuuden tähden,
sen tenhon vuoksi, jolla häneen vaikutti samanlainen ylemmyys, mikä
hänen kaipauksessaan verhosi isän muistoa? Yksi asia oli minulle
ainakin käynyt ilmiselväksi: tämä avioliitto oli hänelle samoin kuin
Ortèguellekin kiintymyksen eikä järkeilyn teko, ja nuoren tytön kiihkeä
tunne ilmeni niin teeskentelemättömänä, että vihkiäistilaisuudessa me
apulaislääkärit sanoimme yhdestä suusta:
"Mutta hänhän on vielä rakastuneempi mieheensä kuin tämä häneen."
V
Oliko hän yhtä rakastunut niinäkin aikoina, joista kertomukseni
jatkuu, se on, seitsemän vuotta myöhemmin, noin elokuun alkupuolella
vuonna 1914? Eikö rakkaus ollut antanut sijaa ehkäpä alttiimmalle,
kaikkiin uhrauksiin valmiimmalle, mutta toisenlaatuiselle tunteelle?
Miksi tämä kysymys tunkihe mieleeni niin voimakkaasti noina elokuisina
odotuksen päivinä, jolloin järjestimme kenttäsairaalaamme? Rouva
Ortègue oli halunnut johtaa tätä työtä. Ensikerran lähestyin häntä
melkein jokahetkisen yhdessäolon perusteella. Hän kulki lakkaamatta
edestakaisin vanhan palatsin huoneita ja käytäviä, yhä kauniina,
jopa kauniimpanakin, niin jalovartaloisena puhtaanvalkeissa
sairaanhoitajatarpukimissaan. Jo tästä uutteruudesta toimessa,
joka hänet sitäkin likemmin liitti mieheensä, ja myös siitä
tavasta, millä hän siihen antautui, olisi minun pitänyt huomata,
ettei hän ollut muuttunut. Varmaa on, että Ortègue oli hänelle
ainoa mies. Alilääkäreitä, toimihenkilöitä, jopa minua itseänikään
kohtaan ei keimailun jälkeäkään. Millä huolella hän sitävastoin
pyrki panemaan täytäntöön professorin määräykset sairaalan
järjestämiseksi! Hänen jalkansa, jotka säilyivät siroina ja hentoina
korottomissakin valkoisissa puolikengissään, kulkivat väsymättä
ylös alas valtaportaitten marmoriastimia, kiiruhtaen apteekin
puolelta liinavaatesäiliöön, leikkaussalista puhdistushuoneeseen.
Hentoine sormineen, joissa ei välkehtinyt ainoatakaan sormusta --
ei edes vihkisormusta, joka oli kiinnitetty esiliinaan pienellä
Punaisen ristin jalokivineulalla -- hän auttoi purkamaan esiin
vetysuperoksidipulloja, pyöreitä kloroformilasikoita ja kautsukkisia
mädänjohtoputkia sinetöityine metallisine suojuslieriöineen. Hän
lajitteli haavoitettujen paitoja, latoi kasoihin sideharsoja ja
vanukääröjä, tarkasti ambulanssivaunut ja teräksisine lääkärinaseineen
välkkyvät lasikaapit. Hän tunkeutui tämän tylyn ammattimme
yksityiskohdan salaisuuksiin niin tietämätönnä, että hän paljasti,
minkä tiiviin väliseinän kuuluisa kirurgi oli kohottanut oman
kotinsa ja ammatillisten toimiensa vakavan osan välille. Hän ilmaisi
siinä intoa, joka samalla osoitti, kuinka suuresti hän halusi noina
vakavina hetkinä ottaa osaa miehensä isänmaalliseen toimintaan. Nämä
kuumeiset valmistelut loihtivat mieleen kamalia kuvia, varsinkin
kun niihin yhtyivät ensimmäiset tiedot saksalaisten väkivaltaisesta
tunkeutumisesta Belgiaan. Muut hoitajattaret, jotka lähimmäisrakkaus
oli liittänyt työtovereiksemme, ne saivat jo ennakolta värisemään.
Rouva Ortèguea ei. Hänen katseestaan, jonka hän kysyvästi loi
professoriin, kun tämä käväisi vielä tyhjässä sairaalassa, saattoi
aavistaa hänessä vallitsevan vain yhden huolen: miehensä tyydyttämisen.
Niin tuskainen kuin hän olikin tämän ärtyessä -- mikä sattui liiankin
usein miehelle, joka muinoin niin hyvin osasi hermojaan hallita! --
näin hänen huojentuvan miltei sädehtiväksi olennoksi, kunhan professori
vain virkkoi: "Hyvä on! Oikein hyvä!" Tuntuupa, että moinen halu,
moinen tarve, moinen kaipaus saada tyydyttää jotakuta, on rakkautta
ja vieläpä onnellista rakkautta. Mikä hämärä sisäinen näkemys sai
siis minut näistä tuntomerkeistä huolimatta aavistamaan noiden kahden
olennon välillä -- joilla sivumennen sanoen ei ollut lasta -- tragedian
piileilevän, tuollaisen sydänten draaman, joita tietämättämme ja
vastaiseksi kauhuksemme tapahtuu itsetiedottomuutemme levottomissa
syvyyksissä? Sisäinen näkemyskö? Ei. Ilmeinen tosiasia, vallan
yksinkertaisesti ne seitsemän vuotta -- kuusi ja puoli täsmälleen
sanoen -- jotka olivat vierineet siitä iltapäivästä, jolloin kuulin
Ortèguen virkatoverien ja oppilaiden siviilivihkimyksen jälkeen
16:nnen vuosisadan aikuisen raatihuoneen istuntosalista poistuttaessa
kadehtivan hänen herättämäänsä rakkaudentunnetta. Omituinen opettajani
oli pyytänyt, etten olisi tullut kirkollisiin vihkiäisiin:
"Se on myönnytys, jonka teen vaimoni äidille -- ensimmäinen eläissäni
tuolla alalla. Teen sen, enkä siitä kunnioita itseäni. Toivon, etteivät
todelliset ystäväni, hengenheimolaiseni, joihin luen teidätkin, näe
minua kirkossa ja teossa, joka ei ole tosi..."
Mies, joka minulle näin puheli, oli vielä nuori neljästäviidettä
ikävuodestaan huolimatta. Vajaan yhdenkuudetta vuotiaana oli Michel
Ortègue elokuussa v. 1914 miltei vanhus. Edellisestä talvesta saakka
huomasin hitaan ja alituisen muutoksen hänen _ulkomuodossaan_. Hän
laihtui. Hänen piirteensä kävivät kuopalleen. Hänen luonnostaankin
ruskea ihonvärinsä tummeni yhä. Sattui kaksi sappikuumekohtausta --
huhtikuussa ja sittemmin kesäkuussa -- seurauksenaan keltatauti. Nämä
lievät keltataudinkohtaukset olivat jättäneet jälkensä sidekalvoihin
ja käsien sisäpintaan. Hänen hiuksensa ja partansa olivat käyneet
valkeiksi. Mutta pysyihän hän edelleenkin niin ripeänä, niin vilkkaana!
Hän sai yhä tarmonpuuskia, ja olinhan toisaalta niin kiintynyt
häneen. En tahtonut nähdä tuota hirveää totuutta, joka hiukankin
tottuneen kliinikon silmissä oli jo koko hänen ulkomuotoonsa merkitty.
Pidin itsepintaisesti noita kahta keltataudinpuuskaa tilapäisinä.
Selitin hänen riutumisensa johtuvan liikarasituksesta, jonka turviin
tietämättömyytemme on niin helppo lymytä. Varmistautuakseni loin
mieleeni kuvan tämän hurjan työn-ihmisen työpäivästä: aamulla la
Salpétrièriin, johon oli häntä varten perustettu erikoinen virka,
sitten Saint-Guillaume kadulle leikkauksia suorittamaan kiireessä!
ahmaistuun aamiaiseen saakka, samalla kuin jo ovella odottivat neuvoa
etsimään tulleet sairaat; sitten seurasi vastaanotto tai käynnit
kaupungilla potilaitten luona, illalla seuraelämää tai teatteri ja sen
lisäksi luentojen valmistusta, itse luennot, omaperäisten kirjoitelmani
toimittamista, matkoja maaseudulle tai ulkomaille jonkin epätoivoisen
sairaustapauksen kutsumana. Ihme, että Ortègue oli tähän saakka
kestänyt. Mutta kuinka kulunut olikin koko hänen elimistönsä!
Miten selvästi toikaan sairaala salien räikeä valo näkyviin tuon
vastakohtaisuuden miehen yhä huomattavamman vanhentumisen ja vaimon
yhä kukkeammaksi kohoovan nuoruuden välillä! En ollut sitä ennen siinä
määrin älynnyt. Kotonaan isojen, ylen täysien huoneitten suurellisessa
puolihämärässä säilyttivät Ortèguen kuihtuneet kasvot liikuttavasta
muotokuvan luonteensa. Sairaalan heleää taustaa vastassa hän oli pelkkä
ihmisraunio, kun sitä vastoin hänen vaimoonsa, jonka otsa ja posket
olivat sileähipiäiset, silmäluomet sulavat, kaulan kaarre puhdas ja
jonka hymy väikkyi vain huulten pinnalla, tuli näitten valkeitten,
alastomain seinäin sisällä ikäänkuin kukkasen suloa. Tekivätköhän nuo
kaksi puolisoa itselleen selvää siitä, että heidän pelkkä läsnäolonsa
noin rinnatusten saattoi tässä kaikki ilmituovassa valesairaalassa
herättää, sen ikävämpi, pahansuopaisissa sala-ivaa ja uskollisissa
ystävissä, kuten minussa, alakuloisuutta, pelkoa, epäluuloa? Vaimo
ei ainakaan aavistanut sitä lainkaan. Muutoin ei hänen huolenpitonsa
Ortèguesta olisi ollut niin vilpittömän tyttärellistä, kun hän milloin
pakotti tämän istumaan, milloin sulki ikkunan suojatakseen häntä
vedolta ja toisin kerroin houkutellessaan häntä lähtemään kotiin
lepäämään. Entä Ortègue? Useat kerrat huomasin sinä aikana, johon
muistoni nyt palautuvat, hänen nuoreen vaimoonsa kiinnittämässään
katseessa sangen oudon ilmeen. Luulin siitä voivani lukea tuskaa,
villiä vainuamista, miltei julmuutta. Jo tämä mies sinänsä, joka oli
niin kauan ollut ryhdikäs ja nyt ennenaikojaan vanhennut, hän oli
siinä, kun hän noin katseli tuota omaamaansa, kuusikolmattavuotiaan
koko upeudessa uhkuilevaa kaunista olentoa -- ja lisäksi vielä
näissä "kirurgisissa" puitteissa, missä joka paikassa tuntui sodassa
haavoittuneitten paluun odotus -- kuin kansallisen draaman taustalle
piirtynyt yksilön draama. Sisäisen näkemyksen, toistan sen vielä,
tuollaisen epämieluisan ounastuksen pohjalla, joka syistä käsittää
seuraukset, näin, tai pikemminkin, aavistin edeltäpäin asian surullisen
vakavuuden. Kaikki tuo tapahtuu aivan niinkuin meissä muutamin hetkin
heräisi todellisuustunto selvänäköisempänä kuin yksikään aisteistamme,
jopa järkemmekään. Se on myös jotain itsetiedotonta, ajatus, joka on
sitä kiihkeämpi, koska se ei tajua itseään: tuo, että oma sielullinen
olemuksemme mahdollisesti on henkisen ympäristön, meitä saartavan
sielullisen olevaisuuden yhteydessä, jota tieteellinen oikeaoppisuus ei
myönnä olevaksikaan. Mutta mitä se sitten myöntää? Ja kuinka köyhä se
onkaan inhimilliseen todellisuuteen verrattuna! Olipa kylläkin oikeassa
Hamlet sanoessaan: "Maan ja taivaan välillä on paljon enemmän kuin me
viisaustieteinemme voimme käsittää."