Koska on kysymys tosiasioista, tarttukaamme siis suoraan tosiasioihin
ja ensinnäkin tämän yksityissairaalan muuttamiseen varalasaretiksi
elokuun alkupuolella vuonna 1914. Se tapahtui nopeasti. Ensimmäisenä
päivänä elokuuta, sitten kun oli saatu ilmoitus armeijan
liikkeellepanosta, tehtiin päätös. Seuraavana päivänä Ortègue
näki Moreau-Janvillen, La Rochellen sulattamojen ja halkotarhojen
upporikkaan johtajan. Hän oli pelastanut tämän teollisuusvaltiaan
pojan hengen auto-onnettomuuden jälkeen tekemällään rohkealla
trepaanileikkauksella. Moreau-Janville suostui heti suorittamaan
sotilassairaalan kulungit koko sodan ajalta metallurgi-yhtiön nimessä,
jonka päämies hän oli. Tämä lupaus taskussaan Ortègue juoksee
sota-asiain ministeriöön. Hän pyytää, että tämä Saint-Guillaume
kadun talo liitettäisiin Val-de-Grâceen, jotta hän voisi sairaalassa
täydellisemmin isännöidä. Hän saakin luvan, ja muutaman päivän päästä,
keskiviikkona, elokuun 5 p:nä, ryhdyimme tarpeellisiin sovittelemisiin
Tätä toimeenpanon selvyyttä osoitti Ortègue kaikissa teoissaan,
suurissa ja pienissä. Hän oli todellinen kirurgi tämän kauniin sanan
täydellisimmässä mielessä, sanan, joka on kokoonpantu kahdesta
muusta yhtä kauniista: _keir_ käsi ja _ergon_ työ. Hänellä ajatus
tiesi toimintaa. Hänen koko olennossaan oli jotakin suoraaniskevää,
tuon-tuokiollista. Kun hän teki leikkauksiaan, herätti noiden
laihojen, harsonaamarin ympäröimien kasvojen kiinteä tarkkaavaisuus
ja koko hänen olemuksensa antautumus ja valppaus hämmästystä.
Hänen näki elävän teräksisten työaseittensa kärkiä myöten, kun hän
kautsukkihansikkaissaankin perin näppärästi, notkein pitkin sormin
käsitteli niitä milloin suurella tarmolla, milloin ylen hellävaroen.
Ja mikä anatoomisen silmän varmuus! Pieni, hento, ahavoittunut mies,
jonka kirkkaat ja lämpimän ruskeat silmäterät, samoin kuin koko hänen
ulkomuotonsa yleensä, hänen hento luustonsa ja kauan mustina säilyneet
hiuksensa ilmaisivat vierasta, miltei ulkolaista periytymystä. Ja
kuitenkin oli hänen isänsä vain bayonnelainen notaario. Mutta nimi
kertoo perheen espanjalaisesta alkuperästä, ja eiköhän liene tuolla
puolen Pyreneitten ollutkin jokin kasvitieteilijä nimeltä Ortèga,
jonka mukaan eräs kohokkien heimoon kuuluva kasvi on saanut nimekseen
_ortegia_?
"En halua muuta kuolemattomuutta", sanoi Ortègue mielellään tätä
yksityisseikkaa mainitessaan, "kuin että nimeni liittyy johonkin
tieteelliseen keksintöön, pieneen tai suureen. Ken voi määrätä, kuten
madridilainen kaimani, jonkun kasvilajin, tai, kuten Addison, Duchenne
Boulognessa, Bright, jonkun taudin oireyhtymän, hän elää niin kauan
kuin tiedekin. Tämä se on ainoata kuolemattomuutta."
Tämä kiihkeä rakkaus tieteeseen, omaan tieteeseensä -- "pyhään
kirurgiaan", hän jopa tapasi sanoa -- se se oli tämän miehen pohja
ja perusta, miehen, jonka profiili oli luiseva ja mahtipontisen
käskevä, kuin olisi hän ollut arabialainen taikuri, kotoisin _Tuhannen
ja yhden yön_ satumailta. Siihen liittyi hänessä intohimoinen
mieltymys ylellisyyteen, jossa oli todella jotakin itämaista. Tämä
luonteenpiirre, niin outo kuin se olikin hermokirurgian professorissa,
tuntui luonnolliselta, kun häntä tarkasteli. Hänen asuntonsa
États-Unis torin varrella oli kerrassaan harvinaisten esineitten
täyttämä museo: huonekaluja, kankaita, aseita, seinäverhoja, marmori- ja
pronssiteoksia! Hän oli koonnut sinne parikymmentä taulua, jotka
kaikki olivat -- sattumaltako vai perinnöllisen vaiston ohjaamana
-- valikoidut omituisen espanjalaisen taidekoulun piiristä, joka
meillä Ranskassa on niin niukasti edustettuna. Katalonialainen
mestari Saint-Georges, Jacomart Baço, Luis Dalmau, Jorge Inglés, nämä
taiteilijanimet, joita ainoastaan asiaan perehtyneet tuntevat, olivat
kotoisen tuttuja kuuluisan professorin potilaille. Tullessaan ja
mennessään he saattoivat odotushuoneissa hitaasti tavailla kokoon noita
päätä pyörälle panevia tavuita vanhanaikaisten kehysten alareunaan
kiinnitetyistä koristelaatoista, kehysten, jotka olivat kankaittensa
ja puupintojensa veroisia. Olipa nähtävänä klassillisempiakin nimiä.
Ortègue omisti Zurbaranin Pyhän Ursulan, niin viehkeänä keltaisen
ja ruusunpunan värisessä puvussaan, Murillon Pyhän Fransiskuksen,
ritariluonnoksen Velazquezin kädestä ja. Goyan härkätaistelun. Tämän
ohessa oli huoneustossa ylellinen kukkarunsaus, ja koko muu elämä
sen kanssa sopusoinnussa: livreapukuisia palvelijoita, hopeainen
pöytäkalusto -- ja ties mitä kaikkea? -- kolme autoakin! Arabialainen
taikuri oli pariisilaistuva pariisilainen, jolla oli tilattuina
iltoina oma permantoaitionsa Théâtre Françaisessa ja Suuressa
Oopperassa sekä oma ensi rivin aitio kaikissa pääharjoituksissa.
Vertasin häntä _Tuhannen ja yhden yön_ henkilöihin. Sisällisesti hän
muistutti pikemmin Faust tohtoria, joka janosi kaikkia elämäniloja
sulkien ne kaikki syleilyynsä. Omituinen tenho, jolla hän vaikutti
meihin oppilaisiinsa, johtui tästä kaksoiselosta: tieteen ruhtinas,
joka eli ruhtinaallisesti. Hän olikin meidän silmissämme kuin
ruumiillistunut menestys. Tultuaan professoriksi neljänkymmenen
ikäisenä, kilpahakijansa loistavasti voitettuaan, hän oli kiivennyt
kunniasijoille. Hänellä oli älyä. Hänellä oli mainetta. Hänellä oli
rahaa -- puhuttiinpa hänen eräänä vuonna "päässeen miljoonaan"!
Kauheaan sairauteensa saakka hän näytti ikinuorelta. Olipa hän
voinut neljänviidettä vuotiaana -- ilman että kukaan rohkeni pitää
tätä liittoa naurettavana -- naida kaksikymmenvuotiaan lapsosen,
jolla oli hänelläkin lääketieteen alalla kuuluisa nimi, fysioloogi
Malfan-Trévisin, Claude Bernardin lempioppilaan, tyttären. Noina
vuosina -- kuinka läheisiä ne ovatkaan, sillä heidän avioliittonsa
solmittiin vuonna 1908, ja kuinka etäisiä sittenkin! -- ei professori
Ortègue rouvineen voinut astua mihinkään seuraan, teatteri- tai
näyttelysalonkiin tuon nuoren naisen herättämättä sitä ihaileva;
huomiota, joka saa iäkkään puolison sydämen sykkimään ylpeydestä
-- siksi kunnes siitä kehittyy mustasukkaisuus.