Täysi mitta.
Nyt vasta elämä Kanniaisella vallattomaksi ja rajattomaksi tuli. Kaikki
roistot ympäri maailmaa saivat siinä nyt mukavan ja suotuisan
majapaikan. Heillä oli rajaton vapaus, sillä talossa ei ollut
ainoatakaan ihmistä, joka vähänkään olisi hillinnyt talon väkeä ja
alituisten, epärehellisten vierasten jumalatonta ja hillimätöntä elämää.
Poissa oli nyt emäntäkin, ainoa koko talossa, joka heitä tähän saakka
oli hieman orjallisina pitänyt. Alinomainen juopuneitten pauhu,
sadattelemiset, epärehelliset ja riettaat puheet, olivat jokapäiväisenä
Kanniaisen nuoren väen kouluna juuri heidän aikaisiksi ihmisiksi
tultuaan. Isä kyllä juovuspäissään usein vuodatti kyyneleitä, ja
kollotti: "täällä minun täytyy oleskell' ja käveskell'" virttänsä, mutta
eipä tuo hartaus tainnut paljon pehmittää hänen lastensa eikä
vierastensa sydämiä.
Olen unohtanut mainita, että ihmiset rupesivat tuota ennen niin mahtavaa
Kanniaisen lautamiestä kutsumaan "Vanhaksi viraksi", siitä saakka kuin
hän menetti lautamiehen viran. Sillä nimellä täytyy meidänkin häntä
kutsua kertomuksen loppuun asti, koska ei häntä muulla nimellä täst'edes
paikkakunnassa tunnettu.
Niin. Olipa Kanniaisella nyt elämä semmoista, että kaikki oikeat ihmiset
kauhistuivat ja kammoksuivat sitä. Tuossa melussa ja mäikkinässä riensi
aika eteenpäin, ja Vanhavirka oli unhottanut tuon ainoankin
murhe-pahasensa. Kylillä ruvettiin puhumaan kaikenlaisia rivoja töitä
Vanhanviran molempien poikien, Juhon ja Antin päähän, muiden muassa
semmoisiakin salaisia kuiskeita, että he olisivat olleet varastamassa
siellä ja siellä. He osasivat ja kykenivät jo tyhjentämään ryyppynsä
niinkuin "kelpo miehet", kuten he itse sanoivat, ja joka tappelussa
olivat he ensimäisinä miehinä, puukon kanssa heilumassa.
Jonkun ajan kuluttua tuli Vanhalleviralle oikein hyvät päivät. Likellä
Kanniaisen taloa, jossakin syrjäisessä niittyladossa, oli iso ankkuri
puusta tehtyjen jalkojen päällä. Se oli sioitettu jalkoineen keskelle
lattiaa ja oli täynnä oivallisinta viiniä. Pulskea hana törötti astian
toisessa päässä, ja niin antelias, ett'ei tarvinnut muuta kuin kierasta
tappia, niin alkoi jo tulla jorrotella tuoppiin vaahtoava punainen
viini. Sen ääressä tääräsi ja hääläsi Vanhavirka poikinensa ensimäisinä
miehinä ja ryyppyjä otettiin ahkerasti. Vaikka paikka olikin niin
syrjäinen, osasi sinne kuitenkin tulla vieraita läheltä ja kaukaa,
tuttuja ja tuntemattomia, sillä "kussa raato on, sinne kotkat
kokoontuvat".
Koko tuon meluavan ja inhottavan joukon työnä oli nyt vaan juominen.
Kuitenkin pidettiin taloudellisistakin asioista niin paljon huolta, että
joten kuten tolkullaan olevat kantoivat kylästä paloviinaa lisäksi,
ett'eivät kantavarat niin pian loppuisi ja että se paremmin tepsisi. Ken
heistä kykeni vähänkin jaloilleen, oli hän aina ottamassa viinaa ja
tarjoili sitä toisille huonommasti voiville tovereilleenkin.
Kummalliselta ja inhottavalta näytti tuo seura. Mikä makasi seposten
seljällään tiedottomana, syltä suorana ja tukka pörröllään kuin kosken
takkuinen kivi. Kuka oli kömpinyt ryntäillensä, jossa asemassa hän
hartaasti, oikeinpa sydämen pohjasta pusersi ylön-antamista. Mikä taas
oli saanut tehdyksi jo tuon vaivaloisen työn ja päässyt lepoon, jossa
hän uupuneena ja väsyneenä ankarasta ponnistuksesta makasi raukeana ja
päästä jalkoihin asti tahraantuneena vaivojensa hedelmään. Jotkut heistä
toikkeroitsivat vielä pystyssä, mutta he horjuivat ja hoipertelivat
sinne tänne, tavasta kompastuen lattialla makaaviin, ja kaatua
rötkähdellen ylenkuppuraisiaan heidän päällensä juuri kuin märät
vasikat. Ken vaan kykeni, koetti halvaantuneella ja kangistuneella
kielellänsä tehdä suonenvedon tapaisia ponnistuksia, saadaksensa kokoon
kaikenlaisia jumalattomia ja iljettäviä sanoja ja lauseita.
Se oli kevätkesä, jolloin noita kuuluisia kestejä pidettiin. Kaiketi
olivat he tuon syrjäisen paikan valinneet juomapaikakseen sentähden,
että he saisivat kenenkään huomaamatta tehdä mielityötänsä, ja siten
salataksensa jotakin ehkä vielä pahempaa. Kumpaakaan tarkoitustansa
eivät he kuitenkaan voittaneet, sillä heidän metelinsä kuului tuotakin
tuokemmaksi, ja pian oli se tietona ympäri kylää.
Melkein samaan aikaan kuin Kanniaisen niittyladossa noin iloisia pitoja
pidettiin, levisi tieto, että naapuri pitäjän kirkosta on varastettu iso
viini-ankkuri ja muuta kirkon omaisuutta. Nimismiehenkin tietoon oli
tämä asia tullut, samaten nuot merkilliset kestit Kanniaisen
niittyladossa.
Useampia vuorokausia oli jo mellastettu viini-astian ympärillä. Se oli
jo ehtinyt melkein kuivaksi, samaten muutkin kylältä kannetut
paloviinavarat. Tämän huomattuaan rupesivat pitovieraat harventamaan
annoksia tahi oikeammin otoksiansa, ja siitä selvästä syystä olivat
kestin pitäjät osaksi jo selvenneet.
Noiden tietojen johdosta lähti nimismies liikkeelle, ja eräänä päivänä
tulla pölähti hän rättärin kanssa tuon vierasvaraisen niittyladon eteen.
He astuivat suorastansa latoon, ja kaikki siellä olijat hämmästyivät
noiden suomattomien vierasten äkkinäisestä ilmestymisestä.
"Täälläpä on kaunis seura koolla", sanoi nimismies.
"Mihin herra vallesmanni nyt on kulkemassa?" kysyi Vanhavirka,
toikkeroiden nimismiestä lähemmäksi.
"Kuljen virkamatkoillani. Kenen on tuo viini-ankkuri tuossa lattialla?"
sanoi nimismies, päätänsäkään kääntämättä lakki kourassa edessään
seisovaa Vanhaavirkaa kohden.
"Mitä varten te sitä tahdotte tietää?" kysyi Vanhavirka.
"Minä kysyn vaan: kenen on tuo astia, ja kuka on sen tänne kuljettanut?"
uteli nimismies.
"Ankkuri ja sen sisusta ovat minun, minä olen sen viime viikolla itse
tuonut kaupungista: mitäs tahdotte?" sanoi Vanhavirka vähän ylvästellen
ja voittoriemulla.
"Naapuripitäjän kirkosta on kadonnut juuri tämänkaltainen nassakka, eikä
ole yhtään takaamista, ett'ei tämä ole se sama. Lain nimessä otan minä
sen takavarikkoon sisältöineen päivineen", sanoi nimismies.
"Te ette saa koskea minun omaisuuteeni, minä kiellän sen", sanoi
Vanhavirka.
"Vai niin! Sinun kiellostasi emme huoli mitään, mutta sanoppas, mies,
miltä kauppiaalta olet tuon astian täysilleen ostanut?" sanoi nimismies
kiivastuneena.
Vanhavirka sommerteli hädissään sitä ja tätä. Vihdoin hän suurella
varmuudella ja pontevuudella koki selittää, keneltä hän on astian ja
viinin ostanut. Siitä huolimatta otti nimismies astian haltuunsa,
mittasi jäljellä olevan viinin; sitä ei ollut enään kuin puolitoista
kannua.
Sitten kääntyi hän Vanhanviran puoleen ja sanoi: "Minä olen pari kertaa
jo ennen käynyt sinun luonasi, ja kummallakin kerralla ovat asiat olleet
kummalliset, mutta vähitellen rupeavat asiat selvenemään. Varmana asiana
nyt jo pidän sen, että sinä olet se, joka setäsi kuolemahetkellä
varastit hänen rahansa. Väärillä kuiteilla anastit sittemmin sisariesi
perinnön. Ne temput onnistuivat sinulle, mutta vääryydellä saadut rahat
ovat sinulta menneet ja kaupanpäälle vielä omasikin. Tämän kaiken
uskallan nyt jo sanoa vasten silmiäsi, sillä oletpa jo kerran käynyt
käpyyn konnan koukuistasi. Tästä ankkurista saat myös oikeuden edessä
tehdä selityksen, mistä sen olet saanut, ja haastan sinut nyt oikeuteen
lain nimessä. -- Ja teidät muut hyvät kestivieraat haastan minä myös
samoihin kemuihin, antamaan asialle jotakin selkoa, ja vastaamaan näistä
liian hyvistä päivistänne".
Sitten kirjoitti nimismies kirjaansa kaikki nuot nykyjänsä nolot
kestivieraat, loi heihin kiinteän ja yleisen katseen ja lähti pois.
Siihen jäi Vanhavirka poikinensa ja vierainensa ällistyneenä
haukottelemaan ja töllistelemään. Mutta kappaleen ajan päästä selvisivät
he hämmästyksistänsä, ja nytkös heillä oli sitä ja tätä sanottavana
puolustukseksensa, hyvin pontevaa ja vaikuttavaa tietysti. Tovin päästä
olivat he mielestänsä kaikin paljon paremmalla puolella kuin nimismies.
Virkansa puolesta kuulusteli nimismies kaupungissa: onko Vanhavirka
sieltä ostanut täyden viini-ankkurin. Sieltä sai hän semmoiset ja varmat
tiedot, että Vanhavirka oli pari kuukautta takaperin kaupungista ostanut
viiniä ainoastaan viiden kannun, ja senkin vienyt lasipulloissa
kotiansa. Sittemmin ei oltu häntä kaupungissa nähty.
Tämän johdosta antoi nimismies tiedon sen pitäjän johtaville hengille,
jonka kirkosta oli varustettu. Nämät tulivat heti tarkastelemaan
ankkuria ja tunsivat heti sen samaksi astiaksi, joka heidän kirkosta oli
varustettu. -- Tästä sai Vanhavirka oitis eri haasteen.
* * * * *
Edellä mainittiin jo Vanhanviran pojasta, Juhosta; nyt täytyy meidän
sitä taas vähän jatkaa, koska se on asian kanssa yhteydessä. Hän oli jo
ennättänyt jotenkin pitkälle isänsä opettamissa tavoissa. Eräänä kertana
oli hän pieksänyt isänsä pahanpäiväiseksi. Kauan aikaa poti Vanhavirka
poikansa antamista haavoista, kuhmuista ja vammoista. Olipa Vanhanviran
vanhimmalla pojalla jo muitakin urostekoja. Niinkauan kuin talossa oli
jotakin saatavissa, varasteli hän mitä käsiinsä sai, kantoi ne kylille
ja möi niitä mistä hinnasta milloinkin, tahi vaihetteli suorastaan
viinaan, kostutellaksensa kovin janoovaa kurkkuansa, joka jo jaksoi ja
halusi juoda kaikki hänen oikein ja väärin saadut tavaransa. Pian tuli
kotisaanti kovin niukaksi, sillä varat talossa vähenivät sitätehden
kuin hänen janonsa eneni: ilman sitä oli talon varoja kuluttamassa monta
muuta kättä, lisäämässä ei yhtäkään. Niinkuin jo ennen on mainittu,
kuului usein kylältä huhuja, että Vanhanviran "Jussi" on ollut
osallisena kylässä usein tapahtuvissa varkauksissa, mutta ei niitä voitu
toteen näyttää.
Vanhanviran Jussi kävi usein markkinoilla ja olipa silloin ihmisien
kesken puheena Jussin niilläkin retkillä varastelleen. Mitenkähän lienee
ollutkin, mutta markkinain väli-ajat oli Jussi rikkaana, sillä hänellä
oli alkupäästä rahoja oikein kosolta ja useampia taskukelloja, mutta
kauaksi tuota hyvyyttä ei riittänyt, ennenkuin ne olivat puti puhtaaksi
juodut.
Jussi meni taas markkinoille tuon viini-juhlan ja käräjäin välillä.
Siellä hän ryhtyi uusiin ja päteviin keinoihin. Hän varasti sukkelasti
eräästä tallista hevosen, ja möi sen samoilla markkinoilla jollekin
ostajalle. Hänellä oli takavarikossa useampia lakkeja ja muita
päällysvaatteita, joita hän muutteli tarpeen mukaan; kun hän möi
varastetun hevosen, muutti hän kohta salaa toiset vaattet yllensä. Asia
luonnistui sanomattoman hyvin ja rahoja oli Jussin lakkarissa nätti
summa. Kun oli alku tehty noin hyvällä menestyksellä, kiihoitti häntä
hyvä saalis toimimaan nyt oikein miehen lailla; hän meni siis ja varasti
toisen hevosen; möi senkin, muutti vaatteensa, ja nyt oli kahden hevosen
hinta lakkarissa.
Varastettuja hevosia haettiin oikein poliisin avulla. Varkaita ajettiin
takaa jokaista kaupungista lähtevää tietä, mutta missään ei oltu nähty
senlaisien hevosien kuljettajia. Äkkiarvaamatta tavattiin sattumalta
toinen varastetuista hevosista kaupungissa. Onneksi sattui sen ostajalla
olemaan vieraat miehet, kun hän hevosen osti. Sekä ostajan että
vierasten miesten silmiin oli pistänyt hevosen myöjän vasemmassa
poskessa oleva iso arpi. Tuon arven oli Vanhanviran Jussi saanut eräässä
tappelussa vastustajansa veitsestä ja sitä kantoi hän hautaansa asti.
Ruvettiin nyt poliisein kanssa koettamaan saada itse varasta kiinni.
Mentiin suorastaan siihen kaupungin osaan, jossa majaili sen pitäjän
markkinamiehiä, josta Vanhanviran Jussi oli kotoisin, sillä he olivat
yleiseen jo pahassa huudossa. Sattumalta menivät etsijät siihen taloon,
missä Jussikin piti majaa. Heti huoneesen tultua selitti poliisi mitä on
tapahtunut, ja mitä heillä on asiana. Silloin oli jo niin myöhäinen
ilta, että kaikki markkinamiehet olivat majapaikassaan. Kaikki rupesivat
kummailemaan ja kauhistelemaan tehtyä tekoa, ja poliisein asiaa.
Jokainen majamies antoi itsensä mielellään tarkastaa, niinpä Vanhanviran
Jussikin.
"Ei täällä ole sitä miestä, joka minulle möi hevosen, sen tunnen
helposti näiden majamiesten vaatteista; parasta on meidän lähteä muualta
etsittäväämme etsimään", sanoi varastetun hevosen ostaja.
Varkaan hakiat alkoivat kävellä ovea kohden pois mennäkseen. Erään
poliisin kädessä oli lyhty, jonka hän oli kotoansa ottanut mukaansa,
sillä nyt oli sangen pimeä. Heidän mennessä majamiesten sivu, valaisi
lyhdystä lähtevä valo markkinamiesten kasvoja. Eräs hevoskaupassa ollut
vierasmies sattui samassa tuokiossa luomaan silmänsä heihin.
"Seis!" huudahti hän yht'äkkiä. "Tarkastetaanpas vielä näitä miehiä!"
"Mitä mietit?" kysyi poliisi.
"Näinpä tuossa joukossa eräät oudot, tahi oikeammin sanoen, tutut
kasvot", sanoi mies.
"Ei meillä ole nyt aikaa kaikkien tuttuja puhuttelemaan", sanoi
poliisimies.
"Ei, mutta minä tarkoitan juuri niitä kasvoja, joita haemme", sanoi mies
vakavasti.
"Mitä puhut?" sanoi petetty hevosen ostaja.
"Sanon kun sanonkin: tarkastellaanpas vielä tämän talon nykyiset
vieraat. Minä luulin lyhdyn valossa nähneeni arpiposkisen miehen", sanoi
mies päättävästi.
Asia alkoi kuulua toden mukaiselta ja uusi tarkastelu alkoi.
Nuot puheet kuultuansa, paitsi Vanhanviran Jussi kiireesti muiden taa,
mutta tuo hänet havainnut mies seurasi häntä kotkan silmillä.
"Tätä miestä minä tarkoitan", sanoi mies, tarttuen hänen rinnuksiinsa ja
laahaten häntä muiden takaa valkean näköön.
"Ei saakeli! Hän ei ole se mies, jolta minä hevosen ostin; hän ei ole
saman näköinen ensinkään; heitäpäs mies irti ja pyydä häneltä anteeksi
pieni, mutta harmillinen erehdyksesi", sanoi hevosen ostaja.
"En minä häntä niin vähällä laske. Otetaanpas hänen päästään pois tämä
toinen lakki, jonka hän näkyy kaupan jälkeen päähänsä tupanneen, ja
katselkaa sitten tarkemmin hänen kasvojansa; sitten vasta saatte hänen
vapaaksi julistaa, jos tahdotte", sanoi mies, kuotasten lakin Jussin
päästä pois.
"Jumalisten! Hän on totisesti sama konna, joka minulle hevosen möi,
vaikk'en olisi häntä ilman sinutta, veli kulta, tuntenut. Hän on,
näemmä, sitten kauppamme muuttanut pukunsa ihan toisenlaiseksi. Minä
pyydän teidät hänet vangitsemaan", sanoi hevosen ostaja, kääntyen
poliisein puoleen.
Poliisit täyttivät heti käskyn ja Vanhanviran Jussilla ei ollut mitään
muuta sanomista kuin että hän nyt ihka syyttömästi pantiin kiinni.
Paikalla pidetyssä poliisitutkinnossa tuli sitovia asianhaaroja ilmi.
Usea markkinamies oli Jussin nähnyt useamman kaltaisessa pukimessa
markkina aikana. Eräs heistä oli nähnyt hänen useasti tulevan ulos
talossa olevan tallin parvelta, jolloin hän aina oli ollut erilaisissa
vaatteissa; sentähden hän oli ruvennut häntä epäluulolla katselemaan.
Mentiin tarkastelemaan tallin parvea ja sieltä löydettiin usea
vaatekerta, jotka tunnettiin olleeksi Jussin päällä. Häneltä ei
löydetty yhtään niitä rahoja, joita hän oli hevosesta saanut, mutta kun
ruvettiin tarkastamaan noita hänen varavaatteitansa, löydettiin sieltä
enemmänkin kuin ne rahat, mitkä hän oli varastetulla hevosella saanut;
noista vara-vaatteista löydettiin myös se puku, joka hänellä oli päällä
silloin kuin hän hevosen möi. Asia oli selvääkin selvempi ja poliisi
korjasi Jussin koreasti talteensa.
Huhu tuosta merkillisestä tapauksesta levisi pian ympäri kaupunkia ja
toivon säde lensi toisenkin hevosensa kadottaneen miehen mieleen. Oitis
lähti hän nyt hevostansa kaupungista haeskelemaan ja ihme kumma! pianpa
hän sen löysikin, mutta ei ostajalta eikä varkaalta. Ruvettiinpa tuosta
arvelemaan ehkä olisi tämänkin asian kanssa käynyt samalla tavalla kuin
edellisenkin. Mentiin tuosta asiaa tarkastelemaan vankilaan ja katso!
Vanhanviran Jussi tunnettiin heti senkin hevosen myöjäksi.
Tutkinto tapahtui piakkoin kaupungin neuvohuoneessa ja molemmat asiat
olivat niin selvät, että oikeus tuomitsi Vanhanviran Jussille
neljäkymmentä paria raippoja ja kaksi tuntia seisomaan rautakaulassa.
Merkillinen kohta tässä tapauksessa on se, että hänen entinen pahuutensa
oli nykyisen rikoksensa ilmisaattajana. Sillä tuskinpa olisi hänen
varkauttansa ilmi saatu ilman tuota arvetta hänen poskessaan, sillä hän
oli petoksensa ajatellut ja rakentanut niin kavalasti, että häntä olisi
ollut mahdoton tuntea.
Vanhavirka oli poikansa haastattanut kihlakunnan oikeuteen isänsä
pieksemisestä. Sentähden lähetettiin hän kiireesti parast'aikaa
pidettäviin kihlakunnan käräjiin, johon isä oli jo tullut vastaamaan
kirkon varkaudesta.
Nyt tuli Vanhalleviralle kaunista ja uljasta seuraa -- oma poikansa ja
niin loistavilla matkapasseilla, jotka hänen mukanaan tulivat
kaupungista. Olipa poika nyt jo neljänkymmenen mies, vaikka hän oli
vielä niin nuori; kuinka korkealle hän voisikaan nousta ennen elämänsä
ehtoota?
Isän asia tuli ensinnä tutkittavaksi. Kaikki asianhaarat todistivat
Vanhanviran omistaman ankkurin olevan saman, joka kirkosta oli
varastettu. Hänen osoittamansa kauppamiehet todistivat, ett'eivät he ole
koskaan nivoneet Vanhalleviralle tuota astiaa eikä sen täyttä viiniä.
Asia kävi Vanhalleviralle eduttomaksi ja oikeus tuomitsi hänelle
asianhaarain mukaan neljäkymmentä selkään ja kymmeneksi vuodeksi
kuritushuoneesen, vaikk'ei varastetun arvo noussutkaan sataan
taalteriin.
Toisenlaisessa asemassa ja toisenlaisena miehenä oli nyt Vanhavirka
käräjissä kuin koskaan ennen. Toistakymmentä vuotta oli hän nähty
käräjäpaikassa uljaana, rikkaana ja loistavana lautamiehenä,
jonkalaisena hän oli usein ottanut osaa pahantekiäin
rangaistus-tuomioihin. Nyt hän oli itse saman oikeuden edessä, ennen jo
rangaistuna ja nykyään tuomittuna rumasta rikoksesta. Ennen hän oli
kunniasta loistavana, nyt häpeästä tukehtumaisillansa ja mikä oli
tehnyt tuon kauhean muutoksen? Huono kasvatus, se seikka, että hänen
isänsä oli hyväksynyt hänen ensimäiset rikoksensa, ett'ei isä ollut
ojentanut häntä oikeuden ja totuuden tielle, että isä oli puoltanut
poikansa rikoksia hänen äitinsä edessä, joka olisi sydämestään tahtonut
poikansa kasvattaa kurituksessa ja herran nuhteessa -- nehän ne olivat
syyt, jotka tuon hirveän muutoksen olivat aikaan saaneet Vanhanviran
elämässä. --
Pojan asia tuli nyt esille. Päteviä todistuksia puuttui, jonkatähden
oikeus vapautti Jussin isänsä pieksemisen kanteesta, mutta olipa hänellä
jo kylläksi ennen saatua, vaikka laillaan vielä saamatonta.
Molemmat vangit -- isä ja poika -- vietiin nyt vangin vartian luoksi
vartioittaviksi. Hänellä oli niin vähän käsi- ja jalka-rautoja, etteivät
ne riittäneet kaikkien käräjäkunnan rikollisien kiinni-pitimiksi, sillä
nyt oli niin paljon rumista rikoksista vangittavia, ett'eivät ihmiset
koskaan olleet nähneet eivätkä kuulleet siinä käräjäkunnassa niin paljon
vankeja. Ruvettiin tuumimaan, että täytyy panna kaksi vankia yksiin
rautoihin, toinen oikeasta ja toinen vasemmasta jalasta ja Vanhavirka
poikineen katsottiin sopivimmaksi pariksi. Tuumasta tekoon, ja pian oli
isä ja poika yksissä ja samoissa kahleissa. -- Kaunis pari!
Kumpikin heistä oli hankkinut itsellensä surun lievikettä -- viinaa,
sillä eipä puuttunut niitäkään, jotka niin mielellänsä tuossa tilassa
murheellisia lohduttavat, vaikka tuo laupeuden työ on kovasti
kielletty. Kumpikin heistä oli hyvästi hutikassa, kun heitä kytkettiin
yksiin kahleisin. Oitis rupesivat he pitämään pahaa elämää ja
riitelemään toisiensa kanssa. Vanginvartia koki heitä hillitä ja kieltää
minkä voi, mutta se ei vaikuttanut mitään. Hän uhkasi mennä
nimismiehelle sanomaan, turha sekin, sillä he yltyivät vaan
jumalattomassa elämässään, ja vihdoin he rupesivat -- tappelemaan.
Tietääpä tuon, minkälaiseksi tuo taistelu tuli, kun molemmat olivat
kiinni yksissä raudoissa. He kaatuivat aivan pian yhdessä nipussa
lattialle, jossa he kierivät ympäri kolisten, temmeltäessään. Poika ei
nyt vuovannut pieksemään isäänsä, piti vaan itseänsä
puollustus-asemassa; se oli isä, joka nyt rankaisi poikaansa, mutta tuo
rangaistus oli liian hiljaista, liian sopimattomassa paikassa tehtyä,
jonkatähden ei siitä liene suurta elämän parannusta vuotanut. Kaikki
läsnäolevat saivat pyöriä ja häälätä heidän välissään, ett'ei isä olisi
saanut ruhtoa poikaansa palaisiksi. Poika ei sen vuoksi uskaltanut
muokata isäänsä, kun oli niin paljon vieraita miehiä saapuvilla, sillä
hän oli juuri nykyään oppinut sen, kuinka hyvä asia olisi, kun ei olisi
vieraita miehiä läsnä rikosta tehdessä.
Heitä ei saanut asettumaan mikään voima. Sentähden juoksi vanginvartia
hätäpikaa ilmoittamassa nimismiehelle; hän tuli paikalla, pamppu
kourassa, sinne.
"Tekö ette täällä pidä siivoa edessänne?" ärjäsi nimismies huoneesen
tultuansa.
Tuon nähtyänsä ja kuultuansa, lakkasivat he tappelemasta ja kömpivät
lattialta ylös ja rupesivat taas haukkumaan ja sättimään toisiansa.
"Pankaa vatsallenne tuohon lattialle!" komensi nimismies.
"Miksi!" kysyi Vanhavirka, vähän hämillään.
"Sittepähän nähdään", sanoi nimismies.
He tottelivat vastahakoisesti, tietämättä kumminkaan mitä tuo oikeastaan
merkitsisi; luultavasti luulivat he osaksi, että nimismies ottaa raudat
heidän jaloistaan pois.
"Mies kummankin niskan ja samoin jalkojen päälle!" komensi taas
nimismies ja pian oli käsky täytetty. Nimismies alkoi nyt pampullaan
mätkiä kumpaakin selkään. Tovin aikaa olivat he hiljaa, vuoraten siten
äkäisyydellänsä kunniaa. Mutta kun nimismies yhä vaan hutki, äykähti
Vanhavirka viimein: "aih, s--na! Kipeästihän se käypi".
"Sitähän minä juuri vuovaankin, että osaisitte siivolla olla", sanoi
nimismies ja lujenti lyöntiään.
Koettivat he vielä tovin olla äkäisinä mutta viimein he hoilahtivat
huutamaan ja rukoilemaan täydeltä kurkkua, Nimismies heitti lyönnin pois
ja kysyi, jos he nyt lupaavat olla siivolla. Vihan-kyyneleet silmissä
lupasivat he olla rauhassa ja ja nimismies lähti pois.
Tuskin lienee nimismies päässyt kotiansa, niin alkoivat he taas
jyräköidä ja riidellä. Ei siinä auttanut suolat ei jauhot, vaan heidät
piti päästää irti yksistä kahleista ja raudoittaa kumpikin erikseen.
Vankien joukossa oli kaksi mustalaista, he kytkettiin yksiin kahleisin,
ja he sopivat vallan hyvin kantamaan yhteistä ijestä, mutta ei isä ja
poika.
Vanhavirka poikineen tyytyi oikeuden päätöksiin; Jussi erittäinkin sen
vuoksi, kun hänen isällänsä oli matka tiedossa, jonkatähden hänen tuli
jouduttaa itsensä isännäksi Kanniaiselle.
Tuli huominen päivä, jolloin isä ja poika olivat päättäneet kärsiä
rangaistuksensa. Ilma oli sangen kaunis: aurinko nousi kirkkaana ja
lempeän näköisenä. Oli niin tyyni, että huokauskin kuului useamman sadan
sylen päähän. Tieto tuosta merkillisestä Vanhanviran ja hänen poikansa
alennuksesta eli -- puuhun ylennyksestä, oli levinnyt kauas ympäristöön
ja jokainen tahtoi tuota näytelmää olla katsomassa. Sen takia kokoontui
mahdoton väen paljous paikalle. Uteliaina odottivat ihmiset tuota
surullista näytelmää. Monenlaisia keskusteluja kuului odottavain
ihmisien kesken asiasta. Mikä ylisteli ja kunnioitti jo varalta sitä
urheutta ja raakamielisyyttä, jota he kenties tulevat osoittamaan
rangaistustaan kärsiessään: mikä taas tuntui pitävän melkein sulana
vääryytenä sitä, kun heidän täytyy kärsiä, toiset taas säälittelivät
Vanhanviran Jussin niin kovaa, äkkinäistä ja ankaraa kunnian alennusta.
Tuolla huonetten sisäpuolella oli taas Vanhallaviralla ja hänen
pojallansa niin paljon ystäviä ja suosioita, että tuskinpa
suurimmallakaan ihmiskunnan hyväntekiällä on enempää ollut suosioita ja
palvelijoita. Kilvalla he pyrkivät tekemään kunniaa ja palvelusta kohta
kärsiville vangeille, ei senvuoksi, että he olisivat tahtoneet heitä
saattaa parannuksen ja katumuksen tielle, vaan sentähden kuin heidän
sisällinen ihmisensä oli sopusoinnussa vankien sisällisen tilan kanssa.
He olivat niin innokkaita rakkauden ja laupeuden työssään, että
läpikätten olivat he vangit juottaa juovuksiin, vaikka kyllä koetettiin
heitä tarkasti vartioida.
Semmoinen oli asema, kun hälinä ja liike syntyi ulkona odottavan väen
sekaan. Vanhanviran Jussi tuli nyt rangaistuspaikalle, nimismiehen ja
oikeuden palveliain seuraamana. Rautojen kolina ja kalske raikui
kamalasti tyyneessä aamuilmassa. Jussi kiinnitettiin nyt kaakkiin ja
määrätty paino pantiin rautaa hänen kaulaansa, ja nyt hän rupesi siinä
seisomaan tuomittua kahta tuntiansa. Kansa sohisi ja hälysi sitä ja
tätä, josta nousi jonkinmoinen melu, jonka takia ei voinut mitään
yleistä puhetta kuulla.
"Olkaasta hiljaa!" kuului yht'äkkiä korkea ja kimakka ääni tovin ajan
päästä, ja kun tarkastettiin keneltä tuo pyyntö olisi lähtenyt,
havaittiin sen lähteneen Vanhanviran Jussin suusta.
Kaikki vaikenivat.
Kun vanki huomasi, että kaikki olivat hiljaa, nosti hän päänsä pystyyn,
jossa asemassa hän näytti kuuntelevan jotakin hyvin tarkasti. Kysyttiin
häneltä vihdoin, mitä hän kuuntelee? "Minä kuuntelen, jos kuuluisi
hevosien kelloja", sanoi hän pilkallisesti. Melkein kaikki ihmiset
remahtivat nauramaan, niin mieluinen oli heille tuo heidän mielestään
niin viisas ja urhoollinen sukkeluus.
"Paatunut konna! hän ei ole viimeistä kertaa tuossa", mutisi silloin
eräs vanha äijä puoliääneen, mutta tuon lauseensa vuoksi sai hän niin
paljon vihaisia katseita, että hän katsoi parhaaksi siirtyä siitä
paikasta pois.
Sitten alettiin Jussille toimia raippoja. Raippojen läjähdykset, kansan
kohina ja rangaistavan ähkymiset, solahtivat kauas lempeään ja tyyneen
aamu-ilmaan, ikäänkuin todistuksina ihmisien pahuudesta, Luojan hyvyyttä
ja lempeyttä vastaan.
Kun raippojen lyönti oli noin puolitiessä, sanoi rangaistava yht'äkkiä:
"minä olisin oikeastaan ansainnut sata paria, mutta oikeus vähensi minun
saataviani kokonaisella kuudella kymmenellä, eikö vallesmannin sopisi
minua armahtaa sen verran, että antaisitte minulle kaikki saatavani --
sata paria?"
Yleinen naurun hohahdus palkitsi tuon paatuneen kompan.
Kappaleet sinkoilivat lyötävän seljästä, mutta hän ei huutanut, puri
vaan hampaansa yhteen, että karske kuului tuotakin tuonnemmaksi ja
päästyään kerskasi hän, ett'eivätpä saaneet hänestä "lukkaria".
Niin. Hän oli rikoksellisella elämällään menettänyt inhimillisen
kunniansa, hänen piti saada kunnian -- äkäisyydellänsä ja tunnustaa
täytyy että hän sitä saikin, eikä aivan vähäiseltä joukolta.
Moni katseli säälillä tuota kaunista ja Jumalan luoman puolesta kaikin
puolin uljasta, solevaa ja miellyttävän näköistä nuorukaista, joka jo
noin nuorena oli seisomassa ankarinta pahantekiän rangaistusta ja niin
paatuneella sydämellä. Moni katselia teki silloin kysymyksen
sydämessään: jos tuokin olisi saanut lapsuudessaan oikean kasvatuksen,
mitä olisikaan hän voinut, kunniallisena kansalaisena tehdä hyötyä
yhteiskunnalle ja isänmaalle? Tuo kysymys sydämessä, käänsi moni
katselia kammolla päänsä pois tuosta surullisesta näytelmästä, saamatta
kumminkaan selvää vastausta kysymyksellensä, mutta siitä he tulivat
kumminkin vakuutetuiksi, ett'ei hän ainakaan olisi nyt tuossa asemassa.
Kun poika oli kärsinyt rangaistuksensa, tuotiin -- isä.
Siinä ei ole muuta kertomista kuin että Vanhavirka huusi, porasi ja
rukoili koko lyönti-ajan, niin että ilma kajahteli, mutta ei se mitään
auttanut, sillä laki teki tehtävänsä.
Rangaistuksensa kärsittyään pääsi poika vapaaksi, mutta isä vietiin
kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön, sovittamaan viimeistä osaa tuomiostaan.
Heitämme nyt tällä kerralla isän ja pojan siihen ja käymme katsomaan
tapauksia sivu-suvussa, mutta kumminkin tapaamme vielä Vanhanviran
poikineen ennen kertomuksemme loppua.