Syntyi hälinä, joka yhä lisääntyi. Eräs vahtimestari kehoitti
hiljaisuuteen.
Nähtiin laiha, ruma, ontuva nainen, pitkä arpi oikeassa poskessa.
Tuotako oli sanottu Granadan ruusuksi? Kaikki olivat hämmästyksissään,
ja erään oikeuden jäsenen nähtiin virnistävän.
Etienne tarkasteli naista, jota hän ei voinut heti tuntea rouva
Miraleziksi, sillä niin paljon pitkä aikainen sairaus oli häntä
muodostellut.
Rouva Miralez arvasi minkä vaikutuksen yleisö oli hänestä saanut ja
punehtui, silmänsä täyttyessä kyynelistä. Etienne huomasi kyyneleitten
valahtavan ja oli valmis antamaan hänelle anteeksi.
— Rouva Miralez — alkoi puheenjohtaja — teillä on sanan vuoro
selittääksenne mitä tiedätte esillä olevasta myrkytysrikoksesta, jonka
johdosta miehenne on kuollut ja entinen rakastajanne Etienne Hontarrède
joutanut syytettyjen penkille.
Rose-Marieta väristytti kuullessaan nämä ankarat sanat. Hän käsitti,
että kaikki täällä olivat hänelle vihamielisiä, pitäen häntä osallisena
rikokseen. Kuivattuaan kyyneleensä lausui hän liikutetulla, mutta
kuuluvalla äänellä:
— Herra presidentti, Etienne Hontarrède ei ole ollut koskaan minun
rakastajani.
Epäluuloinen humahdus kuului oikeussalissa.
— Tunnemme tuon lajin — mutisi eräs nuori asianajaja viiksiään
väännellen.
Mutta Rose-Marie jatkoi päättävästi:
— Jos en olisi neljää kuukautta ollut pakoitettu olemaan
sairasvuoteella haavain johdosta, jotka sain elokuun 15 päivänä, ei
herra Hontarrède olisi ollut syytettynä niin inhoittavasta rikoksesta
kuin mistä häntä nyt syytetään. Useamman viikon ajan olen hoippunut
elämän ja kuoleman vaiheilla, ollessani vanhempaini luona Barcelonassa.
Minulle ei ole ilmoitettu mieheni kuolemasta eikä herra Hontarrèden
vangitsemisesta. He pelkäsivät että nämä tiedot olisivat saattaneet
henkeni vaaraan. Vasta tammikuun ensi päivänä sain sanomalehdistä
tietää, mitä vuoden lopulla Ranskassa oli tapahtunut. Niin pian kuin
voin, matkustin Girondeen, jonne saavuin viime viikolla. Ennemmin en
voinut tänne saapua, koska minun oli hankittava kaikki ne todisteet,
joita oli käytettävissäni näyttääksesi herra Hontarrèden olevan
viattoman. Ja nyt, herra presidentti, pyydän saada esittää ne.
Oikeushuoneessa syntyi taas yleistä liikehtimistä. Kaikki olivat
hämmästyksissään. Muutamien kasvoilla kuvastui epäluulo, toisilla taas
oli myötätunto herännyt.
Nuori leski oli hyvin liikutettu. Hänen vasen kätensä vapisi
hermostuksesta, ja oikea vei nenäliinan milloin silmille, milloin taas
huulille. Nyt jatkoi hän:
— Herra presidentti, jos joku on rikollinen, olen se minä, eikä herra
Hontarrède. Ja koska olen vannonut puhuvani kaikki mitään salaamatta,
voitte kuulla kertomukseni. Herra presidentti! Minä en ole ollut
koskaan herra Hontarrèden rakastajatar, mutta minä olen rakastanut
häntä paljon.
Nyt keskeytyi hänen puheensa nyyhkytykseksi. Moni kuulijoistakin alkoi
saada kyynelhelmiä silmiinsä.
— Minä olen rakastanut herra Etienneä paljon — jatkoi taas rouva
Miralez — ja minä olen ollut mustasukkainen hänestä. Tiesin, että hän
tahtoi mennä naimisiin erään nuoren tytön kanssa, ja tein kaikkeni
saadakseni hänet estetyksi tästä avioliitosta. Siinä on rikokseni;
siinä se pahatyö, mistä johtuu n.s. »Sargosin draama».
— Tahdon mielelläni uskoa teitä — sanoi puheenjohtaja — mutta eivät
pelkät sanat tässä merkitse, vaaditaan todistuksia.
— Niitä on minulla, — sanoi Rose-Marie, ottaen samalla käsipuuhkastaan
esille kukkaron. — Mieheni luuloa uskottomuudestani hänelle herätti
eräs kirjepuolikas, jonka Lorenzo löysi eräästä rasiastani ja jonka
rouva Manzanil on jättänyt oikeudelle. Mutta tuo kirje ei ollut
kirjoitettu minulle; se oli aijottu herra Etiennen morsiamelle. Kas
tässä jatkoa, joka ei ole tunnettu, ja jossa on oikean kirjeen saajan
nimikin. Te näette, hra presidentti, että molemmat kirjeen puoliskot
ovat kirjoitetut samalla käsi-alalla ja samalle paperille. Molemmissa
ovat kirjaimet samanlaisia: eräs niistä, K, alkaa sillä puoliskolla,
jonka jätän nyt teille. Ei voi näin ollen olla mitään epäiltävää
asiassa.
Molemmat kirjeenpuoliskot asetettiin vierettäin ja puheenjohtaja luki
nyt kirjeen kokonaan ojentaen sen sitten oikeuden toisille jäsenille,
jotka vuorostaan siirsivät sen yleiselle syyttäjälle ja edelleen
jurylle. — Todistus oli senkin puolesta vakuuttava, kun repeytyneet
epätasaisuudet hyvin sopivat yhteen.
Jurymiehet olivat hämmästyksissään, ja sanomalehtimiehet pyysivät
kirjettä nähdäkseen.
— Mutta kuinka te olette voineet saada huostaanne tämän kirjeen, jos se
ei ollut teille kirjoitettu — kysyi puheenjohtaja.
— Olin antanut kamarineidolleni käskyn keskeyttää hra Hontarrèden
kirjevaihdon morsiamensa kanssa.
— Se ei ollut kaunis teko. Mutta jos otaksun selityksenne todeksi, en
vielä käsitä minkävuoksi asetitte esille sen kirjeen osan, joka voi
syyttää teitä! Aijotteko kuvitella minulle, että tarkoituksenanne oli
saattaa se miehenne käsiin?
— Mieheni ei enää voinut poistua huoneestaan eikä kukaan olisi
saattanut aavistaa hänen nousevan ylös, niitä portaita myöten, jotka
johtivat huoneeseeni. Kirje ei ollut aijottu joutumaan mieheni, vaan
Genevièven, herra Etiennen morsiamen käsiin.
— Miksi hänen?
— Siksi ettei hän enää välittäisi hänestä!
— Sepä oli arvotoin teko! — huudahti puheenjohtaja.
— Myönnän sen — vastasi Rose-Marie peittäen nenäliinallaan silmiään —
ja kadun kaikesta sydämestäni. Mutta minä rakastin herra Etienneä niin
paljon!
Ja taas hän alkoi nyyhkyttää.
— Minä pyydän herroja jurymiehiä huomauttaa, ettei tuo kirje todista
yhtään mitään — sanoi syyttäjä — ei edes sitä, ettei todistaja olisi
ollut syytetyn rakastajatar. Jos tänä olisikin väärä, olisivat he
voineet kirjoittaa toisilleen muita kirjeitä.
— Onko sitten löydetty sellaisia? — kysyi Etiennen asianajaja.
— Onhan mahdollista, että ne ovat hävitetyt, väitti syyttäjä.
— Tietysti; mutta olisi varsin merkillistä perustaa syytettä jonkun
olettamiin kirjeisiin, joita ei ole kukaan nähnyt eikä edes kuullut
puhuttavan niistä.
— Oliko siinä kaikki, mitä teillä oli sanomista — kysyi puheenjohtaja.
— Ei kaikki, herra presidentti. Luvallanne tahdon todistaa, ettei herra
Hontarrède rakastanut minua eikä tahtonut mennä naimisiin kanssani vaan
inhosi minua ja halusi muuttaa pois meillä mieheni kuoleman jälkeen.
Rouva Miralez näytti nyt toista Etiennen Genevièvelle kirjoittamaa
kirjettä, jota tarkastettiin käsialaa verraten edellisen kirjeen kanssa.
— Tämä on hyvä kyllä, — sanoi puheenjohtaja — mutta löytyy eräs
tosiseikka, joka puhuu teitä vastaan, se nimittäin, että teidän nähtiin
tulevan elokuun 15 pnä syytetyn huoneesta enemmän kuin epäilyttävässä
puvussa! Tapahtuiko sekin tarkoituksessa hämmästyttää nuorta tyttöä?
— Kyllä, herra presidentti.
— Se vastaus oli teiltä varomatoin! Tehän ette tietäneet, milloin neiti
Sartilly tulisi Sargosiin. Hänen lähtönsä pidettiin salassa; sen on
rouva Manzanil vakuuttanut.
— Rouva Manzanil ja neiti Sartilly uskoivat niin, mutta olin saanut
siitä salaisen tiedon Marinalta, Genevièven kamarineidolta. Tämä
sähkösanoma todistaa sen!
Rose-Marie näytti sähkösanomia, jonka Dominica oli saanut elok. 15 p:n
aamuna.
— Todistuksenne on kylläkin merkillinen — sanoi nyt syyttäjä — ja
näkyy siitä mihin te olette pystyneet. Mutta syytettyyn nähden on
samantekevää, oliko hän rakastajanne tai vihamiehenne. Kysymys on
siitä, onko hän myrkyttänyt miehenne. Myönnättekö vai kiellättekö sen?
Rose Marie vastasi nöyrästi:
— Jos herra Hontarrède ei rakastanut minua, jos hän sittenkin viipyi
meillä mieheeni kiintymyksen vuoksi ja avustaakseen hinta, on hyvin
vähän luultavaa, että hän olisi myrkyttänyt mieheni. Sanoin jo että
olen käyttänyt 8 päivää hankkiakseni todisteita, jotta voidaan vaatia,
ja koska nyt on kysymys myrkytyksestä, niin voin ilmoittaa ken se
myrkyttäjä oli: se oli mieheni itse. Miralez teki itsemurhan!
Salissa syntyi hälinä, jota kesti pitkän aikaa.
Mutta Rose-Marie jatkoi varmalla äänellä ponnistaen kaiken rohkeutensa:
— Anteeksi, jos sanon koko totuuden. Mieheni lyhensi päiviään panemalla
itse myrkyn kupissa olevaan lämpimään viiniin, jonka antoi Hontarrèden
itselleen ojentaa.
— Ja miksi olisi hän niin tehnyt? — kysyi presidentti.
— Kostaakseen hänelle, koska luuli hänen olevan minun rakastajani! Olen
ottanut selvää asiasta ja voin esittää useampia todistuksia siihen,
että mieheni tahtoi surmata herra Etiennen; hän tuli estetyksi siitä
elokuun 15 pnä. Muutamia päiviä myöhemmin kun ei uskaltanut häntä
ampua noin vaan tavatessaan, vaati hän Etienneä kaksintaisteluun 20
askeleen välimatkalla. Eikä se ollut leikinasia, sillä Lorenzo oli
oivallinen ja harjaantunut ampuja, kun taas herra Hontarrède ei ole
koskaan laukaissut pistoolia. Mutta mieheni voimat kun vähenivät,
nautti hän myrkyn siten, että hänen vaimonsa rakastaja näyttäisi hänet
myrkyttäneen.
— Rouva Miralez, ette ole täällä asianajajana, vaan todistajana.
Pysykää tosiasioissa!
— Pyydän anteeksi. — Mutta voinhan todistaa sanani. Sargosin
apteekista, josta myytiin kokaini, sain arvokkaita tietoja. Kuje,
jolla myrkky tilattiin, oli kirjoituskoneella kirjoitettu ja
allekirjoituksena: » Etienne Hontarrède, _Sarjos_». Se ei ollut
_Sargos_, vaan Sarjos. Apteekkaria oli kummastuttanut virhe. Koska
kirje lienee oikeuden asiakirjoissa, lienee oikeuskin sen huomannut.
— Se on oikein, mutta mitä merkitystä sillä olisi? — sanoi presidentti.
— Se todistaa, että kirjoituskoneella kirjoitettu kirje on
espanjalaisen kirjoittama, sillä j on espanjan kielen kova g-äänne. —
Voin vielä esittää tässä Lorenzon vanhemmilleni kirjoittaman kirjeen,
hänen omalla käsialallaan, jossa myös on Sarjos.
— Yleisellä syyttäjällä ei ollut tähän mitään muistutettavaa, ja
yleisön joukosta kuului hyväksymishuudahduksia. — Ja Rose-Marie jatkoi:
Vahvistaakseni todistustani olen tuonut mukanani kamarineitini, joka on
ollut itse osallisena kirjeiden pidättämisessä ja muissa kertomissani
tapahtumissa. Myöskin olen onnistunut saamaan mukaani tänne tohtori
Corstalat'in Sargosista. Hän on minulle ollut tuntematoin, mutta hän
on kuitenkin kertonut mieheni tunnustaneen hänelle itse surmanneensa
itsensä. Molemmat seuralaiseni odottavat eteishuoneessa, jos oikeus
haluaa kuulustella heitä.
— Voitte poistua, rouva Miralez — sanoi puheenjohtaja.
Rose-Marien silmät sädehtivät taas, vaikkakin kohta täyttyivät
kyynelistä katsahtaessaan Etienneä.
— Ja nyt pyydän herra Hontarrèdeä antamaan minulle anteeksi kaiken sen
pahan, jota olen tuottanut...
— Nyyhkytykset keskeyttivät lauseen. Myöskin Etiennen silmissä oli hän
nähnyt kyyneleet — kiitollisuudesta ja onnesta.
Rouva Miralezin poistuttua ja muutamia tunteja sen jälkeen kun oikeus
oli kuulustellut Dominicaa ja tohtori Corstalat’ia, sai jury vastata
kysymykseen: syytön vai syyllinen? — Vastaus oli: »kokonaan syytön».