Mistä kummasta on tämä ajatusteni kulku lähtöisin. Minähän olen
lääkäri, parhaillaan lääkärintoimessa ja olevinani lääkäri, minä
jos kuka? Tämä siveelliseen ongelmaan vajoaminen, sen alituinen
käsittely on ollut elämäni pääsisällyksenä sodan kestäessä. Enhän
ole muun vuoksi tarttunut tähän valkopaperiseen vihkoon ja alkanut
sommitella tällaista "muistelmaa" kuin siksi, että saisin oman
ajatukseni selville järjestelmällisesti ryhmittäessäni kokonaisen
tapahtumasarjan, jonka todistajaksi sattuma minut teki juuri tässä
samassa paikassa. Sillä hetkellä en niiden outouden hämmästyttämänä
kyennyt tarkastamaan niitä älyllisesti, niin sanoakseni. Tunsin vain
niiden traagillisuuden. Etäältä katsoen luulen voivani selvittää
niiden abstraktisen merkityksen, niiden todistusarvon erään väitteen
tai, pikemminkin, erään otaksuman tukemiseksi. Kuinka monta kertaa
kuulinkaan Beaujonissa, leikkauspöydän ääressä, tuon samaisen Ortèguen,
näiden tuskallisten kohtausteni sankarin, toistavan meille, juuri
kun joku meistä oli tainnuttanut potilaan: "Jokainen potilas on
oikealle lääkärille luonnon itsensä asettama koe." Ne tapahtumat,
joiden yksityispiirteet tahtoisin saada kiinnitetyiksi, olivat nekin
tuollainen koe, ja niistä luomani kertomus on oleva vain tuollainen
"vaarinotto", jollaisia Ortègue myös neuvoi meitä runsaasti keräämään,
"Tosiasioita", hän yhä toisteli, "kootkaa tosiasioita, yhäti
tosiasioita. Magendie oli oikeassa: tiedemies on vain lumpunkerääjä,
joka vaeltaa tieteen alueilla, koppa selässä, koukkija kädessä ja
kerää, minkä löytää." Niin, mutta jos onneton opettajaparkani nousisi
komeasta hautakammiostaan, jonka antoi valmistaa itselleen Passyn
hautausmaalle ja missä hänen kiusaantunut ruumisraukkansa vihdoinkin on
päässyt uneen vaipumaan -- ilman morfiinia -- niin tämä "vaarinottoni"
tuskin häntä miellyttäisi. Ne tosiasiat, joita aion siinä panna
muistiin, kuuluvat uskonnollisen psykologian alaan, ja tuolle
tosiasiain jumaloitsijalle ei näitä tosiasioita ollut olemassakaan.
Kun hänelle puhui "uskonnollisesta probleemista", hän nauroi ääneen ja
hilpeästi. Silloin oli hänestä mahdoton saada irti muuta puheenpartta
kuin seuraavan väännöksen "Luulosairaasta": "_Primo purgare,
ensuita philosophari._" Vapautua? Mistä? Kokonaan ajattelemasta
haudantakaisen elämän mahdollisuuttakaan, tuosta epäterveestä
mystillisyys-atavismista, joka yllyttää meitä luonnonilmiöistä etsimään
ajatuksen, tahdon, rakkauden jälkeä. Hän ei myöntänyt maailmassa olevan
mitään jumalallista, ei sen enempää muussa kuin ihmisessäkään. Näin
ajatellessaan hän luuli noudattavansa Magendien periaatetta: älyn
alistamista tosiasioille sellaisinaan. Hän ei huomannut joutuneensa
toisessa mielessä dogmatisoimaan, hän, kaiken dogmatismin vihollinen.
Hän ei tunnustanut muita tosiasioita kuin ne ilmiöt, jotka olivat
oikeaoppisuuden ennakolta valikoimat -- yhtä systemaattisen, yhtä
puolueellinen kuin tuo toinenkin: tieteellisen oikeaoppisuuden.
Väitin arasti, että uskonnollinen tosiasia on tosiasia sekin; on siis
täysin tieteellistä, kokeellisen tutkimustavan mukaista, että otamme
sen lukuun. "_Primo purgare_", hän toisti. "Yliluonnollista ei ole
olemassa. Kaikki, mikä edellyttää maailmankaikkeudessa persoonallista
tarkoitusta, on tyhjää puhetta jo alunpitäen. Jos sanotte minulle: näin
eläimen, joka hermostoa vailla tunsi ja käveli, ei minun tarvitse etsiä
todistuksellenne vahvistusta, tiedän sen vääräksi..."
Lukemattomat oppineet ajattelevat Ortèguen tavoin. Minäkin ajattelin
niin. En ollut koskaan silmästä silmään tavannut sellaista tosiasiaa,
johon nyt jo viikkokausia olen törmännyt. Tämän ilmeisen asian
nähtyäni tuntuu kaiken yliluonnollisen, tai tarkemmin sanoen,
kaiken aineettoman jyrkkä kieltäminen liian umpimähkäiseltä. Tiede
ei lopultakaan, jos menemme erittelyssä perille asti, ole muuta
kuin pelkkä otaksuma, jonka arvon saamme selville todellisuuden
tarkistusta käyttämällä. Lääketiede -- siihen nähden oli Ortègue
yhtä selvänäköinen -- tuomitsee mitä loogillisimmat teoriat, kunhan
ne kliinillisessä opetuksessa tulevat kumotuiksi, ja tunnustaa mitä
sekavimmat paikkansapitäviksi, kunhan ne kliinillisessä opetuksessa
tulevat toteennäytetyiksi. Elävä elämä siis lopultakin on totuuden
ylin koetinkivi. Jos yksinkertaisesti todettujen tosiasiain avulla on
toteennäytetty, että jotkut tieteelliselle oikeaoppisuudelle aivan
vastakkaiset aatteet sallivat muutamain ihmisten mukautua elämään,
ja että päinvastoin eräät toiset tieteellisesti oikeaoppiset, eivät
tuota mukautumista salli, niin osoittaa se epäämättömästi, että tuo
tieteellinen oikeaoppisuus on tarkistamisen tarpeessa. Tämän nyt
käsilläolevan "vaarinottoni" tarkoituksena on yksinomaan tällaisen
todisteen esittäminen tapauksen tueksi, joka olosuhteiltaan on varsin
erikoinen, mutta sisimmältä sisällöltään hyvin yleistä laatua.
Olkaamme täsmällisemmät. Onko kysymyksessä todistuksen esittäminen?
Ei, vaan se, että saisin muut ajattelemaan sitä mahdolliseksi, koska
itse sen sellaiseksi näen. Tiedemiehen omatuntoni vaatii, että
panen paperille tämän "vaarinottoni", että tutkin tätä kokemustani
eroittaakseni siitä totuuden, mikäli siinä totuutta on. Tahdon päästä
selville ajatuksistani, sanoin äsken. Tuollainen selvyys on meidän,
tutkimuksen miesten, rehellisyyttä. Ortègue vastaisi vieläkin, nämä
rivit lukiessaan: "Mutta minäpä olen sangen selvillä ajatuksistanne.
Isänne oli filosofian professori Montpellierissä. Hän oli vitalisteihin
mieltynyt metafyysikko. Äitinne oli hurskas katolilainen. Otatte
ratkaistavaksenne probleemiksi perinnöllisyyksienne postulaatin?
_Primo purgare_." Mutta kukapa tiedemies on ikinä työskennellyt muulla
keinoin kuin perinnöllisyyksiensä luomilla aivoilla? On siis saatava
tietää, onko tällä keinoin saatu tulos itsessään pätevä. Siinä on
kysymys. Jos julkaisen nämä muistiinpanot, teen sen juuri voidakseni
paremmin eroittaa tähän tapahtumaan nähden oman persoonallisen osani ja
sen oleellisen, hävittämättömän lopputuloksen, johon jokainen muukin
todistaja johtuisi.