Lisää kunniaa.
Niin. Nuot Kanniaisen Juhon häät loppuivat kaikella komeudella ja
loistolla. Kaikki vieraat menivät kotiansa tyytyväisinä ja he olivat
kaikin tunnoissaan vakuutettuina nuoren parikunnan onnellisuudesta.
Kaukaan aikaan ei kylässä puhuttu paljon mistään muusta kuin Kanniaisen
häistä. Itse kullakin oli niistä yhtä ja toista muistelemista ja
melkeinpä kadehdittiin kylässä niitä onnellisia, jotka olivat noissa
loistavissa häissä saaneet vieraina olla. Kun noista häistä ja talon
rikkauksista oli kerran ruvettu ylistelemällä puhumaan, oltiin niihin
kernaat panemaan lisää, jonka tähden Kannaisisen maine levisi ympäri
maakuntia melkein yhtä ihmeellisinä kuin itämaiset sadut. Setä Juhon
leski ja hänen nykyisen maanpaikkansa väki eivät vaan ottaneet osaa
noihin ylistelemisiin ja imartelemisiin. He pitivät todelliset tietonsa
salassa, eivätkä kielineet ja huudelleet niitä muiden tietoon. Kun he
sattuivat olemaan niissä paikoissa, joissa puhuttiin ja ylistettiin
Kanniaisen rikkauksia, kokivat he hynttiä pois, ett'ei heiltä
vahingossakaan olisi päässyt joku varomaton sana, sillä heidän oli
vaikea olla muuton totuutta sanomatta. He uskoivat vahvasti, ett'ei
Jumala jätä rangaisematta niin hirveää rikosta, joka jo oli kostoa
huutamassa heidän ylitsensä. Tuon Kanniaisen nykyisen väärin hankitun
rikkauden lisän ja siitä saadun kaksinkertaisen kunnian käsittivät he
siltä kannalta, että se kerran oli kantava katkeria hedelmiä. Kun
ihmisien ylistykset Kanniaisista kävivät kovin ylöllisiksi, silloin
tavallisesti pois lähtiessään sanoi setä Juhon leski mutisten: "aikapa
hänen näyttää".
Vaikka setä Juhon leski ja hänen kotiväkensä noin ajattelivat, eivät
kuitenkaan heidän aavistuksensa näyttäneet toteutuvan; päinvastoin
näytti elämä Kanniaisella vakautuvan. Lauri oli vielä hyvissä voimissa
ja hoiti talouden ja muut talon varat entisellä huolella ja
tarkkuudella, eikä nuoresta parikunnastakaan kuulunut mitään
erinomaisempia. Juhon nuori emäntä hoiti taloutta ja Juho teki
tavallista talon työtä ja niin sitä mentiin eteenpäin. Setä Juhon
leskikin iloitsi jo sydämessään ja toivoi heidän parantavan elämänsä.
Hän uskotteli Laurin muuttaneen ajatustapansa ja rupeavan lapsillensa
opettamaan parempia mielipiteitä ja istuttamaan heidän sydämiinsä
Jumalan pelkoa, ja niin tavoin tulevan heistä hyviä ihmisiä. Setä Juhon
leski ei ollutkaan semmoisia ihmisiä, joilla on ilo toisen vahingosta,
ei, vaan hän olisi ennen kaikkea suonut Kanniaisen väen palajavan pois
rikokselliselta tieltään, katuvan pahat tekonsa ja sovittavan
rikoksensa. Tähän asti oli hän heidät tuntenut semmoisiksi, jotka
ihmisten silmissä olivat siivoja, kunniallisia ja arvossa pidetyitä
ihmisiä, mutta jotka totuudessa olivat vilppiä ja petosta täynnä, joihin
ei entisin mikään parempi tunne voinut siaansa saada, mutta nyt toivoi
hän paljon heistä.
Vaikk'ei Kanniaisen Juhon nuori emäntä ollut saanut sen parempaa
kasvatusta, oli hän kumminkin hellä- ja siivo-luontoinen ihminen ja hän
sai paljon aikaan miehensä hillitsemiseksi. Siivolla, hiljaisella ja
lempeällä käytöksellään lannisti hän monta miehensä pahaa taipumusta, ja
näyttipä siltä kuin hän olisi todellakin tullut hänen hyväksi
enkelikseen. Hänen miehensä kuunteli ja totteli vielä mielellään
vaimonsa ystävällisiä neuvoja ja varoituksia, sillä hän ymmärsi ja
käsitti ne oikeutetuiksi. Vaikka Juho oli saanut niin pintapuolisen ja
väärän kasvatuksen ei hän ollut kuitenkaan tottunut vielä juomaan, joka
niin pikaan on monen syöstänyt perikatoon.
Kaiken tuon havaittuaan, rohkeni setä Juhon leski mennä Kanniaiselle.
Heti sinne tultuaan käski hän Laurin ja Juhon kamariin kolmenkesken.
"Ettekö te maksaisi osaakaan minulle takaisin niistä rahoista?" sanoi
leski, kun olivat tulleet huoneesen.
"Mistä rahoista?" kysyi Lauri tuimasti.
"Niistä, jotka olette minulta varastaneet", sanoi leski rohkeasti.
"Varastaneet? Milloin sinulla olisi rahoja ollut meidän tai muidenkaan
varastaa?" kysyi Lauri kiertelevästi.
"Minun miesvainajani oli yhtä iso perillinen taloon kuin sinäkin ja
hänellä oli yhtä paljon rahoja kuin sinullakin ja vielä enemmänkin. Sinä
olet vääryydellä anastanut itsellesi kaikki talon yhteiset saamiset ja
päälliseksi olette meidän erikoiset rahamme varastaneet ja siten
laittaneet minun lumelle suin. Sentähden pyydän teitä, omantuntonne
nimessä antamaan minulle takaisin mitä olette vääryydellä minulta
anastaneet", pyyteli leski.
"Milloin olemme sinulta varastaneet? mitä sinä semmoisia puhut?" intteli
Lauri.
"Silloin juuri kuin rakas miesvainaani taisteli kuoleman kanssa, oli
sinun poikasi ryöväämässä rahoja", sanoi leski.
"Tuhannen pirua, sanotko, puhutko niin? kuka sinulle semmoisia tietoja
on antanut?" sanoi Lauri hämillään ja puoleksi vihassa.
"Sen on minulle sanonut se, joka on teidän tekonne tietänyt yhtä
tarkkaan kuin te itsekin", sanoi leski vakavasti.
Tuon sanan kuultuansa selkeni Lauri, joka lesken puhetten tähden oli
joutunut jotenkin hämille. Hän oli luullut heidän tekonsa tulleen
todistettavasti ilmi ja siitä tuo hänen hämminkinsä. Tuosta lesken
viimeisestä puheesta huomasi hän, ett'ei leski ollut saanut tietojansa
muualta kuin hänen vaimovainajaltansa ja hän ei suinkaan kelvannut
asiassa todistajaksi. Sentähden pääsivät Lauri ja Juho äkkiä irti siitä
ahdistuksesta, johon he olivat joutuneet.
"Jos sinä semmoisia todistamattomia juoruja rupeat levittämään, niin
varo itseäsi, sillä siinä tapauksessa minä näytän sinulle, mitä toisen
kunnian loukkaaminen maksaa", sanoi Lauri uhkaavasti voittoriemulla.
"En suinkaan minä asiaa toteen saa, mutta omissa tunnoissanne tiedätte
tekonne ja sen todistajan nojalla pyydän teidän maksamaan minulle
vähänkin", pyyteli vieläkin leski.
"Me emme maksa sinulle mitään, hae lain kautta, jos luulet saavasi",
sanoi Lauri ylpeästi.
"Onpa kuitenkin yksi, joka näkee ja tietää tekonne".
"Kuka?"
"Jumala".
"No tuo sitten Jumala todistajaksi käräjiin!" sanoi Lauri uhkarohkeasti.
"Hänen ei tarvitse tulla todistajaksi maalliseen oikeuteen eikä lakiin.
Hänellä on lakinsa ja oikeutensa ja Hän ei tarvitse todistajia
tuomitessaan. Ja Hän tuomitsee vielä kerran tämän meidänkin asiamme ja
Hänen tuomionsa ovat oikeat. Minä luulin teidän omantuntonne jo auenneen
katumaan rikostanne, mutta nyt huomaan luuloni olleen suuren erehdyksen.
Minä rukoilen teitä: älkäät kootko vihaa päällenne vihan päiväksi!
Älkäät viivytelkö, vaan tehkäät parannus, ennenkuin Vanhurskaan Jumalan
kosto joutuu, sillä Hänen kostonsa on hirmuinen", nuhteli ja pyyteli
heitä leski.
"Me emme tarvitse sinun saarnojasi ja olisi varsin suotuisa asia, jos
menisit pois täältä hulluttelemasta", sanoi Lauri.
Leski meni. Hän näki nyt perinpohjin erehdyksensä. Hän meni murtuneella
ja särkyneellä mielellä majataloonsa ja suri siellä yksinänsä entisen
kotitalonsa asukasten paatunutta ja jumalatonta tilaa. Hän oli jo
ruvennut toivomaan hyvää, toivomaan heille elämän parannusta,
jonkatähden hän ei ollut isoon aikaan enään mutissut noita ennustavaisia
sanoja: "aikapa hänen näyttää", mutta tuon tapauksen jälkeen mutisi hän
ne taas aina silloin kuin kuuli ylistettävän Kanniaisen asukasten
onnellisuutta.
Olipa tuo lesken suora puhe saattaa levottomaksi Laurinkin ja Juhon,
varsinkin Juho hätäili kovasti, sillä hän oli arka kunniastaan, vaan ei
rikoksestaan. Leskellä oli tarkat tiedot hänen rumasta teostansa ja jos
hän nuot tietonsa levittää maailmalle, niin Juhon kunnia on huutavassa
hukassa. Tuo ennakkoluulo vaivasi kovin Juhoa, sillä hänellä oli nyt jo
enempi kunniaa maailman silmissä kuin kenelläkään muulla paikkakunnassa
ja sen menettäminen tuntui hänestä kovin kauhealta.
"Voi, voi! Tuo setävainajan rahojen katoaminen on kohta tietona ympäri
kylää oikeassa karvassaan", päivitteli Juho isälleen, kun he olivat
tulleet kahdenkesken.
"Ei sinun tarvitse tuosta olla noin huolissasi, kyllä asia salassa
pysyy", sanoi isä lohdutukseksi rauhattomalle pojalleen.
"Mutta leski tuntuu tietävän kaikki", sanoi Juho yhä huolissaan.
"Vaikka, mutta hän onkin ainoa, joka asiasta tietää", sanoi Lauri.
"Mutta hänpä jo saattaa levittää asian ympäri kylää", sanoi Juho, yhä
vielä peljäten.
"Hän ei tohdi sitä tehdä, sillä hän ei voisi, todistajain puutteessa
sitä todeksi näyttää; annoinhan minä jo hänen tietää, mitä siitä
seuraisi, jos hän asian levittelisi", sanoi Lauri suurella varmuudella.
Juho päästi syvän huokauksen, sillä hänen sydäntänsä helpoitti tuo isän
rauhoittava ja lohduttava puhe.
"Mistähän leski on asiasta saanut niin tarkat tiedot?" kysyi Juho
melkein jo iloisesti.
"Luultavasti on äitivainajasi sen hänelle kertonut. Hän raukka oli niin
yksinkertainen, että yötä päivän uneksi ja höpisi tuota mitätöntä asiaa,
ja oli niinkuin omantunnon vaivassa. Hän piti hirmuisena rikoksena sitä,
että otimme oman omaisuutemme omaan talteemme; luultavasti on hän
omantuntonsa vaivoissa kertonut asian kuolema-hetkellään leskelle, sillä
hän oli juuri silloin hänen luonaan", selitteli Lauri pojallensa niin
keveällä mielellä kuin olisi hän puhunut hyvin iloista tai aivan
vähäpätöistä asiaa.
Tuo rauhoitti Juhon kokonaan. Jos hänen tuntonsa väliin nuhtelikin hänen
tekoansa vääräksi, niin nuot isänsä puheet ja mielipiteet tekivät hänet
aivan terveeksi, ja hänen paha työnsä tuntui nyt hänen omassa
mielessänsäkin aivan oikealta. Äitivainajansa piti hän nyt vaan
joutavana hupakkona, joka ei muka asioita oikein ymmärtänyt, ja Juho oli
nyt melkein mielissään, kun oli hänestä päässyt, ettei tarvinnut enään
kuulla hänen alituisia horinoitansa ja haukkumisiansa, jommoisina hän
oli äitinsä neuvomiset ja varoitukset oppinut pitämään. Mutta että äidin
sydän oli poikansa rikosten painon alla kesken ikänsä murtunut ja
katkennut, sitä ei Juho ollut koskaan tullut ajatelleeksi, sillä hänen
sydämestään oli sen tunnon poistanut -- isä.
Noin rauhoittuivat taas isän ja pojan mielet ja heidän uskaltamisensa
tavaroihinsa kasvoi aika ajalta aina isommaksi.
Onni ja menestys näytti olevan Kanniaisilla nyt kaikissa. Juhon vaimon
isolla perinnöllä lisättiin talon ennestäänkin jo suuria varoja. Niitä
ja muita talon varoja hoidettiin edelleenkin hyvästi, ja varat, tavarat,
rikkaus, kunnia ja maine kasvoivat aina isommiksi. Pian oli yleisenä
puheena monessa pitäjäässä, ett'ei koko paikkakunnassa löydy Kanniaisen
talon eikä miesten vertaa, mutta setä Juhon leski mutisi nyt tiheämpään
kuin ennen: "aikapa hänen näyttää".
Lauri oli nyt jo jotenkin vanhentunut. Päästäksensä elämän huolista
vähemmälle, antoi Lauri pojallensa isännyyden talossa ja kaiken muun
tavaran hoidon. Juho otti sen ilolla vastaan, sillä se oli jo kauan
ollut hänen sydämensä haluna, vaikk'ei hän koskaan julkisesti siitä
maininnut.
Lauri oli nyt oikein hyvillä mielin, kun hän näki poikansa noin
turvatussa tilassa. Hän oli kokenut kannattaa suvun kunniaa ja sen hän
oli tehnyt mielestänsä niinkuin mies. Hän oli oikein ja väärin kokoon
käärinyt, eikä ollut koskaan ylön antanut työtä. Kaiken tuon työnsä ja
vaivansa hedelmän oli hän nyt laskenut poikansa käteen ja se ei ollut
hänen mielestään vähä. Oltiinhan monessa sukupolvessa oltu rikkaita ja
se on hyvästi säilynyt, vieläpä melkoisesti karttunutkin. Nyt oli tuo
rikkaus vähällä mennä kahtia, toisen veljen vuoksi, mutta tuo
vaarallinen jakauminen saatiin toki estetyksi ja koko omaisuus on
tarkasti suvun käsissä. Hän oli nyt jo vanhentunut, mutta hän oli
tehtävänsä toimella tehnyt ja Juho oli siihen vielä lisäksi tuonut
suuret vaimonsa perinnöt. Noita tekojaan, noita töitään peilaili Lauri
nyt mielessään ja silti silmäili hän menneeseen aikaan. Se heijasti
hänelle niin loistavalta ja tuota kunnollisuutensa heijastusta
nähdessään ja tuntiessaan, ei hän voinut olla perheensä edessä
levittämättä käsiänsä ja huudahtamatta: "eikös tässä ole?"
Lauri ei suinkaan ollut niitä ihmisiä jotka pitivät itsensä
jumalattomina, ei, vaan hän tunsi tykönänsä, että hän on tehnyt kaikki
mitä tehtämän piti. Hän oli välttävä kirja-mies ja kirkossa kävi hän
ahkerasti. Hän kävi usein Herran ehtoollisella ja varoi tarkoin, ett'ei
hän syönyt einettä niinä aamuina. Kirkon jälkeen lukea tankkasi hän
korkealla nuotillisella äänellä raamattua. Hän ei käynyt sinä päivänä
koskaan kylässä; ei hän myöskään ryhtynyt mihinkään maalliseen toimeen
niinä päivinä. Usein, kun Lauri lukea pomotti raamattua, pitivät nuoret
meluaan ja ilveitään samassa huoneessa, eikä he häirinneet Laurin
hartautta, eikä Laurin hartaus heitä, sillä kumpikin puolue teki vaan
vapaasti mieli-työtään, olematta vähintäkään haittana toisillensa!
Katsoen kristilliseltäkin kannalta mennyttä elämäänsä, oli Laurilla syy
olla tyytyväinen siihenkin. Noita kaikkia katsellessaan ja
tutkistellessaan, pani Lauri kätensä ristiin ja lausui nuot hurskaan
Simeonin sanat: "Nyt sinä Herra lasket palvelias rauhaan menemään, sillä
minun silmäni ovat nähneet sinun autuutes".
Tulipas nyt pitäjäässä lautamiehen virka avonaiseksi. Jos missä tuli
puheeksi uudesta, tulevasta lautamiehestä, olivat kohta kaikki siinä
yksimielisessä päätöksessä, ett'ei siihen ollut sen sopivampaa,
rehellisempää, arvokkaampaa ja rikkaampaa miestä pitäjäässä kuin
Kanniaisen Juho. Kun kysymys tuli oikeudessa, kuka olisi sopivin siihen
ammattiin, puoltivat käräjäkuntalaiset yksimielisesti Kanniaisen Juhoa.
Tuomari kysyi nimismiehen ajatusta asiassa ja nimismies sanoi tosin
ajatelleensa ensimältä huonosti Kanniaisen Juhosta, vaan ett'ei hän ole
viime aikoina havainnut mitään vilppiä hänessä, jonkatähden ei hänellä
ole mitään vastaan sanomista; seuraus kaikesta tuosta oli, että Juho sai
luottamusviran, ja asianomaiset iloitsivat noin onnistuneesta
vaalistaan.
Kanniaisen Juhosta tuli nyt Kanniaisen lautamies. Hän ei ollut osannut
aavistaakaan, että noin suuri kunnia juoksisi itsestänsä hänen syliinsä.
Tuo uusi, odottamaton onni hurmasi hänen kokonaan, sillä hänen ankara
kunnianhimonsa sai siitä semmoisen lisäyksen, ett'ei sillä ollut enään
mitään rajoja. Lauri myös iloitsi sydämestään, sillä hän näki uuden,
runsaan lisäyksen muutoinkin jo niin mainehikkaassa sukunsa kunniassa,
ja tuo lisäys oli Laurin mielestä ikäänkuin loistokivi sukunsa elämän
kruunussa, jota se oli vielä tähän asti puuttunut.
Elämä Kanniaisella muuttui nyt kokonaan toiseksi; se muuttui
työteliäästä talonpojan elämästä loistavimmaksi herras-elämäksi, sillä
kuinkapas se muutoin sopisi noin korkeassa asemassa. Toisen pytingin
huoneet laitettiin mitä hienoimpaan asuun: seinät tapiseerattiin,
lattiat ja katto maalattiin, takat muurattiin uudestaan kaakelitakoiksi,
huoneet sisustettiin kiilloitetuilla ja uuden mallin mukaan
valmistetuilla huonekaluilla, suuret peilit asetettiin seinille ja
saliin loistava kristallikruunu kattoon; eipä niiden huoneiden
tarvinnut hävetä parhaimman ja hienoimman herran asuntoa.
Juho heitti nyt kaiken työnteon ja työn perään katsomisenki pois, sillä
hän tunsi, ett'ei hänen korkea asemansa sitä sietänyt. Työtä tosin
tehtiin talossa niinkuin ennenkin, mutta työ oli palkollisten ja
päiväläisten käsissä, jonkatähden työt tulivat tehdyiksi kuten sattui.
Lautamies rupesi oman perheensä kanssa syömään eri pöydässä ja herkkuja
ei suinkaan puuttunut. Herrasväkeä kutsuttiin usein taloon ja heitä
kestittiin mitä runsaimmalla vieraanvaraisuudella. Useat kerrat vuodessa
pidettiin isot kemut, joissa oli runsaasti vieraita -- ylhäisiä --
tiettypä se. Niissä ei puuttunut ruokia eikä juomia ja kaikki
ihmettelivät talon loistoa ja vieraanvaraisuutta.
Kun lautamies kulki käräjämatkoillansa, oli hänellä aina muassa
kyytimies, joka häntä palveli. Hänellä oli vissit, rikkaat käymätalot,
joissa hän majaili kulkiessaan ja joissa hän otettiin vastaan suurella
mielihyvällä. Hänen kiiltävä ja korskuva hevosensa pantiin talliin,
ruokittiin ja hoidettiin kuin parhain taittiin, ja mies oli niissä
taloissa kuin kotonansa. Hänellä oli hopea-helainen meren-vahapiippu,
jossa oli niin pitkä helmillä koristettu varsi, ett'ei hän ylettynyt
sitä muutoin sytyttämään kuin pitkällä päreellä. Kun hän tuli taloon ja
sai vaatteet riisutuksi päältään, otti hän kauniin kukkaron esille, pani
sieltä hienoimpia kartuuseja piippuunsa, istui sitten johonki
näköisälle paikalle kenossa selin ja sanoi talon lapsille: "tuokaasta
nyt papan piippuun poppaa!" Lapset riensivät kilvalla täyttämään tuota
kunniakasta käskyä, sillä he tiesivät, ett'eivät he nyt palvelleet
mitään kunniatonta ja arvotonta miestä; olipa heillä toivossa voiton
pyyntikin, sillä lautamies jakeli lapsille palveluksien edestä runsaasti
makeisia, joita hänellä oli aina muassa. Käräjäpaikassa oli hänellä
erityinen komea majapaikka, jossa hän usein kestitsi käräjäherroja,
virkaveljiään ja muita arvokkaita ystäviänsä. Käräjäkunnassa ei oltu
koskaan ennen nähty semmoista lautamiestä, ja hänen maineensa ja
rikkautensa loisto levisi ympäri maakuntaa.