Hedelmät.
Kukaan kuolevainen ei voi kertoa sitä viheliäisyyttä, surkeutta ja
jumalattomuutta, minkä tuo Kanniaisen Laurin liian hellitelty ja
varomaton lasten kasvatus ja heidän rikoksiensa hyväksyminen
paikkakuntaan toi. Hänen poikansa, Vanhavirka, oli nyt jo saanut
selkäänsä ja parast'aikaa oli hän Viaporissa kärsimässä kymmenvuotista
rangaistustansa. Hänen poikansa poika oli saanut seisoa häpeällisimmän
rangaistuksen ja saanut selkäänsä korkeimman määrän raippoja. Hänen
tyttärensä olivat huonosti kasvatettuina joutuneet äideiksi, jonkatähden
he kehnosti toimittivat kalleimman elämänsä velvollisuuden, lastensa
kasvatuksen, niinkuin olemme jo edellä nähneet. He hoitivat huonosti
niitä pikkuisia taimia, jotka Jumala oli heille uskonut, sillä he
istuttivat pienoisiin sen myrkyllisen siemenen, jonka he itse jo pieninä
ollessaan olivat isältään entisessä kodissaan omiin sydämiinsä imeneet:
liian höllän kasvatuksen vaan, liian suuren vapauden vaan. Tuota
perus-aatetta seurasivat he sitten lastensa isommiksikin tultua, aina
siihen asti, kun he näkivät, minkälaisia hedelmiä tuommoinen kasvatus
matkaan saattaa, että se, nimittäin, tuottaa aineellista vahinkoa,
ruumiillista kipeää ja kunnian siaan häpeää, mutta sielusta ei tullut
kysymystäkään; tuon kaiken havaittuansa, olisivat he suoneet asiain
toisinkin olevan, mutta se tunto tuli heille liian myöhään. Kerran pahaa
siementä saatuansa, tulivat Vanhavirka sisarinensa paljoa huonommiksi
lasten kasvattajiksi kuin heidän isänsä, Lauri, olikaan ja ihmispetojen
isäksi ja äideiksi tulivat he.
Edellä on jo mainittu, kuinka noilla nepaimilla oli oppilaisia ja tosi
on, ett'ei niitä ollut vähä, ja noiden opettajien oppi levisi kuin
ruttotauti paikkakunnan nuorisohon; eipä ihmekään, sillä paha on niin
kärkäs istumaan kiinni ihmissydämeen. Kanniaisella nyt vasta elämä
"rennoksi" muuttui, vaikk'ei se hääviä ollut Vanhanvirankaan aikana.
Siellä tanssittiin harva päivä, juotiin ja tapeltiin, pauhattiin ja
meuhuttiin. Noihin oli hyvä tilaisuus tulla kokoon sekä opettajain että
oppilasten, tuumittelemaan tulevista varastuksista ja muista tuhotöistä.
Silloin kun ei noita iloja eli riemuja ollut Kanniaisella, olivat ne
tädin poikien luona ja sopihan sinne tulla lystiä pitämään ja
neuvottelemaan yhtä luottavasti kuin Kanniaisellekin, sillä olivathan
niiden talojen vallitsevat henkilöt kyllin oppineita ja koeteltuja
ihmisiä.
Seuraukset tuosta kaikesta alkoi pian tulla laajemmalta näkösälle.
Tavallista useammin kuului nyt ympäristöllä varkauksia, tappeluksia,
pahoja haavoja ja murhia. Matkustajat eivät olleet enään turvassa
kulkiessaan tuon kammottavan pitäjän läpi. Usein tulivat he taipaleilla
ryöstetyiksi ja raastetuiksi puti puhtaiksi ja jos he rohkenivat
vastustaa tuota heidän mielestänsä niin luvatonta anastamista, tulivat
he tavallisesti piestyiksi liki henkeä. Ulkopitäjäläisillekin tuli
tuosta semmoinen kammo, ett'eivät he uskaltaneet matkustaa paikkakunnan
kautta, muutoin kuin isoissa partioissa, kovasti varustettuina
kaikenlaatuisilla puolustus-aseilla, niinkuin seipäillä, kangilla,
puukoilla, kirveillä j. n. e. Usein syntyi sittenkin oikein
ryskä-tappelu matkustajain ja kylän asukkaiden välillä, ja siinäkös
seipäät suhahtelivat, kanget kalahtelivat, puukot välähtelivät ja
kirveet kimaltelivat. Siinä porua ja pauhua, huutoa ja meuhua, kirkunaa
ja karjuntaa, oihkaa ja ähkää; siinä hypeltiin, sadatettiin, lyötiin,
lykättiin, kaaduttiin ja noustiin, voitettiin ja tapattiin, ja tuosta
ankarasta temmellyksestä syntynyt melu kuului usein useampain virstojen
päähän. Tappelun lakattua oli tappelukentällä kummallinen näkö. Hevoset
juoksentelivat valjaitta, pelästyneinä sinne tänne tappelukentällä,
sillä aisat, luokat y. m., olivat lopen tarvittu tappelu-aseiksi ja
muutoinkin vastustus-puolue koetti saada vihollisien hevosia pois
valjaista, siten estääksensä heitä pakoon pääsemästä, jos -- niinkuin
toivottiin -- sotaonni kääntyisi heille epä-edulliseksi. Rikkeimiä
ajokaluja: rekiä, häkkejä, katkotuita köysiä, aisoja, luokkia, länkiä,
päitsiä, mäkivöitä ja särjetyitä sekä sinne tänne viskotuita kuormia oli
sikin sokin ympäri tappelukenttää, sillä ei tuota sota-onnelle niin
edullista hevosten riisumistyötä tehty juuri niin laupealla kädellä.
Siellä täällä kömpi mies suurella vaivalla ylös, sillä he olivat saaneet
pahoja ruhjevammoja tuossa mieli-työssään. Mikä oli saanut päähänsä
pahoja, isoja haavoja, jotka yhdessä kovan veren-juoksun kanssa
vaikuttivat sen, että tuo pää tuntui niin hirveän raskaalta, ett'ei sitä
voinut nostaa maasta ylös. Miltä oli mennyt käsivarsi, miltä sääri,
miltä olkavitsa tai joku kylkiluu poikki ja nuot vammat pahuukset
tekivät semmoista kiusaa ja vaivaa, ett'eivät kyenneet omin avuinsa ylös
nousemaan, vaan toisien vielä pystyssä olevien täytyi heitä nostaa ja
rekeen vääntää, ja tuo heille tehty apu tuotti lisää kipua ja tuskaa.
Useasti noissa taisteluissa pääsivät matkustajat voitolle, sillä he
olivat enimmästi lukuisammat, mutta kävipä joskus niinkin, että he
joutuivat tappiolle ja silloin ei heillä ollut syytä kehua kauppaansa.
Hirviöt eivät silloin säästäneet mitään, vaan he haaskasivat ja
raiskasivat kaikki mitä haaskattavissa oli. Semmoisissa tapauksissa
eivät matkustajat saaneet useinkaan omaisuudestansa mitään takaisin;
hyväpä oli että saivat puolikuolleeksi pyntätyn henkensä pitää, mutta
tapahtuipa joskus niinkin, että joku matkustaja menetti senkin.
Tietysti olivat nuot nepaimet aina paraina miehinä, jopa oikeen
johtajinakin tappeluissa ja muissa ilkitöissä. Ei ollut niitä häitä,
jossa eivät he olisi nurkkareina olleet, häiriötä ja pahennusta aikaan
saattamassa; jos missä he olivat, ei silloin ollut ihmisillä mitään
hyvää odotettavana. Tanssi-ja kuuliais-paikoissa oli heillä aina tappelu
välttämättömänä tehtävänä, ja sitävarten olivat he varustettuna
kirveillä ja monenkaltaisilla aseilla. Loppusointu tavallisesti
tuommoisissa tilaisuuksissa oli se, että tanssi- tai kuuliais-talojen
ovet, akkunat, muurit, jopa huonekalutkin olivat lopen tuhansina
pirstaleina. Hääpaikoissa he tavallisesti taas repivät tai muutoin
häväsivät morsiamen kruunun, sotkivat ja kaatelivat ruo'at, tekivät
vahinkoa ihmisien hevosille ja ajokaluille. Täytyipä paikkakunnassa
vihdoin kokonaan hävittää nuot kansallis-kemut aivan noitten riivattujen
junkkarien tähden.
Itsestänsä on arvattava, ett'ei tuommoisen elämän vallitessa työn teosta
tullut mitään, joka kumminkin on välttämätön elämän ehto maata
viljelevälle kansalle. Siitä aivan helposti johtui, että maat rupesivat
antamaan huonompia satoja, ja sen likeisempänä seuraajana olivat:
köyhyys ja puutokset. Ja ne, joiden maanviljelyksen noin oli käynyt,
olivat niin monet, että tuo takaperäisyys koski koko paikkakuntaan. Tuon
taloudellisen vajavuuden täyttämiseksi täytyi heidän keksiä uusia
keinoja ja sen he olivatkin jo löytäneet, nimittäin -- varkauden. Tuota
uutta ja heidän mielestään oivallista elinkeinoaan kokivat he edistää
kaikilla keinoilla. Parvittain miehiä kulki kyläläisiä markkinoista
markkinoille ja heidän jälkensä kuului, missä ikänä he vaan
liikkuivatkin.
Markkinapaikoissa oli tuo seura kaikissa asioissaan yksimielinen.
Kaikilla keinoin kokivat he pettää ihmisiä. He varastivat, ostivat ja
möivät, ja missä ei pettäminen ja salaa ottaminen menestynyt, käytettiin
siinä ryöväämistä, kun tilaisuus sen vaan salli. Kaupassa he kokivat
pettää sillä tavoin, että toiset olivat ostamassa jotakin ja
tarjoilemassa pilkkahintaa kalulle. Siihen tulivat toiset veijarit
syrjästä outoinakin miehinä, ja rupesivat kyselemään mitä kalulla on
hintana ja mitä siitä tarjotaan. Asiasta kahden puolen selvän saatuaan,
rupesivat he kohtikurkkua nauraa hohottamaan, kuinka muka tuo ostaja on
tuhma, kun tarjoaa kaksinkertaista hintaa tuommoisesta mitättömästä
kalusta, jota he muka eivät viitsisi tieltä korjata. Moni yksinkertainen
ihminen takertui noiden konnien koukkuun ja sai jälestä päin katua
tuhmuuttansa; kävipä usein niinkin, että tuonlainen kalunsa myöjä näki
aivan oudon miehen jonkun tunnin päästä myövän hänen vasta myötyä
kaluansa kaksin- ja usein monin-kertaisiin hintoihin; sydäntä silloin
kyllä karvasteli, mutta mitäpä se enään auttoi.
"No miks'ei noita kaikkia konnia annettu lain rautaisen kouran
puristeltaviksi ja kuritettaviksi?" kysyy kai lukija. Kyllä olisi ollut
niin tehtävä, vaan sepä ei käynytkään laatuun niin helposti kuin outo
luulisi.
Pahuus oli jo paikkakunnassa levinnyt niin yleiseksi, ettei
julkisempiakaan asioita saatu toteen, todistajien puutteessa, vaikka
katsojia oli rikosten tapahtuessa väliin useampiakin, he vaan valansa
päälle puhua helistivät, ett'eivät ole mitään nähneet eivätkä kuulleet.
Silloin jo, kun Kanniaisen Jussi kärsi edellä kerrotun rangaistuksensa
hevosten varkaudesta, oli tuon "komppaljuunin" oppi niin levinnyt ja
juurtunut kansaan, ett'eivät kruunun kahleetkaan riittäneet kaikille
pahantekiöille ja sen takia joutuikin Vanhavirka poikansa kanssa silloin
yritykseen yksissä kahleissa olemaan.
Ne taas, joilla oli halua totuutta esiin tuomaan ja puolustamaan, olivat
alituisessa hengen vaarassa. Sentähden eivät he tahtoneet heitä ilmi
antaa, sillä roistot vainosivat kaikkialla ja kaikilla keinoin niitä,
jotka heitä jollakin tavoin hätyyttivät ja oikeuteen saattivat. Siitä
seurasi aivan helposti se, ett'eivät vahingon kärsineet uskaltaneet ilmi
antaa noiden roistojen tekoja ja ilkitöitä. Ja oikeat ihmisetpä ne
olivatkin juuri noiden läpi turmeltuneiden roistojen tähtäämisien ja
koston alaisina, kun eivät he yhtyneet heidän jumalattomiin vehkeisiinsä
ja julmuuksiinsa ja vieläpä väliin kokivat heitä saattaa rangaistuksen
alaisiksikin; toisilleen nuot veinarit antoivat kyllä kelpo rauhan,
sillä "vaivainen lintuhan se on, joka pesänsä sotkee".
Mainittakoon muutamia esimerkkejä noiden oikeuden hylkääjien koston
tuumista.
Kanniaisen Jussi rupesi kosimaan erään varakkaan talon ainoaa, kaunista
ja siveää tytärtä. Kaunis oli kosiakin Jumalan luoman puolesta, kylän
uljain ja komein poika, mutta hänen kunniansa oli silloin jo
tahraantunut. Häpeällisesti oli hän käyttänyt itsensä senkin jälkeen,
eikä se suinkaan pyyhkinyt pois hänen entistä tahraansa. Kaikki nuot
tekivät yhteensä sen, ett'ei Jussin kauneuskaan vaikuttanut tytön
mielessä mitään, joka niin monen neidin on sokeaksi ja onnettomaksi
saattanut, ja tuon vaikuttamattomuuden seuraukset olivat semmoiset, että
tyttö antoi Jussille oikein komeat rukkaset. Jussi ei pitänyt tuota
totenakaan ja piiritti yhä vaan tyttöä. Kun tyttö ei päässyt hänestä
muutoin erillensä, ilmoitti hän asian isällensä, joka oli tunnettu kylän
vahvimmaksi mieheksi. Tytön isä piti suorana hävyttömyytenä tuommoisen
miehen kosimista ja antoi Jussi-raiskalle semmoisen kyydin, ett'ei hän
ollut äskeen mokomampaa saanut. Tuo oli Jussin mielestä anteeksi
antamaton loukkaus niin hyvää miestä kohtaan kuin hän muka mielestänsä
oli. Pitkiä aikoja ei kulunut tuon tapauksen jälkeen, kun kositun neidin
kotoa paloi iso luuva rakennus eloineen päivineen. Jonkun ajan takaa
leikattiin usealta saman talon raavaalta kaulat poikki navetassa. --
Eikö tuo ollut hirveää? Selvään nyt jo arvattiin, että entinen armas
sulhanen, kumppaniensa kanssa, oli nuot turmat tehnyt. Nyt ei talossa
enään tohdittu muutoin elää ja olla, kuin täytyi laittaa useita miehiä
vahtiin, jotka yökaudet kiertelivät taloa, varustettuina aseilla.
Vahdeilla oli muun muassa pyssyt, joilla he tavan takaa ampua
paukuttelivat, ikäänkuin antaaksensa ilkiöille tietää, ett'ei sinne
ollut hyvä tulla.
Kauan aikaa oltiin talossa noin varusalla, mutta mitään erinomaisempaa
ei näkynyt eikä kuulunut: tuntuipa siltä kuin tuo koko vahtiminen olisi
ollut aivan turhaa työtä ja sen ajatuksen takia rupesivat vahdit
veltostumaan. Eräs heistä ei kuitenkaan antanut ennakkoluulojen itseänsä
pettää, sillä hän tunsi perinpohjin ilkiöiden kavaluuden; hän vahtasi
vaan silloinkin, kun toiset vahdit veltostuivat ja pötkivät levolle.
Eräänä myrskyisenä, pimeänä yönä istui tuo valpas vahti tuvan akkunan
luona pöydänpäässä ja tirkisteli sekä kuunteli, näkyisikö ja kuuluisiko
ulkoa mitään epäselvää; toiset vahdit olivat silloinkin panneet maata ja
vetelivät hartaasti tuota kaikilta niin haluttua unta. Myrsky pauhasi
ulkona ja synnytti monenlaisia epäselviä ääniä ja kolahduksia, mutta
noiden seasta oli valpas vahti kuulevinaan jonkun lyhyen väliajan takaa
jotakin säännöllistä karnutusta. Tuota piti hän jonakin epäluulon
alaisena, jonkatähden hän hiipi hiljaa porstuaan, avasi varovasti
porstuan oven raolleen ja tirkisteli ja kuunteli siitä. Tuon tarkastelun
kautta tuli hän huomaamaan, että tallin lukkoa sahattiin irti, sillä
kaikki huoneet täytyi pitää lukossa näinä vaarallisina aikoina, jos
mieli oli jotakin saada säilytetyksi. Heti tuon huomattuansa, kiirehti
vahti tupaan ja herätti hiljaisesti toiset nukkuvat vahdit. Kun he
toipuivat, selitti vaaran keksinyt hätäpikaa heille, mitä hän luuli
olevan tekeillä. He varustausivat heti ja hiipivät hiljaa porstuaan;
isännälle myös annettiin sana hiljaisuudessa ja hän myös tuli porstuaan.
Isännän kehoituksesta päätettiin olla niin kauan hiljaa kuin he
pääsisivät talliin; sieltä olisi heitä muka helppo kiinni ottaa.
Helposti kuulivat he nyt, kuinka soukan puukko-sahan karskahdukset
hitaasti, mutta varmasti jouduttivat lukon irtaumista. Jo irtausikin se,
ovi aukeni narahtain, ja selvään kuultiin, että useampia miehiä
luiskahti talliin. Mutta samassa tuokiossa törmäsivät vahdit tallin
ovelle, isäntä edellä.
"Ahas, junkkarit! Satuittepa", sanoi isäntä, tormaten talliin ja pimeän
päässä tarttuen kauluksiin kiinni ensimäistä miestä, joka hänen käsiinsä
sattui; toiset olivat aseilla varustettuina jääneet ovea vartioimaan.
Samassa tuokiossa välähti puukko yön tuiki heikossa valossa, ja isännän
miestä pitävä käsivarsi oli samassa silmänräpäyksessä luuta myöden --
poikki. Silloin töyttäsi tallista kolme miestä ovea kohden; ovella
seisovat vahdit horjahtuivat oven reijältä, sillä eivät he osanneet
aavistaa niin voimakasta ja äkkinäistä hyökkäystä ja noiden vahtien
lävitse syöksähtivät ilkiöt päätänsä myöden kartanolle.
Se, jota isäntä kiinni piteli, oli viimeinen, joka ulos tormasi ja
hänelle ennätti eräs ovella seisova vahti antaa kirvespohjalla lanteille
oikein aika kolahduksen. Tuon saatuaan hän vauhtinsa turvissa vielä
mennä hyökkäsi kappaleen matkaa kartanolle, mutta sitten hän kaatui eikä
päässyt paikalta pökähtämään. Toiset veijarit näkivät paikalla, mitenkä
heidän toverinsa kävi; he juoksivat kiireesti kova-onnisen kumppaninsa
luo, kaappasivat hänet syliinsä ja veivät kiireesti nurkan takana
odottavan hevosensa rekeen; sitten lähtivät he täyttä vauhtia ajaa
karistamaan, ja niin he veivät vamman saaneen toverinsa kiireesti pois,
ennenkuin hän ennätettiin kiinni saada.
Ilkiöt eivät ennättäneet hevosille tehdä väkivaltaa, joka heillä
tarkoituksena oli, mutta eivät vahditkaan voineet heitä kiinni saada,
niinkuin toivottu oli. Mutta saatiinpa kuitenkin tietoon, eräs noista
ilkiöistä, sillä talon tyttären onnistumaton kosia -- Kanniaisen Jussi
-- makasi monta viikkoa kirvespohjasta lanteillensa saatua kolahdusta.
Isännän käsi parani terveeksi lääkärin hoidolla ja hän laitti
kaksinkertaiset vahdit taloonsa ja vahtimista käytettiin nyt suuremmalla
valppaudella kuin tähän asti, jonkatähden eivät roistot uskaltaneet
enään hätyyttää sitä taloa.
Olisipa luullut nuot kosimisen koston tuumat loppuneen jo siihen, mutta
niin ei käynyt. Kysymyksessä oleva tytär naitiin jonkun ajan kuluttua
erääsen varakkaasen ja siivoon taloon. Onnellisena aloitti nuori
parikunta elämänsä aamun. Vapaina roistojen pelvostakin, eivät he
osanneet aavistaakaan mitään kostoa ilkiöiltä, sillä he olivat asumassa
siksi kaukana tuosta pahamaineisesta paikkakunnasta, hyvien
kylänmiestensä keskellä. Ensi vuotena, kun miniä oli asumassa
rauhaisassa kodissa, nukkui talon perhe levollista untansa eräänä
pimeänä lokakuun yönä. Silloin lyötiin yhdellä rämäyksellä talon
akkunat, kehyksineen päivineen palasiksi, ja kiviä alkoi sataa
akkunoista sisälle niin paljon kuin ennätti; usea sisällä olija sai
haavoja ja kuhmuja. Kylläpähän sen arvaa, minkälaiseen hämmästykseen
huoneessa olijat joutuivat tuommoisen julman yöllisen päälle-karkauksen
vuoksi. Lapset parkuivat, vaimot voivottivat ja pakenivat lastensa
kanssa mihin turvapaikkaan mihin pääsi. Eipä ollut juuri paljoa
paremmasti talon miestenkään laita, sillä he kovin hämmästyivät
tuommoisesta oudosta ja hirveästä rynnäköstä ja hyppäsivät alastomina
vuoteiltansa nurkkiin seisomaan, jossa he vapisivat kuin haavan lehti.
Viimein toipuivat he kumminkin hämmästyksestänsä ja sieppasivat seinältä
luoti-pyssynsä joilla he alkoivat ampua akkunoista summassa yön
pimeyteen, sillä kaikki talon miehet olivat metsästäjiä.
Hirveä oli tuo näky pimeänä syksyisenä yönä. Lapset ja vaimot parkuivat,
miesten ampuessa särjetyistä ikkunoista. Pyssyjen paukahdellessa
leimahteli tuli ja valaisi kolkkoa, pimeää yötä; seiniin paukahtelevat
kivet, jotka eivät sattuneet akkunain reikiin, lisäsivät vielä melua;
näyttipä tuo ikäänkuin pienen linnoituksen valloitukselta, jota
urhoollisesti puollustettiin. -- Tuo roistojen rynnäkkö maseni osaksi
kumminkin heti kun miehet rupesivat ampumaan, mutta olipa tuohon
toinenkin vaikuttava syy: talon navetta-kartano oli näet ilmitulessa.
Roistot olivat sen sytyttäneet ennen rynnäkköänsä. Palosta nouseva savu,
huuto, parku, pyssyjen paukaukset ja kaikesta tuosta nouseva melu oli
herättänyt kylän väen ja hengen kiireissä riensi nyt ihmisiä hätään ja
tuon havaittuaan pötkivät hirviöt kiireesti käpälämäkeen. Hädintuskin
saatiin ihmisien avulla eläimet pelastetuiksi, mutta huoneet paloivat
aivan poroksi. Niin olivat sekä ihmiset että eläimet suojattomina talven
lähestyessä aivan pahan-ilkisen ihmisen vuoksi.
Talon tyköä löydettiin eräs lakki, joka tunnettiin Kanniaisen Jussin
omaksi ja siittä arveltiin tuho hänen tekemäkseen ja olevan vielä
hyljätyn kosijan kostoa. -- Hyi! -- Ja niin se olikin, sillä Kanniaisen
Jussi veljineen ja nepaimineen ynnä muiden hyvien ystäviensä kanssa oli
menossa taas markkinoille, ja syrjä-asianaan tekivät he tuon koston
työnsä.
Nepaimet haastettiin oikeuteen asian-omaisina ja kaikki muut vieraiksi
miehiksi, joita oli parikymmentä miestä, mutta yksikään heistä ei ollut
muka kuullut eikä nähnyt mitään, eikä siis tietänyt koko asiasta niin
mitään. -- Ja narrit pääsivät vapaiksi syytöksestä.
Eräs isäntä pani Issun syytökseen varkaudesta. Ennenkuin asia oli
oikeuden edessä tutkittavanakaan, tapahtui tuon rohkean päällekantajan
talossa jo useampia murhapolton yrityksiä. Todistusten puutteessa ei
asia tullut valkeuteen, sillä todistajat kaikki kuuluivat samaan pyhään
liittoon, johon syytettykin kuului. Olisipa noin onnistuneen
käräjä-asian jälkeen luullut koston-pyynnin jääneen siihen, mutta niin
ei käynyt tässäkään. Monen onnistumattoman kokeen perästä paloi
murhapolton kautta päällekantajan talo aivan puti puhtaaksi.
Eräs talon isäntä kävi etsimässä varastettuja kalujaan Issun ja Nartin
kotona. Näitä ei hän löytänyt, mutta kallishintaisen hevosen hän kyllä
löysi ensi-aamuna hevoshaastaan -- hirtettynä.
Tuommoinen oli elämän laatu, ja yhteiskunnallinen turvallisuus
paikkakunnassa, semmoinen oli oikeuden tunto. Oliko sitten kumma, jos
laki ei saanut heille voimaansa osoittaa? Oliko kumma, jos ne harvat,
oikeat ihmiset, jotka paikkakunnassa löytyivät, eivät enään viimeiseltä
uskaltaneet heitä yrittääkään ilmiantaa? Eipä ollenkaan ja sen takia
pääsi turmelus aina syvemmälle juurtumaan paikkakunnassa.