Samana iltana sai Etienne vapautensa. Suuri yleisöjoukko oikeuspalatsin
edustalla osoitti suosiotaan entiselle munkille, joka koetti
väkijoukosta etsiä Rose-Marieta. Häntä ei kuitenkaan näkynyt. Nyt olisi
Etienne tahtonut tulkita sydämellisen kiitollisuutensa vapauttajalleen.
— Kun hän oli aikeissa lähteä asianajajaltaan tiedustelemaan, huomasi
hän vaunun, jossa oli kaksi mustapukuista naista.
— Tekö? — huudahti hän.
— Minä se olen — vastasi Rose-Marie. Tungoksesta huolimatta olen
koettanut teitä seurata, ja koska nyt viimeinkin olette yksin, saanen
lähetä. Annatteko minulle anteeksi — sanoi hän ojentaen kätensä, joka
vavahteli.
— Josko annan!
Ja nuori mies suuteli hänen kättään. Mutta Rose-Marie veti kätensä pois.
— Ei, te ette voi vielä antaa kaikkea anteeksi minulle. Ette ole
saaneet vielä hyvitystä kaikesta, mitä olen rikkonut. Ette voi kiittää
ennen kuin olette tulleet Genevièven puolisoksi!
— Mitä sanotte? — huokasi Etienne. Geneviève raukka! Mitä hänestä
lienee tullutkaan? Mitä ajatellee hän Lazarestaan? — En voi enää mitään
toivoa siltä taholta, siitä olen vakuutettu.
— Elkää sanoko niin!
— Tiedättekö missä hän nykyään on?
— En. Mutta kun tahdon häneltäkin pyytää anteeksi, voimme yhtenä etsiä
hänet, jos sallitte sen. Nouskaa vaunuun ja puhukaamme hänestä!
— Hôtel de Franceen! — sanoi rouva Miralez ajurille.
* * * * *
Vaunun lähdettyä liikkeelle sanoi rouva, jota ennen kutsuttiin Granadan
ruusuksi:
— Herra Etienne, en ole enään entisen Rose-Marien näköinen; olen
tullut rumaksi, jonka jo näitte oikeussalissa. Mutta sen sijaan olen
tullut vakavaksi. En ole vielä tullut täysin terveeksi enkä tiedä jos
koskaan tulen. Loppu-elämäni ajan tahdon osottaa teille alttiutta ja
ystävyyttä, enkä koskaan enää puhua rakkaudesta teille. Se olisikin jo
naurettavaa, oletteko siitä tyytyväinen?
Hän otti nuoren lesken käden omaansa ja piti sen siinä.
Hotelliin päästyä tilasi Etienne hyvän päivällisen, jonka kolmisin
söivät hyvällä ruokahalulla.
Dominica oli levoton jouduttuaan sen miehen kanssa silmätyksin, joka
oli neljä kuukautta saanut olla vankeudessa hänen tähtensä. Etienne
arvasi hänen levottomuutensa syyn ja sanoi hänelle:
— Toivon ettei neiti Dominica kanna mitään kaunaa minua vastaan.
— Ah, herra Etienne — vastasi nuori tyttö. — Jos te joskus tarvitsette
jotakuta, joka tahtoisi uhrata elämänsä puolestanne, muistakaa silloin
Dominica Etcheto! Nyt kuuluu ruumiini ja sieluni teille.
Tämän sanottuaan ratkesi hän itkuun.
* * * * *
Kahden päivän perästä saapuivat Etienne, Rose-Marie ja Dominica
Bontucqiin. Linna oli sulettu. Herra Peyroux ilmoitti, ettei linnassa
nykyään asu ketään. Neiti Sartilly oli jo kolme kuukautta sitten
matkustanut luostariin Espanjaan.
— Genevièven olen nyt kokonaan kadottanut — huudahti Etienne
toivottomana.
— Olettepa lapsellinen — sanoi Rose-Marie. Emmehän asiaa jätä tähän.
Lähdemme heti Puyoviin.
Rose-Marie osti matkakäsikirjan, etsi siitä luostarin nimen, tutki
kartasta tien ja osti kohta piletit.
— Matkustammeko Espanjaan? — kysyi Etienne.
— Tietysti. Me kolmisin tuomme Genevièven pois luostarista. Kun olen
saanut teidän mieheksi ja hänet vaimoksenne, matkustan Barcelonaan,
jossa olen vanhempaini luona niin hiljaa ettette minusta enää mitään
kuule.
Matkustajat saapuivat luostarin portille. Entinen munkki joutui ankaran
mielenliikutuksen valtaan nähdessään synkeät luostarin muurit.
Hän pyysi murtuneella äänellä tavata neiti Sartillyä. Mutta se häneltä
kiellettiin. Hän ei saanut lupaa sanaakaan hänelle lausua, sillä
luostarin säännöt sen kielsivät.
- Hyvä, — sanoi Dominica. — Minulla on keino: minä rupean nunnaksi
tänne.
— Sinä! — huudahti Rose-Marie.
— Niinpä juuri Luostaritaipumukseni hälvenevät kyllä niin pian kuin
olen ehtinyt kohdata neiti Genevièven, selittää hänelle kaikki; hänen
sulhonsa syyttömyyden, hänen vapauttamisensa, hänen uskollisuutensa —
ja sitten tuon hänet teille! Siinä olen kyllä onnistuva, uskokaa se!
Antakaa minulle sanomalehdet, joissa oikeuden käynti selostetaan!
— Olettepa kelpo tyttö — tunnusti Etienne, jonka toivo alkoi jo palata.
Ja Dominica teki kuten oli sanonutkin.
Seuraavana päivänä pääsi hän luostariin. Ja kahdeksantena päivänä
jätti hän sen seurassaan eräs hento noviisi, jonka tukka oli leikattu
lyhyeksi, vaan jonka silmät loistivat kyyneleiden takaa rientäessään
pitkin kylän katua.
* * * * *
Vaatimattomassa hotellissa Echalarissa tapasi nyt Geneviève Lazarensa.
Kihlautuneet olivat niin tunteittensa valtaamina, etteivät hetkeen
kumpikaan voineet sanaakaan sanoa. Syleiltyään pitivät he toistensa
käsiä.
Rouva Miralez katkasi äänettömyyden. Hän oli laskeutunut polvilleen
Genevièven eteen.
— Anteeksi! — kuiskasi hän liikutetulla, vapisevalla äänellä.
Neiti Sartilly käänsihe ja huomasi edessään entisen kilpailijansa
arvekkaat kasvot.
— Anteeksi! — toisti Rose-Marie. — Olen kolmen kuukauden ajan ollut
mieletöin, hullu. Unohda se Geneviève! Olethan lukenut sanomalehdistä?
Tunnet asiain todellisen laidan. Ole armelias kurjalle tädillesi eläkä
häntä kovin ankarasti vihaa! Nyt, kun olen teidät taas yhdistänyt,
vetäydyn takaisin, ettekä minua enää tarvitse nähdä. Olen niin
onnellinen tietäessäni teidän olevan onnellisia... Hyvästi Etienne! ...
Hyvästi Geneviève! Minä vakuutan sinulle, ettei sulhosi koskaan ole
suudellut minua, ei edes otsalle... Tahdotko nyt antaa minulle yhden
suudelman?
Nuori morsian ei voinut pidättää säälin huokausta tunkeutumasta esille.
Hän syleili rouva Miralezia. Molemmat he itkivät. Nuori leski oli
kalman kalpea.
— Lazare, suutele Rose-Marieta! — sanoi Geneviève sulholleen.
Nämä sanat kuultuaan nousi rouva Miralez. Hän näki sen miehen, jota
oli kiihkeimmin rakastanut, lähestyvän; hän tunsi hänen väräjäväin
huuliensa koskettavan poskeansa; hän sulki silmänsä ja näytti kuin hän
tänä silmänräpäyksenä olisi tuntenut kaiken sen onnen, joka oli hänelle
autuuttavana toivona loppu-elämänsä ajaksi.
Rose-Marie ja Dominica lähtivät samana iltana matkalle Barcelonaan.
Lazare ja Geneviève lähtivät taas yhdessä Ranskaan.
Kolme kuukautta myöhemmin vihittiin Etienne Hontarrède Geneviève de
Sartillyn kanssa. Häät vietettiin Montségurissa, ja seuraavana päivänä
laski nuori rouva kanervakukkavihon Martinin haudalle.
(Loppu.)