Katsahdus suvun kunniaan.
Niin. Suvun kunniaa oli Kanniaisen Lauri lähtenyt kannattamaan ja
turvaamaan. Hänen sielunsa oli siksi pimeä, että hän luuli tuon kunnian
riippuvan rikkaudesta. Puhtaasta, rehellisestä omastatunnosta ei hän
tietänyt mitään, ja sentähden ei hän kammonut lastensa sydämiin istuttaa
vääriä, vilpillisiä mielipiteitä. Me olemme jo osaksi nähneet,
minkälaisia hedelmiä, minkälaista kunniaa tuo varomaton lasten kasvatus
toi sekä itse suvulle että paikkakunnalle, ja kuinka oli kolmannessa
polvessa jo kasvanut suureksi, mutta me emme vielä tiedä minkälainen
tuon kunnian loppu oli. Katselkaamme siis sitä.
Kun ihminen paatuu ja piruttuu semmoiseksi, ett'ei hänellä ole enään
mitään pyhää, kun hän antautuu koko sielunsa ja ruumiinsa kanssa pahojen
himojensa orjaksi, palvelemaan syntiä joka jäsenellään, niin näyttääpä
usein siltä kuin ei löytyisikään enään totuutta koko maassakaan;
näyttääpä siltä kuin Jumala ei etsiskeleisikään isäin pahoja tekoja
Häntä pelkäämättömien lasten päälle; näyttääpä siltä kuin pahuus saisi
kukoistaa ijankaikkisesti, mutta niin ei ole. Jumala on pitkämielinen,
sentähden kokee hän kaivaa ja lannoittaa vääräksi kasvaneen puun juuria
ja sitten Hän odottaa, toivoo hedelmiä. Vasta sitten kun Hän on nähnyt
kaikki kaivamisensa, lannoittamisensa, odottamisensa ja toivomisensa
turhaksi, vasta sitten antaa Hän vanhurskaan vihansa langeta paatumuksen
tuomion alle langetetun ylitse ja silloin ei enään pahuus menesty.
Kauan menestyi hirvein rikoksellisuus tässäkin kysymyksessä olevassa
paikkakunnassa. Kauan välttivät paatuneet pahantekiät lain rankaisevaa
kättä joukkonsa laajuuden nojalla, puuttuvan oikeuden tunnon vuoksi ja
hirmuisen pelottelemisiensa tähden; kuitenkaan ei se heille menestynyt
ikäkauttansa, sillä pää tulee viimein vetävälle.
Kanniaisen nuorten miesten isä oli Viaporissa sovittamassa rikostansa,
tuosta ei ottaneet pojat ojentuaksensa, ei parantuaksensa, vaan monta
kertaa hurjempaa ja rikoksellisempaa elämää viettivät he kuin heidän
isänsä oli koskaan viettänyt -- mitenkäpäs muutoin, sillä eipä heille
oltu parempaa opetettukaan. Vanhanviran nuorempi poika, Antti, sai kohta
isänsä Viaporiin lähdön jälkeen, juuri kun hän oli ripille päässyt,
selkäänsä kahdeksantoista paria raippoja varkaudesta. Tuo ei ollut kyllä
korkein määrä, mutta kumminkin jo hyvä alku kunnian leikkaamiseen niin
nuorelle miehelle. Tuokin annos tapahtui sillä aikakaudella, jolloin
heihin vielä voitiin ja uskallettiin käydä käsiksi.
Noin loistavasti aloitti Antti elämänsä aamun ja noin loistavasti
osoitti hän työllä ja totuudella, mitä hänessä oli vaikuttanut ne
opetukset, joita hän oli rippikoulussa saanut. Siellä tietysti ei
hänelle pahaa opetettu -- hyvää siellä opetettiin, mutta hyvä ei enään
pystynyt häneen, sillä aikoja ennen oli hänen sydämeensä istutettu paha
turmeluksen siemen ja tuo siemen oli siellä jo niin juurtunut ja
kasvanut, ett'ei hyvä voinut siellä sijaansa saada.
Poika Antilla oli kumminkin vielä jäljellä hiukka vanhemman rakkautta,
sillä hän kävi asian-tehden katsomassa isäänsä Viaporissa, jolloin hän
vei rangaistusta kärsivälle isällensä ruokaa ja rahaa minkä voi kokoon
saada. Oikeat ihmiset pitivät tuota hyvänä merkkinä ja toivoivat Antin
vielä vakaantuvaa mieheksi. Kun Kanniaisen Jussi, Antin vanhempi veli,
tuon kuuli, selitti hän veljensä vanhemman rakkauden omituisella
tavalla.
"Ei Antilla ollut asiana isänsä tervehtiminen, eikä ikävä häneen, vaan
hän kävi Viaporissa katsomassa itselleen -- talonpaikkaa", sanoi hän.
Kumpikahan puoli noissa ennustajissa oli oikeassa? Kenties Jussi tunsi
veljensä sisällisen ihmisen paremmin kuin muut ihmiset. Niin, kenties.
-- -- --
Eräänä kertana lähtivät taas nepaimet kumppaniensa kanssa eräille
markkinoille -- kuinkas muutoin. Oltiin jo poissa kotipitäjäästä,
kaukana vieraassa paikkakunnassa. Yö läheni ja nuot oivalliset
markkinamiehet valitsivat itselleen yöpaikaksi erään kylän. Nuoria,
iloisia olivat nuot markkinamiehet ja saman näköisiä katsella kuin
muutkin ihmiset; vieläpä kauneempiakin kun moni muu, ja kyläläiset eivät
osanneet aavistaakaan mitään pahaa noista iloisista
markkinavieraistansa.
Eihän muuta. Markkinavieraat laativat heti tanssit majataloonsa, sillä
eihän muutoin ilo ilolle tuntunut. Kylän pelimanni haettiin paikalle ja
viinaa hankittiin sekä hänen että omiksi tarpeeksi. Kylän nuori väki
kokousi äkkiä noihin kemuihin ja pian oli tuvan lattia täynnä iloisia
pareja. Erinomainen ystävyys vallitsi kyläläisien ja vierasten välillä
ja edelliset oikein kunnioittivat noita iloisia ja vierasvaraisia
vieraitansa. Siinä sitten tanssittiin, jotta vesi päältä lähti ja hiki
otsalta valui.
Keskellä "silmää" pistäysi Vanhanviran Jussi ulos, pyyhkien valkosella
nenäliinalla, jonka hän oli kylän parhaalta neidiltä lainaksi saanut,
runsaasti valuvaa hikeä pois otsaltansa. Silmä ei ollut vielä loppunut,
kun hän palasi takaisin tanssi tupaan, mutta silloin hän jo voi kuiskata
Issun korvaan:
"Täällä te turhaan näette vaivaa palavissa päin, mutta minulla on toki
jo jotakin tallessa".
No, mitäpä oli sitten Jussilla tallella? Vaikk'ei hän sen enempää aikaa
ollut poissa tanssituvasta, oli hän jo kumminkin ennättänyt käydä
muurista irti repimässä talon ison, vaskisen muurikattilan. Tuon oli hän
polkenut luttuun ja kuopannut rekeensä; tuon työn tähden se oli, kun
Kanniaisen Jussi tuli niin tyytyväiseksi ja hyvälle omalletunnolle.
Kylän nuoriso ja vieraat pitkittivät vaan tanssiansa, niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut. Vieraatkaan eivät kiirehtineet sen enempää lähtöänsä,
sillä nyt oli jo niin myöhäinen aika, ett'ei kukaan enään näin hiljan
tarvinnut valkeaa kodan muurissa; siitä tuo rauha ja hätäilemättömyys
vierailla. Viimein lähti kylän nuoriso pois ja vieraat panivat maata.
Kauan eivät he kumminkaan maanneet, ennenkuin he löivät hevosensa
aisoihin ja lähtivät ajamaan edessään olevaa pitkää talotonta taivalta.
Melkein heti kun vieraat lähtivät, nousi talon karja-piika ylös. Hän
puki päällensä ja meni kiireesti virittämään kodan pesään valkeaa, mutta
voi hirmua! Muurikin oli revitty rikki ja kattilaa ei ollut
olemassakaan. Piika kiiruhti heti asian ilmoittamaan muulle talon
väelle. Heti huomattiin mitä tietä kattila oli talosta pois juossut.
Pari roimaa hevosta valjastettiin heti, ja rekihin siepattiin kylän
reippaita nuoria miehiä ja siitä nyt lähdettiin veijareita takaa
ajamaan. Puoli taipaleessa saavuttivat takaa-ajajat jo illalliset
vieraansa ja vaativat heidät seisahtumaan syynäi varten. Veijarit
kieltäysivät siitä ja matkustivat vaan eteenpäin. Takaa-ajajat yrittivät
väkivallalla tekemään sitä, jota eivät hyvällä saaneet toimeen. Mutta
pian huomasivat he sen keinon turhaksi, sillä koko rosvo-joukko alkoi
käydä heidän päällensä ja takaa-ajajat saivat kiittää onneansa, että
pääsivät eheinä pois heidän kynsistänsä. Takaa-ajajat valitsivat nyt
toisen keinon: he seurasivat ullonkanteella roistoja, aina ensimäiseen
kylään asti. Kylään tultua alkoi takaa-ajajain joukko kasvaa ehtimiseen,
sillä kaikille ihmisille, joita vaan näkivät, selittivät he lyhyesti
asiansa, ja kun he asian kuulivat, liittyivät he takaa-ajajain joukkoon.
Kylän tiheämmäksi tultua sai tuo matkaava, iso armeija kylän väen
liikkeelle heidän edellänsäkin; niille huusivat takaa-ajajat, että he
ottaisivat menijät kiinni, ja pian oli takaa-ajettaville tie pystyssä.
Lurjukset eivät ruvenneet enään tappelulla itseänsä puolustamaan, sillä
he näkivät sen aivan turhaksi noin isoa joukkoa vastaan, semminkin
selkeällä päivällä.
"Kyllä kaiketi meidät saatte syynätä vähemmälläkin, mutta mikä häntä nyt
keskellä tietä rupeaa mokomaan työhön; ajetaan likimäiseen taloon",
esitteli Kanniaisen Jussi rehevästi.
Kaikki suostuivat ehdotukseen ja niin ajettiin ensimäisen varakkaan
talon kartanolle, mutta Jussi ajoi hevosensa liki navetta-pihaa.
Siinä sitten syynättiin yhden ja toisen rekeä, mutta mitään ei löytynyt.
Noin puolitekeissä oli syyni, kun Vanhanviran Jussi sanoi: "Kovin paljon
on kokoontunut suuteita rekeeni, niitä täytyy kantaa tunkiolle" ja
samassa hän kohmusi vankan sylin heiniä reestään ja lähti viemään niitä.
Lähellä seisova mies sattui ikäänkuin tapaturmassa kirvespohjalla
kopasemaan tuohon hänen sivutsensa vietävään suude-syliin. Kopsis!
kirvespohja rämähti suoraan heinä-sylin sisällä olevaan, luttuun
poljettuun kattilaan ja heinä-syli kattiloilleen putosi maahan, kattila
päällimmäksi. Siihen seisahti kantajakin ja syynääjät huudahtivat: "kah,
siellähän se meidän kattila onkin, mutta runneltuna".
"Mistä olet tämän rekeesi saanut?" kysyi kattilan omistaja ja katsoi
Jussia tuimasti silmiin.
"Mikä p--le lienee tuon minun rekeeni tietämättäni työntänyt, minä itse
en ole sitä pannut", sanoi Jussi hätäyksissään.
"Sen selittäköön oikeus, kuka kattilan sinun rekeesi on pannut", sanoi
kattilan omistaja ja vanui Jussin kauluksiin kiinni.
"Jos vaan panette minut kiinni, niin sen saatte vielä katkerasti katua",
sanoi Jussi uhkaavasti.
"Sepähän nähdään", sanoi mies ja alkoi nuorittaa häntä saapuville
tuoduilla köysillä.
"Mikä on nimesi mies?" kysyi hän Jussilta, kun oli saanut hänen
sidotuksi.
"Nimeni on Matti Vekarainen, Savosta", vastasi Jussi.
"Ei vainenkaan, hän on Vanhanviran Jussi, jos olette ennen kuulleet
hänestä mainittavan", sanoi eräs juuri kartanolle saapunut kulku-akka.
"Oletko varma siitä?" kysyi moni ääni yht'aikaa vaimolta.
"Hänet tunnen yhtä tarkkaan kuin oman miehenikin", sanoi vaimo
luottavasti.
"No peeveli! Sittenhän olemme saaneet paremman linnun kiinni kuin
luulimmekaan. Lisää nuoria tänne! Hän ei taida olla juuri niin hyvä
häkissä pysymään. Vai sitä komppaljuunia tämä joukko onkin. Olkaa hyvät
ja painakaa muut tielle ja pian, jos ette tahdo kaikin tulla kiinni
pannuiksi", sanoi sitten sitoja toisillekin samassa kun hän vielä
toistamiseen siteli arvokasta saalistansa, josta kansa oli kuullut niin
paljon pahaa. "Kas niin! Luulempa että pysyt koreasti kiinni tutkintoon
asti", lisäsi hän sitten ja heitti Jussin siihen.
Jussin toverit vannoivat sielunsa ja Jumalan kautta, ett'eivät he ole
tietäneet mitään koko asiasta -- sepä nyt on tietty -- ja toimittivat
itseänsä aikakyytiä matkalle.
Jussi-parka vietiin heti nimismiehelle, joka hänet kahlehti lujaan jos
lujaan, ja lähetti sitten läänin vankilaan, odottamaan laillista
tutkintoa huonosti onnistuneelle asiallensa.
Kun tutkinto tuli, oli asia niin selvä ja todistukset niin pätevät, että
pitemmittä mutkitta oikeus tuomitsi hänelle taas neljäkymmentä paria
raippoja ja kaksi vuotta kruunun pakkotyötä. Hän tyytyi tuomioonsa ja
lähti heti täyttämään hänelle määrättyä rangaistustansa, että pikemmin
pääsisi irti, harjoittamaan entistä rikoksellista ja jumalatonta
elämäänsä.
Kun hänelle tuomittu rangaistus-aika oli loppunut, tuli hän taas
takaisin kotipitäjääsensä. Pian havaittiin, ett'ei hän ollut tuolla
oppi-ajallansa yhtään parannut, vaan päinvastoin paatunut entistäkin
pahemmaksi, sillä yhä raa'emmaksi, hurjemmaksi, rikoksellisemmaksi ja
jumalattomammaksi kävi elämä pitäjäässä. Mutta yhä ankarammiksi ja
kiinteämmiksi kävivät myös oikeat ihmiset heitä vastaan. Pitääksensä
yleistä turvallisuutta vähänkään voimassa, laittivat he kylään poliisin,
jotka vuorottaisin monissamiehin kulkivat öisin aseilla varustettuina
ympäri kyliä, tarkastamassa roistojen tuhoja ja ilkitöitä ja moni vekara
tarttui heidän koukkuunsa. Päivin he myös ottivat niin paljon vaaria ja
tietoja heidän umpikuljuisista vehkeistänsä kuin vaan voivat, ja se oli
suureksi avuksi useinkin heidän öillisille toimillensa. Kauan ei
Vanhanviran Jussikaan saanut nauttia tuota kahden vuoden kruunun työllä
ansaittua vapauttansa, sillä parin vuoden päästä irti pääsönsä jälkeen
joutui hän noiden kylän poliisien kautta itse työssä kiinni
murtovarkaudesta.
Jussin syntirekisteri oli jo niin iso, että hän kolmannen kerran sai
selkäänsä neljäkymmentä paria raippoja ja kymmenen vuotta kruunun
pakkotyötä, ja nyt hän oli jo isänsä edellä rikoksissa ja
rangaistuksissa.
Vanhavirka palasi juuri kotiansa Viaporista, kun poikaa alettiin toimia
sinne vietäväksi. Isä meni poikaansa katsomaan vankien kulettajalle,
juuri kun puikaa lähdettiin viemään samaan kolkkaan ja pitkälliseen
vankeuteen, josta hän itse juuri oli päässyt. Kokonaista kymmenen vuotta
oli kulunut, jolla ajalla eivät kumpikaan olleet toisiansa nähneet.
Kuihtunut, harmaantunut oli isä tuolla kolkossa, kovassa kruunun työssä.
Kolkostuneet, piruttuneet olivat pojankin kasvot, sillä monet kovat
rangaistukset, hurja ja rikollinen elämä olivat tylystäneet ja
tuimistaneet hänen katseensa, joka viattomana ollessaan oli niin lempeä
ja suloinen kuin parin tähtösen vilkkuva kiilu aamutaivaan rannalla
lempeällä talvi-ilmalla. Myrskyä, ukkosta, pelkoa, kauhua -- paatumusta,
osoittivat nyt ne villit katseet, joita kovasti kahlehdittu vanki loi
ympärilleen; olisipa luullut toisen maalarin käyneen siveltimellään
pilaamassa tuota Luojan alkuperäistä työtä ja niinpä oli käynytkin. Hän
oli vangin kasvoihin uurtanut nuot syvät, kolkot ja säännöttömät va'ot,
jotka hänet tekivät niin inhottavan ja villin näköiseksi.
Laskiessaan raakoja kokka-puheita ja katsellen villisti ympärillään
olevaa uteliasta väkijoukkoa, sattui vanki näkemään isänsä. Tulta
säkenöitsivät hänen silmänsä ja hänen suunsa vetäysi ilkeään ja
pirulliseen ilve-hymyyn.
"Ahaa! Tulkaapas lähemmäksi, kulta isäni. Te olette ennenkin antaneet
minulle hyviä neuvoja ja opetuksia ja varmaan voitte niitä nytkin antaa.
Poika on nyt jo hyvällä varalla isän veroinen, opissa, elämässä ja
vieläpä palkan saamisessakin. Tehän juuri tulette, luulen ma, meidän
yhteisestä kotitalosta, johon poika juuri nyt lähtee yhtä uljaalla
matkapassilla kuin tekin, isä. Te mahdatte tietää, oliko siellä hyvin
viinaa ja koreita tyttöjä; jos niin on, niin sitten siellä kyllä tulee
toimeen. Siellä kai pitää kynnet pitää lyhempinä, ett'eivät ne takerru
joka hevosen marhamintaan, taskukellon peräsimiin, kukkaron nauhoihin ja
aitan avaimiin, vai kuinka, isä? Kyllä minä olen koettanut elää niin
paljon kuin olen voinut oppinne jälkeen, mutta ei se ole niin onnistunut
kuin teiltä, sillä minulla ei ole ollut Valvoherraa kumppanina -- älkää
nyt noin ujostelko, isä, yhteisethän meillä asiat ovat, vai kuinka?"
Noin Vanhanviran Jussi puhutteli isäänsä kymmenen vuoden päästä. Isä ei
voinut hälkyilemättä kestää poikansa puheen ja villien silmäyksien
edessä, vaan hän koki vetääntyä muiden taa piiloon, mutta poika piti
hänet niin ankarasti silmällä, ett'ei hän päässyt lymyämään koko puheen
ajalla; lieneekö tuo silmällä pitäminen ollut sitä, josta Lutherus sanoo
neljännen käskyn selityksessään: "ja pidämme heitä meidän silmäimme
edessä?"
Vangin puhe teki kuulijoissa eri vaikutuksen, aina sen mukaan
minkälainen kunkin kuulijan sisällinen ihminen oli. Suurin osa purskahti
imelästi nauramaan; ne olivat niitä, jotka vangin puheen pitivät
oikeana, viisaana puheena, sillä heidän mielipiteensä olivat enemmän tai
vähemmän sopusoinnussa hänen mielipiteittensä ja tekojensa kanssa.
Vähempi osa pysyi mykkänä koko vangin puheen ajan, ja he näyttivät
kauhistuvan jokaista hänen sanaansa. He katselivat usein toisiansa
kysyvästi silmiin, ikäänkuin olisivat kysyneet: eikö tuo ole hirveää ja
pirullista? Eräs vanha harmaapää ukko avasi suunsa ja rupesi puhumaan:
"Eikö tämä ole hirveää ja jumalatonta?" alkoi hän. "Mistä on tämä hirveä
rikoksellisuus, tämä saasta ja jumalattomuus pitäjääsemme tullut?
Tuntuupa siltä kuin ilmakin olisi saastutettu ja Herran käsi raskaasti
painaa meitä. Muistan ajan, jolloin ei pitäjässämme kuulunut yhtään
rikosta ja rauha, rakkaus vallitsi silloin ihmisien kesken. Jumalan
pelko asui silloin ihmisien sydämissä, ja se teki kaikki nöyriksi toisia
kanssa-ihmisiäkin kohtaan. Lyhyessä ajassa on elämä pitäjässämme
muuttunut pahojen henkien elämän kaltaiseksi, sillä muuta nyt ei enään
kuulukaan, muusta ei nyt enään ole puhettakaan kuin rikoksista,
murhista, murhapoltoista, murtoja muista varkauksista, juomisista,
vankituksista ja rangaistuksista. Mistä tämä kaikki on tullut? kysyn
vieläkin. -- Kanniaiselta alkoi se saasta vuotaa. Väärällä tavaran
himolla, setä Juhon rahojen varastamisella, varomattomalla lasten
kasvatuksella, väärillä, petollisilla kirjoilla alkoi se ja Jumala sen
tietää mihinkä se päättyy, sillä pahuus ja jumalattomuus paisuu nyt jo
yli reunojensa, loppua eikä kumminkaan kuulu kustaan; se on hirveää
ajatellakin. Rikokset pidetään nyt jo kunnia-asiana ja rikoksistaan
vangittu poika puhuu rangaistulle isällensä levollisena niin hirveitä
asioita ja sanoja, että kaikki harmaat karvani nousevat pystyyn, ja
tuommoiset puheet saavat suosijoita -- nauravia suosijoita!! -- Jumala
meitä armahtakoon!"
Sen sanottuaan lähti ukko hitain askelin kävelemään ulos. Ei yksikään
voinut tuohon kunnian vanhuksen puheesen virkata ainoatakaan iva- ja
pilkka-sanaa, vaan kaikki olivat lyötyinä, ja Vanhavirkakin ja vangittu
poikansa seisoivat pää rinnoilla ja katsoa tuijottivat alakuloisina
lattiaan. Miksikähän tuo ukon puhe teki niin syvän vaikutuksen kaikkein
hurjimmissakin kuulioissa? Siksi että se oli huutavan ääni korvessa,
jonkalaista ei oltu kaukaan aikaan kuultu. Ukko havaittiin olevan Elsan
isän.
Pitemmittä mutkitta taljattiin Vanhanviran Jussi raskaine rautoineen
rattaille ja mykkänä, synkkänä alkoi hän vieriä hitaasti kolkkoa
rangaistus-paikkaansa kohden; yhtä mykkänä hajausi myös väki pois
vankien kuljettajan talosta. --
Tuo ennen niin loistoisa ja mainehikas Kanniainen oli nyt perinpohjin
hävinnyt talo. Eipä olisi kukaan enään tuntenutkaan sitä Kanniaiseksi,
jos ei entinen paikka ja kammottava nimi olisi sitä mieleen
johdattaneet. Maa oli myöty vähitellen suurien rahasakkojen, kulujen ja
tuomittujen takamaksujen maksuiksi ja muiden isojen velkojen maksuiksi.
Ostajat olivat osinkojensa mukaan vähitellen vedättäneet pois huoneet
tuosta niin komeasta kartanosta. Ainoastaan talon entinen kota oli
jäänyt paikalle sen vähäisen maan kipeneen kanssa, joka vielä oli
jäljellä, kun Vanhavirka palasi Viaporista. Tuon kodan olivat pojat,
Jussi ja Antti, varustaneet tulisialla ja muutoinkin asuttavaksi,
sill'aikaa, kun heidän isänsä oli vielä rangaistustansa kärsimässä.
Tuossa kota-tuvassaan asui nyt Vanhavirka poikansa Antin kanssa, ja he
joivat mitä vaan hengestä irti oli. Niin autiona ja kolkkona oli nyt
muinoin niin uljas Kanniaisen talo, yksinäisellä paikallaan, kuin autio
puuton kallio-saari jäätyneen järven keskellä. Kolkkona, kammottavana
esimerkkinä törötti yksinään kota-tupa tuossa ja kun tyyneenä, selkeänä
talvisena aamuna savu kohousi pystysuorana korkealle ilmoihin kota-tuvan
tornista, niin tuntuipa silloin siltä kuin se olisi suoristansa tullut
kirouksen pätsistä.
Kun isä ja poika olivat jonkun ajan kahden viettäneet synnillistä elämää
juomisessa ja varkaudessa, tuossa kolkossa yksinäisessä asunnossaan,
ajoi eräs mies eräänä pyhä-iltana kota-tuvan eteen vähäsen, hevosen
loimilla peitetyn kuorman kanssa. Mitä oli noiden peitetten alla? Siellä
oli miehen -- ruumis! Yksin oli Vanhavirka nyt kota-tuvassaan majaa
pitämässä, sillä Antti oli jo aamulla lähtenyt kylälle, tavallisella
laillaan pyhäpäivän pyhittämiseen juomisella ja tappelulla. Tuolta
retkeltään tuli hän nyt kotiansa hevosella, ei ajajana, vaan tuona
vähäisenä peitettynä kuormana, jonka olemme jo nähneet.
Vanhavirka kuuli kota-tupaansa, että hevosella ajettiin sen eteen. Hän
astui kiireesti ulos, katsomaan tullutta.
"Näkyikö siellä meidän Anttia?" kysyi hän hätäisesti reen vieressä
seisovalta mieheltä, jonka hän tunsi.
"Näkyipä tuo", sanoi mies ja sivalsi peitteet pois komian kuormansa
päältä.
Yltä päältä verisen ruumiin kalveat kasvot tulivat silloin näkyviin ja
Vanhavirka tunsi niissä poikansa kalvistuneet kasvot.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän hätäisesti ja astui askeleen takaperin.
"Tapahtumat näette edessänne olevassa poikanne verisessä ruumiissa.
Aamulla aikaisin kokousi koko roisto-joukko kirkon kylään. He hankkivat
tavallisuuden mukaan viinaa ja joivat itsensä juovuksiin. Issulla ja
Antilla oli riita keskenänsä jostakin asiasta, sen jälkeen mitä muut
ymmärsivät, varastetun yhteisen omaisuuden väärästä ja epärehellisestä
ja'osta. Heille tuli tappelu ja ennenkuin ennätti aavistaakaan, paiskasi
Issu puukon Antin sydämeen umpipäähän, josta iskusta hän kaatui paikalle
hengettömänä. Siitä oli kumminkin hyvä, että siinä meni kaksi kärpästä
yhdellä lyönnillä", sanoi mies ja nosti ruumiin koto-tuvan lattialle.
"Sekö nyt vielä?" sanoi Vanhavirka ja purskahti itkuun.
"Niin, nyt alkaa olla töillänne täysi mitta. Oman sukunne, sisarenne
pojan työtä on tämä ja Issu vaan kerskuu muun muassa maksaneensa --
äitinsä perintöä", sanoi mies ja lähti pois.
Siinä oli Kanniaisen Antin loppu. Ei hänen veljensä, Jussin, ennustavat
sanat käyneetkään toteen? Ei Antin talonpaikka ollutkaan Viaporissa,
niinkuin Jussi oli ennustanut; kolkompi, synkeämpi -- kauheampi oli se
kammitsa, johon Antti nyt joutui, kuin Viapori on koskaan ollut. Antin
vankeudesta ei päässytkään ulos vuosituomiolla, ei kymmenessä vuodessa,
ei sadassa -- voi! ei koskaan, ei koskaan. Ei mitään parannuksen aikaa,
ei mitään armoa, ei mitään toivoa -- kauheata!
Niin, Antin isähän itki. Mitä hän itki? Hän itki sitä, että hänen
poikansa oli tapettu. Hän tunsi itsensä nyt niin yksinäiseksi ja
turvattomaksi. Hänellä ei ollut nyt enään yhtään, joka hänelle olisi
hankkinut ja kantanut -- viinaa ja varastellut hänelle elintarpeita
kurjan henkensä ylläpitämiseksi -- sitä hän itki.
Nyt olemme jo osaksi tutustuneet rintaperillisien, etevän suvun
kunniaan; katselkaamme vähän syrjäperillisienkien, sisaren poikienkin
kunniaa.
Vanhanviran sisaren poika joutui paikalla kiinni nepaimensa, Antin,
murhasta. Asia oli niin selvä, että hän sai kovimman rangaistuksen,
nimittäin neljäkymmentä paria raippoja ja elin-ajakseen pakkotyötä
Siperian vuorikaivannoissa. Niin hän meni ja se hänen juoksunsa ja
pyrintönsä pää ja pohja oli; se oli hänen -- kunniansa.
Olemme jo ennen nähneet, kuinka Vanhanviran Jussi joutui kiinni,
kattilan varkaudesta, markkina-matkallaan. Toiset veijarit menivät
kuitenkin markkinoille, vaikka Jussin niin kävi. Siellä he pitivät
tavallista menoaan: joivat, varastivat ja -- ryöväsivät, kun niin
sattui. Kaikissa heidän vehkeissään oli Vanhanviran Jussi ennen
päämiehenä ollut, mutta kun hänen noin hullusti kävi, valitsivat
veijarit hänen nepaimensa, Nartin, yksimielisesti johtajakseen. Uljaasti
toimitti Nartti hänelle uskotun luottamusviran. Kaikki menestyi hyvin ja
niin kavalasti, ett'ei pienintäkään epäluuloa syntynyt heitä vastaan. He
kokosivat runsaan saaliin, ja palasivat iloiten ja riemuiten kotiansa.
Samoilla markkinoilla ryövättiin tiellä eräs varakas pappi, ja piestiin
vähiin henkiin. Papilla oli paljon rahoja muassaan ja muutakin arvokasta
kalua, muun muassa kultakello kalliine perineen. Tieto tuosta rumasta ja
hirveästä rikoksesta levisi nopeasti joka paikkaan ja pahantekijöitä
koetettiin kaikilla keinoilla saada ilmi ja kiinni, mutta turhaan;
mitään ei kuulunut ei näkynyt ja varastetut rahat ja kalut katosivat
kuin nukkuneen rukous.
Pahantekijäin ilmisaaminen jäi siihen, eikä kukaan enään piitannut koko
asiasta huita haita. Mutta hallitus ei heittänytkään asiaa niin vähällä,
sillä rikos oli kovin hirveää laatua.
Oli kulunut tapauksesta aikaa noin pari vuotta. Silloin sai paikkakunnan
nimismies käskyn kuvernööriltä, syynätä kaikki ne henkilöt ja heidän
asuntonsa, joiden tiettiin olleen niillä markkinoilla, joilla papin
ryöstö tapahtui. Tämä tapahtui ehkä siinä toivossa, että siten
saataisiin jotakin selkoa pahantekijöistä. Tuo käsky tuli sen vuoksi,
että pitäjän paha maine oli ehtinyt jo hallituksen korviinkin. Heti
käskyn saatuansa ryhtyi nimismies työhön, ja Nartin koti oli se, jota
tuo syyni ensimäiseksi kohtasi. Nartti oli nainut mies ja koki vielä
asua remuta isänsä maalla, vaikka se oli jo hyvin riepakolla. Kun
nimismies tuli taloon, oli Nartti poissa kotoa.
"Hyvää päivää! onko Nartti kotona?" sanoi nimismies huoneesen tultuansa.
"Mitä hänestä tahdotte?" kysyi Nartin vaimo tuimasti.
"Onko Nartti pari vuotta takaperin ollut J--n markkinoilla?"
"Mitäs sitten?"
"Älä mutkittele, akka, vastaa vaan suoraan minun kysymykseeni; onko
miehesi kotona?"
"Hän ei ole kotona".
"Toinen kysymys?"
"Jos se on teille mieliksi, niin muistelen hänen siellä olleen".
"Sen tiesin kyllä sinun todistamattasikin, ja me syynäämme nyt talonne
joka nurkan".
"Ja mitä varten?"
"Jos jotakin löytäisimme; tuo nurkassa oleva arkku ensiksi käsiin; arkku
auki!"
"Kenen luvalla tulette häiritsemään meidän rauhaamme?"
"Emme suinkaan sinun luvallasi, se on tietty; pitemmittä juonitta arkku
auki!"
"Sitä ette tarvitse ettekä saa syynätä", sanoi akka, rynttäsi arkun
päälle ja vanui sylin siihen kiinni.
Nimismiehen apumiehet kiskoivat akan irti arkusta ja mursivat arkun
auki. Toiset pitivät kiinni akkaa, joka huusi, parkui ja kiemuroitsi;
toiset syynäsivät arkun sisustaa. Arkku ei juuri paljon sisältänyt,
mutta kuitenkin syynimiehille jotakin hyvin tärkeää, sillä sieltä löytyi
eräs kultakello, joka nimimerkeistä tunnettiin papilta ryöstetyksi
kelloksi.
"Mistä miehesi on tämän kellon saanut?" kysyi nimismies, näyttäen akalle
arkusta löydettyä kelloa.
"Se on Nartin kello, ette saa siihen koskea", tirskui akka. Hänkin oli
epärehellinen ihminen, sillä "kyllä vakka kantensa valitsee".
"Vai niin! Mutta mepä emme aiokaan sinun luvistasi pitää minkäänlaista
lukua", sanoi nimismies, pisti kellon lakkariinsa ja niin lähtivät
syynimiehet pois.
Jo samana iltana istui Nartti koreasti kiinni, vahvasti raudoitettuna.
Tuon kellon asiat olivat kummallista laatua. Martti oli sen saanut
osaksensa markkinoilta varasteltua kalua jaettaissa asianomaisien
kesken. Niin tarkasti ja varovasti elivät he kaiken varastetun kalun
kanssa, että hän oli pari vuotta säilyttänyt tuota kelloa, jonkun vanhan
kivinavettalöksän seinässä olevassa sopivassa kiven kolossa. Nyt hän
oli ruvennut pelkäämään pilalle menevän koko kellon. Juuri syynipäivän
aamuna, kotoa pois lähtiessään, oli hän, tuon pelvon vaikuttamana,
tuonut kellon kamariinsa ja kätkenyt sen arkkuunsa, josta se oitis
joutui syynimiesten käsiin. Kaikella varovaisuudellaan ei hän siis
voinut välttää sallimuksen pettämätöntä kättä.
Nimismies pitkitti syyniään ja toisen Vanhanviran sisaren kahdelta
pojalta löytyi myös papilta ryöstetyitä kaluja, ja he myös pistettiin
kohta kiinni. Suvun ulkopuolellakin löydettiin yhdeltä ja toiselta
epäluulon alaiselta sitä ja tätä papilta ryöstettyä tavaraa, joista
hekin joutuivat kitimiin.
Todellakin siis olivat nuot roistot tuonkin hirveän rikoksen tekijöitä.
He eivät liene jakaneet saalistansa tasaisiin osihin miehiä myöden, vaan
sen mukaan kuinka suuri osa ja miehuus kullakin oli ryöstäessä ja
varastaessa. Tuosta osinkojen epätasaisuudesta lienee Issullekin ja
Vanhanviran Antille tullut riita, joka päättyi murhalla ja josta Issu
oli jo huilannut Siperiaan.
Asia tuli tietysti oikeuden käsiin. Nartti ja molemmat nepaimet sekä
kaikki ne, joilta löydettiin papilta ryöstetyitä kaluja, saivat
neljäkymmentä selkäänsä ja sen saatuansa vietiin he koko elin-ajakseen
kruunun pakkotyöhön, sovittamaan hirveää rikostansa. Semmoinen oli
heidän kunniansa.
Nyt ei ollut enään jäljellä tuosta väärällä tavalla kunniaan korotetusta
suvusta muuta kuin Vanhavirka. Hän se oli, jonka kunniaa, jonka
tulevaisuutta oli koetettu tehdä oikein loistavaksi ja mainehikkaaksi
väärällä tavalla anastetulla tämän maailman mammonalla. Hän se oli,
jonka sydämeen jo nuorena oli istutettu se periaate, että ihmisen suurin
onni tässä maailmassa on rikkaus, saipa häntä sitten mitä vielä saikin.
Hän se oli suvussa, joka ensikerran omin luvin ojensi kätensä
anastamaan, jonkun oikeuden muodolla, toisen miehen omaisuutta ja jonka
teon hänen isänsä niinkuin sinetillä lukiten todisti oikeaksi, suvun
kunnian ja maineen turvaamisen nimellä. Hän se oli ensimäinen suvussa,
joka mielivaltansa mukaan sai kasvaa kristillisettä kasvatuksetta isänsä
puolelta, sai kasvaa kurituksetta ja Herran nuhteetta, sai kasvaa oman
turmeltuneen sydämensä himoissa ja haluissa. Niissä sai hän mielin
määrin juurtua ja varttua, ja nyt olivat hedelmät jo näkösällä. Yksin
oli hän nyt suvustansa jäljellä niinkuin jäkäläpäinen kanto, kulovalkean
hävittämällä karulla kankahalla, josta kaikki hävittävä tuli on kaiken
kasvullisuuden, kaiken tuoreuden, kaiken elon hävittänyt, niin ett'ei
siinä muuta näy kuin joku savuava, joku kytevä kekäle, jonkatähden seutu
näyttää niin kolkolta, mustalta, kaamialta ja vihan ylikäyneeltä.
Semmoiselta näytti Vanhanviran kota-tupakin autiolla Kanniaisen talon
paikalla. Semmoiselta näytti tuvan ainoa asukaskin -- Vanhavirka --
harmaantuneine hiuksineen ja kuivettuneine ja kyyristyneine ruumiineen;
näyttipä siltä kuin hänen olisi sallittu jäämään Jumalan vihan koston
kammottavaksi muistomerkiksi. --
Hänen poikansa ja hänen sisartensa pojat olivat menneet sille tielle,
josta ei enään palata: ainoastaan hänen vanhin poikansa, Jussi, voi
vielä sen tehdä, kärsittyänsä pitkän rangaistuksensa ja sitä toivoi
Vanhavirka, sillä hänkin oli laillaan -- isä.
Aika kului ja Jussi tuli kotia. Hänellä oli hyvät tuliaiset isällensä,
semmoiset, joita ei isä ollut köyhyytensä vuoksi juuri usein viimeiseltä
saanut. Hänkin oli laillansa poika ja viinaa oli hänellä tullessaan koko
kannu. Siitä otettiin aika tulijaiset ja kaikki oli mielestä taas hyvin,
sillä olihan poika nyt unhottanut vihansa ja ylenkatseensa isäänsä
vastaan ja osottanut lapsellista rakkauttansa. Syytähän oli iloita.
Oli iltapäivä, jolloin Jussi tuli. Kun isä ja poika olivat sovinto- ja
tulomaljat juoneet ja tulleet kumpikin hyvään nujakkaan, lähti Jussi
kylälle "tervehtimään tuttujansa", niinkuin hän sanoi. Aamulla sai isä
tiedon, että hänen poikansa, Jussi, oli -- kiinni, kovasti
raudoitettuna. Isä säpsähti ja purskahti itkuun taas, mutta hän ei
maininnut minkä vuoksi hän itki -- luultavasti sitä, että poika joutui
kiinni. Jussi oli ensi yönä toveriensa kanssa tehnyt murtovarkauden,
josta hän ja eräs toinen hänen tuttunsa saatiin itse työssä kiinni ja
odottivat nyt palkkaansa. Isä kontturoitsi katsomaan vankein vartian luo
vielä viimeisen kerran poikaansa.
"Hyvää päivää, isä! Kiittäkää Jumalaa, kun saitte viime iltana niin
hupaisen ja ylitse vuotavan illan viettää, joita teillä ei enään liene
juuri niin tiheästi; eikös pojastakin ole joskus jotakin hyvää?" sanoi
Jussi hilpeästi isänsä tupaan tullessa.
Isä ei vastannut mitään, loi vaan katseensa maahan.
Jussi oli jo ennestäänkin korvissa ja oikeus tuomitsi hänet muun
korkeimman ruumiin rangaistuksen ohessa ikuiseen vankeuteen ja niin meni
Jussikin -- kunniaansa.