Vielä menee.
Noin oli setä Juhon elämä päättynyt ja hänen maalliset tavaransa olivat
haihtuneet kuin savu tuuleen. Hänen vaimonsa oli joutunut armoilla
elämään, vaikka hän olisi oikeastaan ollut puolen omistaja tuolle
rikkaalle ja vankalle talolle. Raskaalla mielellä ja mykkänä kantoi
leski tuota alennettua ja sorrettua tilaansa ja usein kasti hän
kyyneleillä palansa, jota hänelle oltiin armosta antavinaan. Kälynsä,
Laurin vaimo, koki häntä lohduttaa minkä voi, mutta ei hän henkensä
haastolla tohtinut ilmoittaa mitä hän tiesi. Vaikkei hän kantanut
tervettä päivää sen koommin, kun hän sai tietää miehensä ja poikansa
teon, koki hän kuitenkin ottaa osaa kälynsä murheelliseen ja sorrettuun
tilaan. Usein he istuivat kahdenkesken ja vuodattivat kyyneliä. Laurin
vaimo tiesi kyllä kälynsä surun syyt, mutta leski ei tiennyt minkä
tähden Laurin vaimo oli niin raskas- ja suru-mielinen. Hän ei tiennyt,
että lapsikas äiti suri lastensa tilaa, suri poikansa raskasta rikosta,
suri lastensa tulevaisuutta. Vaikk'ei Lauri ollut koskaan vaimollensa
erinomaisen paha, oli vaimon kuitenkin ehdottomasti totteleminen
miestänsä, sen leski hyvin kyllä tiesi; hän luuli taas jonkun kovan
kohdan olleen Laurin ja hänen vaimonsa välillä, jota ei kälynsä voinut
ilmoittaa, ja siitä luuli leski saaneen hänen niin raskaan mielen. Eikä
tuo luulo väärä ollutkaan, mutta sen oikeaa syytä ei hän osannut
aavistaakaan.
Muu talon väki eli tavallista rataansa. Lauri oli iloinen ja toimelias,
niinkuin ison ja rikkaan talon isäntä ainakin. Hän hyöri ja pyöri
kaikkialla ja näyttipä siltä kuin hän olisi tullut setä Juhon kuoltua
kymmenisen vuotta nuoremmaksi. Poika Juho kasvoi ja muodostui isoksi
mieheksi, samoin hänen sisarensa kasvoivat aika ihmisiksi. He elivät ja
olivat nytkin niinkuin itse tahtoivat, eikä murehtivan äidin neuvot ja
kyyneleet olleet heille mistään arvosta, sillä olihan heidän puolellansa
-- isä!
Kun murheellinen äiti sattui kahdenkesken lastensa kanssa, koki hän
silloin varata heitä pahuudesta ja puhua heille Jumalan pelvosta ja
ihmisten hävystä, mutta ilman vaikutuksetta, sillä mitä auttoi se, jos
toinen rakensi, kun toinen repi rakennukset. Jos hän sattui poikansa
tapaamaan kahdenkesken, puhui hän hänelle aina siitä hirveästä
rikoksesta, jolla hän jo niin nuorena oli saastuttanut sydämensä ja
jonka teolla hän oli saattanut semmoisen raskaan tunnon-vaivan vanhalle
äidillensä. Hän rukoili kyynel silmissä poikaansa, että hän sovittaisi
rikoksensa ja että hän vieroittaisi semmoiset rikastumisen halut pois
mielestänsä, jotka kumminkin saattavat ihmisen surkeaan perikatoon.
"Kumma kuinka tuo äiti on arvonen! Enhän minä tiedä väärin tehneeni",
sanoi poika tavallisesti semmoisissa tiloissa, ja tuommoiset vastaukset
ne vasta oikein lisäsivät kiviä äitinsä jo muutoinkin raskaasen
kuormaan.
Poika ei ollutkaan pahempi kuin useat muutkaan paikkakunnan pojat. Hänen
rikoksestaan ei ollut ihmisillä pienintäkään tietoa, mutta että hän oli
rikkaan talon perillinen, sen kyllä kaikki tiesivät. Jos hän ryyppi
joskus itsensä juovuksiin, jos hän juoksikin kylässä ja tanssipaikoissa,
jos hän joskus sekausikin korttipeleihin, niin oli hänellä hyviäkin
puolia: hän oli joskus niitä tekemättäkin ja hän kävi joskus
kirkossakin, mutta painavin syy noiden hänen pienten virheittensä
kuittaamiseen oli hänen tietty rikkautensa. Noiden avujen varjossa
hävisivät hänen "nuoruuden huikentelemisensa" -- niinkuin hänen
virheitänsä kutsuttiin -- aivan tuntumattomiin, ja kunniaa, arvoa,
mainetta saavutti hän aina enemmän ja enemmän, sillä kyllähän nuot
pienet "koirankurit" loppuvat, kun mies tuosta vähän vanhenee, ja
semmoistahan se tahtoo olla melkein kaikkien nuorten miesten laita ja
miehiäpä heistä on tullut. Tuolla tavalla arvostelivat ja mittailivat
ihmiset poika Juhon ulkonaista ja sisällistä ihmistä. Muuten oli poika
umpimielinen ja salavehkeinen, ett'ei juuri kukaan saanut selvää, mitä
hänen sisällänsä oikeastaan liikkui.
Noin elettiin talossa eteenpäin. Kaikki talon toimet näyttivät
menestyvän, ja maine ja kunnia kasvoi vaan sekä isälle että pojalle.
Laurin vaimo ja vainajan leski eivät vaan näkyneet menestyvän, sillä he
kuihtuivat yhtä-rintaa ja näkyivät lähenevän loppuansa.
Poika Juho oli nyt jo liki kolmenkymmenen vuoden vanha. Hän ei malttanut
ennen naida, sillä hän tahtoi kauvan hekumoida kunniansa, maineensa ja
rikkautensa hurmaavassa loistossa. Hänelle teki niin hyvää, kun ihmiset
kilvan pyrkivät häntä mielistelemään ja imartelemaan. Tuohon oli
ihmisillä monenkaltainen syy: poika oli nyt jo osaksi tuon rikkaan ja
mahtavan talon haltia, ja pitkiä aikoja ei kulune ennenkuin hän saa
kaiken hallituksen käsiinsä. Pitkinä, menneinä aikoina olivat ihmiset
oppineet saamaan _apua_ tuosta mahtavasta talosta, jos kohtakin kallista
ja useinkin moninkertaista kasvua vastaan, sillä Lauri oli vasten talon
entistä tapaa muuttunut nyt kauheaksi koronkiskuriksi. Mutta apuna he
yhtäkaikki pitivät sen, kun he saivat hätänsä silmään talosta mikä
mitäkin. Milloin he saivat vero-rahoilleen lisää ja täyttöä, milloin
siemenen apua, milloin syömisen jatkoa, että uutiseen päästiin, milloin
taas karjan rehun puutteessa jonkun vähän heiniä, olkia, ruumenia
j. n. e. Sopihan tuommoisen talon tulevaa isäntää jo ennakolta
mielistellä, kesutella ja pyrkiä hänen ystävyyteensä ja suosioonsa.
Toisilla ihmisillä oli taas toisenlaisia syitä tuon rikkaan ja mahtavan
pojan ystävyyteen pyrkiä. Jotka olivat kasvattaneet kaunottaria ja
saaneet heidät jo aika-ihmisiksi, katsoivat tuohon maan mahtavaan
nuoreen mieheen, tai oikeammin tuon nuoren miehen tulevaan taloon. Mutta
olihan tuo nuori mies ikäänkuin liekkona tuohon vinkkeli-pytinkiseen ja
kaksikerroksiseen taloon ja samassa monikerroksisiin rikkauksiin, ja
kaiken tuon tähden oli hyvin sopivaa ja välttämätöntä päästä tuon onnen
avaimen kanssa välittömään yhteyteen ja ystävyyteen, niin pian ja
aikaisin kuin suinkin mahdollista.
Tuon johdosta tulivat kaikki isät, äidit ja tädit niin herttaisiksi ja
lempeiksi hallussaan oleville nuorille naimattomille neidoille, että
heidän olisi luullut muuttuneen äkkiä pelkäksi hunajaksi. Kankea- ja
harva-puheiset, neitoja omistavat isä-Matit, Paavot ja Jaakot, ja mitäpä
he vielä lienevätkin olleet, tulivat oikeen kauno-puheliaiksi ja
melkeimpä runollisiksi, kun he pääsivät kaunokaisillensa, vaikkapa vaan
viittailemalla ja arvoitusten kaltaisesti puhelemaan tuosta suuresta
toivotusta onnesta. Silloin nuot muutoin niin jöröt ukot koettivat
oikein hymyillä, jota ihmettä ei oltu nähty moneen herran aikaan.
Äidit taas kokivat kukin puolestansa kuvailla mielessään
sydän-käpystänsä niin kauniiksi, solevaksi, sävysäksi ja siveäksi,
ett'ei hänen vertaansa löydy missään, ja itse kukin puolestansa ajatteli
kaunokaistansa tuon mahtavan pojan kainaloiseksi kanaksi. Tuon pienen
viattoman kateuden tähden ilmestyi pitäjääsen monenkaltaisia pieniä
juoruja. Yksi ja toinen äiti tiesi kuiskata jollekin tädille tai äidille
jotakin siitä ja siitä tytöstä, joka ei ollut mitään erin-omaisen hyvää,
vaan paremmin jotakin pahaa ja sopimatonta, jonka vuoksi ei hänen
mielestään sekään, eikä sekään sopisi ensinkään tuon rikkaan pojan
kumppaniksi. Noita pikku tietojaan ja viattomia sortojaan puhuivat äidit
hyvin varovasti, samassa muistuttaen toiselle äidille tai tädille, jolle
hän juuri noita tärkeitä salaisuuksia ilmoitti, ettei hän suinkaan tahdo
kenenkään kunniaa loukata, eikä kenenkään arvoa alentaa, vaan kun asia
on niin totinen tosi, niin hän nyt sen sanoo parhaalle ystävälleen, vaan
ei kenellekään muille, samassa hyvin hartaasti muistuttaen, ett'ei tätä
tärkeää salaisuutta saisi suinkaan kenellekään ilmoittaa. Sehän nyt on
tietty. Mutta toiset äidit tai tädit kertoivat heti saadut uutisensa
ystävällensä ja niin asia oli pian tietona ympäri kylää! Ja useinpa kävi
niin, että tuo vaarantava uutinen oli lopen puheen alkuun panian
kaunottaren kannettavana.
Muuten kokivat äidit valvoa sydänkäpystensä koristusten, kaunistusten,
s. o. vaatteus-asioita, ett'ei hänen lintuisensa tulisi olemaan suinkaan
mitään vailla, joka vähänkään somentaisi, sorentaisi ja kaunistaisi
hänen lemmikkiänsä näin tärkeällä ajalla. Isät joutuivat nyt pahempaan
kuin pulaan vaimonsa ja tyttäriensä yhteisten mankumisten ja
ponnistusten tähden. Milloin oli tytär uusia kenkiä vailla, sillä
entiset olivat kuluneet rikki tanssi-salien lattioilla. Milloin oli uusi
ja sopivampi huivi tai muodinmukaisempi läninki saatava, sillä
mahdotontahan oli hänen Leenunsa, Priitunsa tai Kaisunsa tulla toimeen
ja näyttäytyä muiden nuorien seuroissa noin vanhan-aikaisilla ja
kuluneilla vaatteilla. Tuota mielityötään tekivät äiti ja tytär useinkin
niin suurella pontevuudella, että isät saivat pinnistää kaikki
säästäväisyytensä artikkelit liikkeelle, jos mieli oli heiltä puoltansa
pitää. Isät olivatkin koettaneet ensimältä myöntää niin paljon kuin
mahdollista, tuon tärkeän asian auttamiseksi, noin otollisella ajalla ja
noin otollisen asian auttamiseksi, mutta tuo hyökkäys, liittoontuneilla
voimilla, uudistettiin niin usein, että isäin täytyikin panna viimein
vastaan. Mutta silloinkos äiti ja tytär rupesivat väkisinkin kyyneliä
puristelemaan ja viimein he hoilahtivat täyttä kurkkua itkeä
lojottomaan, ja niin kovaa Mikkoa ja Mattia ei löytynyt, jonka sydän ei
olisi heltynyt tuossa helteessä ja joka ei olisi myöntynyt.
Kaikilla tädeillä oli nyt kultainen aika. Heillä oli nyt yllin kyllin
vaikutusalaa, niin kertomista ja kuljettamista paikasta paikkaan. Itse
kullakin heillä oli oma ehdokkaansa valmiina tuohon kultaiseen onnelaan
tulemaan ja itse kukin täti piti oman kokelaansa ainoana mahdollisena
tuota onnea saamaan. Tädit kulkivat varovasti ympäri kyliä, joissa he
viekkaudellaan pian pääsivät neitojen äitien kanssa hyviksi tutuiksi.
Pian ruvettiin kahdenpuolin toisilleen kertoelemaan päivän
polttavimmasta kysymyksestä, nim. tuosta tulevasta onnettaresta, joka
voittaisi tuon mahtavan pojan sydämen. Tavallisesti kävi niin, että täti
ensinnä laski nuottansa apajalle ja kun hän sitä varovasti tovin
lappeli, niin -- voi ihmettä -- tuon ikäänkuin arpomisen kautta apajalle
heitetyn nuotan perässä ei ollut kukaan muu kuin juuri saman emännän
tytär, jonka kanssa täti juuri niin hartaasti ja sydämellisesti haastoi.
Nytkös vasta kielet oikein valloillensa pääsivät, ja ennenkuin tuon
arpomisen perästä tulelle pantu kahvipannu oli kypseksi kiehunut ja
selkeäksi laskeutunut olivat kummankin puoliset salaisuudet molemmin
puolin tiettynä. Ja kun täti viimeinkin lähti, oli hän runsaasti
palkittuna leipä-möykyillä lampaan-kintuilla, villa-hyppysillä tai
muulla vaatteen-avulla, mutta suurin saaliinsa kumminkin oli ne
salaisuudet, jotka hän sai tietoonsa tuolta hellältä ja tytärtään niin
paljon rakastavalta äidiltä.
Kylän neitoset puolestaan olivat niin pyörällä tuona sekamelskeen
aikana, ett'eivät he tienneet mitä tehdä ja ajatella. Kukin heistä
kohdastansa koetti itsensä tehdä niin miellyttävän ja suloisen
näköiseksi kuin suinkin mahdollista. Yleisissä nuorison kokouksissa
koetti kukin olla niin keveän, notkean ja hilpeän näköinen, ja sekin
koetti hymyillä, jonka ei oltu koskaan ennen nähty sitä tekevän. He
kokivat olla oikein kokka- ja leikki-puhujia ja kukin vuovasi sanoa ja
lausua jotakin niin merkillistä, viisasta ja painavaa, että se olisi
voittanut suosion ja vetänyt huomion puoleensa ja saanut seuran
iloiselle tuulelle. Itsekullakin neidillä oli työtä vaatteuksestaan ja
kukin koetti siinä suhteessa saada aikaan niin uutta ja muodinmukaista,
kuin mahdollista oli. Jos he toisillaan näkivät jotakin uutta ja
kuosinmukaista, niin hänkös sai seisoa tuntikaudet toisien uteliasten
neitien edessä, jotka kilvan kyselivät, kuinka tuo noin soma ja mukava
kuosi on syntynyt, ja mitenkä tuo ja tuo vaate on kudottu, joka on niin
kaunista ja sievää. Nuot uteliaat eivät tyytyneetkään paljaaseen
katselemiseen ja utelemiseen, vaan he tahtoivat oikein käsin pidellä ja
koetella tuota somaa ja mallikasta vaatetta ja pukua, ja tuo
koetteleminen oli niin ankaraa ja pitkällistä, että tuon onnellisen
vaatteet olivat tulla vanhoiksi jo samana päivänä, jona ne olivat
ensikerran päällä. Kaikki neidot olivat hyviä ystäviä keskenänsä,
nauroivat toisillensa, halailivat toisiansa ja istuivat toistensa kanssa
sylitysten, mutta kullakin heistä oli erikoinen ystävänsä, erikoisia
asioita varten, ja tuo erikoinen ystävä oli yleisenkin ilon aikana
kullekin kalliimpi, kuin yleinen ilo ja hupi. Sentähden halusi kukin
päästä tuon erikoisen ystävänsä pakeille, ja kun se vaan voi tapahtua,
silloin ei yleinen ilo miltään maistunut. Kun nuot erikoiset ystävät
pääsivät kahden kesken, muuttui heidän ilonsa puoli suruksi ja haikeita
huokauksia alettiin vaihtaa. He rupesivat toisillensa kertomaan, kuinka
sekin ja sekin tyttö oli typerä ja kuinka sekin oli huonosti pukeunut,
kuinka joku oli pahasti puhellut ja juuri -- "sinusta ja minusta",
kuinka sekin oli niin typerä, että luuli itsensä parhaaksi neidoksi koko
kylässä, vaikk'ei ole paljon minkään väärtti. Mutta tuosta rikkaan talon
pojasta ei kumpikaan maininnut niin sanaakaan, vaikka hän oli kummankin
mielitietty ja joka oli heissä juuri tuon surullisen rauhattomuuden
matkaan saattanut.
Näin oli tuon rikkaan talon ainoa poika pannut pyörälle koko kylän sekä
nuoret että vanhat ihmiset, ja tuon tiesi, tunsi ja näki poika Juho
täydellisesti ja tuo paisutti hänen mielensä ylpeäksi kaikkia ihmisiä
kohtaan, ja kutkutti hänen kunnianhimoansa ihmisien turhamielisyydellä.
Oli kylässä kuitenkin eräs neiti, joka ei tullut hurmatuksi poika Juhon
rikkauden ja loiston kiillosta. Hän oli erään pienen talon tytär,
seitsemän sisaruksen joukosta, ja Elsa oli hänen nimensä. Hän yksin
pysyi rauhallisena ja tyynenä koko niin paljon liikuttavan asian
suhteen, eikä hänessä näkynyt mitään muutosta, ei vaatetten eikä
mielenlaadun suhteen. Hän oli siveästi ja hurskaasti kasvatettu tyttö,
sillä hänen vanhempansa olivat hurskaita ihmisiä; muuten oli Elsa
kauniimpia ja sievimpiä pitäjään tyttöjä. Elsan vanhemmat olivat hyviä
tuttuja setä Juho-vainajan ja hänen vaimonsa kanssa, ja setä Juhon
kuoleman jälkeen kävi leski usein vanhojen tuttujensa tykönä.
Kylässä oli tapana neitien kokoontua pitkinä talvisina iltoina jonkun
neidin kotia, johon kukin toi käsityötä tullessaan; toisena iltana
kokoonnuttiin toisen, kolmantena kolmannen tykö j. n. e. Niissä he
istuivat korkeaan puhteesen, tehden iloisesti käsitöitään, ja yhtä
iloisesti rähisten niitä näitä. Semmoisia puhde-iltamia kutsuttiin
"kökäksi". Noista kökistä oli paljon hyötyä, sillä se synnytti neideissä
sekä valppautta että kätevyyttä. Kukaan ei joutanut siellä torkkumaan ja
itsekunkin työ tuli siellä arvostelluksi. Tyttöjen kökkään eivät pojat
saaneet koskaan tulla, sillä vanhat ihmiset eivät sitä sallineet
kahdesta syystä. Jos pojat olisivat saaneet tavakseen kulkea tyttöjen
kökissä, niin he olisivat joutuneet pois koti-ruhmon ja höyläpenkin
äärestä ja niin vierauneet omasta työstään, ja tyttöjenkään käsitöiden
teosta ei olisi tullut mitään.
Eräänä iltana oli taas kylän tytöillä kökkä ja Elsakin oli siellä.
Puheltiin ja rähistiin sitä ja tätä. Kauvan ei kuitenkaan viipynyt
ennenkuin puhe kääntyi tuohon rikkaasen poikaan, sillä se oli kiihkeä
asia.
"Saa nähdä kuka Kanniaiselle tulee emännäksi", sanoi eräs neiti
joukosta.
"Olisiko tuo sitten mikään erinomainen onni?" kysyi Elsa rohkeasti.
"Missä olisi suurempi onni tarjona jollekulle tytölle? Semmoisen talon
emännäksi!" sanoi joku neiti joukosta.
"Talo ja rikkaus ei ole aina ihmisen suurin onni", sanoi Elsa.
"Elsa tulee Kanniaiseen emännäksi, kuuleehan sen", virkkoi muuan.
"Kas minä en hänestä huolisi, vaikka paikalla tulisi kosimaan," sanoi
Elsa lujasti.
"Voi, voi, Elsa, mitä sinä puhut".
"Niin minä puhun".
"Ja minkä tähden?"
"Sitä ei ole minun pakko tarkemmin selittää."
Tuo ja tuonvertanen puhe teki kökkääjissä niin syvän vaikutuksen, että
heidän iloinen puheensa ja melunsa taukosi hetkeksi siihen; näyttipä
siltä kuin he olisivat tulleet vihamielisiksi toisilleen. Ensikerran
eläissään olivat he kuulleet lausuttavan halveksivaisia sanoja
mahtavasta Kanniaisen poika Juhosta, ja tuo oli heistä niin outoa,
käsittämätöntä, harmillista ja vieläpä uhkarohkeaakin. Se kökkä ei
tullut oikein hauskaksi, sillä itsekukin oli saanut äkki-arvaamatta
jotakin uutta miettimistä. Koetettiin teko-keinoilla saada entistä
iloisuutta vireille, mutta se ei ottanut oikein onnistuaksensa, ja
tavallista aikaisemmin erkausivat kökkärit jotenkin hajamielisinä.
Monta päivää ei viipynyt, ennenkuin tuo Elsan kökkä-puhe oli Kanniaisen
Juholla tietona. Neideilläkin -- kauniilla sukupuolella -- on se ruma
vika, ett'eivät he ole kielimisestä vapaat, varsinkin kuin joku oma etu
on kysymyksessä. Joku noista kökkä-tytöistä oli katsonut soveliaaksi ja
ehkäpä edulliseksikin kertoa Kanniaisen Juholle Elsan uppiniskaiset
puheet, joihin hän höysteeksi pani omiansa lisäksi.
Tuo otti Kanniaisen Juhoon kipeästi. Kukaan nuorisosta ei ollut vielä
koskaan rohjennut hänestä lausua muuta kuin hyvää ja olivat he kaikin
kokeneet hänen ystävyyttänsä ja suosiotansa saavuttaa, ja nyt tuo köyhä
tyttö-lunttu rohkenee hänestä lausua halveksivaisia sanoja. Tuo kaikki
oli enempi kuin hän jaksoi kantaa ja hän aikoi kovasti Elsalle kostaa.
Ensi pyhä-iltana oli kylän nuorisolla tanssit. Kanniaisen Juho ja Elsa
olivat myös siellä, sepä nyt on tietty. Suuri, komea sali oli
tanssi-huoneena. Kun tanssi alkoi, otti Kanniaisen Juho Elsan
tanssi-kumppanikseen ja vei hänen ensimäisenä permannolle. Kun hän oli
jonkun kerran hänen kanssaan pyörähtänyt, heitti Juho Elsan äkkiä irti
ja sanoi:
"Kunniani kautta! Eipä iso mahtava taida olla niinkään ylpeä kuin
luulisi, koska olisi mahtunut tanssimaan näinkin huonoin kanssa; muutoin
en sinua tahdo ollenkaan, minä kostin vaan".
Elsa punastui. Hän älysi paikalla mistä tuo oli tullut. Hän muisti
silloiset kökkä-puheensa ja harmistui kovin, kun neitienkin joukossa oli
kieliöitä, joista hän oli tähän asti uskonut paljasta hyvää. Hän ei
ollut kielijä itse ja sentähden ei hän uskonut muistakaan semmoista;
muutoin ei Elsa katunut ollenkaan mitä hän oli tullut Kanniaisen Juhosta
sanoneeksi.
"Enpä minä olekaan sinulle kaupankaluksi", sanoi Elsa ujosti.
"Jumal'auta! Jos niin olisikin, niin sinulla olisi silloin kelpaamatonta
kaupankalua", sanoi Kanniaisen Juho pöyhkeästi.
Monenlaisia vaikutuksia teki tuo Kanniaisen Juhon pilkan-teko
kuulioihin. Mikä punehtui harmista, mikä vihasta, sillä Elsasta pitivät
kaikki paljon, hänen siveytensä ja sievyytensä tähden. Harvat olivat ne,
joille tuo pilkan teko olisi iloa tuottanut, mutta oli niitäkin
kuitenkin joku. Varsinkin erään tytön kasvoissa nähtiin loistava
voittoriemu, mutta sillä ilmasi hän itsensä kielijäksi ja koko nuoriso
rupesi halveksumaan häntä. -- Nuoriso olisi tahtonut arvossa pitää sekä
Kanniaisen Juhon että Elsan, mutta he eivät odottaneet Juholta
tuommoista käytöstä siveää tyttöä kohtaan, jonkatähden koko pila enemmän
vähensi kuin toi kunniaa Juholle nuorison silmissä.
Kanniaisen Juho oli kyhännyt kokoon jonkunlaisen laulun-renkutuksen,
jonka tarkoituksena oli perinpohjin häväistä, polkea ja kukistaa tuo
itsestään paljon pitävä Elsa. Nyt otti Kanniaisen Juho hyvin rehtevän
aseman isolla aukealla paikalla tanssi-salin lattialla. Hän pani
molemmat kätensä puuskaan ja toisen jalkansa etupotkaan. Siinä asemassa
rupesi hän laulaa rallattamaan renkutustansa, samassa jalallaan polkea
rompottaen kovasti lattiaan. Laulun ensimäinen värsy kuului:
"Elsa-herran hame on kuin
Yhden-veitsen tuppi,
Elsa itse ihmiseksi
Juuri niinkuin pukki.
Mamselli on mahtava ja..."
"Nytkö olen mamselli ja ensin olin herra? Ihmeellisen äkkinäinen
muutos!" keskeytti hänet Elsa.
"Niin mutta herrana sinä, kerjäläinen, itseäsi pidät, vaikk'et ole
minkään väärtti", sanoi Kanniaisen Juho.
"En suinkaan niin tuhma ole, sillä olenhan nainen ja herrat ovat
miehiä", intteli Elsa.
"Oli mitä oli, mutta:
Elsa-herran hame on kuin
Yhden-veitsen tuppi..."
"Kuules Juho! Minulla on oma tekemäni hame ylläni, ja ei minun eikä
muiden ole tarvinnut sitä koskaan hävetä", keskeytti häntä taas Elsa.
"Niin, mutta se on kuin yhden-veitsen tuppi".
"Ei suinkaan, koska se on aivan samaa mallia kuin muidenkin neitien",
sanoi Elsa.
Sitten astui Juho aivan Elsan nenän alle, otti lakin pois päästään,
kumarsi ja sanoi: "hyvää päivää Elsa-mamselli! Miltäs tuntuu?"
"Tuo nyt ei tunnu vähän päästä miltään", sanoi Elsa yhtäkaikkisesti.
Koko tuon rikkaan ja kunniastaan aran pojan tavattoman käytöksen ajan
oli eräs solakka, sinisilmäinen, vaalea-tukkainen poika vuoroon
vaalennut, vuoroon punastunut. Luultavasti oli jotakin tapahtunut, joka
ei ollut hänelle mieleen, tahi likeisesti koski häntä itseänsä ja
kenties jommasta kummasta syystä tuli hänen punastumisensa ja
vaalenemisensa.
Nyt otti Kanniaisen Juho entisen rollottavan asemansa ja alkoi:
"Mamselli on mahtava ja
Suuri häll' on suukin,
Leuka pitkä, nokka paksu..."
"No kunniani kautta! Sinun täytyy antaa Elsalle rauha! Äläpäs tämä nyt
toki, jolta ei ihmiset saa enään silmiänsä auki. Elsa on kovin paljon
parempi ja kauniimpi sinua; hän on liian hyvä sinun raa'an ivasi
esineeksi. Vaikk'ei sinun kostosi tuumat kuulu kumpaankaan laitaan,
paljastaahan vaan oman tyhmyytesi, mutta on tuota ilkeä kumminkin
kuulla", sanoi äsken mainittu vaalea-tukkainen nuorukainen, hypäten
seisoalleen, ja siten keskeytti hän Juhon renkutuksen.
"Kuka niin on sinulle sanonut?" kysyi Kanniaisen Juho, vihasta kiiluvin
silmin.
"Kaikki meistä, joilla on vähänkään kunnian ja rehellisyyden tuntoa",
sanoi vastustaja.
"Nähdäänpä! Köyhä sinä olet itsesikin, saatikka sitten muiden puolesta
"pulmahin" virkaa pitämään", sanoi Juho ja käveli vastustajaansa kohden,
nyrkki pystyssä.
"Minäkö köyhä? Sen sinä valehtelet. Meillä on kodissa kaikkina aikoina
ollut elämän tarpeet omasta ta'asta, emmekä ole kuuna herran valkeana
tarvinneet sinulta eikä sinun kodistasi saada pennin apua, eikä meidän
ole koskaan tarvinnut _kourakaupalla_ omaisuudellemme lisää hankkia",
sanoi uhattu.
"Kourakaupalla!? Mitä se sana tietää?" sanoi Juho ja laski nyrkkinsä
alas; samassa hän vaaleni nähtävästi.
"Sen merkityksen sinä mahdat itse parhaiten tietää", sanoi hänen
vastustajansa umpikuljuisesti.
"Sinä tarvitset saada kalloosi, mokoma lurjus", sanoi Kanniaisen Juho ja
törmäsi vastustajansa päälle, mutta samassa töyttäsi pari rivakkaa
poikaa häneen käsiksi ja viedä nujuuttivat hänen aika kyytiä ulos,
sysäsivät hänen porrasten päähän, palasivat huoneesen ja panivat oven
lukkoon. Sinne jäi tuo mahtava ja rikas Kanniaisen Juho hammasta
puremaan, nyrkkiänsä puristelemaan ja uhkaamaan.
Elsa pillahti nyt itkemään. Hän oli koettanut olla luja, silloin kun hän
oli itse hävyttömyyttä vastapäätä. Hän tunsi itsensä syyttömästi
loukatuksi ja sorretuksi ja siinä hän voi kyllä kestää, mutta hän tunsi
myös itsensä puolustetuksi ja sitä hän ei voinut kestää, se särki hänen
sydämensä.
Toiset kokivat häntä lohduttaa minkä voivat ja pyysivät, ett'ei hän
olisi millänsäkään noin mitättömistä puheista ja parjauksista, sillä
jokainen muka hyvin kyllä tiesi miten asiat oikeastaan olivat.
"En minä hänen pilkkansa tähden itke, mutta minun on niin paha tahi hyvä
mieleni; en minä itsekään oikeen tiedä mitenkä se on", sanoi Elsa
itkunsa seasta.
Pelimanni kehoitettiin sompastaan päästämään oikein iloinen polska, että
saataisiin iloisessa tanssissa nuot surumielet haihtumaan, ja pelimanni
alkoikin koko mahdillaan sysätä iloista kansallis-polskaa, ja niin
tanssi aloitettiin uudestaan. Mutta jos kuinkakin olisi koetettu, ilo ei
vaan nyt ilolle tuntunut, kaikkien mieli oli apea ja alakuloinen, sillä
niihin oli painunut jotakin outoa, joka siellä painoi.
Kun tuo teko-ilo ei luonnistunut, kuiskasi tuo Elsaa puollustava poika
jotakin pelimannin korvaan ja hän rupesi paikalla sysäämään "Porin
marssia" ja koko nuoriso ymmärsi mitä tuo merkitsi. Kynsi kansi lähti
nyt pois tansseista, ja niin ne tanssit loppuivat.
Asian selkeydeksi olkoon mainittu, että Elsa ja hänen puoltajansa
kuulutettiin avioliittoon seuraavana sunnuntaina, eikä kummaltakaan
tullut koskaan syytä katua kauppaansa ja he olivat elämänsä ajan koko
paikkakunnassa kunnioitettuja ihmisiä.