Toinen rikos.
Laurin tyttäristä ei ole tullut puhutuksi isoon aikaan mitään, ei
sittemmin kuin lapsina. Jos heidän kasvatuksensa oli lapsina ollessaan
löyhää isän puolustuksen tähden, niin äidin kuoleman jälkeen se jäi
kokonaan takapajulle. Kaksi oli heitä ja he olivat saaneet kasvaa
kaikessa vallattomuudessa. Ei koskaan Lauri heitä nuhdellut riettaista
ja siivottomista puheista, eikä kysynyt heidän peräänsä, vaikka he
useinkin olivat yönkin poissa kotoaan, tanssi-retkeillään. He olivat
Jumalan luoman puolesta kauniita ihmisiä, mutta tuommoisen kasvatuksen
takia jäi heidän sydämensä kovin mustiksi.
Noin vallattomina kasvaneina tulivat Kanniaisen Laurin tyttäret siihen
ikään, että he alkoivat hankkia miehelään menoansa. Kosioita heillä oli
monenlaisiakin, mutta vaali valta oli Laurin ja hänen tytärtensä
vallassa. Rikkaan Kanniaisen tyttärinä eivät kosiat pitäneet niin
paljon lukua heidän sisällisestä ihmisestänsä kuin heidän ulkonaisista
ja heidän kanssaan saatavista tavaroistaan. Moni siveä ja syvemmälle
näkevä poika kyllä sanoi, ett'ei hän naisi Kanniaiselta, vaikka heillä
olisi perintönä vuori kultaa vieressä, mutta kaikki pojat eivät niin
ajatelleet, eivätkä sanoneet, ja kosioita oli kosolta. Tytärten
mielipiteisiin oli juurtunut isänsä ajatustavat, ett'ei muu ole mitään
tässä maailmassa kuin rikkaus ja rikkauden kanssa seuraa kunnia
itsestänsä, ja niin säilyy suvun kunnia mainehikkaana. Asiain näin
ollessa eivät nuot vaalin ääntövaltaisetkaan katsoneet kosiain sydämiin
eikä heidän mielenlaatunsa, vaan ainoastaan heidän ulkonaisiin
tavaroihinsa.
Kosiain joukossa oli kaksi, jotka olivat kaikkia muita rikkaammat;
toinen heistä tunnettiin juoppo-rentuksi ja toisesta oli huhuja
liikkeellä, että hän olisi ollut osallisena eräässä ikävässä rettelössä.
Nuot pienet epäkohdat eivät vaikuttaneet tytärten eikä isän mielissä
mitään vastakohtaa heidän rikkautensa rinnalla ja tyttäret valitsivat
heidät miehiksensä, toinen toisen ja toinen toisen, arvaapas sen. Lauri
suostui ehdottomasti vaaliin ja sitä tehdessään selitti hän tuosta
juoppo-rentusta: "kyllä hän siitä vakaantuu, kun akan saa" ja toisesta:
"se on perätön ja todistamaton huhu, kateudesta tullut", ja Lauri
iloitsi sydämestään, kun oli tyttärensä saanut niin onnellisiin
naimisiin ja hän huudahti: "Kaikki on hyvin asiat!"
No mitäpä siinä oli; kun kaupat kerran tehtiin vissit, tuli asiasta
tosi ja molempien tytärten häät pidettiin samalla kerralla komeasti jos
komeasti. Mutta, koska noissa häissä ei tapahtunut mitään erinomaista,
niin emme kerro niistä mitään. Heitämme hetkeksi Kanniaisen tyttäret
onnelaansa, miehinensä odottamaan Kanniaiselta suuria perinnöitä heidän
isänsä kuoleman jälkeen, sillä Lauri ei ollut antanut pojallensa, tuolle
nykyään uljaalle lautamiehelle, mitään erikoista omaisuutta jos kohtakin
hän oli hänelle antanut isännyyden koko talouden ylitse; "sillä", oli
Lauri sanonut "yksi sormi on niin kipeä kuin toinenkin".
Asiat menivät Kanniaisella ennen alkanutta, loistavaa menoansa. Mutta
maa oli mennyt rappiotilaan useamman lautamiehen herrastelemis-vuoden
ajalla ja siitä syystä rupesi se vuosi vuodelta antamaan niukempia
tuloja, mutta siitä ei lautamies paljon lukua pitänyt, sillä hän tiesi
olevansa rikas mies. Hän pitkitti vaan yhä eteenpäin samaa loistavaa
elämää, työttömänä ja työn perään katsomattomana ja päälle päätteeksi
oppi hän vähitellen -- ryyppimään. Vieraita rupesi Kanniaisella
asustamaan tavallista tiheämmästi, ja sitten pidettiin huikaisevaa
elämää ja oltiin pöhnässä. Laurin tarkka silmä näki miten viimein oli
käyvä, jos tuonlaista elämää kauvan pitkittää. Pitkän elämänsä ajalla
oli hän tullut huomaamaan sen tosi-asian, ett'eivät suuretkaan tavarat
kestä, jos ei taloutta hyvästi hoideta ja jos vielä päälliseksi eletään
tuhlaavaisesti. Hän oli jo vanha mies, ja oli maailmassa paljon
kokenut, paljon hyörinyt ja pyörinyt tavaran perään; hänpä sen hyvin
tiesi miten tavaraa kootaan ja miten sitä säästetään. Sentähden huudahti
hän eräänä kertana, katsoen nykyistä talouden hoitoa ja muuta elämän
menoa: "nyt pitäisi Laurin olla Juhona, Juhon Laurina, niin kyllä tässä
vielä mentäisiin".
Lauri rupesi jo käymään kovin vanhaksi ja luonto rupesi vaatimaan
häneltä velkaansa, jonka maksaminen lihalle ja verelle on niin
vastahakoista; hänen otsaansa oli ikäänkuin piirretty sanat: "tee luku
hallituksestasi, sillä täst'edes et sinä enään hallita saa". Hän kävi
päivä päivältä huonommaksi ja viimeiseltä ei hän näyttänyt pitävän
mitään lukua tästä maailmasta. Vanhuudessaankaan ei hän puhunut
lapsillensa eikä poikansakaan lapsille, joita nyt oli jo useampia,
yhtäkään neuvovaa eikä opettavaista sanaa, vaan he saivat elää ja olla
aivan niinkuin heidän itsensä halutti.
Viimeiseltä kaatui hän vuoteen omaksi, jossa hän vielä vuosikauden
vietti paremmin kuolleen kuin elävän elämää. Eräänä aamuna, kun häntä
mentiin katsomaan, ei hänessä henkeä enään ollutkaan; elämä oli Laurin
hyljännyt. Siinä makasi nyt tuo uskollinen tavaran kokooja ja palvelia,
yhtä tyhjänä, yhtä köyhänä kuin kaikkein köyhin kerjäläinen.
Vainaja saatettiin hautaan komeilla juhlamenoilla, ja hautajaiset
pidettiin komeat jos komeat. Ne menivät tavallista menoaan, eikä niistä
sen enempää.
Nyt oli tuo toivottu hetki -- Laurin kuolema -- tullut. Kauvan olivat
Laurin tyttäret miehineen tuota hetkeä odottaneet ja nyt kun se tuli,
heidän sydäntään oikein helpoitti. Ei suinkaan sentähden, että heidän
olisi tarvinnut milloinkaan tuota "siivoa isää" peljätä, niinkuin he
sanoivat, vaan sen vuoksi, että he nyt tiesivät saavansa tavaraa --
suuret perintönsä. Kauan oli lautamieskin odottanut isänsä kuolemaa, ei
senvuoksi, että hän olisi ollut koskaan hänen tiellänsä, vaan sentähden,
että hän saisi hänen tavaransa omiin käsiinsä ja talouden hoidon omiin
nimiinsä, sillä kaikki olivat olleet hänen isänsä nimissä ja se suuresti
harmitti häntä.
Lautamies ei näyttänyt pitävän mistään lukua eikä kiirettä isävainajansa
perinnön selvityksestä; pikemmin hän näytti kammovan ja pelkäävän sitä,
kun asiasta tuli joskus puhe. Kun tyttäret ja vävyt huomasivat, ett'ei
asianomainen pidä siitä mitään lukua, hätäilivät he kovin, ja vihdoin
vaativat he laillisessa järjestyksessä pidettäväksi kalunkirjoituksen ja
perinnön ja'on isävainajansa jälkeen; heidän sydämensä oikein hyppi
ilosta, kun he kuulivat kirkossa ne toimitukset kuulutettavan vissinä
päivänä pidettäväksi ja nimismiehen tulevan niiden toimitusmieheksi.
Tuo toivottu ja ikävöity päivä vihdoinkin tuli ja aamulla aikaisin
tulivat vävyt ja tyttäret jo Kanniaiselle, saamaan isoa perintöä.
Nimismies tuli taloon ja alkoi toimituksen. Maat ja mannut, kilut ja
kalut, saamiset ja valmiit rahat pantiin tarkoin kirjaan ja niitä ei
ollut vähäsen.
Kalunkirjoituksen jälkeen tuli perinnön jako eteen. Silloin meni
lautamies hitaasti ja varovasti kaapillensa ja otti sieltä joukon
papereita, joita hän selaili ja käänteli hitaasti, melkeinpä niinkuin
hän olisi jotakin peljännyt. Vihdoin hän otti niistä pari paperia ja toi
ne nimismiehelle, mutta niitä tuodessa vapisivat hänen huulensa ja hiki
juoksi hänen otsaltansa. Nimismies silmäili papereita ja hän näytti
menevän kummiinsa.
"Tässä on lopulliset kuitit molemmilta vainajan tyttäriltä ja vävyiltä,
että he ovat kaiken perintönsä saaneet ja ett'eivät he enään mitään
kaipaa", sanoi nimismies vihdoin.
Nyt tuli tytärten ja vävyjen vuoro hämmästyä.
"Kuitit! Me emme ole mitään saaneet, emmekä minkäänlaista kuittia
koskaan antaneet", huusivat tytöt ja vävyt yhteen ääneen.
"Mutta semmoiset ovat tässä kuitenkin olemassa", sanoi nimismies.
"Ne ovat väärät kuitit, me emme ole niitä antaneet; minkälainen on
niiden sisältö?" hätäilivät hämmästyneet perinnön odottajat.
"Meidän rakas isämme on katsonut hyväksi jo eläissään meille maksaa
rakkaan ja aina muistossamme pysyvän äiti-vainajamme ja omasta
perinnöstään, kolmetuhatta ruplaa kummalleki erittäin, jotka rahat
olemme paikalla käteemme saaneet ja joista rakkaalle isällemme
lopullisen ja täydellisen kuitin annamme, niin ett'ei meillä ole hänen
kuolemansakaan jälkeen mitään kaipaamista, joka vakuutetaan ...llä 7
päivä Huhtikuussa 18..", luki nimismies.
"Onko siellä meidän nimemme ja puumerkkimme?" kysyivät asianomaiset
hädissään.
"Kaikki täydellisesti, sekä tytärten että vävyjen nimet ja puumerkit",
selitti nimismies.
"Kuka on ollut kirjoittajana? hän saa katkerasti vastata väärästä
työstään", utelivat asianomaiset yhä.
"Kirjoittajana on ollut viime vuotena kuollut -- pastorimme".
"Ja entä vieraina miehinä?"
"Tankilan ja Pyrylän kuudennusmiehet, myös molemmat jo kuolleet",
selitti nimismies yhä edelleen.
"Vaikka heissä vielä kukakin lienee pantu kirjoittajaksi ja vieraiksi
miehiksi, mutta kuittien täytyy tulla vääriksi, sillä ne ovatkin väärät.
Narrit eivät ole kumminkaan osanneet matkia tarkalleen pastori-vainajan
käsi-alaa, eivätkä tehdä asianomaisten puumerkkejä semmoisia kuin ne
omista käsistä lähteneinä olisivat", sanoivat puoli toivossa vävyt ja
tyttäret.
"Mitenkähän lienee? katsotaanpa", sanoi nimismies.
Nyt menivät vävyt ja tyttäret katsomaan kuitteja ja voi ihmettä!
kaikkien heidän ja Tankilan ja Pyrylän kuudennusmiestenkin puumerkit
olivat niissä niin selvät ja oikeat kuin kukin olisi ne omalla
kädellänsä piirtänyt, ja käsi-ala oli kuiteissa aivan samanlaista kuin
pastorivainaja tavallisesti kirjoitti! Haettiin muita pastorivainajan
kirjoituksia, pantiin niitä kuittien kanssa rinnakkain, nuuskittiin ja
sihdattiin, eikö jossakin kirjaimessa olisi jonkunkaan mutkan eroitusta,
mutta vaikka kuinkakin olisi koettu olla tarkkoja ja kärkkäitä löytämään
noita eroituksia, ei niissä kuitenkaan mitään semmoista löytynyt.
"Tahdotko maksaa meille hyvällä osamme?" kysyivät sisaret ja vävyt
lautamieheltä.
"En penniäkään", vastasi Juho kylmästi.
"Tästä tulee surkea juttu. Tuo sinun väärä kuittisi ei kelpaa mihinkään,
me haemme sen vääräksi ja sinulta omamme pois", sanoivat sisaret ja
vävyt, kun näkivät ett'ei tässä muu auttanut.
"Koetelkaa vaan", sanoi lautamies yhtä kylmästi.
"Niin. Tämä näyttää tosiaankin kummalliselta! Toisen kerran olen minä
tässä talossa samanlaisessa työssä ja samankaltaiset jahkinat ovat
kummallaki kerralla. Onpa se niin outoa, ett'ei niitä voi muuksi otaksua
kuin väärennykseksi, sillä vaikea olisi uskoa perillisienkään tyhjää
väittävän, mutta tuota kuittiakaan ei saa mitenkään vääräksi", sanoi
nimismies.
"Mitä te joutavia uskotte! Varmaan he ovat kaikki sen saaneet mitä
kuiteissa seisoo", sanoi lautamies.
"Kyllä sen vielä näet, olemmeko kaikki saaneet. Vaikka kuittikin olisi
oikea, ei se olisi kuin pilkkahinta", sanoivat sisaret ja langot, ja
lähtivät tyytymättöminä pois.
Nimismies lähti myös talosta, sillä hänellä ei ollut enään mitään
tekemistä. Hän oli mielessään kovin kummastuksissa noiden hämäräin ja
vääriltä tuntuvien, toisen kerran talossa tapahtuneiden perintöseikkain
vuoksi ja selvään tunsi hän tunnossaan, että tuo vainajan perillisien
maksukin oli hirveä ja kavala väärennys ja rikos, mutta niin kavalasti
ja mestarillisesti tehty, ett'ei sitä ollut suinkaan helppo valkeuteen
saada. Summa vaan kaikesta tuosta oli se, että nimismies rupesi
lautamiestä taas epäluulolla katselemaan.
Huhu levisi pian ympäri kylää, että Kanniaisen Laurivainaja on jo
eläessään maksanut molempien tyttäriensä perinnön ja että lautamiehellä
on ollut sisariensa ja lankoinsa antamat kuitit, ja että sisaret ja
langot ovat noita kuitteja väittäneet vääriksi. Kun tuo puhe tuli setä
Juho vainajan lesken korville, sanoi hän: "se ei ollut Kanniaisen
Juholla ensimäinen kerta". Kun häneltä kysyttiin: "mikä ei ollut
ensimäinen kerta?" vastasi hän vaan: "aikapa hänen näyttää".
Lautamies ei ollut iloinen tuon tapauksen perästä. Hän oli harvapuheinen
ja umpimielinen, ja haki yksinäisyyttä; milloinkaan ei oltu hänen nähty
noin alakuloisena olevan. Perikunta nosti riidan lautamiestä vastaan
perinnöstään ja nimismies rupesi heidän asiansa ajajaksi; se seikka ei
suinkaan vähentänyt lautamiehen alakuloisuutta.
Käräjät tulivat. Lautamies toi kuitit oikeuteen. Kantajat eivät voineet
millään tavalla niitä vääriksi näyttää, sillä kirjoittaja ja vieraat
miehet olivat kuolleet, heitä ei voitu kuulustella; ilman sitä olivat he
tunnetut rehellisiksi miehiksi; muita vieraita miehiä ei ollut, ja
oikeus tuomitsi asian lautamiehelle eduksi.
Nytkös tuli toinen ääni lautamiehen pilliin. Hän tuli niin iloiseksi ja
puheliaaksi, ett'ei hän ollut koskaan sen iloisempi ollut. Hän piti
niiden käräjäin aikana monet semmoiset kestit, ett'ei hänen oltu nähty
koskaan ennen semmoisia ja niin loistavia pitäneen, vaikka hän kyllä
ennenkin oli ollut vierasvarainen.
Niinkuin luonnollistakin on, tuli hän käräjäin loputtua kotiinsa. Hän
kutsui kokoon ystävänsä ja kylän miehensä iloitsemaan kanssansa.
Lautamies oli nyt vierasten mielestä erinomaisemman iloisena, puheliaana
ja vierasvaraisena, ja tämän syytä eivät he voineet käsittää. Kun kaikki
tulivat iloisiksi viinasta, löi lautamies yht'äkkiä reiteensä ja
huudahti: "toisin pitää olla maailman ja toisaalta pitää auringon
paistaa, ennenkuin Kanniaisen Juholta rahat loppuvat".
Vieraat käsittivät tuon lautamiehen lauseen niin, että hän oli noin
iloinen ja lausui tuon kerskauksensa sen vuoksi, kun hän oli nyt saanut
talon ja omaisuuden omaan haltuunsa. Hänellä ei tavaraa ollutkaan nyt
vähän, sillä hänellä oli oma, runsas osansa, setä Juhon osa ja --
sisartensa osa, ja nuot muiden osat oli hän niin toimella ja sukkelasti
osannut itsellensä kääriä. Tuohon oikein ja väärin saatuun tavaraansa
lienee lautamies ehdottomasti luottanut noin huudahtaessaan, ja ehkäpä
hän huomasi itsensä jo niin oppineeksi tuossa isänsä opettamassa
taidossa, että se saattaisi häntä auttaa ainian.
Lukia kai tahtoisi tietää kuinka noiden kuittien ja sisarten perintöjen
laita oikeastaan oli; minä selitän ne ihan paikalleen, mutta sitä
tehdessäni täytyy minun poiketa vähän syrjä-asiaan.
Paikkakunnassa asui siihen aikaan eräs nurkkasihteeri. Hän oli koulua
käynyt melkoisen määrän; lieneekö hän jonkun rikoksensa vuoksi tullut
kesken koulusta pois pannuksi taikka jostakin muusta syystä virkaan
kelpaamattomaksi tullut, en tiedä, mutta summa vaan on se, ett'ei hänen
tiedetty koskaan missään virassa olleen. Hän oli pieni, suippopäinen
mies. Hänellä oli punainen tukka ja parta, matala otsa ja jotenkin
suurehko, vähän kyömyinen nokka. Tuon matalan otsan alla, oudosti liki
toisiaan, kiilui kaksi pientä, pih'an-karvaista silmää, jotka alati
vilkkuilivat sinne tänne ympärillensä. Noiden tähden ei hän ollut mikään
miellyttävän näköinen mies.
Hän oli maakunnassa kaikkena kaikissa. Hän kirjoitteli ihmisille kauppa-
ja velka-kirjoja, piti kalunkirjoituksia ja huutokauppoja niille, jotka
häntä niihin vaativat, ajoi ihmisien käräjä- ja muita oikeuden asioita,
sanalla sanoen: hän teki kaikkia niitä töitä, joita paras nurkkasihteeri
lienee koskaan maailmassa tehnyt -- kelpo maksua vastaan tietysti.
Hänellä oli erinomaisen kaunis käsi-ala ja niin selvä, että oli sen
luullut painosta lähteneen. Hänellä oli jokseenkin hyvä asioimiskyky ja
päälle päätteeksi oli hänellä niin erinomainen jäljittelemis-kyky, että
hän osasi jäljitellä joka-ikisen käsikirjoitusta, olipa se hyvää tai
huonoa, niin tarkkaan, ett'ei hänen jäljittelemistään voitu oikeasta
eroittaa. Kun hänellä oli noin vaaralliset aseet käsissänsä, voi hän
tehdä melkein mitä tahtoi. Hänen sydämensä ei ollut vilpistä puhdas,
että hän olisi voinut hillitä noita hyviä lahjoja poikkeemasta tieltä,
ja sen tähden olivat nuot lahjat monelle valistumattomalle ihmisraukalle
suureksi vahingoksi. Hän ei kammonut rahan edestä tehdä vaikka mitä,
sillä hänen omatuntonsa oli paatunut ja sielunsa mustunut pitkällisessä
rikosten koulussa, ja noita rikoksiansa kylvi ja istutti hän muihinkin,
opettamalla ja kiehtomalla heitä tekemään lähimäisilleen vääryyttä. --
Moni leski ja lapsi itki vielä toisessa polvessakin tuon nurkkasihteerin
tekemien vääryyksien vuoksi.
Maakunnassa kutsuttiin häntä "Valvoherraksi" ja tuon nimen sai hän
siitä, että hän, kun ihmiset pyysivät häntä asioitansa ajamaan, sanoi:
"kyllä minä valvon, kyllä minä valvon".
Oliko Valvoherra rikas, kun hän oli saanut noin suuren vallan tyhmien
ihmisien ylitse ja kun hänellä oli niin isot tulot? Ei, rikas ei hän
ollut, sillä hänen punainen partansa ja tuhkaharmaa naamansa veti niin
paljon, kun hänellä oli "paloviina ostamisessa", niinkuin hän itse usein
sanoi.
Semmoinen mies oli Valvoherra, ei parempi eikä pahempi. Hän oli viime
aikoina usein oleskellut Kanniaisella ja tuohon vierastelemiseen lienee
hänellä ollut useamman laatuiset syyt. Kanniaisen lautamies ei ollut
"raaka talonpoika", jonkatähden hänen kanssaan sopi seurustella. Talossa
oli hänellä valmis, maksuton ruoka ja juoma, ja ehkäpä hänellä oli
talossa vähän -- työtäkin, jos ei isompaa, niin ainakin pari kuitin
tekoa. Siinäpä sitä olikin, sillä siitä oli lautamiehelle ainakin
kahdentoista tuhannen markan hyöty jos ei enempää; mitä lienee itse työn
tekiä saanut, kun teettäjäkin niin paljon sai, sitä ei kukaan tiennyt,
mutta sen vaan kaikki tiesivät, että kauan oli Valvoherralla hyvät
päivät Kanniaisella.
Kaikki ihmiset arvasivat, että Valvoherra oli Laurin kuoleman jälkeen
tehnyt kuitit ja tuomarikin sen tunnossaan tunsi, vaan ei voinut
todistajain puutteessa asiaa oikaista, eikä kuitteja vääriksi tuomia.
Noin oli lautamies jo kahdesti onnistunut toisen omaisuuden
anastamisessa ja siitä hän iloitsi. Hän oli niin korkealla nyt
mielessään, että luuli Jumalan täytyvän ennen muuttaa järjestyksensä,
kuin itsensä köyhäksi tulevan. -- -- -- Isän opin siemen oli langennut
hyvään maahan.