Sukuhunsa suopetäjä.
Ennen olemme jo nähneet Kanniaisen Laurin tytärten joutuneen naimisiin.
Olemme myös jo silmäilleet, minkälaisen kasvatuksen he olivat saaneet.
He olivat terveet ja hyötyisät ihmiset ja tulivat tavallisessa luonnon
järjestyksessä äideiksi. Vanha sananlasku sanoo: "minkä nuorena oppii,
sen vanhana taitaa" ja niinpä kävi näidenkin äitein. He olivat itse
kasvaneet mielivaltansa mukaan, kaikessa hillitsemättömässä elämässä,
isänsä puoltamina, tottelemattomina heitä nuhtelevaa äitiänsä kohtaan,
ja tottelemattomina kasvoivat nyt heidänkin lapsensa.
Täytyy surulla tunnustaa, että huonoa jälkeä tekivät Vanhanviran sisaret
lastensa kasvatuksessa, sillä heissä vallitsi samat mielipiteet kuin
ennen Kanniaisella. Niinkuin ennen olemme nähneet, eivät heidän
miehensäkään olleet käsittäneet elämän onnellisuutta muulta kun
varallisuuden kannalta, jonka vuoksi he pian kaikessa muussakin
sulasivat mielipiteissänsä vaimoinsa kanssa yhteen.
Ensi aikoina naimisensa jälkeen olivat Kanniaisen vävyt hyvässä sovussa
vaimoinsa kanssa, sillä he toivoivat isoja perinnöitä vaimoinsa isän
kuoleman jälkeen. Mutta kun tuon perinnön saamisen kävi niinkuin
tiedämme, tulivat he nyrpeiksi ja kylmiksi vaimoillensa, ja alkoivat
heitä sättiä köyhyydellä ja millä vaan osasivat. Vaimot taas, kasvaneena
pahojen sisujensa täydessä vallassa, eivät osanneet lempeydellä ja
vienolla surumielisyydellänsä -- noilla vaimojen suurimmilla ja
vaikuttavimmilla lahjoilla -- lepyttää ja hillitä miestensä vääriä
mielipiteitä ja sättimisiä, ei, vaan he panivat kiukun kiukkua vastaan
ja antoivat "sanan sanasta ja kaksi parhaasta", niinkuin sananlasku
sanoo.
Kauan ei tuo miesten ja vaimoin keskinäinen väli pysynyt paljaalla
tieteellisellä kannalla, ennenkuin he rupesivat käytännöllisellä tavalla
väitöksiään toteen näyttämään. Tappelu ja melu oli nyt heidän välillänsä
jokapäiväisenä työnä ja silloin olivat tukat pöläkässä. Eivätpä nuot
heikommat astiat näyttäneet tuossa taistelussaan kovinkaan heikoilta,
sillä monasti tapahtui niinkin, että he verestivät miehensä kasvot vielä
sittenkin, vaikka olivat jo kovasti selkäänsä saaneet.
Merkillinen ilmaus tässä sisarusten elämän laadussa oli se seikka, että
heidän molempien kotitapansa olivat samankaltaiset kuin purtu nielty,
ei paremmat eikä pahemmat toisiansa; se lienee siitä tullut, että
"sukuhunsa on suopetäjä".
Kumpi sisaruksista saikin vaan selkäänsä, oli hän kohta valmis menemään
armaan sisarensa luokse, jossa sitten kilvalla koetettiin miehiänsä
haukkua, ja viimeiseltä tuo heidän mielityönsä liikutti heidän
sydämiänsä niin, että he lopulla molemmin purskahtivat katkeraan itkuun.
Miehet taas eivät katsoneet vaimojansa muuna kuin kauheana ristinänsä ja
vaivanansa ja tulivatpa he oikein murheellisiksi mielissään, kun he
saivat niin köyhät ja pahankuriset akat. He rupesivat viinalla
lieventelemään tuota ajallisen elämänsä surua ja ristiä. Silloin kuin he
olivat juovuspäissään, kokivat he käytännössä oikein hartaasti toteen
näyttää, että mies on vaimon pää, ja saivatpa vaimot silloin usein
töppöstellä melkein alasti talvisina aikoinakin käpälämäkeen, jolloin he
tavallisesti saivat yönsä viettää lammas-navetoissa, lehmien parissa ja
mikä missäkin.
Miehet tavallisesti jäivät silloin, niinkuin tappelussa voittaneet
kukot, pöyhistelemään muka voitostansa ja vielä paukkaamaan ja
möykkäämään jälkisoinnuksi onnellisesti päättyneelle tappelulleen
merkiksi, että he ovat herrat kotonansa ja että heidän vaimoinsa pitää
heidän tahtonsa ala annettu oleman. Mutta eipä miehet olleet vielä
ennättäneet kämpiä vuoteiltaan seuraavana aamuna, kun jo heidän
kotiristinsä palasivat hajallansa olevilla ja revityillä hapsilla,
veriset naarmut ja siniset kuhmut kasvoissa, pilkkuja, laattoja ja
mustelmia käsivarsissa ja selässä -- miehiensä tykö. Ja noita illallisia
saaliitansa olivat he nyt oikein innokkaat esittelemään miehillensä
itkun, parun, kirkumisen, sättimisen ja haukkumisen kanssa ja näkivätpä
miehet silloin, ett'ei heidän voittonsa ja herruutensa ollut kovin
pitkällinen.
Tuommoinen oli sisarusten koti-elämä ja tuommoisina olivat isät ja äidit
jokapäiväisinä esikuvina lapsillensa.
Vaikka aviopuolisot olivat noin riitaiset keskenäisessä elämässään,
olivat he kumminkin yksimieliset puoltaessaan lastensa rikoksia. Niitä
ei ollut asia yhdenkään ihmisen ilmoittaa, ei lapsille itselleen, isälle
ja äidille sitäkin vähemmin, sillä siitä nousi kohta ankara sanakiista
ja haukkumiset. Otamme nyt erinänsä tarkastettavaksi vanhemman sisaren
kodin tapoja siinä asiassa.
Miniällä, jonka nimi oli Kaija, oli kaksi poikaa, joista toisen nimi oli
Israel ja häntä kutsuttiin lyhennettynä "Issu'ksi"; toisen pojan nimi
oli Leonhard, jota kutsuttiin "Nartiksi". Kaijan miehen vanhemmat elivät
ja he molemmat olivat vielä täysissä voimissa. Vanhukset olivat niitä
ihmisiä, jotka olivat oppineet vaatimaan kuuliaisuutta lapsiltansa.
Tosin eivät hekään olleet lapsiinsa kuuliaisuutta istuttanut
helleydellä, mutta sitä ankarammin ruoskalla ja kepillä. Oli miten oli,
mutta hyvä ei ollut heidän lastensa silloin tiristä, kun heidän
puhevuoronsa oli, ja kun lasten tuli osoittaa kuuliaisuutta. Sen vuoksi
pitivät vanhukset kovin kummana poikansa ja miniänsä lapsien
tottelemattomuutta ja suulautta, ja kummastelivat, että heidän niin
annetaan olla.
Eräänä kertana tapahtui niin, että Issu rupesi kieputtamaan keitto-pataa
vipu-koukussa.
"Älä kieputa, poika, sitä pataa, pudotat sen vielä ja särjet", kielteli
ukko.
Poika ei ollut kuulevinaankaan, kieputti yhä vaan.
"Kuulitko, poika! Älä särje sitä pataa", toisti ukko kiivaasti.
Poika katsoa muljautti kiivaasti ukkoa silmiin, mutta ei totellut; yhä
hän kieputti vaan ja -- pauskis -- pata putosi lattialle ja siinä se nyt
oli -- tuhansina pirstaleina.
Ukko kiivastui tuosta pojan uppiniskaisuudesta niin, että hän sivalsi
kepakon ja lyödä navautti sillä poikaa housuille. Poika painoi heti
käsiselkänsä koskettuun paikkaan ja päästi kauhean porun. Samassa
hyppäsi hän heti vanhemmilleen sanomaan, jotka eivät silloin sattuneet
olemaan saapuvilla. Tulisissa tauloissaan syöksähtivät isä ja äiti ukon
kimppuun ja nytkös ukko raiska oli pöläkässä.
"Mitä sinä, sen tuhannen kallas, minun sikiöistäni tahdot?" tiuskasi
äiti uhalla heti huoneesen tultuaan.
"Hän särki padan, eikä totellut, vaikka ma kielsin häntä useat kerrat",
puolusteli ukko itseään.
"Vaikka hän olisi särkenyt tusinan patoja, niin en salli Teidän
pieksevän lapsiani", säesti isä.
"Lapsenne ovat jo niin huonolla jäljellä, että, jos ette rupea heistä
vaaria pitämään hyvä ei heitä peri. Eivät he vääjää enään teitä eikä
muita, ja ihmiset eivät saa heiltä silmiänsä auki", sanoi ukko tuimasti.
"Älä tuossa, kotka, pakkaudu saarnaamaan, kyllä me itse vastaamme
lastemme kurituksesta ja tulevaisuudesta", sanoi äiti tiuskuen.
"Hym!" hyngähti vanhus ja sitten hän vaikeni.
Ukon päällekantaja -- Issu poika, oli myös saapuvilla tuon keskustelun
aikana. Hän porasi tavasta vielä nytkin ja painoi käsiseljällään sitä
paikkaa, johon ukon keppi oli koskenut. Mutta tuo hauska keskustelu
ukon, isän ja äidin välillä, joka vielä päälliseksi koski hänen omaa
asiaansa, saatti pojan aina tavasta vaikenemaan ja silloin hän katsoi
vuoroon isän ja äidin, vuoroon ukon silmiin, mutta ukkoa silmiin
katsoessaan muutti hän muotonsa; ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa:
"älä huoli! Kyllä minä vielä muistan".
Tuonlaisella kasvatus-tavalla paatui lasten sydän kovaksi ja häijyksi
vanhuksia kohtaan, ja sen erän perästä eivät he pitäneet heitä koiraa
parempina; se tuotti vanhuksille paljon harmia ja mielikarvautta heidän
vanhoilla päivillänsä.
Kun pojat kasvoivat vähän isommiksi, varttuivat he päivä päivältä
rajummiksi niissä tavoissa, joissa heitä oli opetettu.
Samassa kartanossa, jossa hekin asuivat, asui toisenkin talon asukkaat,
vaikka eri rakennuksessa. Kummallakin talolla oli vesi-paikka vähän
ulohtaalla, jonkatähden kummankin talon piti vesi talouden tarpeeksi
vetää kelkalla. Kun toisen talon asukkaat vetivät vettä, olivat aina
Issu ja Nartti vahdissa porrasten päässä, ja he kaasivat usein
vesi-saavin siihen. Tuosta närkästyivät eräänä kertana veden vetäjät
niin, että he ottivat pojat kiinni ja tukkivat heidän housunsa,
takkinsa, liivinsä ja kaikki paikat niin täyteen mätälunta, ett'eivät he
päässeet enempää liikkumaan kuin lumi-ukot.
Kun kolttosen tekijät menivät pois, rupesivat pojat täydellä kurkulla
huutaa molottamaan, hyvin tietäen siten saavansa pikaista ja tehokasta
apua vanhemmiltansa.
Voi taivasten tekijä, kun heidän äitinsä kuuli tuon sydänkäpystensä
porun ja kirkunan. Tuiskuna syöksi hän esille, mutta hänen ensimäinen
työnsä oli pelastaa pienokaisensa tuosta pahasta pälkähästä. Mutta sen
jälkeen tulikin veden vetäjien eli oikeammin poikien housujen täyttäjien
vuoro kuulla oikeat ape-marjat, sillä huolellinen äiti ei heittänyt niin
vähällä pienokaistensa solvaisemista. Hajalla hapsin ja kiiluvin silmin
töytäsi hän toisen talon tupaan, uunin hiili-hanko kädessä, jolla hän
alkoi hosua ja hutkia asianomaisia, samalla kirkuen, noituen ja huutaen
minkä vaan jaksoi, olipa koko talon väki hädässä hänen kanssaan ja
viimein täytyi hänet miesvoimalla panna ulos.
Eräänä kertana oli Issu-viikari kähminyt toisen talon hohtimet: niiden
varret oli hän sitten kuumentanut tulikuumiksi ja sitten tarjosi hän ne
toisen talon Liisu nimiselle tytölle, isälleen vietäväksi. Tyttö parka
ei arvannut petosta välttää, vaan otti hohtimet vastaan. Mutta samassa
tuokiossa säntäsi Issu puristamaan tytön käsiä, ett'ei hän saanut kuumia
hohtimia käsistään pois. Ennenkun ihmisiä oli ehtinyt apuun, olivat
tyttö raiskan kädet palaneet pahan päiväiseksi. Tytön äiti pölyytti
Issua tukasta oikein kelpolailla tuon ilkityön tähden. Issu sydääntyi
tuosta kovasti ja lähti poruten huoneesta ulos. Sieltä oli hän hakenut
pärehalon itselleen aseeksi ja sen kanssa palasi hän pimeään porstuaan,
vahtaamaan tytön äitiä tulevaksi ulos. Vihdoin hän tulikin ja Issu alkoi
pärehalollaan häntä huimia niin paljon kun vaan ennätti. Se oli kostoa
tukasta puistamisesta. Se temppu ei kuitenkaan pitkälle onnistunut,
sillä tytön äiti väänsi pärehalon pois pojan kädestä ja pölyytti häntä
toisen kerran tukasta paljoa kovemmasti. Poika rupesi taas poruamaan ja
niin poruten meni hän kotiansa, eikä kauan viipynytkään, ennenkuin äiti
oli taas pauhaamassa poikansa puolesta ja pitämässä jumalatointa elämää.
Olipa siinä likitienoilla asumassa eräs mökkyri, jolla oli Jaakko
niminen poika: häntä kutsuttiin Haka-Jaakoksi, sillä mökin nimi oli
Hakala. Tuo poika oli siivo poika ja niin vankka ja roteva ikäisekseen,
ett'ei hänen vertaansa ollut ikitienoilla. Issu ja Nartti, tappelun ja
riidan haluisia kun olivat, kävivät joka tilaisuudessa Haka-Jaakon
päälle. Hän väisteli vihollisiansa minkä voi, mutta Issu ja Nartti
vainosivat häntä kaikkialla. Eräänä kertana olivat nuot pienet
vainolliset menneet vahtiin Jaakkoa erään metsäpolun varrelle, jota
myöden he tiesivät hänen tulevan. Niinkuin tiikerit hyökkäsivät
viholliset piilostansa huolettomana kulkevan pojan kimppuun, sillä he
tahtoivat kaikin mokomin löylyyttää ja nöyryyttää tuon köyhän, mutta
vankan naapurinsa. Ankara ottelu ja temmellys syntyi nyt noiden kolmen
poikasen välillä -- ankara ainakin taistelijain ikään, kokoon ja väkeen
katsoen. Haka-Jaakko oli nyt pakoitettu puolustamaan itseänsä, sillä hän
ei päässyt puuhun eikä pitkään heidän kynsistänsä. Kauan oli taistelun
onni tietämättömissä, kummalle puolelle se kallistuisi, mutta viimein
sai Haka-Jaakko voiton ja hän löylytti Issua ja Narttia oikein
kelpolailla. Nyt näkivät veljekset, ett'eivät he voi sitä tietä
nöyryyttää tuota jäykkää vastustajaansa; täytyi keksiä muita keinoja.
Oli niityn aikana useampia sade-päiviä, jonka tähden ei Issun ja Nartin
talon väki menneetkään eräänä semmoisena päivänä niitylle, vaan panivat
sen päivän aitaa, kuusi-vitsasten kanssa. Huomenna, tuli pouta ja väki
meni taas niitylle, mutta Issu ja Nartti ottivat kirveen, menivät ja
hakkasivat kaikki vitsakset poikki eilen pannusta aidasta. -- Kun väki
palasi niityltä, havaitsivat he joka syllän olevan hakattuna maahan.
Tulissaan tauloissaan tuli Issun ja Nartin isä kotia ja tahtoi kiivaasti
tietää kuka aidan on hakannut.
"Haka-Jaakko lurjanteli tässä tänä päivänä kirveen kanssa", olivat
veljekset kohta valmiit sanomaan.
Isä suuttui tuosta silmittömäksi Haka-Jaakolle ja rupesi vaanimaan,
saadaksensa häntä piestä.
Ennenkuin hän sai pojan käsiinsä, oli hänelle toteen näytetty, että
aidan olivat hakanneet juuri hänen omat poikansa. Mutta isä ei ottanut
tutkiakseen asiaa siltä kannalta, eikä uskoakseen semmoisia kuulumisia,
vaan hän uskoi enemmän vilpillisiä poikiansa; hän luuli vaan, että
ihmiset vihaavat heidän hyviä lapsiaan ilman syyttä, ja noille totuuden
sanojille sanoi hän: "aina teillä kaikilla on aita matalin minun lasteni
päälle".
Kerran sai kun saikin hän Haka-Jaakko raiskan käsiinsä ja poikiensa
nähden pieksi hän, aivan viattoman pojan lähes vaivaiseksi, mutta Issu
ja Nartti terjuivat vieressä ja huusivat: "kas niin, menestä vielä
meidän aitaa hakkaamaan".
Tuommoisia tepposia tekivät Issu ja Nartti jo noin nuorina ja monta
muuta kolttosta tekivät he, joita kaikkia kertoellessa kävisi asia liian
pitkäksi. Sentähden olkoon edellisessä jo näytteeksi, minkälaisen
kasvatuksen he saivat.
Vielä mainittakoon se, että elämän tavat ja lasten kasvatuksen muoto oli
molempien sisaruksien kodeissa niin yhdenkaltaiset, ett'ei nuoremman
sisaren kodista ole mitään erinäistä kerrottavaa, sillä vanhemman
sisaren elämän laatu ja hänen lastensa elämän alku, antaa hänenkin
elämästään täydellisen kuvan. Semmoinen summa on vaan heidän silloisesta
elämästään, että heitä miehineen pidettiin kaikkien riitasien
parikuntien esikuvina, ja että heidän lapsiaan nyt jo pidettiin koko
kylän kauhistuksena ja Issua rupesivat kyläläiset kutsumaan "Kissuksi"
ja Narttia "Artiksi", kummankin tappelu-halun tähden. -- Mutta
ryhtykäämme tarkastelemaan mitä hedelmiä tuommoinen kasvatus ja
tuommoinen elämän aamu tulee kantamaan poikien vastaisessa elämässä.
Kun nuot sisarusten pojat kasvoivat isommiksi, hakivat he kaltaisiaan
seurakumppaneita ja semmoisia löysivätkin he -- enonsa pojissa,
Kanniaisen Jussissa ja Antissa. Niin pian kuin he kynnelle kykenivät,
hakivat he alati toisiensa seuraa ja pian sulivat heidän käsityksensä ja
mielipiteensä yhteen. He tulivat toisillensa niin välttämättömiksi,
ett'eivät he voineet toisittansa toimeen tulla; kuinkas muutoin, sillä
"mukaistaanhan mullikin puskee".
Pienistä poikasista pitäen oleskelivat sisaren pojat usein enolassa ja
mitä heidän opetuksestansa kotona puuttui -- pahuuteen, se täydennettiin
ja kehkeennytettiin vähitellen enon ja hänen poikiensa elämän koulussa
oikein käytännöllisellä tavalla. Sisaren pojat olivat aivan yhden
ikäiset enon poikien kanssa ja yhden vertaiset olivat he myös opissa ja
elämässä. Yht'aikaa oppivat he enon poikien kanssa tottelemattomiksi
vanhemmilleen ja muille ihmisille, yht'aikaa viekkaiksi valhettelioiksi
ja tekemään kaikenlaisia konnan koukkuja. Yht'aikaa oppivat he
kiroilemaan, vannomaan ja -- tappelemaan ja mikä vielä surkeampi:
juomaan ja varastelemaan, ja noiden nepainten väli oli ystävyyden väli,
oli erottamaton.
Kunniaa, loistoa näkivät nuot nuoret miehet elämänsä alussa osanansa
olevan ja muissa ihmisissä näkivät he kovin heikon vastapainon omalle
korkeudellensa. Tuosta tuli heihin se suunnattoman korskea ylpeys, joka
heissä oli jo aivan nuorina silmään pistävästi inhottavana nähtävänä.
Tosin oli tuo nepainten vahva ystävyys saanut pahan kolahduksen silloin,
kun tiedoksi tuli, ett'eivät sisaret saakkaan perinnöitä kantaa
Kanniaiselta. Mutta ei tuo pieni riesa kauaksi kestänyt, sillä heillä
oli yhteiset asiat, yhteiset pyrinnöt ja riennot, yhteiset työt ja
toimet, yhteinen päämäärä ja tarkoitus -- niin, miks'ei heidän sopinut
olla ystävyyksinä? Vanhanviran onnen aurinko tosin laskeentui ja lakkasi
loimoamasta, mutta mitäpä siitä, olivathan nepaimet jo niin oppineita ja
kokeneita miehiä, että he voivat omin päinsä toimeen tulla.
Heidän sydämiinsä kylvetyn siemenen olemme jo havainneet hyvästi jos
hyvästi itäneen, orastaneen ja kasvaneen, nyt jo alkavat hedelmät näkyä.
Issu oli jo siksi ijäkäs ja muistava silloin, kun hän vaariltaan sai
tuon kepin nauvahduksen padan särkemisen tähden, ett'ei se voinut hänen
mielestänsä haihtua. Mustana koston pyyntönä pysyi tuo kepin lyömä tuon
huonosti kasvatetun lapsen sydämessä; sitätehden kun hänen ruumiillinen
kokonsa ja voimansa karttui, sitätehden paisui myös hänen musta koston
pyyntönsäkin. Sentähden kantoi Issu ukolle alati yrmeää mieltä ja
yrmeästi hän kohteli vanhusta joka päivä. Pojan vanhemmat eivät koskaan
kieltäneet vanhusta ylenkatsomasta ja antamasta hänelle pahoja,
ylenkatseellisia ja hävyttömiä sanoja; useinpa he vaan nauroivat ja
sanoivat: "voi kuinka tuo poika on -- viisas!" Kun Issu tuli isommaksi,
alkoi hän tulla usein juovuspäissään kotia. Silloin sai ukko-raiska
kuulla hävyttömältä herjausta, mutta lopulta sai hän ruveta varomaan
päätänsä. Ukko koki usein puhua vanhemmille pojan vallattomasta ja
hävyttömästä käytöksestä kohtaansa ja hän pyysi heidän poikaa kurissa
pitämään ja hälväisemään, mutta tavallisesti vastasivat he: "eihän nuot
ole teiltä vielä kertaakaan silmää vieneet, jaksaahan nuot kärsiä ja
minkäpä me heille teemme!"
"Hym!" nurmahti silloin ukko ja meni surumielin pois.
Kun Issu oli jo aikamies, tuli hän taas eräänä kertana päissään kotiin.
"Kattilat ja sangat ja itse pata -- p-le-kin", kirkasi hän heti tupaan
tullessaan ja töytäsi ukkoa, jonka seurauksesta ukko rymähti kumoon.
"Ole hyvä ihminen siivolla!" sanoi ukko ja kömpi ylös.
"Nauskis, sanoi keppi, kun kävi pojan housuille", sanoi Issu ja samassa
hän lyödä läimäytti kasvoille juuri ylös päässyttä vanhusta. Vanha mies
ei voinut kestää tuota nuoren miehen viinasta raivostunutta iskua; hän
horjahtui -- ei hän kaatui kuin ranka kumoon, silmä kävi tuolin nurkkaan
ja nyt oli ukolta mennyt -- silmä. Kauhea haava tuli myös hänen
kulmaansa, josta veri rupesi virtana vuotamaan. Vanhus pyörtyi saadun
kovan kolahduksen vuoksi ja Issun vanhemmat itkivät nyt suden kolloa,
mutta nuot kyyneleet olivat krokotiilin kyyneliä, sillä pojan työt
olivat hedelmiä heidän omasta varhaisesta ja ainaisesta kylvöstänsä.
Issu ei ollut kaikesta tuosta millänsäkään; hän hyppeli, noitui ja
maikkasi vaan ja sanoi: "hei! tässä poika on, tämä ei pelkää, vaikka
tulisi viisi; tässä oikein kruunun ja Viaporin korea on".
Vihdoin saatiin vanhus virkoamaan ja hänen haavansa sidotuksi muiden
ihmisien avulla, mutta kauan sai vanhus kärsiä kauheita tuskia haavansa
ja silmänsä tähden. Usein ukko-rukka itki tuskissaan ja sanoi: "voi,
voi! nythän se on silmä minulta mennyt; lieneekö sekin heidän
mielestänsä tapahtunut liiaksi hiljaa".
Noin varttuivat Vanhanviran sisarten pojat heille lapsuudesta pitäen
opetetussa elämän kaavassa aina uljaammiksi, ja pian olivat he
paikkakunnassa kaiken pahuuden, ilkeyden, jumalattomuuden, saastaisuuden
ja riettauden esikuvina.
Parin vuoden perästä tuon surullisen tapauksen jälkeen, jolloin ukko
menetti silmänsä, oli Issu joutunut jo niin korkeaan määrään, että hän
seisoi kaakin vieressä rautakaulassa, sovittamassa oikeuden antamaa
tuomiotansa kalliin hevosen varkaudesta, ja sen kärsittyään annettiin
hänelle samassa kaakissa neljäkymmentä paria raippoja selkään. Tuo
tapahtui samoina aikoina kuin Kanniaisen Jussikin seisoi samankaltaisen
rangaistuksen, niinkuin ennestään jo tiedämme. -- No niin. Olivathan
nuot nepaimet käyneet yhtäläistä koulua, ja yhtäläiset olivat heidän
käsitys-voimansa omaamaan koulunsa opetuksia, sen selvästi todistaa sekä
Issun että Jussin ensimäinen tutkinto tuon koulun opista, jonka he
kumpikin niin loistavasti ja niin suurilla tahi korkeilla arvolauseilla,
melkein yksin ajoin suorittivat; siis kumpikaan heistä ei ollut
toistansa korkeampi, vähempi tahi suurempi.
Nepaimet alkoivat tulla nyt oikein oiva-mestareiksi. Heillä oli jo
muitakin seurakumppaneita ja oppilaisia, ei vaan omat nepaimensa ja
koulumestarein oppi rupesi juurtumaan muidenkin paikkakunnan
nuorukaisten sydämiin. Hedelmät rupesivat aivan pian näkymään tuosta
uudesta ja vapaasta opista, joka alkuaan oli perustettu hellään ja
varaamattomaan lasten kasvatukseen heidän rikkoessaankin, ja suvun
kunnian ylläpitämiseen. Juoppous, irstaisuus, haureus, tappelukset,
puukottamiset, murhat ja varkaudet alkoivat pitäjäässä tulla nyt niin
yleisiksi ja jokapäiväisiksi, että se paikkakunta ennen pitkää tuli
kaikkien oikeain ihmisten kauhuksi ja kammoksi ja pahuudestaan
mainioiksi koko maassamme. Kaikilla roistoilla olikin nyt hyvät
turvapaikat Kauniaisen Jussin ja hänen täteinsä poikien tykönä, sillä
he olivat ottaneet kotonansa semmoisen ylivallan, ett'eivät heidän
vanhempansa tohtineet heille puhua mitään, vaikka nyt jo olisivat sitä
tahtoneet tehdä, sillä he itsekin jo huomasivat lapsiensa olevan
väärällä tiellä, olevan semmoisia, jommoisia eivät he heidän olisi
suoneet olevan, olevan ihmiskunnan ja itsensä pahennuksena ja kauhuna;
mutta vitsa ei ollut enään väännettävissä.
Läheltä ja kaukaa tulvaili nyt kaikenkaltaisia epärehellisiä ihmisiä
paikkakuntaan, nepainten hyvän suojeluksen vuoksi ja niiden kautta
paikkakuntaan tullut väen lisäys ei suinkaan parantanut sen asukasten
sisällistä tilaa.