Ei aina niin.
Nyt tuli elämä Kanniaisella peräti rajattomaksi. Työttömyys,
huolettomuus, kestaaminen, juominen, kulkeminen, hoijottaminen ja
pöyhkeileminen olivat nyt lautamiehen varsinaiset ja alituiset työt.
Kaikki oikeat ihmiset kammoivat nyt jo Kanniaisen elämää, eivätkä
käyneet talossa vieraina, mutta sen enemmän nähtiin kumminkin
Kanniaisella vieraita. Valvoherra oli talossa pöntiönä, ja kaikki juopot
ja roistot, läheltä ja kaukaa, saivat Kanniaiselle tehdä pesänsä. Viinaa
kannettiin kylästä, kun talosta loppui ja juotiin viikkokausia yhteen
pyllyyn. Parku, pauke, sadatus, tora, riita, väliin tappelut, oli
melkein joka-aikaisena soitantona Kanniaisella. Juopot ylistelivät
ehtimiseen lautamiehen rikkautta, viisautta, loistavuutta, mahtavuutta
ja tuota tekivät he saadaksensa paremmin suuhunsa. Tuo imarteleminen ei
mennytkään hukkaan, sillä se teki kovin hyvää isännän kunnian ahneille
korville ja kehumisen vaikutukset olivat semmoiset, että kaikki oli
heille talossa altisna. Kauan oli lautamies jo halunnut saada kunniaa;
sitä oli hän saanut ja sai vieläkin, mutta ei hän osannu pitää väliä,
keiltä tuo kunnia olisi oikeastaan saatava ja millä tavalla. Ja totta
on, ett'eivät hänen nykyiset kunnioittajansa suinkaan suuresti lisänneet
hänen kunniaansa.
Itsestänsähän on arvattava, että lasten kasvatus Kanniaisella jäi nytkin
tuommoisen elämän vallitessa aivan takapajulle. Lapset, joita oli
useita, elivät ja olivat oman mielivaltansa mukaan, niinkuin heikko
tou'on taimi huonosti ruokotussa ja rikkaruohoisessa maassa. Ei kukaan
heitä ohjannut mihinkään hyvään, eikä varannut mistään pahasta.
Jokapäiväinen turmiollinen elämä talossa oli lapsille ainainen koulu.
Joka juopon suuhun olivat he katsoa töllöttämässä ja kuuntelemassa
heidän rivoja, siveyttömiä, epärehellisiä ja jumalattomia puheitansa, ja
tuo vaikutti lapsiin kovin vahingollisesti. Aikaisin jo oppivat he
valhettelemaan, kiroilemaan, vertaisiansa pettämään, muita ihmisiä
katsomaan ylön, tottelemattomuuteen, laiskuuteen ja lukemattomiin muihin
paheisin ja isä vaan nauroi, kuinka nuot "kakarat ovat viisaita".
Äiti? -- Niin, niin, äidistä ei ole tullut puhutuksi paljon mitään.
Rikkaan Kanniaisen nuori emäntä, loistavan lautamiehen vaimo ja noiden
vallattomien lasten äiti, hän on kohta mennyt ihminen. Hän on aikaa jo
elämän kokemuksesta tullut tietämään, ett'ei rikkaus ole suurin onni
ihmisellä tässä maailmassa. Kova on tuo kokemus ollut emännälle, sillä
ennen aikojaan on se katkaissut hänen elinvoimansa. Hän on monta
unetonta yötä valvonut miehensä tähden. Hän on saanut vihiä miehensä
molemmista rikoksista: hän on kauhistunut niitä, vaikk'ei ole tohtinut
virkata niistä mitään. Hiin on rukoillut miestänsä -- rukoillut,
pyytänyt kyyneleet silmissä, rukoillut itsensä ja lastensa tähden,
rukoillut häntä kierrellen, parantamaan elämänsä. Hän rukoili miestänsä
pitämään huolta lasten kasvattamisesta ja koetti maalata hänelle sitä
vaaraa, joka heitä tulevaisuudessa kohtaa, jos he tuota jälkeä kasvavat
-- niin hän rukoili itsellensä valtaa -- omain lastensa ylitse, jota ei
hän ollut miehensä tähden tähän asti saanut; noin rukoili, toivoi,
odotti ja kärsi perheen äiti, mutta mitä auttoivat kaikki hänen
rukouksensa ja huolensa. -- Selkäänsä sai hän useasti rukoustensa
edestä, ja lasten kasvatuksessa sai hän sen ohjeen, että hänestäkin on
tullut _mies_, vaikk'ei häntä ole lapsena piesty eikä lahdattu.
Nähdessään ja käsittäessään raukenevan kaikki pyrintönsä ja toivonsa
tyhjiin, nähdessänsä mikä kohtalo lähimmässä tulevaisuudessa jo odotti
hänen miestänsä ja lapsiansa, tuommoisen elämän ja kasvatuksen
hedelmänä, raukesivat heikon ja paljon kärsineen äidin voimat, ja
mykkänä, murheellisena odotti hän ikävällä sitä hetkeä, jolloin kuolema
tulisi ja pelastaisi hänet enempää näkemästä.
Tuommoinen elämänlaatu oli Kanniaisella ollut jo monta vuotta ja se ei
voinut hyvään loppua. Nuot lautamiehen hyvät tavat ja hänen mielestään
niin kunnialliset menot, olivat hänen tietämättään ja huomaamattaan
yksissä neuvoin vähennelleet häneltä loppumattomiksi luultuja tavaroita
ja kylässä tiettiin kuiskaella, että Kanniaisen lautamies on vähitellen
urkkinut pois ympäristöllä olevat saatavansa.
Kanniaisella oli elämä ollut kauan aikoja hiljaisempaa, eikä kaukaan
aikaan oltu talossa nähty Valvoherraa eikä muita renttuja, ja kylässä
ihmeteltiin tuota elämän muutosta.
Eräänä iltana käski lautamies poikansa, Juhon, joka nyt oli jo kohta
täydessä miehen ijässä, tykönsä ja sanoi hänelle:
"Tiedätkö sinä missä Valvoherra asuu?"
"Tiedän", vastasi poika.
"Hyvä! Pane hevonen aisoihin, aja hänen asunnolleen ja pyydä hänen
tulemaan heti luokseni, minulla on hänelle tärkeä asia", sanoi lautamies
pojallensa.
Poika totteli.
Lautamies jäi pojan mentyä yksin huoneesen. Hän käveli edestakaisin
huoneen lattialla ja mutisi itseksensä: "kummallista! Paljon oli minulla
rahoja, mutta paljon on niitä mennytkin; mahdottoman paljon saattaa
ihminen tuhlata, mutta ehkä tässä joku keino auttaa -- ovathan ne ennen
auttaneet; häntä minä tarvitsen nytkin, hän on minua ennenkin auttanut
ja auttaa varmaan nytkin -- ei tässä vielä hätää". Lautamies ei ollut
huomannut, että talon piika-tyttö oli tullut huoneesen, juuri silloin
kun poika lähti isänsä asialle, sillä hän seisoi ovipielen ja takan
kulmauksessa, jossa oli jokseenkin varjokas paikka.
"Mitä sinä täällä teet?" kysyi lautamies, jotenkin kiivaasti, kun
huomasi tytön.
"Minulla on asiaa", sanoi tyttö.
"Minä puhuin tai oikeimmin ajattelin ääneeni, kuulitko ja ymmärsitkö
mitä puhuin?"
"Kuulin kyllä teidän jotain mutisevan, vaan en ymmärtänyt siitä yhtäkään
sanaa", sanoi tyttö kierrellen, vaikka hän kuuli ja ymmärsi kaikki.
"No, hyvä! Mikä on asiasi?"
"Emäntä laitti minun teiltä kysymään, mihin poika Juho meni hevosella",
sanoi tyttö.
"Se ei ole semmoinen asia, jonka välttämättömästi pitäisi emännän
tietoon tulla. Sano emännälle, ett'ei poika Juhon matkan tähden kukaan
maalta merelle joudu ja sen vastauksen kanssa saat mennä!" sanoi isäntä.
Emäntä makasi voimattomana vuoteella. Sieltäkin loi hän vakoilevia
silmäyksiä miehensä ja lastensa elämään, sillä hän toivoi vieläkin,
toivoi heidän elämänsä parannusta. Kun poika Juho oli lähtenyt hevosella
pois kotoa, oli huolehtiva perheen äiti aavistanut taas jotakin
turmiollista hanketta, ja sentähden oli hän laittanut piika-tytön
mieheltänsä kysymään, mihin pojan retki piti. Tyttö toi emännälle
lautamiehen vastauksen, jonka kuultuansa emäntä sanoi huo'aten: "senhän
minä tiesinkin; eihän sieltä sen parempaa tule".
Valvoherran majapaikka ei ollut kovin kaukana Kanniaiselta. Poika Juho
tulikin myöhään kotio samana iltana, tuo toivottu ja ikävöitty vieras
mukanansa. Heti kartanolle päästyä, hyppäsi eli oikeimmin kömpi
Valvoherra ylös lautamiehen omasta, karhun nahkaisilla peitteillä
peitetystä ajo-reestä. Hän mennä kolusi suoraan lautamiehen kamariin,
sillä olipa se ennestäänkin hänelle tuttu paikka.
"Ahaa! Täälläpä sinä, veli, istut, vaaleana ja kalpeana juuri kuin
olisit pitänyt oikein pitkän paaston ja syönyt pari puolikkoa
hapantakaalia etikan kanssa. Hiisikö sinun on noin nolostuttanut ja
kalvistuttanut? En koskaan ennen ole sinua nähnyt tuommoisena! 'Hei,
hopsaljaa, olutta on kannussa vaan ei kaljaa', hoihkasit sinä ennen jo
kaukaa minun nähdessäsi ja nyt sinä istut vesissä silmin ja
näivettyneenä kuin hohkaantunut nauris-paistikainen", sanoi ja puhui
Valvoherra kamariin tultuansa.
"Mies toinenkin, vaikka lujakin, ei jaksaisi minun nykyisessä tilassani
olla iloinen", sanoi lautamies.
"Mikä, hiton nimessä, sinua sitten vaivaa?" kysyi Valvoherra.
"Voisitko minua auttaa? sinä hiton henki, puna-harjainen käärme", sanoi
lautamies omantunnon tuskissaan.
"He-he-he-hee! Kunniani kautta! Minä voin auttaa ketä tahdon ja olenhan
sinua ennenkin auttanut, miksi en nyt auttaisi, vaikka oletkin tänään
vähän närkkäällä tuulella; se tulee kait, arvaan ma, jostakin raskaasta
kiusauksesta, mutta siitä sinut pian päästän. Mutta pullo ensin tänne,
sillä kurkkuni on kuiva ja janoinen kuin korvennettu kiukaan harja",
sanoi ja lohdutteli Valvoherra alakuloista lautamiestä.
"Tuo tyttö saisi poistua", sanoi lautamies, katsahtaen oven suussa
olevaa piikatyttöä, jonka emäntä oli taas laittanut katsomaan, kuka
tullut vieras oli.
"Oikein, oikein! Hi, hi hi hi! Me emme tarvitse narttuja seurassamme,
sillä harvoin he ennustavat hyvää miehisten miesten toimille, hi, hi hi
hi! Kuulithan tyttö-hupakko, mitä lautamies sanoi, tottelepas ja mene
kiireesti pois, kanojasi ja porsaitasi ruokkimaan ja koiran koppelia
siivoamaan; semmoinen työ on parhaiksi semmoisille nassikoille kuin
sinäkin olet, eikä tyhjä nuuskiminen ja urkkiminen miesten toimista ja
puuhista. Koreasti nyt ulos vaan", lirisi Valvoherra tytölle.
Tyttö seisoi vielä ovipielessä.
"Hyvän nimeni kautta! Eipä sinua, veli, liikuta enään mikään, ei janoni
eikä avuliaisuuteni. Sinä et ole kuulevanasikaan minun pyyntöäni etkä
tietävinäsikään janostani mitään, vaikka jo kerran olen tahtonut pulloa;
tuskin sinulla onkaan minkäänlaista suun avausta, pelkään ma", sanoi
Valvoherra lautamiehelle.
"No vieköön hiisi sinun koko pura-silmän ja punatukan, tuommoisia
arvellessasi. Milloin olet meiltä kuivinsuin ja selvinpäin lähtenyt?
Kontallasi olet aina kömpinyt kuin kaksivuotias karhun pentu ja märkänä
olet päältäkin päin ollut melkein yhtä paljon kuin sisältäkin. Nytkään
eivät puutu pullot sinun varaltasi, sen takaan, eikä sinulla tee kukaan
ihminen mitään muutoin, jos et saa janoovaa vatsaasi siemastuksi täyteen
kuin puhallettua rakkoa", sanoi lautamies Valvoherralle.
"Hi, hi hi! Onpa sinussa vielä entistä Kanniaisen lautamiestä. Lystikäs
mies kuin peijakas, vaikka tänään vähän hidas. Vedäpäs pullo näkösälle,
mies!" liverteli Valvoherra, kun kuuli hyvät ajat olevan tulossa.
Lautamies avasi kaappinsa ja veti sieltä esiin täysinäisen pullon.
Sitten sanoi hän piika-tytölle: "mene tiehesi siitä töllöttämästä ja
tottele!"
Tyttö meni ja lautamies otti avaimen pois suulta ja pani oven lukkoon.
Sinä yönä ei sammunut valkea lautamiehen kamarista. Mitä siellä tehtiin,
ei tiedetty, mutta väliin kuultiin sieltä iloista naurua, mutta
enimmiten oli kamarissa haudan hiljaisuus. Kauas päivään asti oli
lautamiehen kamarin ovi lukossa ja kun se viimein avattiin, oli siellä
viheliäinen näkö nähtävänä. Valvoherra oli oksentanut lattian ja sängyn
hulveisilleen ja tuossa liiassa hekumansa nesteessä oli hän rypenyt
itsensä ylt'ympäri. Pörröisenä kuin karhun penikka, kiiluvine silmineen
ja punaisine partoineen, joka paikasta oksennukseen tahraantuneena,
näytti hän paremmin siivottomalta elukalta kuin järjelliseltä ihmiseltä;
hän oli siis saanut yön kuluessa kylläksensä illalla niin haluttua
mielijuomaansa. Lautamies ei ollut tosin oksentanut, mutta raskas oli
hänenkin päänsä ja pörröinen tukkansa.
Sen siaan kuin piika-tyttöä oli illalla kitistetty pois kamarista,
kutsuttiin hän nyt sinne. Lautamies antoi hänelle käskyn, että hänen
tulee siivota kamari, Valvoherran vaatteet ja vuode. Tytön täytyi
totella, vaikka sydäntä ellosteli ja nostatti.
"Korjaa nyt, piikani, vaatteeni ja sänky hyväksi, niin minä annan
sinulle juomarahaa", örisi Valvoherra tytölle.
"Illalla sanoitte minun olevan omiani koirien ja sikojen hoitajaksi;
kuka olisi saattanut uskoa teidän olevan niin profeetallisen, sillä
olenhan nyt oikeassa työssäni", sanoi tyttö kekseliäästi.
"Kas saakeli, kuinka nenäkäs jo noin nuorena! Sinusta tulisi kelpo
kasvatuksella oiva ihminen. Koe nyt vaan puhdistaa, niin saat
juomarahaa", sanoi Valvoherra hänelle.
"Minä luulen teidän itse tarvitsevan rahanne juodaksenne", sanoi tyttö
ja koki nenä tukittuna siivota paikkoja.
"Huutiton! Etkö ai'o antaa rauhaa minun vieraalleni?" ärähti lautamies
äreästi tytölle.
"Tuommoiselle vieraalle!" mutisi tyttö puoliääneen.
"Mitä sanoit?" kysyi lautamies tiukasti.
"En juuri mitään", sanoi tyttö ja teki iljettävää työtänsä.
Se päivä meni lautamieheltä ja Valvoherralta sairastaessa ja kohmeloa
parannellessa, sillä huimasti olivat he ryyppyjä ottaneet viime yönä.
Tuota tekosairautta kokivat he parannella tuolla vaarallisella
lääkkeellä -- uusien ryyppyjen ottamisella, jolla lääkitys-keinolla
useimmiten on se paha vika, ett'ei siinä tahdo arvata kohtuutta, sillä
kohtuus siinä kohdassa on hyvin kaitainen; kumminkaan eivät he juoneet
itseänsä nyt siaksi, mutta kuitenkin jotenkin hyvään hujakkaan.
Kanniaisella ruvettiin nyt laittamaan pitempää kaupunki-matkaa, aina
läänin pääkaupunkiin saakka, johon lautamies aikoi itse lähteä.
Huolellisena kuuli huolellinen ja sairastava emäntä tuon uutisen. Hän
kutsutti miehensä kamariinsa jossa seuraava kanssapuhe syntyi heidän
välillänsä:
"Mitä tahdot minusta?" kysyi lautamies kylmästi, huoneesen tultuansa.
"Käsketin sinun tänne; sanotaan sinun lähtevän kaupunkiin?"
"Niin olen aikonut".
"Mitä, Jumalan tähden, sinä sinne taas menet?"
"Sinun ei tarvitse niin tarkkaan tietää minun asioistani".
"Minä aavistan, että jotakin on taas tekeillä, koska tuo ilkiö on ollut
meillä yötä".
"Kuka ilkiö?"
"Valvoherra".
"Et sinä tiedä mitä puhut; hän on parhaita miehiä maan päällä".
"Saattaa niin olla sinun ja monen muun mielestä, mutta minä en häntä
jaksa kärsiä".
"Mutta oletpa häntä kumminkin useasti kärsinyt".
"Pakosta, kauheasta pakosta olen sitä tehnyt".
"Sanoit _taas_ olevan jotakin tekeillä, milloinkas myös?"
"Onko se tosi -- minä rukoilen sinua: älä suutu minuun, vaan sano suora
totuus -- onko se tosi, että olet -- voi, älä suutu! että olet setä Juho
vainajan kuolema-hetkellä varastanut hänen rahansa ja että olet väärillä
kuiteilla anastanut sisariesi perinnön? Voi, voi! Jumalan viha makaa
päällämme, rakas mieheni".
"Kirottu mitä puhut! Mistä olet semmoisia tietoja saanut?"
"Voi, älä sinä kiroa minua. Minä en tarkoita muuta kuin hyvää sinulle ja
perheellemme".
"Mistä olet nuot kirotut tietosi saanut, mistä, pirun nimessä, mistä?"
"Maailmalta, salaisina kuiskeina", sanoi sairas vaimo surullisesti,
tuskin kuultavasti.
"Ja noita maailman hulluja juoruja uskot sinä!"
"Minä en mielelläni uskoisi niitä, mutta mieleni on niin kummallinen.
Lastemme tila huolettaa kovin minua. Synnillisessä ja irstaassa elämän
humussa kasvavat he pahemmiksi luontokappaleita. Ei ole sitä, joka
heitä kerrankaan ohjaisi oikeaan; heikko, huono äiti ei saa eikä tohdi,
isä ei tahdo ja niin he saavat vallattomina rientää turmiotansa kohden.
Voi surkeus!" Ja hellä äiti purskahti haikeaan itkuun.
"Tyhjä saarna, porina ja turina. Minä kyllä olen siksi mies ja tunnen
lakia ja oikeuksia ja muitakin asioita niin paljon, että tiedän, miten
elää tulee, enkä tarvitse neuvoikseni akkojen kontturasaarnoja ja sillä
hyvä", sanoi lautamies kiivastuneena sairaalle vaimollensa.
"Älä nyt suutu minuun, rakas Juho! Minä rukoilen sinua: älä lähde
kaupunkiin!"
"No mutta herran tähden miks'en?"
"Se ei ole hyvä matka, sillä minusta tuntuu niin kummalliselta; en minä
tiedä mitä se on, mutta niin se on".
"Ja mikä on oikeana syynä pelkoosi? puhu suusi puhtaaksi!"
"Kaupunkiin lähtösi on yhteydessä tuon ilkiön täällä olon kanssa,
jonkatähden luulen teillä olevan jotakin vehkeitä, jotka eivät suinkaan
ennusta mitään hyvää; semmoinen on luuloni ja siitä pelkoni. Ilman tuota
sydämeni vaivaa, luulen, ett'en elä enään kauan ja soisinpa sinun olevan
kuolema-hetkelläni vuoteeni vieressä".
"Sinä puhut niinkuin keitetystä lampaan päästä. En suinkaan minä voi
sinua kuolemasta estää, vaikka kymmenenä seisoisin alituisesti vuoteesi
vieressä. Etkä sinä ymmärrä minun asioitani enempää kuin sika tuuli
myllystä: minun tässä tulee huoli kaikista pitää", sanoi lautamies
vaimollensa ja lähti kylmänä, ynseänä ja vihoissaan sairaan vaimonsa
luota pois.
Emäntä purskahti kauheaan itkuun miehensä mentyä. Kauan, kauan ja
kovasti oli pehmitetty hänen sydäntänsä, ja se oli heltynyt lähes
katkeamiseen asti, mutta nyt oli se lyöty murskaksi. Hän oli kauan
toivonut miehensä elämän paranevan ja siinä samassa lastensa. Joka
sopivassa tilaisuudessa, kun hän vaan luuli tohtivansa, oli hän kokenut
varoittaa miestänsä palajamaan pois vilpilliseltä ja synnilliseltä
tieltä, mutta useasti oli hän saanut korvillensa tuosta rakkauden
työstään. Usein sai hänen ruumiinsa silloin haavoja ja sinimarjoja,
mutta hänen sydämensä sai myös samassa haavoja, joita suuresti lisäsi
isän puolustamain rikollisten lastensa pilkka ja ylönkatse. Hän tunsi,
ett'eivät hänen hetkensä enään olleet lukemattomat ja hän luuli voivansa
järkäyttää miehensä kivikovaa sydäntä kuolin-vuoteellansa, mutta pettyi
siinä niinkuin ennenkin. Entinen elämän kova koulu oli jo laskenut hänet
vuoteelle ja edessään näki hän nyt välttämättömiin kovan kohtalon
miehellensä ja lapsillensa, hedelmänä väärästä ja jumalattomasta
elämästä ja huonosta lasten kasvatuksesta. -- Oliko kumma, jos murhe
kovin rasitti riutuvaa äitiä?
Kaupunkiin lähti vaan lautamies vielä saman päivän illalla. Valvoherra
lähti myös hänen kanssaan pois talosta, sillä hänen majapaikkansa oli
lautamiehen matkustettavan tien varrella. Komea hevonen pantiin heidän
eteensä ja komea oli reki, karhun nahkaisine peitteineen ja alustoineen.
Kulkusien soidessa ja aisakellon huikeasti vinkuessa, ajoivat he illan
hämyssä ulos Kanniaisen mahtavasta kartanosta, mutta kotia jäi
huolestunut, sairastava vaimo.
Onnellisen matkan päästä tuli lautamies onnellisesti kaupunkiin;
seuratkaamme häntä sillä retkellä. Mutta me emme voi katsoa hänen
sydämeensä, jos emme saa tietää hänen asiaansa kaupunkiin. No niin.
Kanniaisen lautamies oli nyt raha-metsässä, rahan haussa, komea
velkakirja lakkarissa. No, mutta oliko häneltä sitten jo kaikki omat
niin runsaat ja niin monikertaan saadut varansa, taikka tarvitsiko hän
vaan satunnaista lainaa? Ei se ollut jälkimäistä, vaan edellistä laatua
se lainan haku. Kaikki olivat nyt lautamieheltä rahat ja hän tarvitsi
nyt toisia saada turmeltuneen elämänsä ja luullun kunniansa
ylläpitämiseksi. Niinhän se käypi useinkin tässä maailmassa. Maailma oli
aivan ihan samalla kannalla ja samoin päin kuin ennenkin ja Herran
aurinko paistoi aivan samalta paikalta kuin ennenkin, ja kuitenkin
olivat Kanniaisen Juholta nyt rahat kaikki.
Kaupungissa oli eräs varakas kauppamies, joka usein luotettaville
perustuksille lainasi rahoja, semminkin hyödyllisiin yrityksiin: hänen
tykönsä kääntyi lautamies tarpeessaan. Kun sovelias aika tuli, meni
lautamies hänen tykönsä ja esitteli hänelle asiansa.
"Paljonko te tarvitsisitte?" kysyi kauppamies.
"Puolitoista tuhatta ruplaa, tuon joutavan pienen summan vaan", sanoi
lautamies punastellen. "Onpa tuossa sentään summaa, eipä summa ole
mielestäni perin joutava, mutta tahdonpa miettiä asiaa; onko teillä
velkakirja?" sanoi kauppamies.
"O-on", sanoi lautamies ja rupesi pitkäveteisesti sitä kaivamaan
taskustansa.
Kauppamies piti kauvan kättänsä koholla, odottaen tuota hitaasti
lähtevää velkakirjaa. Kun hän viimeinkin sai sen käteensä, silmäili hän
sitä. Hänen mustat, tuuheat ja kaarevat kulmakarvansa rypistyivät yhteen
myttyyn, katsellessaan velkakirjaa ja koko hänen muotonsa synkistyi,
mutta lautamiehen kasvot punastuivat. Kova oli velkakirja, sillä velan
ottajana oli allekirjoittanut koko maakunnassa kuuluisaksi tullut ja
rikas Kanniaisen lautamies ja takuumiehinä oli varakkaaksi tunnettu,
toisessa kaupungissa asuva sorvari, ja sen likitienoolla oleva
mahdottoman rikas provasti.
"Miks'eivät takuumiehet antaneet itse teille rahoja lainaksi?" kysyi
kauppamies lautamieheltä, ja katsoi häntä tuikeasti ja terävästi
silmiin.
"Heillä ei sattunut itsellänsä olemaan rahoja käsillä", vastasi
lautamies hymyillen ja punastellen.
"Sitä on minun melkein mahdoton uskoa, mutta miks'eivät he panneet
sinettiänsä alle?" kysyi taas kauppamies.
"He eivät sattuneet kotiinsa".
"Missäs he olivat silloin kuin takuunsa kirjoittivat?"
"He olivat matkalla meidän pitäjäässä".
"Soo!" sanoi kauppamies ja katsoi tarkasti lautamiestä silmiin.
Lautamies huokasi keveän huokauksen ja sioitti itsensä vähän toiseen
asemaan; nähtävästi oli joku sisällinen tunne ahdistanut häntä, joka
tuosta kauppamiehen "soo" sanasta lieveni.
"Tunnetteko paikkakunnassanne erästä miestä, jota kutsutaan
Valvoherraksi?" kysyi kauppamies äkkiä.
"Minäkö? En minä häntä tunne, enkä ole nähnyt koko miestä koskaan",
sanoi lautamies säpsähtäen ja hätäyksissään.
"Sepä olisi kummallista, niin kuuluisaa miestä! Minä ajattelen asiaa
tämän yön seutuna; huomenna saatte vastauksen. Missä teillä on
kortteeri?"
Lautamies selitti missä hän on "sisällä".
"Nyt saatte mennä", sanoi kauppamies ja lautamies meni pois jotenkin
sekavalla mielellä, sillä hän oli pyörällä kauppamiehen kummallisten
kysymysten vuoksi; velkakirjan heitti hän kauppamiehen haltuun,
odottamaan rahoja.
Lautamies tuli maja-paikkaansa ja riisui itsensä hiasilleen. Kun hän oli
syönyt evästänsä, haki hän matka-repustansa pitkä vartisen merenvaha
piippunsa, pisti siihen kartuusitupakkaa, sytytti sen pitkällä
pärevalkeella, ja istui sitten mukavaan nojaan sohvan kannelle,
polttelemaan tuota mahti-piippuansa, joka hänellä oli aina mukana. Kun
piippu oli juhlallisesti pohjaan poltettu, haki hän esille konjakki
pullon ja hyvän paakun sokeria, sitten pyysi hän majatalon emännältä
lämmintä vettä ja laseja ja samassa majatalon isäntää olemaan hyvän ja
tekemään seuraa hänelle. Emäntä toi sekä vettä että lasit ja pian
höyrysi punertava ja voimakas toti-lasi kummankin miehen nenän alla.
Niin teki lautamies majatalossaan ja mahdotonhan olisi hänen, kuuluisan
ja rikkaan vieraan ollut olla ilman tuota välttämätöntä sivistysjuomaa
ja tarjoamatta sitä majatalonsa isännälle, jos hänen oli mieli arvokkaan
miehen nimeä kantaa.
Kun tuolla pienellä seuralla oli toiset lasit puoli tekeissä menossa,
astui huoneesen kolme poliisimiestä.
"Pitääkö tässä majaa eräs lautamies Juho Kanniainen?" kysyi eräs heistä,
joka näytti päälliköltä.
"Tekö olette Kanniaisen lautamies?" kysyi poliisipäällikkö.
"Minä se olen, teidän mieliksenne", sanoi lautamies, mutta hänen
huulensa vapisivat.
"Oikeuden nimessä vangitsemme teidät", sanoi poliisipäällikkö.
"Minun?!"
"Juuri teidät".
"Ja kenen käskystä, jos saan luvan kysyä?" sanoi lautamies vapisten
niin, että housun lahkeet läpättivät.
"Käskymme olemme saaneet viskaalilta", sanoi poliisipäällikkö.
"No mutta herran tähden! mistä syystä tämä tulee?" hätäili lautamies.
"Siitä vastatkoon viskaali", selitti poliisipäällikkö.
"Hym!" hyngähti lautamies.
"Meidän täytyy tehdä tehtävämme; seuraatteko meitä hyvällä?" kysyi
poliisipäällikkö.
"En hyvällä enkä pahalla", sanoi lautamies.
"Varmaankin toisella tai toisella tavalla; lain koura on perään
antamaton", intteli poliisipäällikkö.
"Minä olen lain mies itsekin ja tiedän mitä maksaa vangita viaton mies;
pois täältä menkää ja paikalla!" uhkaili lautamies.
"Siitä vastatkoon viskaali, niinkuin jo sanoin; me teemme tehtävämme,
emmekä katso persoonan muotoa, syyllisyyttä tahi syyttömyyttä, ne välit
selvittää laillinen tutkinto", selitti poliisipäällikkö.
"No mutta herran tähden...", sopersi lautamies.
"Ei mitään mutkia eikä metkuja; aiotteko seurata meitä hyvällä?" sanoi
poliisipäällikkö jäykästi.
"No, no, malttakaahan nyt hetkinen. Juodaan lasi totia mieheen, koska se
on tässä aivan valmiina", sanoi lautamies hädissään poliisimiehille.
"Ei yhtään lasia, eikä mitään viivytyksiä. Hän juonittelee; Pihtari, tuo
raudat esille!" sanoi poliisipäällikkö likellä seisovalle toiselle
poliisimiehelle.
"No, koska, te olette niin kiinteöitä vaatimuksissanne, niin minä lähden
hyvällä; ei tarvita rautoja, minä lähden hyvällä, mutta tämän saatte
vielä katkerasti maksan, maksaa luita ja ytimiä myöden", sanoi lautamies
ja rupesi kokoilemaan kalujansa.
"Niistä ei teidän tarvitse pitää mitään huolta, sillä reppunne otamme
samalla takavarikkoon kuin miehenkin. Pankaa päällenne vaan kiireesti ja
mars!" sanoi poliisipäällikkö.
"Voi hyvä Jumala! Kaikissa näissä ollaan", sanoi lautamies ja puki
vavisten kiireesti vaatteita ylleen.
""Niin on, kissa, asiat", sanoi Möykkälän Matti, kun hän löi kissan
hännästä lattiaan puolikuolleeksi -- mars!" sanoi poliisipäällikkö,
pilkaten siten lautamiehen nähtävää hätää.
Sitten he lähtivät. Poliisipäällikkö seurasi lautamiestä aivan
kannaksilla, ja toiset poliisimiehet kävelivät hänen sivullansa kahta
puolta niin liki, että syrjästä katsoja luuli heidän pitelevän
lautamiestä rinnuksista kiinni. Semmoisessa asemassa telläsivät he
pitkin kaupungin katua vankihuonetta kohden, ja sinne päästyänsä
tyrkkäsivät he lautamiehen pimeään, kolkkaan, kosteaan tyrmään. Sitten
löivät he kiinni raskaasti raudoitetun oven, ja kitinällä ja narinalla
meni kolea, moni keinoinen lukko kiinni poliisimiesten vääntäessä. Sinne
ypö yksin jäi rikas, uljas ja mainehikas lautamies, viettämään ikävää
yötänsä ja miettimään arveluttavaa tilaansa. Majataloon jäi häneltä
höyryävä, viettelevä toti ja majatalonsa väki, joille hän oli kokenut
näyttäytyä niin ylevältä, mahtavalta ja suurelta kuin suinkin
mahdollista -- töllistelemään ja ihmettelemään jäivät he suuren ja
mahtavan vieraansa niin perinpohjaista ja äkkinäistä alennusta.
Tuo varakas kauppamies, jolta lautamies meni saamaan rahoja lainaksi,
oli iso asioitsija. Kotkan silmillä iski hän katseensa kaikkiin hänelle
tulleisin asiakirjoihin. Pitkällinen kokemus ja alkutoimissaan useat,
väärennyksien kautta tapahtuneet vahingot, olivat teroittaneet hänen
näkönsä niin tarkaksi, että hän tunsi jokaisen asioitsian
käsikirjoituksen niin tarkkaan kuin omansakin, nim. niiden, joiden
kanssa hän vaan kerrankaan ennen oli kirjeenvaihdossa ollut. Siihen
vielä lisäksi tuli se kummallinen ja lautamiehelle eduton seikka, että
lautamiehen tuomassa velkakirjassa olevat takuumiehet olivat molemmat
kauppamiehelle sukua, toinen vävy ja toinen lanko. He sattuivat molemmin
olemaan kaupungissa ja oitis tiedusteli kauppamies heiltä kuinka asia
oikeastaan oli. He kielsivät kovasti koskaan matkustaneensa lautamiehen
kotipitäjäässä, sitä vähemmin hänelle taanneensa. Sitä he vaan
ihmettelivät, kuinka oli voitu niin mestarillisesti jäljitellä heidän
käsikirjoitustansa. Tämän kuultuansa hän vähääkään epäilemättä pyysi
viskaalilta lautamiehen vangitsemista, joka tapahtuikin, niinkuin olemme
jo nähneet.
Siihen aikaan ei ollut sähkölennättimiä, eikä rautateitä, joiden avulla
olisi saatu pikainen tieto asianomaisille, sentähden laitti kauppamies
erään poliisipalvelian haastamaan molemmat velkakirjassa olevat vieraat
miehet ja kirjoittajan todistajiksi, kaupungin neuvohuoneessa määrättynä
päivänä tapahtuvaan asian tutkintoon.
Määrätty päivä tuli ja kutsutut vieraat miehet olivat saapuneet
paikalle. Poliisimiehet saattivat kunnian lautamiehen oikeuden
tutkittavaksi, ja viskaali oli kannustaja.
"Oletko sinä tällä velkakirjalla yrittänyt saada rahaa lainaksi?" kysyi
oikeuden esimies lautamieheltä, näyttäen hänelle velkakirjaa.
"En minä ymmärrä koko kysymyksessä olevasta velkakirjasta mitään, enkä
tiedä koko asiasta sen enempää", sanoi lautamies.
"Sinä siis kiellät koko asian?"
"Kiellän".
Vieraat miehet kuulusteltiin. Molemmat takuumiehet todistivat, ett'eivät
he ole koskaan tuon takauksen alle kirjoittaneet. Velkakirjan
kirjoittajaksi ja toiseksi todistajaksi kirjoitettu todisti, ett'ei hän
ikänä ole tuota velkakirjaa kirjoittanut, vaikka -- ihme kyllä! --
kirjoitus on ihan hänen käsikirjoituksensa näköistä; toinen todistaja
todisti myös, ett'ei hän ole koskaan ollut todistajana tuota velkakirjaa
tehdessä. Kauppamies todisti juuri tämän oikeuden edessä seisovan
Kanniaisen lautamiehen tulleen häneltä tällä kysymyksessä olevalla
kirjalla eräänä iltana rahaa pyytämään lainaksi.
"Asia on selvä: sinä olet tehnyt ruman väärennyksen, sinulla on
rikos-veli samassa asiassa, tunnusta se!" sanoi oikeuden esimies
vapisevalle lautamiehelle.
"En".
"Etkö tunnusta?"
"En".
"Mutta se saattaisi tuoda ilmi lievittäviä asianhaaroja sinulle
itsellesi".
"Vaikka tunnustukseni toisi minulle taivaan autuuden, en sittenkään
tunnustaisi", sanoi lautamies jäykästi.
"Taivas ei lienekään sinulle juuri isosta arvosta", mumisi esimies ja
kirjoitti pöytäkirjaa.
Asia oli selvä. Oikeus tuomitsi väärennyksestä lautamiehelle
neljäkymmentä taalaria sakkoa ja kunniansa menettäneeksi. Siinähän se
meni lautamiehen virkakin -- sepä nyt on tietty.
Lautamiehen kotipitäjäästä oli tahdottu hänen papinkirjansa oikeuteen.
Sen kautta oli levinnyt huhuja pitäjääsen, että Kanniaisen lautamies on
kaupungissa joutunut kiinni. Kun tuo huhu joutui Kanniaisen setä
Juho-vainajan lesken korville, mutisi hän: "olkaasta vaiti! Jokohan aika
rupeaa jotakin näyttämään?" Pahempaa teki tuo huhu lautamiehen
sairastavalle vaimolle. Kun hän sen kuuli, huudahti hän sydäntä
särkevällä äänellä: "voi Jesus! Enkö minä samaa aavistanut", ja hän tuli
siitä hetkestä pitäen paljon entistänsä heikommaksi.
Kylässä tultiin nyt tuiki uteliaiksi lautamiehen asian suhteen. Joka
kaupunki- ja matkamieheltä kyseltiin lautamiehen kuulumisia, ja pian
saatiin tietoon, että hän on menettänyt kunniansa ja virkansa, vieläpä
saanut sakkoakin. Kun se sanoma ehti riutuneen lautamiehen vaimon
korviin, parahti hän pari kertaa, juuri kuin sydäntä olisi häneltä
poikki leikattu, ja sen erän perästä ei hän puhunut yhtäkään sanaa;
puolen vuorokauden kuluttua oli hän -- ruumiina -- hengetönnä. Sammunut
oli suitseva kynttilä, katkennut oli kärsivä sydän, turhaksi oli käynyt
pettynyt toivo; niin oli käynyt sen sielun, sen sydämen, sen toivon ja
niin käypi monasti maailmassa.
Kun setä Juho-vainajan leski sai kuulla todellisesti, kuinka lautamiehen
oli kaupungissa käynyt, sanoi hän: "aika on jo näyttänyt, totuus on
voittanut". -- Lautamiehen vaimon tilaa oli hän kauan surrut ja
säälinyt, mutta hänen kuolemaansa piti hän vainajan pelastuksena, ett'ei
hänen tarvitseisi enempää nähdä, sillä hän aavisti, ett'ei tämä kaikki
vielä ole kuin "alkutanssia", niinkuin hän usein sanoi. Setä Juhon leski
oli nyt jo sangen vanha ihminen ja hänkin kääntyi pian tautivuoteelle.
Kauan eivät kestäneet hänen riutuneet voimansa taistella kuolon
rautaisia kouria vastaan, ennenkuin hän heitti henkensä ja kallisti
päänsä lepoon, mutta hänellä oli vääryyttä, kärsineenäkin oma leipänsä
kuolemaansa asti. Näyttipä siltä kuin Jumala olisi sallinut hänen niin
kauan elää kuin "aika näytti".
Lautamies ei vetänyt asiaansa ylempiin oikeuksiin. Hän oli lautamiehenä
olonsa aikana tullut jo sen verran tuntemaan lakia, ett'ei asia niin
raskaassa rikoksessa ja niin tukevilla todistuksilla niissä suinkaan
parane, vaan pikemmin pahenee. Hän siis tyytyi tuomioonsa.
Köyhänä, rahoja saamatonna, entisenkin muassaan olevan omaisuutensa
menettäneenä ja kunniansa tuhlanneena palasi Kanniaisen Juho vihdoin
kotiansa. Hänellä ei ollut niin paljoa omaisuutta muassaan, että olisi
voinut ostaa ruokaa nälkäisen vatsansa täytteeksi, vaan hänen täytyi
anella välillä. Eikä hän ollutkaan enää liika komea kerjäläiseksikään,
näin oli hänen maailman ranta neuvonut kaikin puolin. Oudoissa ihmisissä
salasi hän huolellisesti nimensä, mutta tultuansa tuttujen ihmisien
pariin, itki hän hartaasti, kuinka hän aivan syyttömästi ja vääräin
todistusten nojalla oli niin hirmuisesti saanut kärsiä.
Noin viheliäisenä tuli, muinoin niin mahtava Kanniaisen lautamies nyt
kotiansa. Ei hän näyttänyt pitävän mitään lukua vaimonsa kuolemasta;
lieneepä se hänelle ollut mieluistakin, sillä olihan hän nyt poissa
kurisemasta, kärisemästä ja morkkaamasta häntä ja hänen kelpo lapsiansa.
Tosin suri Juho nyt, mutta ei hän surrut kuollutta vaimoansa eikä
mennyttä rikoksellista elämäänsä, ei tehtyjä rikoksiansa, ei huonoa ja
jumalatonta lastensa kasvatusta, ei, vaan hän suri mennyttä tavaraansa,
mennyttä kunniaansa; niitä hän suri. -- Ensi aikoina kotia tulonsa
jälkeen kuultiin hänen usein jonkun veisun tapaisesti yksinänsä
jollottelevan:
"Täällä minun täytyy oleskell', ja käveskell',
Häpeän ja kunnian välill".
No niin. Taisipa tuossa nyt tosiaankin olla jonkunlaista häpeän ja
kunnian väliä, mutta ei niiden välillä ollut niin suurta rajaa kuin Juho
itse luuli, sillä aikaa oli hän jo menettänyt suurimman osan kunniastaan
oikeain ihmisten silmissä; hän oli menettänyt vaan viimeisen hitusen
kunniastansa, vaikka hän luuli sitä tähän saakka itsellänsä niin
runsaasti olleen.
Juho oli pari kertaa jo ennen saanut vääryydellä paljon rahaa
itsellensä. Sentähden kai hän luuli, että kavala vääryys menestyy
häneltä aina yhtä onnellisesti kun ennenkin, mutta -- ei aina niin.