Loppukatsahdus.
Nyt vasta Vanhavirka yksinäisenä, toivotonna oli. Olipa hän niin kauan
toimeen tullut, kun poikansa, Antti, eli. Olipa hän vielä silloin
useinkin saanut haluttua ilojuomaansa -- viinaa ja muutakin ruokaa
kurjan henkensä yllä pitämiseksi. Tuo turva tuli häneltä pois ja
puutetta, kurjuutta kärsi hän kota-tuvassaan. Hänen ainoa toivonsa ja
lohdutuksensa oli ollut vankeudestaan palaavassa pojassaan, Jussissa --
semmoinen toivo, että hän hankkisi hänelle ruokaa ja viinaa, -- miten
tahansa, siitä ei ollut kysymystä. Eikäpähän poika ollutkaan kuulematon
isänsä toiveille eikä tahdolle: sen osoittivat hänen ensi-yölliset
yrityksensä, mutta se ei onnistunut. Kurjaksi, turvattomaksi, köyhäksi,
puutosta kärsiväksi jäi nyt Vanhavirka ypö yksinään kota-tupaansa. Hän
ei ollut koskaankaan tottunut työtä tekemään, sillä vähemmin hän nyt
vanhalla, rangaistuksista kyyristyneellä ja kutistuneella ruumiillaan
kykeni henkeään elättämään. Jonkun vuoden kuluttua pyysi hän pitäjän
vaivaishoidon toimittamaan hänet ruodulle. Sitäkään ei hänelle sallittu,
siitä syystä, että hänellä oli vielä maata, ja -- kota-tupa. Hän oli sen
johdosta pakotettu myömään tuon ainoankin omaisuutensa. Siitä saaduilla
rahoilla eli hän vielä jonkun ajan entistä elämäänsä -- joi, kun sai
viinaa, ja oli juomatta, kun ei saanut -- selvä asiahan se.
Ei koskaan kuultu hänen suustansa mitään katumuksen sanaa, ei mitään
päivitystä siitä, että hän itse oli onnettomuuteensa syypää, ei mitään
siitä, että hän oli huonosti kasvattanut lapsensa, ei mitään siitä, että
hän oli itse syöstänyt lapsensa perikatoon, ei mitään siitä, että hän
oli turmellut, myrkyttänyt tuhansia ihmissydämiä.
Tosin kuultiin hänen nytkin, kun hän sai viinaa päähänsä, jonkun veisuun
tapaisesti, murheellisen näköisenä jörröttelevän: "Täällä minun täytyy
oleskell' ja kiiveskell', Häpeän ja kunnian välill'," mutta ei hän
koskaan lisännyt veisuusensa: "Vaan jos käyn Kristuksen jälill'," joka
on seuraava sä'e siitä kirkkovirrestämme, josta hän oli tuon muka
hänelle sopivan ja mieluisen paikan valinnut. Mutta siihenkin oli hän jo
pannut omiansa lisäksi, jonka hän lienee paremmin taitamattomuudesta
tehnyt kuin vapaasta tahdostaan. Niin. Hän ei ollutkaan koskaan
viljellyt Jumalan sanaa, eikä hän siihen kyennytkään, sitä vähemmin
ymmärsi hän sitä.
Kauan ei hänelle ollut turvaa tuon ratki pienen ja mitättömän maan
palasen ja kota-tuvan vähäisessä hinnassa, ja yhä suurempaan kurjuuteen
vajosi hän, mutta hätä neuvon keksii. Kun kaikki turva ja toivo oli
pettänyt, hankki hän itselleen yksinkertaiset köydenkehruukalut. Ne
muassa kulki hän kylästä kylään, talosta taloon, kehräten köysiksi
jouhet, sian-villat ja tappurat niissä taloissa, joissa niitä sattui
olemaan. Sillä tavalla elätteli nyt viimeiseltä henkeään tuo ennen niin
loistava, rikas ja mainehikas Kanniaisen lautamies -- joi kun sai, ja
söi, kun sai, mutta usein oli liian pitkät välit kumpaisellekin
tarpeelle.
Toinen Vanhanviran sisarista asui pienessä, köyhässä, kurjassa mökissä;
toinen sisar oli jo aikoja ollut -- ruodulla. Tuo mökki oli nyt ainoa
suvun omaisuus, sillä sisaretkin miehineen olivat joutuneet häviöön
jumalattoman elämänsä ja poikiensa vuoksi. Tuossa sisarensa mökissä piti
Vanhavirkakin majapaikkaa sitä myöden, kun hän oli pakotettu myömään
oman kota-tupansa. Kun hän sai köysien kehruulla sen verran kokoon, että
hän voi saada viina-hallin, tuli hän sen kanssa sisarensa mökkiin
ryypiskelemään saalistansa. Vuoteena hänellä tuossa kurjassa ja ahtaassa
mökissä oli vaan pehku-koko nurkassa, joka aina ulkoa tuotiin mökkiin
silloin kuin veli tuli kotiin retkiltänsä. Siihen hän kallistui maata,
kun hän oli kyllikseen saanut maistella taskumatistaan ja mustia,
likasia ryysyjä sai hän peitteekseen.
Oli hirveän kylmä ja ankara lumipyry eräänä talvena. Kurjassa mökissä
ei ollut paljon suojaa ulkona vallitsevaa hirmuista myrskyä vastaan,
niin hatara oli mökki. Oli muuten hiljainen ilta. Mökin ainoa asukas oli
nyt saanut vieraan, erään köyhän akan, joka sattumalta oli tähän
joutunut, eikä päässyt pois lähtemään pahan ilman vuoksi. Kahden he
olivat nyt mökissä, jossa he kokivat itseänsä suojella vilulta, niinkuin
parhaiten taisivat; mökin omistajan mies oli aikoja jo kuollut. Ainoista
mökin puuvaroista oli tehty valkea takkaan, lisäämään tai oikeammin
sanoen palkitsemaan sitä vähäistä lämpöä, jonka myrsky oli tuiki
tarkkaan nuolaissut hatarasta, porstuattomasta mökistä, mutta tuossa
kituvassa tilassaan ei valkea voinut juuri paljon lämmittääkään, jos ei
kylmiäkään noita kahta mökissä olijaa.
Tuommoinen oli mökin sisällinen tila ja asu samana hetkenä, jolloin
mökin ovea ruvettiin ulkopuolelta kovasti rytyyttämään. Vaimot
kiirehtivät sitä avaamaan, sillä he olivat panneet oven, vointinsa
mukaan, kiinni sisäpuolelta. Ovi aukeni ja sisään kompuroitsi puoleksi
kohmettunut ja kylmettynyt mies; se oli mökin väli-aikainen asukas --
Vanhavirka. Heti huoneesen päästyänsä tunki hän kohmettuneet kätensä
huonosti palavaan valkeaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut kerralla
nielaista sen vähäisen lämmön kipinän, joka huonosti palavista puista
lähti. Hän värisi ja vapisi vilusta, niin että hänen repaleiset nuttunsa
niemekkäät ja hetuleiset liepeet ja irti ratkenneet paikat tärisivät
kuin haavan lehti. Hän ei hiiskunut mitään, käänteli ja lämmitteli vaan
itseänsä niin paljon kuin vaan voi.
"Mitähän sinäkin, onneton, olet lähtenyt liikkeelle ihmisistä näin
kovalla ilmalla?" sanoi mökin akka vihelijäiselle veljelleen.
Kurja veli ei vastannut mitään suullisesti, sanallisesti, mutta
repaleisen nuttunsa povesta veti hän täysinäisen viinapullon, josta hän
alkoi ehtimiseen maistella suulta. Tuo taskumatista maisteleminen oli
enempi kuin suullinen vastaus. Kun hän oli huonon valkean ja
viinapullonsa avulla vähän sulannut kohmetuksistansa, istui hän takan
viereen hirren päästä tehdylle jakkaralle, eikä puhunut yhtäkään sanaa;
istui vaan kumarruksissaan ja tuki päätänsä kädellään; ainoa tehtävänsä
oli vaan väliin maistaa pullostaan.
Pehku-kupo tuotiin nyt ulkoa mökin nurkkaan. Puku päällä köyrähti
Vanhavirka kylmille pehuille, ja mustat ryysyt nakattiin hänen
päällensä. Äänettömänä, mykkänä tyytyi hän kohtaloonsa -- siltä ainakin
näytti; taskumattinsa pani hän huolellisesti pystyyn lattialle
viereensä, kenties kylmän ja surunsa varalta. Vaimot laittivat myös
itsensä maata, sitten kun he olivat sammuttaneet ainoankin valkean
takasta. Kun valkea oli sammutettu, alkoi kuulua lattialta hiljaista
itkun nyhkimistä. Se oli tuo pehuilla makaava kurja mies, joka tuota
teki. Mitä itkikään, mitä miettikään hän nyt? Kenties oli hänen entinen
elämänsä ensikerran eläessään nyt hänen edessään paljastettuna -- niin,
kenties. Pimeässä kuulivat vaimot selvästi, kuinka pullon pohja hiljaa
tavasta naksahteli ja kolahteli lattiaan, joka osoitti, että tuosta
lähteestä tavasta otettiin lievikettä käsillä olevalle surulle.
"Voi, Maija -- Maija oli sisaren nimi -- Voi, Maija! Ei rikkaus ole
suurin onni ihmiselle tässä maailmassa", sanoi itkun seasta värisevä
ääni lattialta -- se oli Vanhanviran ääni.
"Ole joutavoimatta ja nuku pois", sanoi sisar.
"Niin sinä sanot", kuului taas lattialta.
Sitten oli kaikki hiljaa, niin hiljaa, ett'ei muuta kuulunut kuin joskus
pullon pohjan hiljaiset kolahtelemiset.
Ne olivat ainoat sanat, jotka kurja mies lausui sinä iltana. Ja
semmoisia sanoja ei hänen oltu kuultu ikinä lausuvan. Olivatkohan nuot
sanat hiljastuneen katumuksen sanoja? Kenties, kenties.
Vaimot nukkuivat vihdoin, nukkuiko mieskin? Sitä ei tiedetty.
Aamu tuli. Vaimot heräsivät. Kylmä viima tuntui mökissä käyvän ja
yksinkertaiset, päreillä paikatut, rikkeimet akkuna-ruudut olivat niin
jäässä, että alkava aamu näkyi mökkiin niinkuin lumihangen läpi.
Vaimojen suusta lähtevä henki näkyi mökissä niin vahvana vesikaasuna
kuin kaksi vankkaa savutorvea olisi purkanut savuansa tyyneesen ja
selkeään talvi-aamuun. Vaimot raottivat ovea; ilma oli kaunis ja
tyyntynyt.
"Jussi, nouse ylös!" sanoi sisar joksikin kovasti.
Ei mitään vastausta.
"Jussi, nouse ylös! Nyt on jo päivä", toisti sisar, ja samassa hän
tölmäsi jalallansa pehku-koossa makaavaa ja ryysyihin käärittyä
veljeänsä.
Ei nytkään mitään vastausta.
"Miten hän nyt niin siki nukkuu?" sanoi sisar ja sieppasi samassa
ryysy-peitteen pois makaavan päältä.
Kauhistuen vetäysi hän takaisin. Makaavan veljensä lasittuneet,
avonaiset silmät tuijottivat häntä vasten silmiä ja suu näytti siltä
kuin se olisi aikonut sanoa: "niin sinä sanot". Hän oli -- kuollut, tuo
veli tuossa lattialla pehku-koossa. --
Viinapullo oli kauniisti pystyssä lattialla; se ei ollut aivan tyhjä,
mutta tyhjä oli nyt sydän -- henki, elämä oli sieltä paennut. -- Hän oli
sukunsa viimeinen mies, joka näitä maita oli viimeksi polkenut.
Niin. Paennut oli nyt hänen henkensä, mutta se oppi, jota hän oli
aikanaan levittänyt ja istuttanut, ei ollut paennut; se vaan juurtui,
kasvoi, varttui, leveni, kyti, kaatoi, haaskasi ja turmeli ihmiskuntaa.
Vainajan vaikutuspiiri ei pysähtynytkään hänen omaan sukukuntaansa,
jotka kaikin olivat nyt menneitä miehiä, niin aineelliselta kuin
henkiseltäkin kannalta katsoen, ei, vaan se ulottui paljon laajemmalle,
kylihin, pitäjiin, maakuntiin, niin laajalle ulottui se. Paljon oli
kruunun rautainen käsi korjannut pois tuon opin seuraajia, mutta eipä
pahuus ja hirveät rikokset kuitenkaan loppuneet, sillä ne vaan elpyivät
ja kukoistivat. Uusia aina pirumpia veijareita ilmestyi sialle, jos
kuinkakin paljon olisi entisiä kiinni saatu ja pois viety, ja yhä
suuremmassa määrässä; näyttipä siltä kuin helvetti olisi kitansa
aukaissut siltä kohdalta maatamme, josta se olisi pahoja henkiä syösnyt
paikkakunnan täyteen. -- Niin pian paha levenee ja niin suuressa
määrässä!
* * * * *
Ystäväni! Tässä olen silmiesi eteen laskenut erään hirveän, mutta
kumminkin tosikuvan elämästä. Hirveä on tämä kuva, mutta hirveää oli se
ihmiselämäkin, josta tämä kertomus on otettu. Yhdestä ainoasta
ihmisestä, Kanniaisen mahtavasta Laurista sai tuo turma ja saasta
alkunsa. Väärällä, vilpillisellä lastensa kasvatuksella alkoi hän sen.
Hän ei pitänyt vilpillistä tekoansa muuna kuin joutavana rikosten
muoti-asiana, mutta sillä veti hän Jumalan kostavan käden sukunsa ja
suuren osan kanssa-ihmisiensäkin päälle. Ei koskaan liene vanhurskaan
Jumalan omat pyhät sanat paremmin toteentuneet kuin ne tässä
paikkakunnassa toteentuivat, nimittäin nämät: "Minä Herra sinun Jumalas
olen kiivas Jumala, joka etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle
kolmanteen ja neljänteen polveen, jotka minua vihaavat".
Eräs sen ajan virkamies laski lukua, kuinka monta kymmentä syltää olisi
jonkun vuosikymmenen päästä tullut halkoja niistä raippavitsoista, jotka
tuosta yhdestä vilpillisestä lastenkasvatuksesta juontuneiden
pahantekijäin selkiin murskaksi pyntättiin. Eikö tuo ollut kummallinen
ja harvinainen lasku? Ja että tuommoiseen laskuun on voitu ryhtyä,
mitäpä todistaa se? Mitäpäs muuta kuin että asia on ollut olemassa. Eikö
tosiaankin kumma kuin luontokin, metsä voipi kärsiä ihmisien pahuuden
tähden?
Jospa joku ottaisi vaivaksensa laskea lukua, kuinka paljon turmelusta ja
häviöä, kuinka paljon viheliäisyyttä, surua, tuskaa ja kyyneliä, kuinka
paljon hirmua, pelkoa ja kauhistusta, kuinka paljon riettautta, syntiä
ja jumalattomuutta, kuinka paljon sielun vaaroja ihmiskunnalle tuotti
tuo vilpillinen lasten kasvatus. -- Niin, jospa sen kykenisi joku
tekemään, niin olisi se hyvä olemassa selvillä. Mutta tuohon laskentoon
ei kykene yksikään kuolevainen, sillä liian kallisarvoista, liian
painavaa on tuo Luojan kädestä lähtenyt kaikkein kallein,
kuolemattomilla sieluilla varustettu tavara, mitattavaksi ja
punnittavaksi ihmisien vaakakupilla tahi arvosteltavaksi ja
määriteltäväksi kuolleilla, hengettömillä numeroilla ja luvuilla. --
Siihen ei pysty yksikään, sanon vieläkin.
Jospa minulla olisi ukkosen ääni, niin minä täristäisin kaikkien isien
ja äitien sydämiä ja huutaisin heille: ottakaa vaari lastenne
kasvatuksesta, joiden haltiaksi Jumala on teidät uskonut. Varokaat,
ett'ette kylvä heidän nuoriin sydämiinsä turmeluksen ja turhuuden
siemeniä, sillä suuri on teidän edesvastauksenne oleva, jos lapsenne
teidän tähtenne joutuvat Kanniaisen Laurin lasten tielle. Minä huutaisin
ja rukoilisin kaikkia isiä ja äitejä, että he kasvattaisivat lapsensa
Jumalan pelvossa ja ihmisten hävyssä, sillä, joka ei häpee ihmisiä, ei
se pelkää Jumalaakan, ja kuitenkin Herran pelko on viisauden alku. Minä
huutaisin ja rukoilisin kaikkia isiä ja äitejä, että he yhdistäisivät
voimansa tuota tärkeää kutsumistansa täyttämään, sillä mitä auttaa se,
jos toinen rakentaa, kun toinen maahan lyö, jos toinen istuttaa, vaan
toinen repii, jos toinen puhdistaa rikkaruohoista, mutta toinen kylvää
niitä. Vanhemmat! Tutkikaa itseänne ja jos näitä merkkejä löydätte
itsessänne, niin silloin jo synti väijyy oven edessä, ja ellei
parannusta tule, pistää se teihin, pistää lapsiinne ja kenties kuinka
moneen ihmiseen se vielä pistääkin kuolettavan haavansa.
Näitä minä huutaisin, jos voisin, mutta mitäpä minä voin, sillä olenhan
vaan kuolevainen, vihelijäinen mato.