Etienne oli tuntenut itsensä mitä masentuneimmaksi kuullessaan kanteen,
jonka mukaan hän oli myrkyttänyt Lorenzo Miralezin. Hän vakuutti
syyttömyyttään poliisille, tutkintotuomareille ja todistajille. Hänen
vakuutuksensa olivat niin uskottavia, että tutkintatuomari usein
tuli liikutetuksi niistä eikä muuta toivonut kuin että ne olisivat
voidut todistaa. Mutta syytettyä vastata oli suuri määrä vakuuttavia
todisteita, niin että kuolemantuomio voitiin aivan epäilemättä niiden
nojalla langettaa: hänen nimensä oli sen kirjeen alla, jolla myrkky oli
tilattu apteekkarilta, myrkky, joka löydettiin tupakoimishuoneesta ja
puolikaskirje Rose Marielle, joka näytti aiheen murhatekoon, palvelijan
läsnäolo kun hän antoi juoman Miralezille, samoin yllätys kun tavattiin
Rose-Marie hänen luonaan. Rouva Manzanil todisti, että hän oli ollut
peloittava maankiertäjä ennen linnaan tuloaan, ja että hän varmaankin
tiesi linnassa asuvan vaan kaksi naishenkilöä, joita aikoi tulla
ryöväämään, vaan kun neiti Sartilly antoi hänelle 400 frangia, pääsivät
he siten varmaan elämänsä kauheimmasta hetkestä.
Vankila-elämä ja sitovat todistukset oikeudessa hänen syyllisyydestään
lamauttivat niin, että Etienne alkoi itsekin tuntea syyllisyyttään.
Ehkä se oli muisto hänen rakkaudestaan, joka antoi voimaa kieltäytymään
tunnustamasta syyllisyyttään, johon tunnustukseen häntä yhtä mittaa
kehoitettiin.
Hän koetti ajatella puolustustodistajia, vaan ketään ei voinut keksiä.
Hän sai asianajajan, joka kohta huomasi vaikuttavaksi todistajaksi
Rose-Marien, sairaan lesken. Mutta hän oli vanhempiinsa luona
Barcelonassa ja luultiin hänen saamista haavoista kuolevan.
Tuomioistuin suostui lykkäämään asian tammikuuhun.
Mutta vuosi meni lopuilleen, etkä rouva Miralezista mitään kuultu.
Etienne kirjoitti hänelle epätoivoisia kirjeitä, mutta mitään vastausta
ei tullut. Vihdoin alkoi Etienne häntä vihata, tuota naista, joka oli
vaan onnettomuutta levitellyt ympärilleen ja tahtoi nyt hänetkin jättää
pyövelin teloitettavaksi.
Viikot olivat vierineet ja tammikuun 21 päivä oli käsissä. Eräänä
aamuna kutsuttiin Etienne kopistaan ja vietiin oikeuden eteen.
Kannekirjelmä luettiin. Mutta Etienne kielsi varmasti syyllisyytensä.
Hän ei ollut rouva Miralezin rakastaja, hän ei ollut koskaan
aikonutkaan mennä hänen kanssansa naimisiin. Oikeuden puheenjohtaja
näytti hänelle todistuskappaleita: kirjeen, pullon, kupin, ja virkahti
lopuksi:
— Jyry tuomitkoon asian.
- Mutta minä en ole koskaan tätä kirjettä osoittanut rouva Miralezille
— huudahti Etienne.
— Kenelle sitten?
— Neiti Sartillylle!
— Oliko kirjekuori myös aijottu neiti Sartillylle?
— Tämä kuori on tavallisen liikekirjeen kuori, jonka lähetin
Marseilles’ista rouva Miralez’ille.
Tämä synnytti ivanaurua kuulijakunnassa. Samoin väite, että rouva
Miralez saattoi hiukset hajallaan tulla hänen huoneestaan olematta
silti hänen rakastajattarensa.
Etiennen voimat alkoivat pettää. — Todistajat tulivat sisälle. Nyt
oli hän saava tuomionsa. Hän muisti Genevièveä, oli näkevinään
metsälähteen, jonka reunalla rakastamansa tyttö oli tunnustanut häntä
aina rakastavansa, muisti päivänvarjoksi karsitun puun, oli kuulevinaan
sen juurella laulun. Ja hän kiitti Luojaansa siitä onnesta, jota oli
saanut silloin tuntea.
Samassa laskeutui käsi hänen käsivarrelleen. Hän kääntihe ja näki
asianajajansa.
— Rouva Miralez on tullut! — sanoi hän. Hän on lähettänyt korttinsa
minulle.
— Herra puheenjohtaja — sanoi asianajaja oikeudelle — pyydän saada
lukea juuri saamani kortin: »Rouva Miralez, joka tänä aamuna saapui
Bordeaux’iin, pyytää tulla oikeudessa kuulusteltavaksi. Hän voi jättää
tärkeitä tietoja oikeudelle ja odottaa eteishuoneessa.
Sanat herättivät liikehtimistä oikeushuoneessa.
— Kaunis rouva Miralez.
— Granadan ruusu!
— Nyt näemme hänet!
Puheenjohtaja vaati hiljaisuutta.
— Tuokaa sisälle rouva Miralez! — sanoi hän vahtimestarille.