Kunnian kukkula.
Tuon tanssi-tapauksenkos perästä kylän nuorisolle jauhamista tuli.
Ensinnäkin iljetti heitä Kanniaisen Juhon käytös Elsaa kohtaan, sillä
heidän aikanaan ei ainakaan oltu koskaan nähty sievää tyttöä noin
kohdeltavan. Minkätähden tuo sinisilmäinen poika etupäässä tunsi
olevansa velvollinen Elsaa puolustamaan ja pelastamaan ra'an ja
tunnottoman pilkkaajan käsistä, selkeni pian itsestänsä, kun he
kuuluutettiin avioliittoon. Mutta se ei selvennyt heille, mitä tuo
"kourakaupalla"-sana merkitsi, jonka Elsan sulhanen oli Kanniaisen
Juholle sanonut ja joka sana oli niin pahaa Juhossa vaikuttanut. He
koettivat kaikilla keinoilla, ystävien oikeudellakin, saada tietoonsa
Elsalta ja hänen sulhaseltansa tuon sanan perustusta, mutta turhaan,
asia pysyi vaan yhtä pimeänä kuin ennenkin, sillä vaaditut eivät
antaneet minkäänlaisia selityksiä.
"Aikapa sen näyttää", oli Elsa vaan eräälle ystävälleen lausunut, kun
tämä kovin häntä kahdenkesken uteliaisuudellansa hätyytti. Siinä
kaikki.
Luultavasti oli Elsalla ja hänen sulhasellansa tieto siitä rikoksesta,
jonka Kanniaisen Juho oli setänsä kuolema-hetkellä tehnyt, ja tuo tieto
lienee heille kulkenut setä-Juhon lesken kautta, joka -- niinkuin jo
tiedämme -- usein seurusteli Elsan vanhempien kanssa. Elsa, sulhasineen,
piti tuon salaisuuden tarkasti hammastensa takana, heittäen todellakin
ajan vastattavaksi ja selvitettäväksi ne kysymykset, joihin heiltä
vastausta vaadittiin, ja se ehkä olikin paras keino.
Niin tuo rettelö loppui ja vähitellen joutui koko asia unhotuksiin.
Kanniaisen Juhokin rupesi itseänsä sievemmästi käyttämään nuorison
joukossa, sillä hän selvästi huomasi, ett'eivät neidet ja toiset
nuorukaiset hyväksyneet hänen käytöstänsä. Nuoriso piti taas Juhon ennen
pitkää samassa arvossa kuin ennenkin, kun näkivät hänen parantaneen
elämänsä.
Kanniaisen Juho rupesi nyt naima-hommaan. Oli pitäjäässä maan valio,
rikas talo, jossa oli Kaisa niminen tytär. Hän oli talon haltiain ainoa
tytär, vaan ei ainoa lapsi, sillä heillä oli myös yksi poika. Kaisan
vanhemmat olivat siivoa väkeä, mutta sen hekin kyllä tiesivät, että he
olivat rikkaita. Kun Kaisan isä sattui joskus olemaan vähän hiplakassa,
puhui hän silloin, kuinka onnellisen naimisen se saa, joka voittaa
Kaisan -- sydämenkö? Ei vaan, joka voittaa Kaisan hänen -- isältään.
Silloin luopuisi muka tuhansia myötäjäisiksi. Hyvin kyllä ymmärrettiin
mitä tuohon Kaisan voittamiseen tarvittiin pääasiallisesti, nim. --
rahaa -- rikkautta. Vaikka he olivat siivoja ja kaikilta kunnioitettuja
ihmisiä, täytyy kuitenkin tunnustaa, että heidän katsanto-ja
käsitys-tapansa olivat aikojen kuluessa tulleet hiukan itsepintaisiksi
ja -- teidän luvallanne sanoen -- typeriksikin, ja tuo oli tapahtunut
heidän rikkautensa vuoksi. Sentähden eivät he koskaan voineet katsoa
ihmissydämeen, sillä siinä oli aina edessä joko rikkaus tai köyhyys,
joiden tähden ihmiset näyttivät heidän silmissään aina sennäköisiltä,
minkälaiset rinta-varustukset kullakin oli. Noiden rinta-varustuksien
ylitse katselivat he ihmisiä, niinkuin kuvapatsaita, vaan ei niinkuin
eläviä, tunnokkaita ihmisiä. Jos jonkun rintavarustukset olivat tehdyt
rikkaudesta, rahasta, tavarasta, viljasta, karjasta, näytti niiden
takana olija heistä pitkältä kulta-möhkäleeltä mutta oliko jonkun
etuvarustukset raketut paljoista lapsista työstä, vaivasta, hiestä,
kärsimyksistä, kyyneleistä ja tyhjistä kukkaroista, silloin ei niiden
takana olija Kaisan vanhempien silmissä näyttänyt kuin laho-kannolta,
joka saisi mädätä ja kaatua, mitä pikemmin sen parempi, pois tuosta
tieltä ja ihmisien vaivoina olemasta. Semmoinen katsantotapa Kaisan
vanhemmilla oli. --
Mitä itse Kaisaan tulee, oli hän siveä, helläluonteinen ja kaikin puolin
moitteeton tyttö. Ei kuitenkaan käy kieltäminen, ett'ei Kaisa ollut
perinyt vanhempiensa katsanto-tapaa ihmisien tuntemisessa, sillä:
"sukuhunsa on suopetäjä" ja "omena ei kauas puusta putoa".
Tuommoiset olivat ne ihmiset, joiden tykö Kanniaisen Juho kääntyi
naima-tuumissaan. Edeltäpäinkin jo voimme arvata, että Juhon asiat hyvin
menestyivät sekä vanhempien että tytön luona. Olivathan he rikkaita
kahden puolen; siinä oli kylläksi, sillä ihmis-sydän, tuo sisällinen
ihminen, ei tullut kysymykseenkään kummaltakaan puolelta. Päätä pahkaa
tehtiin naima-liitto ja siitä liitosta iloittiin molemmin puolin, mutta
iloakin iloisempaa oli Kanniaisella, sillä siellä tiettiin talon jo
ennestäänkin suurien varojen saavan tuossa kaupassa runsaan lisäyksen.
Olipa Kanniaisellakin kuitenkin niitä, joita ei enään mitkään ilot
iloittaneet. Ne olivat Laurin vaimo ja setä-Juhon leski. Kärsivä
äiti-parka tiesi aivan hyvin, ett'ei veriruskea rikos lähde pois eikä
lakkaa kostoa huutamasta sillä, jos uutta lisä-rikkautta tuodaan taloon,
vaan että siihen tarvitaan totinen katumus ja elämän parannus ja
rikoksen sovittaminen; semmoisia ei ollut isällä eikä pojalla, ja siitä
ymmärsi, siitä huomasi äiti, että koston käsi ei ollut poistettu,
näyttäköönpä elämä kuinkakin loistavalta ja lupaavalta tahansa.
Vainajan leski suri kovin miehensä kuolemaa. Entinen tahi oikeammin
nykyinen koti tuntui hänelle kaiken haaran kautta ikävältä ja kolkolta.
Hän tiesi ja tunsi selvästi tunnossaan, että hänelle oli tehty paljon
vääryyttä: hänen omaisuutensa oli anastettu yhdellä tahi toisella
tavalla: hänen rahansa olivat varastetut, ja ett'eivät varkaat olleet
mistään muualta kotoisin kuin kotoa, sen hän hyvin kyllä tiesi, sillä
hänelle oli jäljestä päin ilmestynyt vissejä merkkejä siihen, vaan ei
kuitenkaan niin riittäviä, että olisi asian toteen saanut. Kolkko,
raskas oli hänen elämänsä noiden tähden talossa, jossa häntä muka
suuresta armeliaisuudesta ylönkatseellisesti hoidettiin ja elätettiin.
Hän olisikin jo aikoja mennyt tipotiehensä koko talosta, sillä hänestä
tuntui paremmalta elää vaikka kiven raossa kuin tuommoisessa vääryyden
pesässä, mutta hänen kälynsä murheellinen ja kituva tila pidätti häntä
pysymään paikallansa, sillä hänen kävi kovin sääliksensä käly-parkaansa,
jolla ei ollut yhtään ihmistä koko talossa, jolle hän olisi saattanut
sydämensä avata.
Mitä siitä oli. Noiden kahden olennon murheellinen ja raskas tila ei
voinut vähääkään masentaa sitä iloa, mikä isällä ja pojalla oli taas,
kohti tulleen uuden onnen tähden. Kanniaisen talossa oli nyt vaan paljon
hommaa tulevien häiden tähden, jotka piti saada komeat jos komeat niin
rikkaalle naima-miehelle ja naitavalle kuin heistä kumpikin oli. Mitäpä
siitä jos talon emäntä makasikin vuoteessa liikkumattomana ja läheni
loppuansa. Mitäpä siitä jos setä Juhon leski olikin iloton ja raskaalla
mielellä, sillä hänen rahansa ja muut tavaransa olivat hyvässä tallessa,
yllä pitämässä suvun kunniaa, ja toista oli tulossa. Ei nyt joutanut
lukua pitämään kahdesta nurrusunterista, he saivat elää ja olla kuten
heidän halutti; tässä oli muita parempiakin tehtäviä ja toimitettavia.
Määrätty hääpäivä tuli. Suuri, mahtava ja lukuisa häävieras-joukko
kokousi taloon. Vihkimys toimitettiin tavallisilla kirkollisilla
menoilla. Sen jälkeen kääntyi parikunta selin salin peräseinään ja
hääväki rupesi onnea toivottamaan nuorelle parikunnalle, pappi edellä,
muut jäljestä.
Juuri kun onnentoivotus oli alkanut, tuli talon piika-tyttö kiireesti
hää-huoneesen ja katseli hätäisesti ympärillensä. Viimein hän sukelsi
väkijoukon lävitse erääsen nurkkaan; siellä oli setä Juho-vainajan
leski.
"Emäntä käski teidän kiiruusti tulla hänen tykönsä", kuultiin pii'an
kuiskaavan lesken korvaan.
Leski ja piika lähtivät heti.
Sairaan kamariin tultuansa, havaitsi leski heti, ett'ei hänen kälynsä
loppu ollut kaukana. Sairas viittasi piika-tytön poistumaan ja hän
totteli. Kun he olivat jääneet kahden kesken, sanoi sairas heikolla
äänellä:
"Minä tunnen lasini jo juosneen tyhjille. Minun omaatuntoani painaa
hirmuinen salaisuus, jota en ole tohtinut kenellekään ilmoittaa, mutta
minä en tohdi sen kanssa mennä Jumalan tuomioistuimen eteen, jos en minä
sitä ilmoita. Minulla ei ole yhtään ihmistä koko maailmassa muita kuin
sinä, rakas kälyni, jolle voisin sydämeni avata, mutta sinultakin on
minun täytynyt salata tähän asti tuo hirmuinen omantunnon vaivani. Voi
rakas kälyni! Sinua on julmasti petetty ja -- varastettu..."
"Minä tiedän sen", keskeytti hänet leski.
"Niin mutta et tiedä kuka varas on. -- Oi, Jumalani, mitä minun täytyy
ilmoittaa! Varas on minun -- minun poikani", sanoi emäntä ja raukesi
voimattomuuteen.
"Minä olen jo kauvan aavistanut rahojemme varkaan olevan kotoa, mutta en
ole osannut ajatella, että varas olisi juuri poika Juho. Paremmin olen
tuota ilkitekoa luullut Laurin työksi", sanoi leski.
"Lauri ei sitä ole tehnyt, mutta ei hän ole parempi kuin poikakaan,
sillä hän tiesi heti asian tapahduttua poikansa ruman teon ja hän vaan
iloitsi siitä. Oikeastaan onkin tuo kauhea rikos Laurin syy, sillä hän
on pienestä pitäin puollustanut lastemme rikoksia ja herättänyt heissä
ahneuden himoa, ja nyt se on mennyt jo niin kauas. Tuo on tehnyt kovin
kipeää sydämelleni, mutta minun on täytynyt kaikissa vai'eta ja mykkänä
kantaa raskasta suruani. Minä en kestänyt sitä ankaraa sydämeni tuskaa,
joka jo kauan, yötä ja päivää on raskaana taakkana painanut minua. Minun
terveyteni, voimani ja henkeni ovat riutuneet murheesta lasteni tähden
ja pian ovat minun vaivani ja murheeni loppuneet. Kenties onkin se
paras, kun pääsen pois, näkemästä sitä vanhurskaan Jumalan kostoa, joka
heitä vielä kerran kohtaa, sillä ei Herra jätä rankaisematta niin
syvään turmelukseen langenneita. Ainoa keino tuon rangaistuksen
välttämiseen olisi totinen parannus ja katumus, mutta minä pelkään sen
heiltä jäävän tekemättä, sillä tämän maailman elämän suru ja rikkauden
himo on heidän sydämiinsä jo niin syvälle juurtunut, ett'ei siellä ole
enään siaa paremmille tunteille -- -- jospa he kuitenkin vielä
heräisivät, jospa he saisivat silmänsä auki ennenkuin heidät saavuttaa
ajallinen ja ijankaikkinen kosto, -- Jumalani, voi, voi!" vaikeroitsi
tuo kuolemaisillansa oleva, miestänsä ja lapsiansa säälittelevä ja
rakastava äiti.
"Millä ajalla poika Juho teki tuon ruman työnsä?" kysyi leski.
"Voi Jumalani! Juuri setä vainajan kuolema-hetkellä. Sepä se tekee
rikoksen raskastakin raskaammaksi. Siitä sen selvästi näkee, kuinka
syvälle turmelus on istunut ja istutettu, kun saattaa juuri samalla
hetkellä mennä varastamaan, jolloin toinen kutsutaan Jumalan
tuomioistuimen eteen tiliä tekemään töistänsä. Oi Jumalani! Semmoinen
omatunto on paatunut; se on jo poltinraudalla merkitty. Voi, voi! Se on
kauheaa ajatella".
"Rakas kälyni!" sanoi leski. "Minä pyydän sinua: älä vaivaa heikkoja
sielusi ja ruumiisi voimia noin surullisilla ajatuksilla. -- Ne
heikontavat sinua. Heitä kaikki Jumalan käteen, Hän toimittaa kaikki
parhaiten".
"Voi, voi! Minä en saa niitä ajatuksia pois mielestäni, puolisonna ja
lasten äitinä. Minä rakastan ja -- -- kärsin paljon, kovin paljon --
voih -- voih", puheli sairas heikolla äänellä ja samassa vaaleni hän
aivan kalpeaksi ja kuollon kalvo peitti hänen himmeät ja
riutuneennäköiset silmänsä.
Leski näki kälynsä lopun lähestyvän. Sentähden juoksahti hän toisesta
huoneesta käskemässä sen piikatytön, joka häntä oli käynyt sairaan tykö
käskemässä ja joka oli sairasta jo pitemmän aikaa hoitanut.
Kun he tulivat sairas-huoneesen, ei sairas jaksanut enään puhua. Hän
ojensi kätensä kälyllensä ja leski otti sen omaansa. Siihen jätti hän
kätensä lepäämään hermotonna ja rupesi tekemään loppua. Tovin ajan
perästä ei hän ollut enään elävien joukossa. Leski olisi toimittanut
sanan muillekin, mutta ei hänellä ollut siihen aikaa.
Kun leski ja piikatyttö olivat enimmästä surustaan ja itkustaan
tyyntyneet, menivät he hää-huoneesen. Siellä eli iloinen melu ja pauhu.
Ei yksikään häätuvassa olijoista osannut aavistaakaan, että eräs sydän
juuri oli katkennut siitä syystä, josta isä ja poika ehkä juuri
parahillaan sydämestänsä iloitsivat, nimittäin väärän tavaran ja
rikkauden saamisesta.
Kun Lauri havaitsi pii'an ja lesken silmien olevan vesissä, käveli hän
tytön ohitse ja nykäsi häntä hihasta mennessään. Tyttö ymmärsi
nykääsemisen ja lähti jälkeen.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Lauri, kun olivat tulleet kahden kesken.
"Emäntä on kuollut", sanoi tyttö itkunsa seasta.
"Eikö muuta? Se ei ollut mikään odottamaton asia", sanoi Lauri
yhtäkaikkisesti.
"Niinkö sanotte?! Eikö siinä jo ole syytä suruun? Voi, voi! Emäntä oli
niin hyvä", sanoi tyttö, kummastuksissansa isäntänsä kylmästä
käytöksestä noin surullisia uutisia kuullessansa, yhä vielä itkeä
tyrskien.
"Kyllä, kyllä, mutta hän oli jo kauvan kivuloinen; ei ollut muuta
odottamista. Rauhoitu nyt jo! On sopimatonta itkeä näin paljojen
vierasten aikana ja tämmöisissä pidoissa. Meidän on unhottaminen tänään
surulliset asiat", sanoi Lauri, ikäänkuin korjaten tytön mielestä
sopimatonta ensimäistä puhettansa, mutta joka ei ensinkään tullut tytön
mielestä korjatuksi. Tuon sanottuansa, lähti isäntä pois, mutta tyttö
jäi itkeä nyhkimään.
Sillä välin oli hääväki havainnut lesken surullisen tilan ja kääreytynyt
hänen ympärillensä. He kyselivät syytä hänen ja tuon pii'an suruun, joka
isännän jäljessä meni toiseen huoneesen. Leski selitti heille, että
talon emäntä oli juuri kuollut ja että tuo tapaus oli heidät tehnyt
surumieliseksi.
Silloin olivat häämenot sillä rajalla, että häätanssi olisi pitänyt
juuri aloittaa, kun tuo kuollon sanoma levisi hääväkeen. Tuo tieto teki
heihin syvän vaikutuksen. He tulivat kaikin alakuloisiksi ja
nuorisoltakin näytti tanssihalu kokonaan loppuneen.
Juuri kuin tuo alakuloisuus oli hääväessä korkeimmallaan, tuli Lauri
häähuoneesen. Harmikseen havaitsi hän hääväen saaneen tiedon asiasta,
jonka hän oli huolellisesti aikonut heiltä salata ja jota hän oli
tytönkin kieltänyt kenellekään sanomasta. Pelimannit olivat jo ennen
tuota surullista uutista viritelleet viulujansa, lumputelleet niitä
sormillansa ja tavasta päräyttäneet niistä jonkun mieleisensä
etusäveleen, ikäänkuin kutkuttaaksensa tanssihaluisten korvia ja
herättääksensä heissä intoa kohta alkavaan huimaavaan työhön. Mutta tuo
kuollon sanoma oli heiltäkin vienyt kaiken peli-innon: viulut riippuivat
mykkinä seinällä nauloissaan ja pelimannit istuivat "allapäin, pahoilla
mielin, kaiken kallella kypärin", hekin mykkinä ja miettivän näköisinä
ja koko hääväessä vallitsi semmoinen alakuloisuus, että olisi noiden
häiden luullut muuttuneen peijaisiksi, ainoastaan joku nuorukainen tahi
neito loi kysyvän ja samassa pelkäävän silmäyksen joko pelimanneihin
taikka heidän soittoneuvoihinsa.
Heti ensi silmäyksellä huomasi Lauri, mikä tuon alakuloisuuden oli
synnyttänyt. Hän tuli keskelle häähuonetta ja siis keskelle tuota
alakuloista hää-joukkoakin ja silmäeli synkästi ympärilleen, nähtävästi
haparoitsi hän jotakin kokoon, sanoaksensa sen sitten vieraillensa.
"Hyvät vieraat! Miksikä te olette nyt niin hiljaa ja surullisen
näköisinä kuin hautajaisissa?" sanoi Lauri, tovin mietittyänsä.
"Eivätkö nämät häät ole tavallansa muuttuneetkin hautajaisiksi?" sanoi
joku viimein vierasten joukosta.
"Hyvät ystävät! Ei niin. Tosin tuo tapaus on jotenkin surullinen, vaan
ei mikään odottamatoin. Hänen aikansa oli tänään, meidän huomenna. Älkää
antako sen iloanne häiritä, sillä nyt on häät, hautajaiset pidetään
sitten kun niiden aika tulee. Antakaa vaan, pelimannit, sompanne keikkua
ja kielien laulaa!" sanoi ja kehoitti Lauri.
Pelimannit ottivat viulut seinältä ja rupesivat niitä taas
virittelemään. Sitten he rupesivat koettelemaan, löytyisikö niissä vielä
näinkin surullisena aikana iloisia säveliä, mutta tuo koetteleminen ja
tunnusteleminen kävi heiltä niin arasti ja ujosti, kun he olisivat
peljänneet jonkun koston taivaasta lankeavan heidän päällensä.
Tuohon yhtyi vielä se kumma, että nyt juuri nousi ankara ukon-ilma,
sillä kesä oli kauneimmallansa.
Juuri kuin pelimannit päästelivät viuluistansa ensimäisiä tanssin
säveliä, tärähti hirmuinen ukkosen pamaus. Tuota odottamatonta uutta
estettä, uutta omantunnon säikyttäjää, säikähtivät pelimannit niin, että
toiselta heistä putosi viulu lattialle ja kaikki hääväki tyhmistyi kovin
ja itsekukin lysmistyi ja kyyräysi mihin suinkin pääsi, mutta pois nyt
vaan kunkin teki mieli keski-lattialta. Laurikin säikähti tuota
odottamatonta kohtausta niin, että hän jäi seisoa tollottamaan keskelle
lattiaa, eikä hänellä ollut sanaa suuhun tulevaa.
Se, joka ensiksi toipui hämmästyksestä, oli sulhanen. Häntä harmitti
kovin nuot häille niin sopimattomat ja odottamattomat vastakohdat kuin
kuolema ja ukon-ilma olivat, jotka näyttivät ikäänkuin liittoontuneen
yhteisillä voimilla turhaksi ja surulliseksi tekemään hänen kunnia- ja
ilopäiväänsä. Hän ei olisi mielellänsä nähnyt noiden tapausten noin
syvästi vaikuttaneen vieraisiin, eikä pelimanneihin, kuin se kumminkin
nyt oli tehnyt, ja tuota surullista tilaa oli hän nyt mielestänsä
velkapää kaikin tavoin poistamaan ja hajoittamaan.
"Miksi te kaikin olette noin säikäyksissä ja murheellisina?" sanoi hän.
"Luonnollisia asioitahan kuolema ja ukkonen ovat, joita kumpaakaan emme
voi surullamme olemattomiksi tehdä. Alotetaan tanssi! Jumala tietää
meidät kaikkein olevan syntisiä ihmisiä, vaikk'emme tanssisikaan.
Pelimannit, alkakaa!"
Pelimannit alkoivat taas pelvolla ja varovasti päästellä viuluistaan
säveliä, mutta niin arasti ja hiljakseen kuin olisivat he varoneet,
ett'ei Jumala olisi kuullut tuota heidän synnillistä työtänsä,
jonkalaisena he olivat omissatunnoissaan oppineet sen lapsuudesta opitun
käsityksen ja opin mukaan pitämään, mutta joka heille muutoin oli niin
mieluista työtä. Tuota arkuutta ja pelkurimaisuutta enensi heissä vielä
yhä uudistetut ukkosen jyrähdykset, jolloin he aina uudestaan
säpsähtivät, vetivät niskansa kyyryyn ja hiljaa siunailivat. Koko
hääväki siunaili myös joka kerta kun salahma välähti, jonkatähden koko
tuossa suuressa ihmis-joukossa ei kuulunut muuta kuin yhtä ja samaa
ässän sihinää. Kun kaikki olivat noin arkana ja hartaana, niin
itsestäänhän seurasi se, että pelin yritykset raukesivat nyt joka uuden
jyrähdyksen aikana. Tuo ukkonen näyttikin tällä kerralla olevan hyvin
tyly häämenoja kohtaan, sillä se ei leppynyt eikä talttunut yhtään
sulhasen lepytys-puheesta, eikä hääväen hartaista siunauksista, vaan
jyräytteli, paukautteli ja salamoitsi kelpo lailla kaikista niistä
huolimatta. Päälle päätteeksi oli ukkonen tällä kerralla tuiki
pitkäveteinen ja harvatoiminen, sillä pilvet kulkivat hyvin hitaasti,
pamaukset ja salahmat olivat harvat, mutta sen ankarammat, ja seuraus
oli, että pelimannit eivät uskaltaneet pelata enään ensinkään noin usein
uudistettujen ankaroiden muistutuksien tähden; he panivat viulunsa taas
seinälle naulaan ja odottivat pelvolla mikä tuosta viimeinkin tulisi.
Mutta "pää se tulee vetävälle", ja niinpä kävi tässäkin. Pilvet menivät
kumminkin ohitse, vaikka hitaastikin, jyrähdykset ja salahmat alkoivat
kuulua ja näkyä yhä etempää pohjoisesta ja taivas alkoi selvetä ja
kirkastua.
"Nyt ainakin uskallamme alkaa tanssin; ottakaa pelimannit viulunne ja
alkakaa! Jos ikämme olemme noin arkoja, niin emme saa tanssia koskaan
näissä häissä", sanoi sulhanen.
Sulhasen kehoitus tuntui nyt jo häävierasten mielestä oikeutetulta.
Taivas näytti selkenevän ja ukkosen jyrähdykset kuuluivat jo kaukaa
pohjoisesta. Tuo äkkinäinen kuollon sanomakin oli mielissä laimennut ja
vakaantunut. Jaksettiin nyt jo maltillisesti ja tyyneesti ajatella, että
kuolema on välttämätön kaikille ihmisille, ja niin heille itselleenkin.
Sen vuoksi ei se tuntunutkaan heistä enään niin hirmuiselta ja oudolta,
kuin se äskettäin oli tuntunut. Siis tuo vast'ikään niin tunnokas ja
kuoleman pelvosta harras joukko oli vaaran poistuttua valmis vaihtamaan
äskeiset surulliset, lannistavat ja säihkyvät tunteensa ja ja
ajatuksensa iloisempiin käytännöllisiin toimiin, -- tanssiin.
Esitys siis hyväksyttiin yleisellä suostumuksen äännähdyksellä. Sulhanen
ja morsian rupesivat ylkäpojista ja morsianpii'oista lajittelemaan
pareja, sillä semmoinen oli paikkakunnan tapa, että heidän tuli sulhasen
ja morsiamen kanssa yhtenä alkaa häätanssi, jota kuitenkin puhemies
muorinsa kanssa etunenässä johti. Kun parit oli saatu valmiiksi, mentiin
toiseen huoneesen, jossa ne lopullisesti järjestettiin peräkanaiseen
riviin. Pelimannit asettuivat etummaisiksi, ja päästivät soittimistansa
iloisen häämarssin. Samassa lähtivät he astelemaan edellä häähuoneesen,
ja koko parillinen nuoriso-joukko marssi ryhdikkäässä tahdissa perässä.
Häähuoneesen tultuansa marssivat he renkaassa ympäri huoneen, mutta
pöydän päähän tultuansa seisahtuivat pelimannit ja samassa koko joukko.
Pelimannit istuivat pöydän päähän ja virittelivät viulujansa muiden
seisoessa parittain siinä paikassa, mihin kukin oli jäänyt.
Tapa oli semmoinen, ett'eivät tanssin aloittajat lähteneet liikkeelle
ensimäisen eikä toisenkaan pelin yrityksen jälkeen, mutta vasta
kolmannella. Sillä välin virittelivät pelimannit viulujansa, ikäänkuin
mielipahoissaan kuin ei tuokaan muka kelvannut, vaikka he kokivat
parastansa panna.
Juuri kuin pelimannit oikein haltioissaan laskettivat kolmannen
polskansa ilmoille ja kun tanssin aloittajat olivat kumartaneet
toisillensa, ja ottaneet muutamia tahdikkaita askeleita, tapahtui niin
hirmuinen räjähdys, että koko huone vapisi perustuksiansa myöden
niinkuin sarpa virrassa. Kartanon puoleinen seinä näytti lentävän
kaikenni pois, sillä se sujui ja lainehti juuri kuin joku vaippa. Joka
liite näkyi silmän räpäyksen ajan lävitse ja niistä näytti tuli pursuvan
huoneesen. Morsius-kruunu päässä oleva morsian sai niin kovan täräyksen,
että hänet täytyi tunnottomana kantaa toiseen huoneesen. Häähuoneen
takassa oli kiehumassa kauhean iso kahvipannu. Tuon räjähdyksen
tapahtuessa kimahti se tiukealla äänellä ja samassa silmän räpäyksessä
ilmestyi sen kylkeen peukalon pään kokoinen reikä, niin pyöreä ja sileä,
että se oli juuri kuin sorvattu. Siitä rupesi kuuma kahvi hölisemään
kuumaan poroon, ja siitä syntyi semmoinen pauhu ja porina, ettei kukaan
huoneessa olija voinut toisensa puhetta kuulla. Eipä paljon paremmin
ollut näkemisenkään kanssa, sillä kuuma höyry ja tuhka täytti huoneen
tuokiossa. Se tunkeusi ihmisien henkeen ja silmiin, niin ett'eivät he
kyenneet muuta tekemään kuin ähkimään, puhkimaan, yskimään ja silmiänsä
suojaamaan tahi raapimaan. Eräs vanha ukko sattui tuon iskun aikana
istumaan takan luona tuolilla. Hän oli juuri pannut tupakkaa
messinkihelaiseen ja lyhytvartiseen niveräpiippuunsa. Hän oli sytyttänyt
sen takasta otetulla valkealla, ja veteli siinä lepeellisesti savuja.
Tuon räjähdyksen sattuessa kirposi piippu ukon suusta. Se pingahti
ensinnä takanperään, sieltä lattialle, ja siinä se hyppeli kuin papu
rummun pohjalla. Ukko paljahti tuolineen kumoon, ja hänen tukkansa oli
syttynyt palamaan. Hän oli senverran toperruksissa, ettei hänellä
itsellään olisi ollut älyä sitä sammuttaa. Mutta kaikeksi onneksi oli
eräs kokki niin luja, että hän heti sai käteensä suuren vaskikauhan,
jonka sama iili oli hänen kädestänsä pois lyönyt. Sen pisti hän vettä
täyteen ja holvasi sen ukon päähän. Siitä sammui ukon tukka ja hän
itsekin selveni tuon kylmän ja runsaan kasteen saatuansa, mutta hyvin
hän sanoi korviansa kirvelevän. Rupesipa tuo avulias kokkikin, joka ukon
pään sammutti, jäljestäpäin kipuansa ja pahoinvointiansa valittelemaan.
Siellä täällä sai aina joku jonkunlaisen komauksen, pyyhkäyksen,
nyhjäyksen tai survauksen ja noiden tähden oli ihmisiä siellä täällä
nurin narin ja hämmästys oli ensimältä niin suuri, ett'ei tietty mitä
ajatella ja tehdä.
Lukia kai tahtoisi tietää, mistä tuo räjähdys tuli. Ennestään jo
tiedämme olleen kovan ukonilman juuri silloin kun ensikerran tanssia
aivottiin aloittaa. Vaikka ukon-ilma näytti jo menneen sivu, oli
kuitenkin eräs sen haara eli piili tullut vielä jäljestä, ikäänkuin
katsomaan kuinka pysyväinen tuo äsköinen ihmisien katumus ja jumalisuus
oikeastaan oli.
Useissa paikkakunnissa on kansalla se tapa, että Juhannukseksi tuodaan
metsästä kotia pitkä sirokuusi. Se kuoritaan puhtaaksi, joka on mahlan
aikana helppo tehdä. Latvaan jätetään tupsu ja sitten pystytetään kuusi
keskelle kartanoa, jossa se saapi sitten olla tulevaan Juhannukseen,
jolloin uusi kuorittu kuusi poistaa vanhan.
Tuommoinen uljas kuorittu kuusi oli Kanniaisenkin kartanolla. Kesä oli
jo siksi kulunut Juhannuksesta, että kuusi oli kuivunut kokonaan. Tuohon
korkeaan nirkkoon oli ukkosen jälki-iilin mieluinen iskeä. Ja kun kuiva
puu oli huono johdattaja, repäisi salahma sen tuhansiksi pirstaleiksi.
Joku häävieraista oli toperruksistansa sen verran selvennyt, että oli
kontturoinut ulos. Sieltä palatessaan toi hän sen ilo-sanoman
tyhmistyneelle väelle, että ukkonen oli särkenyt kartano-kuusen. Tuo
tieto loi hieman lohdutusta säikähtyneiden ihmisien silmiin, sillä asia
alkoi näyttää aivan ihan luonnolliselta. Mentiin miehissä ulos katsomaan
tuota ihmettä ja kummaa. Siellä havaittiinkin tuo vasta saatu viesti
todeksi ja paljon muuta oikeaa keksittiin siellä. Kuusi oli hävinnyt
aivan maata myöden. Kuusesta lähteneitä sirpaleita oli ukkosen iili koko
joukon paiskannut häähuoneen seinään. Toiset niistä olivat seinässä
pystyssä juurikuin moukarilla lyödyt vaajat; toiset taasen olivat
sattuneet lappeelleen seinään ja olivat uurtaneet syviä vakoja ja uria
siihen.
Kaikki nuot havainnot tekivät sen, että elämä alkoi käydä entiselleen ja
melkeinpä katuen entistä pelkurimaisuuttaan ja poikamaisuuttaan, oli
yhdellä ja toisella nyt jotakin sanottavaa ja selitettävää, kuinka hän
ja hän sen asian käsitti, vaikk'ei hän tahtonut edeltäpäin sitä muille
sanoa, ja melkeinpä naurettiin nyt tuolle äskeiselle poikamaisuudelle.
Juuri kuin asia oli vakaantumaisillansa ja ilo uudestaan alkamaisillaan,
tuli setä Juho vainajan leski häähuoneesen. Hän kuunteli ihmisien ilo-
ja moni-mielisyyttä ja hänen katsantonsa ja käytöksensä olivat synkän
näköiset.
"Älkää tehkö turhaksi Herran töitä; se oli ensimäinen Jumalan merkki",
sanoi leski.
"Mikä on Jumalan merkki?" kysyi Lauri, mutta nähtävästi hän säpsähti
nuot lesken sanat kuultuansa ja katsoessaan häntä.
"Juuri tuo ukon-ilma ja se merkillinen isku, jota nyt olette valmiit
selittämään luonnolliseksi sattumaksi. Raskas rikos, sovittamaton rikos
makaa teidän päällänne ja Herra ei jätä sitä rankaisematta. Minä en
jaksa olla enään kauemmin tässä talossa, sillä minä tahdon paeta tästä
niinkuin Sodomasta. Hyvästi! Iloitkaat ja riemuitkaat vaan, niin kauan
kuin voitte, sillä teidän ilonne kääntyy vielä kerran itkuksi; hyvästi!"
Nuot sanottuaan lähti hän kiireesti ulos huoneesta, eikä hän sen koommin
astunut jalkaansa Kanniaisen kynnyksen yli, kuin yhden ainoan kerran.
Kun hänen kälynsä kuoli, ainoa, jota hän sitten miehensä kuoleman
jälkeen talossa rakasti, ei hän voinut kauemmin siinä olla, semminkin
kuin hän oli kälyltään tarkasti kuullut tuon hirmuisen rikoksen oikean
laadun. Paikalla kokosi hän kokoon kaikki mitä hänellä oli omaa ja meni
ystäviensä, Elsan vanhempien luo.
"Mitä puhetta tuo nyt oli?" kysyi morsiamen isä, kuultuansa lesken
puheen.
"Hän on kadottanut ymmärrystänsä miehensä kuoleman jälkeen sen verran,
että hän tavasta hourailee tuommoisia", sanoi Lauri, mutta kylmä hiki
juoksi hänen otsaltansa.
"Semmoistako se vaan olikin? Olinpa joutua oikein hämille niin raskaasta
puheesta", sanoi hän nähtävästi rauhoittuneena Laurin puheesta.
Itsestänsä on arvattava, että säännöllinen tanssin aloitus jäi sikseen
tuon tapahtuneen luonnon sattuman tähden. Mutta nythän oli selvillä syyt
tuohon äskeiseen hirmuiseen hämmästykseen ja päälliseksi oli synkkä
hourailia, haaveksia, hääväen mielestä järkensä murheen tähden
kadottanut setä Juhon leskikin poistunut näkymöltä; taivas oli nyt
ainakin selinnyt ja ilma kaunistunut -- eipä siis ollut enään mitään
syytä mihinkään pelkoon, eikä olla tanssimatta. Siltipä ruvettiinkin
nyt yleisesti tanssimaan niine aloituksineen ja juhlamenoineen, ja pian
oli ilo ylimmällään ja itsekukin -- -- niin, niin, olihan heillä nyt
syytä unhottaa kaikki mikä vaan vastahakoiselta tuntui.
Pelimannit huiskuttivat nyt sompaansa niin hartaasti, että hiki päästä
juoksi, eivätkä he näyttäneet enään ollenkaan pelkäävän Jumalan kostoa
taivaasta päällensä putoavan.
Kaikki ruo'at ja juomat olivat noissa häissä erin-omaista laatua ja
kaikki pitokalut niin loistavat, ett'eivät häävieraat voineet kyllin
niitä ihmetellä. Ruokia oli syöty vatsat täyteen ja juomia maisteltiin
ehtimiseen. Ja kun peli vielä pauhasi korvissa ja kun nuoriso koetti
kilvoitella toisiensa kanssa hilpeydessä ja notkeudessa hurjassa
tanssissa, niin ei ollut kenelläkään syytä nurkua huonosta toimeen
tulostansa eikä raskasmielisestä tilastaan.
Kaikista noista seurasi se, että talon rikkaus ja loistoisuus rupesi
pistämään yhä enemmän häävierasten silmiin ja valloittamaan heidän
mieliään. Usea häävieras oli tullut hyvin puheliaaksi noiden oivallisien
hää-juomien vaikutuksesta, jonkatähden he rupesivat julkisesti
ylistelemään talon uljuutta ja rikkautta, ja pian yhtyivät tuohon
virteen kaikki häävieraat; jos kohtakaan eivät kaikki tuohon puheillaan
yhtyneet, mutta ajatuksissaan he ottivat ainakin hartaasti osaa toisien
suulaampien ylistelemisiin.
Se teki kovin hyvän vaikutuksen Lauriin ja sulhaseen. He höröstyivät
tuosta niin kovin, että ennen pitkää olivat kaikki häävieraat saaneet
nähdä kaikki talon rikkaudet ja kalleudet, jopa valmiit rahatkin, sillä
isäntä ja sulhanen näyttelivät kilvan heille niitä.
Tuo uusi voitto sai Laurin ja sulhasen erinomaisen hyvälle tuulelle.
Paljon enemmänkin olisi nyt saanut olla heidän omantuntonsa päällä kuin
setä Juhon rahojen varkaus ja sentähden kesken katkennut elämänlanka,
eikä kuitenkaan se olisi painanut mitään sen hurmauksen ja ilon
rinnalla, jonka tuo kunnian voitto oli heissä matkaan saattanut.
Illan tultua tanssi sulhanen ylkäpoikiensa kanssa yljäntanssia. Hän
tanssitti kutakin erikseen hurjassa rinki-tanssissa ja kun hän oli sen
laumansa yli tehnyt, riensivät he kaikin viulujen raivokkaasti jotakin
marssia soittaessa hyvästi katetun pitkän pöydän ympärille, ja istuivat
siihen. Pöytä oli varustettu muun muassa monenlaisilla juotavilla ja
juoma-astioilla. Siinä oli isompia ja pienempiä maljoja ja kannuja,
kaikki puhtaasta hopeasta, sisältä kauniiksi kullatut, talon omasta
varasta ja talon nimikirjaimilla merkityt. Kun sulhanen tuossa uljaana
ja punakkaana jakeli ryyppyjä ylkäpojillensa, pitäen samassa jokaiselle
erikseen lyhyen ja leikillisen puheen, ja kaunis ja rikas morsian hyöri
ja hääri morsianpiikojensa kerällä, valmistellessaan heitä
morsian-tanssiin, ja kun vielä Lauri-ukkokin kaikesta tuosta
innostuneena ja hurmaantuneena viittasi ylevästi kädellänsä ja iloisen
melun yli ottavalla äänellään huudahti: "eikös tässä ole?" -- niin ei
yhdenkään häävieraan mieleen juohtunut, että tässä oltaisiin mitään
vailla, ei vaan he kaikin pitivät heitä onnellisimpina ihmisinä maan
päällä. Ja melkeinpä he kadehtivat tuota tämänpäiväistä onnellista
nuorta paria; mutta tavallinen kainous esti heidät sitä julki puhumasta,
mutta toisilleen he sitä salakähmää kuitenkin kuiskaelivat. -- Sulhanen
ja morsian olivat nyt kunniansa kukkulalla.