Porvoossa,
Werner Söderström Oy,
1919.
I
Ennenkuin nämä muistot himmenevät, tahtoisin kirjoittaa ne paperille.
Täällä sairaalassani Saint-Guillaume kadun varrella -- sota on
sen muuttanut kenttälasaretiksi -- on minulla sangen vähän aikaa:
neljäkymmentä vuodetta, ja kaikki aina käytännössä. Ja millaisia
haavoitettuja! Meitä on kaksi lääkäriä. Sanoinko kaksi!... Kirurgimme
ei tule muulloin kuin aamuisin leikkauksia suorittamaan. Hän palaa
iltapäivällä, silmää hätäisesti potilaita ja menee tiehensä, jolloin
minä jään kahden toista vuosikurssia opiskelevan ylioppilaspahasen
kanssa, joka sydänvian vuoksi on vapautettu sotapalveluksesta ja on
niin kömpelö, että töin tuskin voin uskoa hänen suoritettavakseen
suoniruiskeen. Tätä on nyt kestänyt yhdeksän kuukautta: elokuun,
syyskuun, lokakuun, marraskuun, joulukuun, tammikuun, helmikuun,
maaliskuun, huhtikuun -- yhdeksän kuukautta siitä lähtein, kun
pyysin ontuvasta jalastani huolimatta päästä rintamalle palvelemaan
haavoitettujen sidepaikkaan. Näen edessäni tuon säteilevän iltapäivän
-- sellaisia oli, mikä iva, niin usein vuoden 1914 traagillisena
kesänä! -- sekä tuloni opettajaparkani, professori Michel Ortèguen luo,
joka oli ottanut esittääkseen anomukseni.
-- Mahdotonta, rakas Marsal. Teitä ei huolita. Mutta olen järjestänyt
koko asian toisin. Sotilaallistutan oman sairaalani. Olitte
alilääkärinäni Beaujonissa. Siitä pitäin olette ollut hieman uskoton
kirurgialle. Se antaa teille anteeksi. Tarvitsen apulaista, johon voin
luottaa Otan Teidät... Se on siis päätetty?
Sille, joka kerrankaan on työskennellyt Ortèguen johdolla, on tämä
mies voimakkaine persoonallisuuksineen ainaiseksi jäänyt "herraksi ja
mestariksi", jonka käskyistä ei ole kiistelemistä. Suostuin siis. Olen
nyt viettänyt koko sota-ajan tässä entisessä palatsissa, jonka Ortègue,
niin kummalta kuin se tuntuukin, sovellutti oman erikoisalansa,
hermokirurgian, harjoituskentäksi. Hän ylpeili tästä rakennuksesta,
johon arkkitehti Daniel Marot vuonna 1690 teki piirrokset Colombièresin
ensimmäistä herttuaa varten. Hän luetteli mielellään sen muistoja
ja asukkaita: ensin sen omisti Colombièresin herttua, sitten joku
suuren Condén pojantytär, sitten muuan rahamies, mikä lie ollut --
Lawin järjestelmän rikastuttama parturinpoika. Hirmuvallan aikana
oli palatsi vankilana muuttuakseen sittemmin Napoleonin aikana
marsalkan asunnoksi sekä ottaakseen heinäkuun kuningasvallan aikana
suojiinsa ulkomaisen lähetystön ja toisen keisarikunnan aikana erään
senaattorin. Monta sydändraamaa on varmaan näytelty noiden kahdensadan
kahdenkymmenenviiden vuoden kuluessa näiden seinäin sisällä ja tämän
rauhaisan puutarhan näköpiirissä -- missä parhaillaan ikivanhat puut
työntävät esiin uuden kevään silmikoita. Niiden lehdet viheriöitsivät
elokuussa. Olen nähnyt niiden kellastuvan, lakastuvan, karisevan. Näen
niiden jälleen pukeutuvan vihreään. Monet muut silmät ovat katselleet
näitä samoja puita ahdistuksen hetkinä, kummastellen, niinkuin minäkin,
tämän luonnon työn, tasarytmisen, hitaana jatkuvan, ja inhimillisen
mieltenkuohun surkean mielettömyyden vastakohtaisuutta. Mitä olivat
kuitenkaan murhenäytelmät, joihin tämän talon asukkaat joutuivat
ottamaan osaa, verrattuina siihen hirveään mullistukseen, jonka kamalia
jälkimuistoja nyt nähdään täällä kaikkialla, jopa tätä keväistä
puutarhaa katsellessa. Silvottuja ihmisiä laahustaa siellä, keneltä
käsivarsi, keneltä jalka poikkisahattuna, heikkoina, ensi auringon
hyväilyä etsien. Jos käyn tuosta ovesta sisään, näen huone huoneelta
päänalaisilla haavoitettujen verettömiä tai punaisiksi pöhöttyneitä
kasvoja, silmäterät kuumeisina, sieraimet yhteenpuristettuina, suut
törröllään, ja vuodepeitteillä sanomalehtiä hujan hajan otsikkoineen,
jotka loihtivat silmiin vielä kamalampaa kurjuutta: _Rajuja taisteluita
Dixmuidenissa... -- Reimsiä uudelleen pommitettu... -- Vedenalainen
upottanut valtamerihöyryn!_...
Kuinka monta kertaa minua koko tuon syksyn ja talven noita sodan
läheisyyden todisteita nähdessäni kauhistikaan se, että itse olin
tässä, tosin en hyödyttömänä, mutta _poissa vaaran ulottuvilta!_ Olin
maahan painua rujouteni häpeästä, aivan kuin olisi minulla ollut syytä
siihen onnenoikkuun, joka pani minut kolmekymmentakaksi vuotta sitten
syntymään kämpyräjalkaisena leikkauksenkin ollessa mahdoton! Kun
"Taubet" ja "Zeppeliinit" heittivät pommejaan Pariisiin, tunsin, halki
kapinoimishaluni ja kauhunikin, kuin jonkinlaista lievitystä. Tosin oli
vaara mitätön, mutta se oli sittenkin vaara, ja minusta tuntui, että
otin osaa taisteluun pelkästään silmänräpäyksen ajan kuulemalla tuota
pommien räjähtelyä, jota sankarilliset sotilaamme kuulivat joka päivä.
Sitten aloin harkita. Sanon sotilaitamme sankarillisiksi. Minkätähden?
Koska he urheasti panevat henkensä alttiiksi. Minkä puolesta?
Velvollisuutensa täyttämiseksi. Mutta mikä on heidän velvollisuutensa?
Lainkuuliaisuus. Pohdin tätä ajatusta. Mitä on laki oppineitten
silmissä? Joka-aikainen ja välttämätön syy-yhteys kahden tosiasian
välillä. Jos Ortègue vielä eläisi, antaisi hän minulle sankaruudesta
hyvin yksinkertaisen määritelmän: "Otaksutaan muuan tosiasia:
vaara; otaksutaan ryhmä toisia tosiasioita: sellainen ja sellainen
luonnonlaatu, sellainen ja sellainen perinnöllisyys, sellainen ja
sellainen kasvatus. Tämä luonnonlaatu, tämä perinnöllisyys, tämä
kasvatus erittää rohkeutta ja tuo toinen mielenlaatu, perinnöllisyys ja
kasvatus erittää pelkuruutta, niinkuin mahalaukku erittää mahanestettä
ja maksa sappea sen tai sen aineen vaikutuksesta." Minä kuuntelisin
häntä. En uskaltaisi vastata. Silti en olisi ajattelematta, että
sielulliset ilmiöt ovat paljon monimutkaisempia, kuin moiset selittelyt
myöntävät. Emme arvostele mahalaukkua, erittipä se mahanestettä tai
ei, emmekä maksaa, eritti se sappea tai oli erittämättä. Sotilasta
arvostelemme, sekä sitä, joka osoittaa rohkeutta, että sitä, joka
osoittaa pelkuruutta. Emme pelkästään totea heidän tekoaan, me
määrittelemme sen laadun. Me tunnemme kunnioitusta, innostusta
toista ja ylenkatsetta toista kohtaan. Miksi? Koska tuo teko ei
ole välttämätön, koska se ei ole kumoamaton. Se on _velvoituksesta
johtuva_. Sepä eroittaa ne lait, jotka vallitsevat vapaaehtoista
toimintakykyämme, niistä laeista, jotka vallitsevat fyysillisiä
voimiamme. Pohdin vielä tätä ajatusta. Velvoituksella on rajansa:
kykyjemme raja. Ei minkään päällikön käsky voi velvoittaa sotilaita
kävelemään meren pinnalla. Miksi? Koska sotilas ei voi sitä tehdä.
Kykymme määrää siis velvollisuutemme. Minä esimerkiksi en voi olla
rintama-ambulanssin lääkärinä rujouteni vuoksi. En saa moittia itseäni
siitä, etten ole siellä. Olen tehnyt parhaani mukaan työtä tässä
sairaalassa. Olen käyttänyt kykyni tämän sodan hyväksi. Enkö siis ole
täyttänyt kaikkea velvollisuuttani?